Sanguinaria Mirada - viimeinen puhdasrotuinen

Nimi: Sanguinaria Mirada
Kutsumanimet: Mirada
Nimen tarkoitus: Espanjaa; verenhimoinen katse
Sukupuoli: Naaras
Laji: Koira
Rotu: Dorso hazard
Ikä: Viisi ja puoli vuotta
Kotimaa: Argentiina
Lauma: Laumaton
Ryhmittymät: Hjéresat-lahkolainen

Rodun historiaa:
Dorso hazardiksi kutsutun rodun jalostus alkoi tiettävästi vuonna 1976 argentiinalaisen miehen, Mirlo Dienten, toimesta. Hän oli tällöin vasta parikymppinen, mutta oli kuitenkin jo noussut varsin merkittäväksi tekijäksi laittomien koiratappeluiden piirissä. Diente oli luonteeltaan tulinen ja ennen kaikkea vannoutunut isänmaansa ystävä. Ylpeydestä kotimaataan kohtaan hän käytti taistelukoirinaan ainoastaan keskikokoista, argentiinalaista koirarotua nimeltään dogo argentino. Mies myös kasvatti kyseisen rodun edustajia ja pyrki jalostamaan rakastamistaan koirista entistäkin paremmin taisteluun soveltuvia. Tämä osoittautui kuitenkin käyvän yhä hankalammaksi jättimäisten ja voimakkaiden tosa inujen sekä pienten ja täysin pelottomien bullterrierien vallatessa koirataisteluareenoja. Dogo argentino oli hyvä taistelukoira, mutta sen kyvyt eivät yksinkertaisesti olleet riittävät näihin kahden ääripään edustajaan verrattuna. Varsinkaan maailmanlaajuisella tasolla keskinkertaiselle rodulle ei yksinkertaisesti ollut tilaa, joten lopulta Diente otti kunnianhimoiseksi päämäräkseen luoda täysin uuden taistelukoirarodun. Hän tahtoi rotunsa olevan keskikokoinen ja jäntevä, kuten dogo argentino, uhkarohkea ja kivusta piittaamaton, kuten bullterrieri sekä voimakas ja viisas kuin tosa inu. Mirlo ei kuitenkaan tahtonut luoda vain näiden kolmen rodun sekoitusta, hän kun ei pitänyt tosan ja bullterrierin ulkonäköä lainkaan sopivana kunnioitusta herättävälle haaverodulleen. Niinpä hän ryhtyi tekemään tutkimustyötä.

Muutamia kuukausia joutui Diente kiertelemään ympäri Etelä-Amerikkaa etsien koirarotuja, joista voisi jalostaa tehokkaan ja näyttävän taistelukoiran. Alunperinkin hän oli päättänyt, että pohjana toimisivat hänen omat dogo argentinonsa, mutta hän tarvitsi myös muita, ominaisuuksia tehokkaammiksi jalostavia rotuja. Palattuaan matkaltaan hän oli saanut hankittua mukaansa ruskean pitbullterrieri Masón sekä ärhäkän fila brasilieronaaras Toyrjan. Mutta mikä tärkeintä, hän oli tehnyt sopimuksen cane corsoja kasvattavan pariskunnan Carlos ja Dolores Castillon kanssa yhteisestä rodunjalostusprojektista. Castillot olivat jo vuosia kasvattaneet cane corsoja koiratappeluihin, mutta eivät itse osallistuneet näihin harrastuksen laittomuuden vuoksi. Niinpä Diente pakkasi koiransa ja kamppeensa ja muutti toiselle puolen Argentiinaa, samaan kaupunkiin kuin Castillot, jotta yhteistyö sujuisi helpommin. Tiettävästi ensimmäisinä astutettiin Toyrja Mirlon taisteluissa menestyneen Yakuza -nimisen dogouroksen kanssa. Samoihin aikoihin sukua jatkoivat myös Masó sekä Castillojen narttu Ouya Noche. Parien pennut jatkoivat vuorollaan sukuaan ja joidenkin vuosien sinnikkään jalostuksen jälkeen saatiin pentueita, jotka alkoivat muistuttaa yhä enemmän omaa, erillistä rotuaan. Yhteistuumin kasvattajat nimesivät syntymässä olevan rodun mahtipontisesti dorso hazardiksi. Dorso tulee jalostuksessa pääasiallisesti käytettyjen rotujen DOgo argentinon ja cane coRSOn nimistä, hazard on ilmeisesti vain kunnioitusta herättävä jatke.

Vuonna 1995 Mirlolla oli jo kymmenkunta taistelukoirayksilöä, jotka hän itse luokitteli puhdasrotuisiksi hazardeiksi. Samoihin aikoihin Castillot ostivat itsensä ulos projektista varsin huomattavalla summalla. Heillä kun alkoi jo olla perhettä useamman lapsen verran eivätkä lapset, laittomuudet ja aggressiiviset koirat ole kovin elämää turvaava yhdistelmä. Niinpä Diente oli nyt täysin vapaa testaamaan luomaansa rotua maailmanlaajuisilla taisteluareenoilla, jotka vaativat usein hyvin mittavia osallistumismaksuja. Nyt miehellä oli kaikki mitä tähän globaaliin harrastukseen tarvittiin; runsaasti rahaa sekä totaalisen taisteluvalmiita koiria, jotka hän tahtoi esitellä maailmalle. Tästä alkoikin hänen loiston aikakautensa, joka lopulta johti myös hänen tuhoonsa.

