Uutelo's Bulletins
Emuut, eri kasvi- ja eläinlajien myyttisinä kantavanhempina pidetyt olennot, ovat tarujen mukaan oliolajien synnyttäjiä, äitejä, jotka kantavat vastuun oman lajinsa toimista ja huolenpidosta. Yhä tänäkin päivänä osa metsästäjistä tapaa pyytää runomittaisen loitsun kautta metsästysonnea sen päivän saaliiksi toivotun eliölajin edustajan kantavanhemmalta, sillä emuiden uskotaan päättävän ketkä voivat saada heidän lapsiaan kiinni. Myös monilla pahoilla olennoilla tai asioilla on kantavanhempi ja epätoivottuja olentoja toisinaan yritetään karkottaa ikiaikaisten emojensa luokse esimerkiksi uhkailemalla, että sen huonosta käytöksestä tullaan kantelemaan tämän vanhemmalle. Vaihtoehtoisesta saatetaan suoraan koettaa ottaa kantavanhempaan yhteyttä sanallisen loitsun kautta ja käskeä sitä panemaan lapsensa kuriin.
Vanhan kansan uskon mukaan mikäli ihminen rääkkää jotakin eläintä, ilmestyy emuu rankaisemaan häntä väärinkohdellun eläimen hahmossa. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä emuut eivät kovinkaan aktiivisesti pyri kontaktiin ihmisten kanssa, mutta vastaavanlaiset kertomukset ovat jossain määrin suosittu pelote opetettaessa pienempiä lapsia kunnioittamaan kaikkea elollista.
Haltijaolentoihin luokiteltavan emuun tunnistaa ulkonäöllisesti usein sen valtaisasta koosta (esimerkiksi karhujen emuu on tavanomaista kontiota kaksinverroin suurempi) ja muista poikkeavuuksista, kuten kalalajien kantavanhemmilla tyypillisesti päässä kasvavasta sarviparista. Hämäävästi joillakin emuilla on eläinhahmojen lisäksi myös ihmismäisempi olomuoto, mutta vaihtelevasta ulkonäöstä huolimatta emuun ruumiissa säilyy aina läsnä jotkin sen todellisen minän paljastavat tuntomerkit (sulkainen iho, sarvet yms). Heidän lähettyvillään liikkuessaan tavallisempikin ihminen voi usein aistia jotain outoa ympäristössä ja ihmismuotoisenkin emuun kohdatessaan viimeistään tuon läsnäolon herättämä tuntemus havahduttaa kulkijan, jos ihmismuoto ei vielä itsessään suuria kysymyksiä herätä.
Kantavanhempiin liittyvistä ylimaallisista tarinoista huolimatta eivät kyseiset olennot ole kuolemattomia, vaikkakin niiden tappaminen on vaikeahkoa. Viimeistään kuitenkin vanha ikä korjaa emuun tästä maailmasta tuonpuoleiseen, minkä jälkeen yhdestä lajin keskuuteen syntyvästä yksilöstä kasvaa ajan saatossa näennäisellä sattumankaupalla uusi emuu ja suojelusolento kaikille lähiseudun lajikumppaneilleen. Käytännössä kuolemattoman, iättömän jumaluuden sijaan emuut ovatkin enemmänkin tavallista suojelushenkeä voimallisempia olentoja, joita on olemassa useampi yksilö jokaista. Kullakin järvellä voi siis olla aivan omat kalojen kantaisät ja vastakkaisilla puolilla maata sijaitsevissa metsissä omat nisäkäsemuunsa.
Kiinnostuneille tästä linkistä voi lueskella joidenkin emo-olentojen nimiä.
Elättieläimet, myös haltijaeläiminä ja erityisesti noitien, shamaanien sekä tietäjien keskuudessa apueläiminä tunnetut, eräänlaisina lemmikkeinä pidetyt luontokappaleet eivät suoranaisesti ole kesyjä kotieläimiä, vaan usein Suomen luonnossa villeinä tavattavien kotoperäisten lajien edustajia. Lumikot, käärmeet, kaarneet eli korpit, päästäiset ja kärpät ovat tavallisimpia elätteiksi otettuja eläimiä.
