Sielukäsitys

Suomen muinaisuskossa on ihmisellä käsitetty olevan kolmiosainen sielu. Henkisielu, eli löyly, antaa sikiölle kohdussa ensin elämän. Henkisielu vastaa ihmisen fyysisistä toiminnoista.

Toinen osa sielua, haltijasielu,  asetetaan ensimmäisen hampaan puhjetessa ja tällöin lapselle annetaan  myös nimi. Haltijasielu määrää ihmisen henkisistä kyvyistä,  onnekkuudesta ja menestyksestä; menestyneillä ihmisillä tai  hengellisillä tietäjillä sanotaan olevan voimakas haltija.
Haltijasielu  on myös ikään kuin reinkarnaatio jostakin lapsen kantavanhemmasta. On  pidetty tärkeänä, että uusi lapsi nimetään sen kantavanhemman mukaan,  jonka reinkarnaatio hänen haltijakseen on asettunut. Nimi on saatettu  havaita merkkinä uhripuilta. Jos lapselle annetaan väärä nimi, ei hänen  haltijasielunsa pääse asettumaan, ja lapsi osoittaa tämän mm. itkemällä  ja kuihtumalla. Tällöin nimi tulee käydä shamaanin tai tietäjän luona  vaihtamassa. Erikseen on ollut myös arpojia, joiden tehtävänä on  ollut luetella sukuun kuuluneiden vainajien nimiä ja vauvan reaktioita  tarkkaillen määritellä, mikä nimistä kuuluu hänen haltijalleen.
Haltijasielu  on ihmisestä itsestään irrallinen osa, luonto, yliluonnollinen vartija,  joka toisinaan saattaa jopa ennättää paikalle ennen ihmistä itseään.  Ihmisen haltija ilmenee ihmisen tai eläimen muodossa, tai esimerkiksi  kys. henkilölle ominaisena onnekkuutena.
Haltijansa saattaa menettää  traumaattisen tapahtuman seurauksena, jolloin ihmisestä tulee onneton,  sairas ja masentunut vain kahden sielunsa kanssa.

Ihmisen persoonan muodostaa itse-sielu.  Itsenäisyys, mielihalut, psyyke, tietoisuus ja kaikki muu, jotka  tekevät persoonasta tuntevan olennon, tulevat itse-sielusta. Itse-sielu  kuuluu myös ihmisen suvulle ja ihmisen kuollessa se palaa takaisin  kantavanhempiensa luo ja syntyy uudelleen, kuten eläimen sielu palaa  emuunsa luo.
Jos ihminen kuolee väkivaltaisella tavalla, rikollisena  tai muuten "väärässä" tilassa, voi hänen itse-sielunsa jäädä ikään kuin  kummittelemaan. Sijattomaksi jäänyt sielu pyrkii saamaan moraalista  hyvitystä tai hakeutua syntymään jossakin lapsessa uudelleen. Sielu  saattaa myös kääntyä elävien puoleen saadakseen apua. Myös elämään  jääneitten sukulaisten tekosiin tyytymättömät sielut voivat tulla  kummittelemaan. Suurin vaara kummitteluihin on n. 30-40 päivän sisällä  kuolemasta, jolloin sielu on vielä ns. siirtymäkaudella. Sielu voi tulla  kummittelemaan ihmisen tai eläimen muodossa, mutta myös näkymätön sielu  voi kulkea väen seassa. Näkymätön ilmoittaa itsestään puhelemalla tai  jyskeellä.
Masennusta, ahdistusta ja muita henkisiä sairauksia on  yleensä selitetty sielun menetyksellä, ja näihin on pyydetty apua  shamaaneilta ja muilta, joilla on ollut yhteys sielumaailmaan. Sielunsa  menettänyt voi saada sielunsa takaisin shamaanin sielun avulla, sillä  sielu tuntee yhteyttä toisiin sieluihin, mutta vain shamaanilla on  yhteys sielumaailmaan.
Kuollessaan ihmisen henkisielu kuolee. On  sanottu, että ruumiista lähtiessään sielu peseytyy vielä viimeisen  kerran ja jatkaa sitten matkaansa. Sairaiden ihmisten vierelle on tästä  sanonnasta alettu jättämään vesilasi, jonka pinta kuoleman hetkellä  värähtelee sielun poistuessa.
Ilman nimeä kuollut lapsi ei vaadi  samanlaisia hautamenoja kuin nimellinen, virallisesti yhteisöön mukaan  otettu lapsi. Nimetön lapsi ei koskaan saanut haltijasieluaan, eikä  häntä näin katsota oikeasti eläneeksi. Toisaalta kuolleisiin lapsiin  liittyy paljon kummitustarinoita, vaikka he ovatkin jääneet  "sieluttomiksi". Esimerkiksi lapsia kielletään useasti jättämään  pikkulinnut rauhaan, koska niissä saattaa elää pienen lapsen sielu.