Ensimmäiset suuret kisat, joihin Diente vei Sacramento nimisen dorsouroksen järjestettiin Moskovassa, Venäjällä. Tuntematon rotu herätti kummastusta, mutta usean voitokkaan ottelun jälkeen oudoksunta vaihtui hämmästykseksi ja lopulta ihailuksi. Uros saavutti neljännen sijan näissä erittäin kovatasoisissa kisoissa, mikä olisi pelkälle dogo argentinolle ollut sula mahdottomuus. Diente ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, joten hän jatkoi kiivasta rodunmuokkausta samalla ottaen osaa taisteluihin maailman joka kolkassa keräten itselleen ja koirilleen mainetta ja kunniaa. Aikaa myöten rotu osoittautui lähestulkoon täydelliseksi taistelukoiraksi huippuunsa hiottuine ominaisuuksineen, mikä tietenkin sai aikaan myös kateutta tietyillä tahoilla. Nimeltä mainitsematon tosa inu -kasvattaja ilmiantoi lopulta vuonna 2004 Dienten Argentiinan poliisille, joka oli alkanut kiinnostua hyvin rahapitoiseksi kasvaneen harrastajan ilmiselvästi laittomista toimista. Parin vuoden kiivaan jäljityksen lopuksi viranomaiset saivat jo keski-ikään ehtineen Dienten kiinni ja ottivat koirat haltuunsa. Mirlo itse sai virallisten tietojen mukaan vankeustuomion, mutta joidenkin mielestä hän pääsi pakenemaan maasta ennen tuomion toimeenpanoa. Jokatapauksessa viranomaiset päättivät lopettaa jokaisen käsiinsä saadun dorso hazardin todettuaan rodun olevan aivan liian arvaamaton ja aggressiivinen elääkseen normaalia elämää modernissa yhteiskunnassa. Rodustaan ylpeä Diente ei ollut myynyt yhtään hazardia ulkopuolisille, joten voitokkaan ja uljaan taistelukoirarodun tiettävästi ainoat yksilöt saivat kuolettavan piikin elokuussa

Menneisyys:
Eräänä erittäin kuumana kesänä noin viisi vuotta sitten oli Argentiinan maalla syntynyt Ardiente Rosa -nimiselle dorso hazard -nartulle kolmen pennun pentue. Naaras ei ollut mitään kovin äidillistä tyyppiä, mutta silti se oli ylpeä jälkikasvustaan, komeasta uroosta ja kahdesta suloisesta naaraasta. Ei se kuitenkaan tuntenut minkään näköistä pistoa sydämessään siitä, mitä sen oli jonkin ajan kuluttua määrä tehdä. Sama oli tehty naaraalle itselleen vain muutaman viikon iässä ja nyt oli sen jälkikasvun vuoro. Niinpä, kun pennut olivat vasta oppineet kävelemään huterilla jaloillaan, jätti emo ne oman onnensa nojaan, yksin. Ei Rosa kuitenkaan kauaksi lähtenyt, vain pentuaitauksen ulkopuolelle. Aitauksen, jonka koirien omistaja Mirlo Diente oli omin käsin kasvateilleen rakentanut. Meni naaras kuitenkin tarpeeksi kauas, jotta pennut yllättäen huomasivat olevansa yksin. Yhä uudestaan ne yrittivät aitaa vasten nojaten uikuttaa emonsa takaisin luokseen, mutta naaras pysyi kovana, olihan hänellä kaiken aikaa omistajansa vierellään tukemassa. Ardiente luotti kasvattajaansa täydellisesti, niin kuin kunnon taistelukoiran tulikin. Mirlohan oli aina tiennyt, mitä tulisi tehdä. Miksi hän nyt olisi väärässä? Päivän vaipuessa iltaan olivat pennut jo luopuneet toivosta ja makasivat nälästä uupuneena pienellä, ruudullisella viltillä lämmittäen toinen toistaan. Naaras odotti seuraavaa käskyä. Lopulta Diente nyökkäsi vakavana merkiksi siitä, että Rosa saisi palata pentueensa luokse imettämään. Mutta tähän liittyi ehto, josta naaras oli täysin tietoinen. Tämä ehto tulisi muuttamaan pentujen elämän. Naaraalla oli nimittäin lupa ruokkia vain yhtä.