Pihapiiriissä tai tuvan sisällä asuvia elättejä ajatellaan eräänlaisia kodin pieninä jumalina, jotka oikein kohdeltuna suojelevat karjaa, tuovat onnea ja hedelmällisyyttä viljelyksille sekä torjuvat pahoja henkiä läsnäolollaan. Esimerkiksi rantakäärmettä on joissakin yhteisöissä pidetty jopa auringon maanpäällisenä ilmenemismuotona mm. johtuen sen näyttäytymisestä lähinnä aurinkoisina ja lämpiminä päivinä.
Rantakäärmettä, kuten muutamia muitakin tavanomaisimmista elättieläiminä pidetyistä lajeista pidetään arvossa ylimaallisiksi uskottujen voimiensa lisäksi saalistustaitojensa ansiosta; pitäen näin tilan tuhoeläinkannat aisoissa.
Joidenkin tonttien pihalla kasvavien uhripuiden tapaan, uskotaan elättieläimillä olevaan suora kohtalonyhteys tilan karjaan, erityisesti lehmiin. Jos elättieläin surmataan tai sen ruokintaa laiminlyödään, sanotaan talon karjan alkavan sairastella ja kuolla. Joidenkin tarinoiden mukaan lehmät saattoivat alkaa lypsää jopa verta tilan onnen kääntyessä nurinkurisuksi suivaantuneen elättieläimen tähden. Samaan tapaan viljelyksien uskotaan nuutuvan mikäli elättieläin ei saa arvoistaan kohtelua.
Joissakin tapauksissa haltijaeläimellä on ollut voimakas, yliluonnollinen side pääsääntöiseen ruokkijaansa ja jos tuolloin eläin surmattiin, sairastui myös tämän ruokkija; mahdollisesti kuolettavasti.
Elättieläinten tyytyväisyyttä taataan niille uhraamalla talon parhaita antimia, kuten tavataan tehdä myös uhripuille ja saman katon alla asuville haltijoille. Sille annetaan ensimmäinen osa kaikista antimista; ensimmäinen palanen päivän aterian jostakin raakaa-aineesta tai tilan eläinten maidosta tai lihasta.
Tavanomaisten ihmisten yleisestä suhautumisestä eroten, on elättieläin shamaaneille ja muille henkimaailmaan matkoja tekeville ihmisille muutakin kuin kotinsa ja sen mahdollisen pihapiirin suojelija. Esimerkiksi shamaani saattaa omaksua tutun apueläimensä hahmon liikkuakseen eri maailmoissa sujuvammin(käärmeen hahmossa Tuonelaan kuolleiden asuinsijoille jne). Taasen joidenkin kansanparantajien mukaan heidän apueläimensä kykenevän kertomaan ja paikantamaan sairastuneen ihmisen vaivanlähteen toisinaan kaikkein parhaiten.
Haltija on yleisnimitys olennolle, yleensä ihmismäiselle miehelle tai naiselle, joka huolehtii jollain tapaa ympäristöstään tai mahdollisesti hallitsee jotakin elementtiä. Haltijoista voidaan puhua myös nimityksellä väki, jolloin esimerkiksi tulen haltijoista puhutaan tulen väkenä. Väellä voidaan kuitenkin myös tarkoittaa vain taianomaisia voimia, esimerkiksi kalman väellä kuolleiden ruumiiden voimaa.
Ulkonäöltään haltijat ovat tyypillisesti ihmismäisiä, mutta keskivertoihmistä lyhyempiä. Haltija voi kuitenkin esiintyä myös vain esimerkiksi heinäkasasta huokuvana voimana. Jonkinlainen ruumis haltijalla on aina. "Elementistään" riippuen haltijalla voi olla hallinta-alueensa paljastavia ulkoisia ominaisuuksia.