Kalma

Kalma  on kuolleista ruumiista, kuolleisiin liittyvistä esineistä tai  esimerkiksi kuolleen pesuvedestä tarttuva tauti. Sen oireina kuvaillaan  mielenvikaisuutta, sekavuutta ja hermostuneisuutta. Usein kalmaa  sairastavalla on myös märkivä haava kehossaan tarttumaväylänä. Kalma ei  voi tarttua elävältä ihmiseltä toiselle.
Kalman voi hoitaa osaava  parantaja tai muu hengellinen henkilö, joka lähettää kalman takaisin  tuonpuoleiseen. Sairastunut voidaan esimerkiksi pestä auringonlaskuun  virtaavan puron vedellä ja pestessä manata kalmaa poistumaan. Pesun  jälkeen vesi kannetaan hautausmaalle ja veden mukana kalma poistuu.
Kalma tunnetaan myös kuoleman jumaluutena ja kuolleeseen ruumiiseen asettuvana pahana voimana.

Mene, kalma, karsinaan
Alle kylmän kynnyshirren,
Alle kauhean katoksen
Ihosta inehmo raukan,
Karvasta emon kapehen,
Emon tuoman ruummihista!
Ei sinulla sijoa täällä,
Ei aikasta asuntoa,
Ei tahota tarpehella,
Ei himolla hopeankana

Kalman väki

Kalman  väkeen kuuluvat henget, haltijat ja vainajat. Toisin kuin emuut ja  esivanhemmat, edustaa kalman väki pahaa kuoleman voimaa. Hautausmaalla  eli kalmistossa ei sovi nauraa tai juosta kalman väen vuoksi, sillä  loukattuna heiltä saa vihan niskaansa.
Tietäjillä ja muilla  voimallisilla henkilöillä on myös kyky hurjimmillaan ottaa kalman väkeä  palvelukseensa. Kalman väki ei kuitenkaan ole välttämättä kaikkein  uskollisinta palvelusväkeä ja he voivat kääntyä uutta isäntäänsä tai  emäntäänsä vastaan ottamalla hänestä ylivallan.

Joidenkin uskomusten  mukaan kalman väki voi myös tulla noutamaan vakavasti sairasta  kuolemaan. Kuolemaan noutavaa kalman väkeä harvemmin tavallinen ihminen  kuitenkaan näkee, mutta eläimet, tietäjät ja kuoleva itse aistivat  kalman.
Kullakin kalmistolla on myös oma hautausmaan haltijansa,  joka valvoo hautausmaalla kävijöitä ja hänen lupaansa on mm. tietäjän  kysyttävä, mikäli toivoo kalman väkeä palvelukseensa.

Sukupolviksi  sijattomaan tilaan jääneet sielut voivat myös kehittyä kalman  haltijoiksi, joilla on lähinnä epämiellyttäviä kykyjä (mm. sairauksien  aiheuttaminen), mutta he voivat myös toimia jonkinlaisina oppaina  vastaisuudessa sijattomaan tilaan jääville sieluille. Kalman haltijalla  ei ole kuitenkaan yhteyttä sielumaailmaan, eikä myöskään suoraa yhteyttä  nykyiseen maailmaan, kuten elävällä olisi. Vain moraalisen hyvityksen  tai muun keinon kautta rauhan saatuaan kalman haltijan sielu pääsee  siirtymään eteenpäin ja hän kuolee.