Koiran astuessa takaisin aitaukseen pennut heräsivät kysyvä ilme kasvoillaan. Mitä äiti oikein meinasi? Olisiko kaikki nyt taas normaalisti? Väsyneet koiranpennut vääntäytyivät nopeasti seisomaan tarkoituksenaan palata takaisin emonsa suojiin. Naaras kuitenkin pysäytti jälkeläisensä terävällä murahduksella ja istuutui häkin nurkkaan. Rauhallisesti mutta tiukasti Ardiente ryhtyi selittämään mistä oli kyse. Se oli opetellut puheensa ulkoa jo kauan ennen pentujen syntymää. Se kertoi, että jonain päivänä pennut tulisivat osallistumaan taisteluihin toisia koiria vastaan. Näissä taisteluissa oli kyse elämästä ja kuolemasta, vain vahvin ja taitavin selviää hengissä. Ja koulutus tuota elämäntapaa varten oli määrätty alkavaksi tänä päivänä. Pikkupennut kuuntelivat hämmentyneinä, kun niiden äiti kertoi voivansa tästä lähin ruokkia vain yhtä heistä ja pentujen itse tuli valita, kuka se heistä olisi. Lapset eivät täysin ymmärtäneet mitä tuo käytännössä tarkoitti, mutta sen ne käsittivät, että jos joku toinen sisarista saisi ruokaa, hän itse jäisi ilman. Niinpä nälästä sekaisin muutaman viikon ikäiset pennut alkoivat kinastella siitä, kenellä olisi etuoikeus tulla ruokituksi. Yksi suolainen kyynel vieri pitkin ilmeettömän Rosan poskea tämän katsellessa kuinka taistelemaan jalostetun rodun vaistot saivat vallan tämän jälkikasvusta, tuhoisin seurauksin. Pennut repivät ja raastoivat toinen toistaan yrittäen estää näin toisia saamasta itselleen kuuluvaa ruokailuoikeutta. Tappelu oli varsin kömpelön näköistä, mutta silti se teki tehtävänsä; illan kääntyessä yöhön olivat pienokaisten vingahtelut vaimenneet. Terävän sirpin muotoinen kuu valaisi aitausta, joka kylpi pienten elämänalkujen verestä. Vain yksi pennuista, punaturkkinen naaras, oli enää seisovillaan, se oli voittanut. Niinpä emo pääsi lopulta noutamaan ainoaksi jääneen pentunsa pois taistelukentältä ja pienokainen sai palkintonsa. Varjon lailla ottelua seurannut Diente hymyili tyytyväisenä itsekseen; jälleen hän oli onnistunut luomaan yhden elävän, joka ymmärsi, mitä voittaminen ja häviäminen todella merkitsivät.

Noin viikon kuluttua ensimmäisestä koetuksesta oli jo seuraavan tuskaisan kokemuksen vuoro. Yleensä koirien hännät ja korvat typistetään vain hetki syntymän jälkeen, jottei kivuliaasta tapahtumasta jäisi traumaattisia muistoja myöhempää elämää vaivaamaan. Dienten tapa oli kuitenkin oikeastaan päinvastainen, hän typisti kasvattinsa vasta kuukauden iässä. Koiran oli hyvä muistaa, mitä kipu oli, sittenhän sitä tahtoi kaikin keinoin välttää. Näin hän menetteli myös Sanguinaria Miradaksi, verenhimoiseksi katseeksi, nimeämänsä narttupenikan kanssa. Mies otti pennun vasempaan ja kirkkaasti valossa välkehtivän, terävän partaveitsen oikeaan käteensä. Polttava kipu lävisti nuoren naaraan ruumiin Dienten leikatessa tämän häntää varmin, kokenein ottein. Pentu ei pystynyt huutamaan, niin kipeää toimenpide teki. Se vain haukkoi henkeään ymmärtämättä, mistä sitä rangaistiin. Ei Mirlo kuitenkaan leikellyt koiriaan ilkeyttään, vaan estääkseen häntää tai korvia repeytymästä taistelussa. Parempi hoitaa asia hallitusti kotona kuin yrittää sitoa tulehtunutta haavaa ties missä päin maailmaa. Pian mies siirsi verestä punertuneen terän viiltämään Miradan vasenta korvaa. Pentu yritti pyristellä vastaan, ei kauhuissaan, vaan raivoissaan. Oikeastaan Diente oli tyytyväinen saadessaan kokea pientä vastarintaa, ei olisi ollut hyvä merkki, jos koira olisi vain maannut hiljaa paikoillaan. Yksi tarkka viilto ja yksi kimakka vinkaisu. Lämmin veri valui pienokaisen kasvoille samalla kumean murinan alkaessa kirvota tämän yhteen purtujen hampaiden välistä. Se ei todellakaan aikonut sietää tätä enää sekuntiakaan kauempaa. Niinpä Mirlon käden tullessa naaraan oikeanpuoleisen korvan kohdalle, alkoi tämä riuhtoa itseään sellaisella voimalla, että lopulta miehen ote kirposi ja terä lipsui viiltäen muutaman pitkän viillon nuoren kasvoihin. Kipu poltti tuhannen liekin lailla, mutta silti Mirada oli tyytyväinen päästessään irti miehen puristavasta otteesta. Lattialla, omassa veressään seisten katseli kapinallinen huohottaen kättään pitelevää kasvattajaansa. Hymy nousi tuon huulille tajutessaan, ettei mieskään ollut selvinnyt vammoitta. Samassa kuitenkin myös Dienten huulille nousi vino hymyntapainen, joka sai naaraan hämilleen; oliko toinen iloinen tapahtuneesta? Tosiasiassa sitä Mirlo nimenomaan oli, hän oli erittäin iloinen. Ruskearaidallinen narttu oli ensimmäinen, jolla oli ollut kylliksi voimaa ja tahtoa päästä pakenemaan tuon ikäisenä voimakkaan miehen otteesta. Diente oli ylpeä jokaisesta kasvatistaan, mutta lopultakin hänellä olisi yksi, jolta saattaisi odottaa jotain erityistä. Tämä pentu, se tulisi vielä pääsemään pitkälle. Ajatuksistaan huumaantuneena purkautui miehen kurkusta kumea nauru, joka olisi pelottanut aremman olennon pakosalle alta aikayksikön. Miradalle kolkko nauru oli kuitenkin mieluisa ääni. Hän tiesi tehneensä oikein. Veren yhä pulputessa kasvonsa runnelleista haavoista alkoi itseensä tyytyväinen naaras ulvomaan kimeästi matalasävyisen naurun mukana. Siinä ne sitten ilmaisivat onneaan yhteen ääneen kammottavalla tavallaan, mies ja koira, taistelupari, jota maailma ei unohtaisi.