Taikavoimia haltijoilla voi olla monenlaisia. Tunnettuja ovat esimerkiksi kyky fyysiseen voimakkuuteen ja nopeuteen, kutistuminen, ympäristön voinnin aistiminen ynnä muu. Kun haltijalle uhrataan jotain tai eritoten jollekin haltijalle puhutaan olematta suoraan kontaktissa haltijaan, pystyy haltija kuulemaan tai muutoin aistimaan samaansa uhrauksen ja sanat. Myös erityisesti maan haltijat voivat tuntea, mikäli heidän hallitsemallaan tontillaan käyskentelee joku vieras. Jonkin elementin hallitseminen tietyissä rajoissa on myös joillekin haltijoille ominaista.
Kaltoinkohdeltu haltija voi myös sairastuttaa loukkaajansa tai muutoin aiheuttaa tälle harmia. Haltijan voiman, eli väen, aiheuttamaa tautia kutsutaan yleisesti vihaksi. Kalman väki voi myös tartuttaa kalman, josta lisää tietoa täällä. Saadessaan taudin uhri yleensä säikähtää tai kokee pelästyksen selittämättömästi, mikä altistaa hänet haltijan voimille. Haltija tarttuu uhriin jollain tapaa ja viha tulee hänen ylleen. Vihan oireita voivat olla muun muassa pahoinvointi, kouristukset ja kuume, mutta myös halvaantuminen on mahdollista.
Yllättäen luonnonhaltijan kohtaava voi saada myös kohtauksen, joka voi tarkoittaa äkillistä pahoinvointia, kuumetta tai muuta tautisuutta.
Maan haltijat
Maan haltija on kodin ja sen ympäristön haltija. Maan haltijoita ei tule sekoittaa maan väkeen, eli maahisiin. Joillekin tuttu termi kotitontusta on myös maan haltijalle liki halveeraava, eikä kuvasta oikeaa maan haltijaa vaan eräänlaista toista taruolentoa.
Kotia hallitsevat haltijat ovat aina ihmismäisiä miehiä tai naisia. Mieshaltija on yhdistetty tilan hevosten menestykseen ja naishaltija karjan menestykseen. Parhain yhdistelmä tilan kannalta on siis haltijapariskunta.
Alun alkujaan jokaisia maita hallitsivat tietyt haltijat, mutta jatkuvan maanmuokkaamisen ja ympäristön kehittymisen myötä on tilanne muuttunut, haltijasuvut muuttaneet toisaalle tai jopa itsenäistyneet elämään ilman kenenkään palvelemista.
Nyky-yhteiskunnassa pidempään tiettyä tonttia palvelleella maan haltijalla on puoliso ja jälkikasvua, kuten tavallisellakin ihmisellä. Haltijat vastaavat itse omasta vapaudestaan, ja näin nuoret haltijat yleensä luopuvat synnyintontistaan ja hakevat asuinsijaa toisaalta, haltijattomalta tilalta. Tilojen vähentyessä kelpaavat haltijoille myös omakoti- ja rivitalot, kunhan haltijalle itselleen on sijaa asunnossa.
Hallitsemassaan kodissa on haltijalla nykyisin joko oma erillinen rakennuksensa, aitta esimerkiksi, tai pelkkä huone. Haltija ei yleensä näyttäydy päiväsaikaan vaan hoitaa tehtävänsä illasta yöhön. Tehtäviin kuuluu muun muassa tontin vartiointi, hyvän onnen ja menestyksen takaaminen, ja enteiden näyttäminen. Jos tonttia ei vartioi maan haltija, on se vaarassa joutua pahan väen, esimerkiksi maahisten asuttamaksi. Nykyaikana maahisuhka on kuitenkin vähentynyt ja maan haltijoiden tarve pienentynyt, jolloin moni maan haltija on siirtynyt elämään omaa elämäänsä oman omaisuuden kanssa, palvelematta ketään.
Maan haltijaa tulee kunnioittaa, jotta se huolehtii tontista. Jopa laki oikeuttaa maan haltijan tekemään työnsä huonosti tai jopa jättämään tonttinsa, mikäli tontin omistajat eivät kunnioita ja huolehdi haltijasta. Haltijalle tarjotaan ruokaa ja perinteisissä piireissä myös säännöllisesti uhreja hyvän palvelun takaamiseksi.