Vuosia kului ja Sanguinaria Mirada piti minkä lupasi. Punainen naaras kasvoi isäntänsä kovan koulutuksen avulla vahvaksi ja erittäin taitavaksi taistelukoiraksi. "Dienten ylpeydeksi" nimitetty koira keräsi ihailevia katseita ympäri maailmaa matkaten aina sinne minne isäntänsäkin. Ja Dientehän matkasi vain esittelemään taitoaan koirankasvattajana ja eritoten niiden kouluttajana. Miradan kunnioitus isäntäänsä kohtaan oli suunnaton, naaras totteli tämän käskyjä kyselemättä ja pienimmästäkin eleestä. Kunnes koitti tuo kohtalokas loppukesän päivä, ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Mirada jätti isäntänsä käskyn tottelematta. Oli erään Argentiinassa pidetyn ottelun viimeisen erän aika. Sanguinaria Mirada vastaan jättimäinen, kiiltävänmusta tosauros Kuroma. Tunnelma oli enemmän kuin jännittynyt, yleisö oli jakautunut kahtia suosikkinsa mukaan. Ne, jotka olivat saaneet nähdä Miradan taistelevan voitokkaana useissa aiemmissa otteluissa, toivoivat nuoren tähden voittoa. Osa katsojista oli kuitenkin vakuuttunut kokonsa puolesta ylivoimaiselta vaikuttavan Kuroman taistelutaidoista. Aloitusmerkin viimein kajahtaessa ilmoille oli huuto sanoinkuvaamaton jokaisen kannustaessa omaa suosikkiaan. Adrenaliinin täyttämät koirat syöksyivät suoraan toistensa kimppuun laittaen peliin jokaisen voiman- ja taidonrippeensä, mitä ne olivat elämänsä aikana saaneet osakseen. Taistelu raivosi minuutti toisensa jälkeen kummankaan osapuolen onnistumatta tekemään merkittävää vahinkoa toiselleen. Lopulta katsomon mylvintäkin hiljeni vaimeaksi kuiskinnaksi ihmisten lähestulkoon pidättäessä hengitystään. Kuinka pari saattoikin olla niin tasaväkinen? Toisen tehdessä hyökkäystään vastustaja väisti siirtyen heti itse vastahyökkäykseen. Tämäkin kuitenkin väisti ja hyökkäsi itse hetkeäkään aikailematta uudelleen. Taistelu jatkui samoja kuvioita toistaen sekuntista toiseen kuin tanssin askelin. Lopulta kuitenkin Kuroma teki minimaalisen virheen kääntyessään hiukan liian sivuttain Miradaan nähden. Tämä käytti heti tilaisuuden hyväkseen repäisten terävillä kynsillään kolme syvää viiltoa uroksen kylkeen. Naaraankin liike osoittautui kuitenkin virheeksi uroksen napatessa salamannopeasti kiinni toisen ohi vilahtavasta tassusta pihtimäisillä leuoillaan. Harmistuneena Mirada yritti kaikin voimin tempoa raajaansa irti toisen otteesta, mutta Kuroma vain naurahteli yrityksille. Samalla se vilkaisi verta noroina valuvia haavojaan ja uroksen suupielet vääntyivät irvokkaaseen hymyyn. Tämä sai naaraan raivon liekit roihuamaan yhä vain kuumempina ja huutaen kysymään, mikä tilanteessa oli niin huvittavaa. Ihmeen rauhallisena musta uros vastasi, että naaras oli onnistunut hyvin. Sekunnin kestävän, mutta ikuiselta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen uros kuiskasi merkitsevästi, että naaras tulisi vielä olemaan hyvä palvelija Herralle. Sanat iskeytyivät suoraan Miradan tajuntaan syystä, jota tämä ei lainkaan ymmärtänyt. Katsomo odotti hipi hiljaa, mitä oli tapahtumassa; koirat vain seisoivat hiljaa vastatusten. Ainoa, jonka huuto kaikui maanalaisessa hallissa, oli Diente. Tämä yritti turhaan komentaa suojattiaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäämään. Mutta naaras vain seisoi kuin hypnotisoituna paikoillaan. Kuka oli Herra? Miksi ihmeessä naaras tahtoisi häntä palvella? Kysymykset vilistivät pitkin naaraan mieltä sekalaisena jonona. Kuroma ei kuitenkaan aikonut enää odotella, vaan päätti lopettaa jo pitkittyneen ottelun hyväkseen. Kaikki voimansa keskittäen se kiskaisi naaraana tassua sellaisella voimalla, että koira lensi päin taisteluareena ympäröiviä metallikaltereita. Viimeinen muisto tästä hävitystä taistelusta oli Dienten pettynyt ja jokseenkin väsynyt katse, kun mies nosti koiransa pois areenalta. Hän näytti jotenkin... Vanhalta. Sitten naaras menetti tajuntansa omistajansa vahvoilla käsivarsilla maaten. Tämä jäi itse asiassa myös naaraan viimeiseksi muistoksi Mirlosta, omistajastaan, jota koira oli rakastanut koko sydämestään.

Seuraavana päivänä Mirada heräsi vieraasta paikasta, vieraiden hajujen ympäröimänä. Hänet oli viety kiireesti eläinlääkärin vastaanotolle, missä hän oli siten vieläkin. Lääkäri oli koiraa tutkiessaan todennut, ettei jalka onneksi ollut murtunut. Se oli kuitenkin mennyt pahoin pois paikoiltaan ja nivelsiteet olivat löystyneet lähes käyttökelvottoman kuntoon. Siihen olikin laitettu tiukka, lasikuituinen, putkilomainen side. Nilkka oli turvoksissa ja siihen koski, mutta enemmänkin Miradaa koski sydämeen. Se oli pettänyt Mirlon luottamuksen. Mirlo oli antanut sille kaiken, mitä koira oli koskaan uskaltanut toivoakkaan. Hoitanut ja rakastanut, mutta ennen kaikkea opettanut naaraalle kaiken, mitä se tiesi taistelusta. Mutta kaiken itsesäälinsäkään keskellä ei narttu voinut olla ajattelematta eilisen taistelukumppaninsa sanoja. Kuka oli tuo Herra, josta uros oli puhunut? Tätä naaras pyöritteli mielessään viikkojen ajan, samalla toipuen häkissään eläinlääkärin takahuoneessa. Lääkäri oli onneksi Miradalle jotenkuten tuttu, hän oli hoitanut vuosien varrella useita Dienten kasvatteja. Itse Dienteä ei kuitenkaan näkynyt, vaikka koira kuinka odotti. Hän odotti ja odotti, kunnes eräänä yönä lääkäri juoksi huohottaen pimeään takahuoneeseen. Mies avasi Miradan häkin hetkeäkään epäröimättä ja kaappasi hämmentyneen koiran pään kouriensa väliin katsoen tätä suoraan naaran vaaleansinisiin silmiin. Mies huohotti raskaasti ja ainoa, minkä koira ymmärsi tämän sekavasta puheesta, oli että Mirlo oli pulassa. Naaraan sydän tuntui jättävän yhden lyönnin väliin sen miettiessä, mitä oli voinut tapahtua. Samassa lääkäri kuitenkin päästi irti koirasta ja läimäytti tätä takapäähän, mikä sai naaraan palaamaan takaisin maanpinnalle. Vieläkin heikkona olevasta jalastaan välittämättä koira ampaisi luodin lailla kohti auki jätettyä ovea syöksyen öisen Argentiinan kaduille. Missä isäntä mahtoi olla? Kotona? Niinpä ruskearaidallinen otti suunnakseen tuon ainoan paikan, mitä se saattoi kodikseen kutsua. Siihen taloon he olivat aina palanneet taistelumatkojen jälkeen. Siellä naaras oli syntynyt, tappanut sisaruksensa, saanut viillot kasvoilleen... Kuvia omasta ja omistajansa elämästä vyöryi läpi koiran tajunnan tämän juostessa kilometri toisensa perään kohti tätä tuttua taloa. Lopulta seutu alkoi näyttää kotoisalta ja koira kiihdytti vauhtinsa äärimmilleen. Punasiniset valot vilkkuivat aavemaisesti kadulla, jonka naaras tunsi oikein hyvin. Oudot valot näyttivät tulevan lukuisista talon eteen pysäköidyistä autoista. Mistä ihmeestä oli kyse? Lopulta koira hidasti vauhtiaan ja piiloutui jonkinnäköisen pensaikon taakse tarkkailemaan tilannetta. Isäntää ei näkynyt, eikä kyllä ketään muutakaan koiran tuntemaa. Vain vieraita, sinipukuisia miehiä, jotka kulkivat edestakaisin, sisään taloon ja taas ulos. Usean päivän ajan koira kyyhötti pensaan suojissa odottamassa, josko isäntä saapuisi vielä paikalle. Lopulta sinipukuiset miehet lakkasivat käymästä talossa ja koira jäi yksin. Niin kovin yksin. Aikaa myöten nälkä kuitenkin ajoi naaraan liikkeelle, ajoi sen jättämään ainoan turvapaikkansa, jättämään kotinsa.