Uhrauspaikkana toimii pyhä puu, joka kullakin haltijalla on omansa. Uhrauksen helpottamiseksi tämä elättipuu on järkevintä istuttaa tontin pihaan tai omistaa yksi jo tontilla oleva puu haltijan pyhäksi puuksi. Uhraamisen voi poikkeuksellisesti suorittaa myös elättieläinten kautta.
Uhreina käytetään niitä aineksia, joita tontin asukkaat itsekin syövät ja nauttivat. Esimerkiksi Mikkelinpäivänä on lammastilallisten ollut tapana uhrata haltijalleen lammas, jotta haltija takaisi onnen lampaiden kanssa jatkossakin. Haltijalle voi myös lausua loitsuja, joilla haltijaa lepytellään tai esimerkiksi pyydetään lupaa muuttaa tontille. Myös tontin alueelle nukkumaan käyvä vieras voi lausua loitsun itsensä suojelemiseksi maan haltijalta. Vieras tai uusi asukas, joka on liian ylpeä tervehtiäkseen haltijaa loitsulla, saa todennäköisesti haltijan vihat niskaansa. Sanoman mukaan tällainen asukki "ei sen jälkeen tervettä päivää nähnyt!"
Metsän haltijat
Metsän haltijat eli metsänpitäjät huolehtivat viljelemättömästä maasta ja metsistä.
Metsän haltijoilla on oma arvojärjestyksensä, jossa ylimpänä ovat Tapio tai Tapiotar, metsän kuningas/kuningatar, sekä tämän emäntä Mielikki. Kaikki Tapion alaisuudessa toimivat metsän haltijat kuuluvat Tapion väkeen, Tapion renkiin ja piikoihin, metsän tyttäriin ja poikiin. Lisäksi on erikseen riistan haltijoita, jotka huolehtivat metsästäjien saalisonnesta ja metsän eläimistä.
Käytännössä Tapio/Tapiotar ja Mielikki ovat jumaluuksia, eivätkä ilmene ruumiillisina olentoina. Vain metsän haltijat toimittavat metsän huoltamiseen liittyviä tehtäviä ja näyttäytyvät ihmisille. Jos esimerkiksi metsästäjä ei metsässä kulkiessaan kehunut Mielikin ja metsän tyttärien kauneutta, eli metsän kauneutta, tai muuten laulellut imartelevasti, saattaa metsästäjän kohdata huono saalisonni.
Metsän haltijoita on metsässä ollessa hyvä muistaa, ellei halua metsän haltijan vihoja niskaansa. Metsän haltijaa muistetaan uhraamalla muurahaispesälle, esimerkiksi poimimiaan marjoja voi jättää pesän juurelle. Metsästäjän tulisi jättää saaliistaan suolet tai ainakin pyyhkiä ansaan joutunut saalis ennen vapauttamista puun oksilla, jolloin metsän haltija saa siitä osansa.
Jos metsän haltijan tahtoo nähdä, tulee muurahaispesälle uhrata hopeaa, viinaa tai verta sormestaan. Tällöin näyttäytyvä haltija tuo mukanaan myös enteen, sillä koruttomasti pukeutunut metsän haltija lupaa huonoa saalista tai jopa onnettomuutta, ja koristellusti pukeutunut sekä miellyttävästi elehtivä ja äänehtivä haltija taas hyvää saalisonnea. Metsän haltijan kohdatessa tulee pysytellä hiljaa kunnes haltija itse aloittaa puheen.
Metsää kaltoinkohdellut tai muuten kunnioittamattomasti käyttäytynyt kulkija voi saada haltijalta vihan ylleen tai joutua metsänpeittoon, eli tulla haltijan eksyttämäksi. Metsänpeittoon voi joutua myös kulkijan esineistöä, jolloin niitä ei välttämättä enää löydä. Haltijoiden kykyä kadottaa esineitä on voitu myös hyväksikäyttää niin, että haltija on pistetty hävittämään esine, joka kuuluu jollekin toiselle, loihtimalla:
Maa peitä, karkea kadota,
minun toiste löytääkseni!