Parin viikon ajan Mirada etsiskeli Dienteä, mutta antoi lopulta periksi. Järkevästi sai naaras pääteltyä miehen voivan olla aivan missä tahansa. Koira voi vain toivoa, että vielä joskus pääsisi takaisin isäntänsä luo. Mutta nyt oli naaran aika ottaa uusi suunta elämälleen; se päätti ottaa selvää Herrasta. Aikansa etsittyään se löysikin pienen kujakoiraporukan, jotka tiesivät kertoa sille kaiken Herrasta ja Lahkosta, johon koirat itsekin kuuluivat. Ne yrittivät suostutella Miradaa liittymään joukkoonsa, mutta naaras oli hiukan epäileväinen. Niinpä lahkolaiset kävivät kärsimättömiksi ja hyökkäsivät naaraan kimppuun yrittäen saada tämän pakotettua liittymään. Tämä oli kuitenkin ehdoton virheliike, sillä nälkiintyneistä kujarakeista ei ollut niin minkäänlaista vastusta kovakuntoiselle ammattitaistelijalle. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat Herran palvelijat maahan Miradan saamatta naarmuakaan. Koira oli hyvin pettynyt; nämäkö olivat Herran kansaa? Jokin sai kuitenkin naaraan ajattelemaan asiaa toiseltakin kantilta: he todella tarvitsivat joukkoihinsa sellaisen olennon, kuin Mirada. Niinpä koira teki hetken mielijohteesta päätöksen siitä, mitä se tulevilla päivillään tekisi. Hän etsisi käsiinsä lahkolaisen, joka pystyisi voittamaan naaraan reilussa taistelussa. Jos tällainen koira olisi edes olemassa, suostuisi Mirada taistelun hävittyään palvelemaan Herraa lopun elämäänsä.

Näin punaturkki todella tekikin. Se haravoi mannerta ristiin rastii kuukausien ajan, mutta yhdestäkään sen kohtaamasta lahkolaisesta ei ollut päihittämään naarasta. Lopulta koira ei enää jaksanut uskoa löytävänsä kotikulmiltaan yhtään Herran kansalaista, joten tämä päätti vaihtaa maisemaa. Se nousi laivaan eräältä Brasilian suurista satamista ja matkasi piilossa yli suuren meren. Yllättäen yksi merimiehistä kuitenkin löysi koiran nukkumasta sikeästi tynnyreiden välissä. Mies ei tuntenut sääliä salamatkustajaa kohtaan, sillä kapteeni ei ollut mies sieltä ystävällisimmästä päästä; koiran löytäjä saisi varmasti syyt kuokkavieraasta niskoilleen. Niinpä mies haki paikalle muutaman riskimmänpuoleisen ystävänsä, merimiehiä myöskin. Yksissä tuumin äijät nappasivat nukkuvan rakin otteeseensa tarkoituksenaan heittää uinuva kiusankappale mereen. Naaras puri ja potki minkä ikinä pystyi, mutta lopulta kamppailu päättyi koiran osalta huimaan ilmalentoon kohti vihreänä kimmeltävää merta. Miradan ei ollut itse asiassa koskaan ollut tarvetta uida, mutta nytpä tuli tuokin kokemus käytyä läpi kovimman kautta. Tosin oli naaraalla onnikin matkassa; vain muutamien uitujen kilometrien päästä se jo sai tassujensa alle kuivaa maata. Raitaturkilla ei ollut mitään hajua, mihin se oli saapunut. Mutta oliko sillä oikeastaan väliäkään? Naaras hymyili kuivasti itsekseen. No niin lahkolaiset, näyttäkää mihin pystytte tällä kertaa!

Luonne ja käyttäytyminen:
Mirada on oikea latinoluonne, kuten synnyinmaastaan voi päätellä. Tarkemmin eriteltynä on naaras siis yhtä lailla intohimoinen, tunteikas ja puhelias kuin myös pitkävihainen ja sille päälle sattuessaan erittäin kostonhaluinen. Vieraan tavatessaan on punaisella taistelijankoulutukseensa pohjautuen aina tapana arvioida toisesta kaikki mahdollinen varsin läpitunkevan mutta jotenkin hurmaavanoloisen katseen saattelemana. Samalla tuo yleensä myös jututtaa toista hyvinkin innokkaasti saaden yhtään avoimemman koiraeläimen paljastamaan naaraalle hetkessä kaiken tarpeellisen. Itsestäänkin koira on usein varsin innokas kertomaan, tosin tähän vaaditaan jo toisen edes välttävää tuntemista. Tuttavien kesken naaras onkin oikea papupata, jonka puheesta ei loppua tule tekemälläkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Miradalla olisi tapana puhua sivu suunsa, sillä lauseet ovat yleensä tarkkaan harkittuja ja tarkoituksenmukaisia. Toisinaan asioita tosin saattaa tulla liioiteltua jopa järjettömiin mittoihin yleensä suunnattoman elehdinnän kera. Jos joku tässä tapauksessa erehtyy huomauttamaan asioiden paikkansapitävyydestä, on usein seurauksena kiivas väittely joka ei edes fyysistä kontaktia kaihda.

Tästä pääsemmekin naaraan taistelukäyttäytymiseen, joka on varsin vaihtelevaa. Jos koira taistelee vain taistelun itsensä vuoksi, on tätä hyvin vaikea päihittää. Koko tappelutilanne on Miradalle yhtä haasteellista nautintoa, josta eläin pyrkii ottamaan kaiken irti näyttävillä ja nopeilla liikkeillä saaden aikansa leikittyään toisen alistumaan otteeseensa täydellisesti. Tämän toteutuessa ei koira yleensä tapa vastustajaansa vaan pyrkii jättämään toiseen jonkinlaisen merkin itsestään, mikä yleisesti ottaen tarkoittaa varsin näkyvää arpea. Toista on kuitenkin tunteiden, kuten raivon tai petetyksi tulemisen aikaansaama hyökkäys. Tässä naaraan ainoa tavoite on saada toinen kärsimään niin paljon, että katuu omaa ja siinä samalla äitinsäkin syntymää. Tosin tällaisessa taistelussa koira itse on hyvin helposti haavoitettavissa, tekniikalle sun muulle harkinnanvaraisella toiminnalle kun ei ole naaraan mielessä silloin mitään sijaa. Vaarallinen hän voimansa ja nopeutensa kanssa on kuitenkin edelleen, sitä ei käy kiistäminen.

Muutoin Sanguinaria Mirada on paljon elämää nähnyt ja häntä voisi joku jopa haukkua varsin sivistyneeksi tai kohteliaaksi. Nainen tietää paljon maailman menosta ja on aina valmis oppimaan uutta. Matkustettuaan koko elämänsä milloin missäkin on hänellä runsaasti tietoa myös eri kulttuureista ja jopa uskonnoista. Ehkä tästä onkin ainakin osittain muodostunut syvä kiinnostus Lahkoa kohtaan. Naaras halveksuu syvästi tietämättömyyttä eikä anna tyhmemmille elikoille juuri minkäänlaista arvoa. Omanarvontunto on siis elikolla varsin suuri, ehkä jopa liioiteltu. Hänen mielestään muut voivat joko olla hänen kanssaan samaa mieltä tai sitten he voivat olla väärässä. Hyviksi puolikseen voidaan kuitenkin lukea nartun kehittynyt kunniakäsitys sekä oikeamielisyys. Ylempiään, kuten Dienteä, koira tottelee kyselemättä. Toisinaan tämänkin edelle menee kuitenkin oikeudenmukaisuus; mikäli johtaja käskisi ilman syytä repiä kappaleiksi pienen, raajarikon pennun, kieltäytyisi Mirada siitä sen suurempia epäröimättä. Tosin yleinen oikeellisuus saattaa mennä joskus pahastikin ristiin naaraan oman oikeuskäsityksen kanssa. Koiran mielestä tätä jollain tavoin loukanneet kun on täysin oikein tappaa rangaistuksena teostaan.

Hiukan espanjaa:
Koska Miradan äidinkieli on espanja, saattaa hän kiusallaan tai huvikseen viljellä lauseisiinsa näitä toisille vieraita sanoja. Seuraavassa ainakin muutamia, jotka voi jossain tilanteessa neidin puheista bongata.

hombre = mies
mujer = nainen
buenos días = hyvää päivää (aamupäivällä)
buenos tardes = hyvää päivää (iltapäivällä)
apuesto = korea, komea
yo = minä
para mí = minulle
tu = sinä
hola = hei
hasta luego = hyvästi
noche = yö
gilí = typerys, idiootti

Ulkonäkö:
Pääväriltään Mirada on kauttaaltaan punasävyinen. Kuononsa sivut sekä alapuoli ovat puhtaan valkoiset ja koko selkäpuoltaan peittävät hiuksenhienot, tummanpunaruskeat raidat. Naaraan silmät ovat jäänsiniset, lähestulkoon värittömät. Typistämällä pystyyn nostettujen korvien sisäosat ovat tumman ihonväriset, samoin kuin kasvojensa oikeaa puolta rikkovat arvet. Viiltojen lisäksi myös oikeanpuoleinen korva on pahoin riekaleina.