Metsän haltijoilla on myös kyky ilmestyä ja hävitä taas kuin tyhjästä, mutta varsinaiseksi teleportaasiksi tätä ei voi nimittää. Haltija voi ilmestyä myös kutsumatta, jolloin se saattaa aiheuttaa kohtaajalleen kohtauksen, tai päinvastoin hyvää onnea. Esimerkiksi metsänkulkijan tulille eksynyttä metsänpiikaa pidetään hyvänä enteenä, erityisesti linnustajille.
Nykypäivänä metsän haltijat asuvat tyypillisesti jonkinlaisissa asumuksissa metsässä tai sen lähistössä. Uutelon katukuvassakin metsän haltijoita näkyy, vaikkakaan he eivät tyypillisesti välitä kaupungillistumisesta, sillä kaupunkien tieltä on jouduttu jyräämään heidän omaa hallinta-aluettaan ja rakasta maataan pois. Metsän haltijat ahkeroivat pitämässä Uutelon metsiä kauniina ja puhtaina, sekä huolehtivat niiden eläimistä ja pitävät ikävät metsää loukkaavat kulkijat tiessään. Mielikin jumaluudesta on haltijoilla voima parantaa loukkuun jääneiden eläinten haavojakin.
Veden haltijat
Veden haltijat ilmenevät paljon monituisemmissa muodoissa kuin muiden elementtien haltijat yleensä. Veden haltijoista, eli veden väestä, puhuttaessa voidaan tarkoittaa veden neitoja, vesihiisiä, vetehisiä, näkkejä ja muita veteen liittyviä olentoja. Myös veden voimaa ylipäätään voidaan kutsua veden väeksi.
Kaikkia veteen liittyviä olentoja yhdistää kyky hallita vettä tai esimerkiksi kalansaantia jollain tapaa. Suurin osa veden olennoista yhdistetään pahoihin asioihin ja niiden pelätään aiheuttavan sairauksia ja hukkumista, mutta veden väkeä usein myös loitsitaan avustamaan kalaonnen kanssa. Toisaalta vettä pidetään myös kuoleman vastavoimana, ja veden väkeä käytetään esimerkiksi kalman karkoitukseen.
Kalaonnen takaamiseksi ja veden väen vihojen välttämiseksi on veden haltijoille tyypillisesti uhrattu ensimmäinen kalasaalis tai rahaa taikka hopeaa.
Uskomuksen mukaan metsän väki toimii veden vastavoimana, ja veden väki "pilaantuu", mikäli esimerkiksi kalasaalis laitetaan yhteen metsäsaaliin kanssa tai samalla reissulla käydään sekä metsästämässä että kalastamassa. Veden väen vihat on myös helppo saada niskaansa, mikäli tuo metsän väkeä veden alueelle tai jollain tapaa yhdistelee näitä voimia.
Muut haltijat
Suomen muinaisuskossa kaikki luonnossa oleva on ollut jumalaista ja väkeä on nähty kaikessa olevassa. Periaatteessa joka elementillä on omat haltijamaiset olentonsa, mutta yllä olevat ovat näistä tunnetuimpia. Lisäksi mm.
Tulen haltijat liittyvät tulen tuhoavaan voimaan, mutta myös kuuman ilman parantaviin ominaisuuksiin (höyryhengitys).
Raudan haltijat on yhdistetty kykyyn muokata rautaa ja seppien tällaista kykyä on pidetty pyhänä lahjana.
Ilman haltijat (myös ukkosen- ja tuulen haltijat yms) menevät osittain ristiin Ukon voimien kanssa, mutta erityisesti tuulen nostatusta on loihdittu nimenomaan tuulen haltijoilta.
Vuoren haltijoilta eli vuoreisilta, jotka elävät mäkien ja kallioiden sisuksissa, on voitu pyytää voimakkuutta ja hyvää terveyttä.