Ruumiinrakenteeltaan koira on erinomaisesti taisteluun ja toki myös metsästykseen soveltuva. Lihakset ovat juuri sopivat eikä rasvaa taida löytyä juuri nimeksikään. Jänteet ja luut ovat erityisesti jaloissa varsin hyvin näkyvillä. Turkki on naaraalla tiheää ja lyhyttä, vain vajaan sentin mittaista. Valkoiset kynnet ovat varsin voimakkaat ja ehkä hivenen ylipitkät. Naaraan huulet ovat sukujuurista johtuen aavistuksen verran riippuvat, eivät kuitenkaan mitkään kuolanlevittimet. Koiran häntä on taistelusyistä typistetty hyvin lyhyeksi nysäksi. Säkäkorkeudeltaan eläin on keskikokoa suurempi, muttei mitenkään älyttömissä määrin. Nartun korkeus varpaista korviin on suurempi kuin pituus rinnasta hännänpäähän.

Vaikkei Mirada olekaan ulkonäöllisesti järin naisellinen, ei tätä kyllä urokseksi helposti pääse luulemaan, siitä pitää eläin käytöksellään huolen. Ääni on jokseenkin tummanpuhuva ja vivahteikas, mutta silti selvästi kauniimman sukupuolen edustajalle kuuluva. Usein elikon kasvoilla vilkkuu nopeaan tahtiin koko tunteiden kirjo puheenaiheesta ja tilanteesta riippuen. Yleisin ilme taitaa kuitenkin olla ilkikurinen ja kiusoitteleva virnistys. Vaikka silmät olisivatkin jäätävät, löytyy niistä tietyille henkilöille varattua lämpöäkin.

Otettu pelattavaksi: 19.5.2007
Hahmohistoria: Tahdoin tehdä toisen hahmoni Andriaanaan ja aloin selailla erästä koirakirjaa. Dogo argentinon kohdalla aivot alkoivat kulkea jotain aivan omia polkujaan ja muodostaa kuvaa taistelukoiratyyppisestä hahmosta. Lisäksi halusin hahmolla olevan jotakin tekemistä Lahkon kanssa, ja niin mielikuva Miradasta alkoi olla valmis. Vaikka rotuselostuksen ansiosta esittelystä tulikin todella pitkä, pidin uuden rodun luomisesta erittäin paljon ja olen jopa varsin ylpeä esittelystä.
Oma mielipide: Pelaamisen myötä olen kiintynyt tähän hahmoon todella paljon. Pidän Miradan luonteesta, joka ei ole absoluuttisen paha, muttei kuitenkaan mikään piilonössö. Hänellä on erittäin mielenkiintoinen pelata. Mielestäni Mirada on harvinaisen fiksu tyyppi.

Sekalaisia faktoja

• Olen täysin tietoinen siitä, että Miradan hahmotiedot ovat suorastaan ärsyttävän pitkät. En kuitenkaan osannut sanoa asiaani sen lyhyemmin niin, että kaikki olisi ollut järkevästi selitettyä.
• Hahmotietojen kirjoittamiseen meni aikaa paljon enemmän, kuin olin suunnitellut.
• En ole saanut mistään varmistettua, kirjoitetaanko "verenhimoinen katse" espanjaksi sanguinaria vai sanguinario mirada. Jos selviäisi, että olen valinnut väärän vaihtoehdon, tuskin kuitenkaan vaihtaisin nimeä.
• Sen lisäksi, että Mirada käyttää puheessaan espajnjankielisiä sanoja, hän puhuu ulkomaalaiselta kalskahtavalla aksentilla. (Mine, sine jne.)
• Ennen kuin kirjoitin Miradalle hahmotietoja, en osannut sanaakaan espanjaa.
• Pidän paljon Miradalla pelaamisesta, mutta joskus minun on vaikea pitää häntä luonteensa mukaisen itsevarmana. (Johtuen oman luonteeni erilaisuudesta.)
• Jo muutaman pelin jälkeen tulin siihen tulokseen, etten pidä Miradan vasemmassa etujalassa olevasta suojaputkilosta. Niinpä Viiltäjä poisti sen pelissä "Vapauta minut."
• Miradan menneisyydessä esiintyvien hahmojen nimet on keksitty sitä mukaa, kun ovat tulleet tekstissä mainituiksi. Ainoana poikkeuksena Mirlo Diente, jonka keksin nettisanakirjoja selaillessani.

Sitaatteja
"Saanein esitellä itseini, hombre. Nimeni on Sanguinaria Mirada, Dienten ylpeytenäkin tunnettu. Ketä minulla onkaan ilo puhuitella?"
"Mine olen sanansaattaja, lähetiläs. Olen hyve niille, jotka ovat minuile hyviä, mutta paha pahoille."
"Mine uskon, että Jumala on Luoja. Hän on luonuit maailmamme, muta jätti meidät siten kärsimään yksin. Hän ei välitä, loi maailman itsekäiestä syistään. Herra sen sijan ei luo, vaie kuinka? Hän ohjaa meiitä luotuja, käyttää luotua tahtonsa mukaan. Hän ottaa meidät tykönsä, koiska Luoja on meidät hylännyt. Hän onn johtaja, Jumala raskana oleivan puolisonsa hylännyt isä."
"Meiidän tehtäväme on avata sokeiiden silmät, paljasta ruma totuus kaikele kansale. Otta poies väärä valta..."