Kuolemaa haltijoivat kalmiston- ja kalman haltijat, joista tietoa toisessa bulletinissa.
Yliluonnolliseen maailmaan tavalla tai toisella kosketuksissa elävien Uutelon asukkaiden seassa asustaa myös henkimaailman asiantuntijoina pidettäviä ihmisiä, jotka voidaan keskenään jakaa muutamaan ryhmään heidän taitojensa ja toimenkuvien perusteella.
Shamaanit
Perinteisesti shamaania on pidetty ihmisyhteisöä yhdistävänä henkilönä, henkisenä välittäjänä sekä tasapainottajana, joka toimii useimmiten transsiin itsensä vaivuttamalla välikappaleena ihmisten ja henkimaailman välillä. Tätä henkimatkaa ei koskaan tehdä pelkän huvin vuoksi, vaan esimerkiksi sairauksien estämiseksi ja parantamiseksi, sateen ohitse ohjaamiseksi, ongelmiin ratkaisun hakemiseksi muuntuneella tietoisuudella henkien keskuudesta, kadoksiin joutuneen, tärkeän tiedon palauttamiseksi, kadotetun tai kiusatun sielun takaisinsaamiseksi energioita tarpeen vaatiessa toisaalle ohjailemalla yksin tai henkioppaiden ja suojelijoiden avustamana.
Shamaanien rituaalitoimitukset ovat usein näyttäviä ja hiottujen eleiden sävyttämiä siinä missä taas noidilla hengelliset toimitukset ovat usein rekvisiitan suhteen asteen verran maanläheisempiä, mutta vaatimattomiksi ei niitäkään sovi kutsua.
Nykyaikana shamaanien arki on useasti yhteisöllisestä alkuperästä huolimatta kuitenkin erakompaa puuhaa, mutta tarkoitusperät maailman eri tasojen välillä liikkumiseen ovat säilyneet samana; kaikkia olentoja toisiinta yhdistävän energiaverkon harmonian ylläpitäminen monien konstien kautta. Myöskin keinot henkimatkaamiseen ovat säilyneet samankaltaisina ajan kulusta ja maailman muuttumisesta huolimatta. Onnistuneen yhteyden luomiseen vaaditun muuntuneen mielentilan poppamies pyrkii saavuttamaan esimerkiksi noitarummun tasaisella, monotonisella äänellä, laululla, tanssilla ja toisinaan hallusinogeeneja sisältävien sienien tai muiden aineiden nauttimisen avulla mieltään virittämällä. Transsissa shamaani irroittaa sielunsa ruumistaan ja voi muuttaa henkensä muuhun muotoon (vaikkapa voimaeläimekseen matkatakseen turvallisemmin ihmisille tavallisesti tavoittamattomissa olevilla henkien mailla), josta juontuukin vanhat huhut muodonmuutokseen kykenevistä tai eläimiä valtaansa ottavista shamaaneista heidän rituaalin aikana elehdittyä villipetoja imitoiden eläimellisen aistimaailman ja tapojen noustessa transsissa henkilön tietoisuudentilaan. Uskotan myös, että mikäli shamaani joutuu henkimatkallaan taisteluun eläimenä ja kuolee kyseisesä maailman ulottuvuudessa, kuolee hänen fyysiseen maailmaan läsnä jäänyt kehonsakin.
Lyhyesti tiivistäen transsitilaan keskittyvä shamanismi onkin tieteellisemmin selitettäessä eräänlaista valoisaa unennäköä, jossa samaan tapaan kuin uneksija, joka tietää näkevänsä unta, shamaani on tietoinen muuttuneesta tajunnantilasta ja kykenee toimimaan siinä määrätietoisesti. Se mitä henkimatkalla tapahtuu ei ole unta vaan todellista siinä ulottuvuudessa. Ja koska eri ulottuvuudet ovat pohjimmiltaan samaa energiaverkkoa, niin henkimatkan tapahtumat vaikuttavat tähän maailmaan.
Mainittavaa on myös, että kaikki shamaanit eivät kuitenkaan tee henkimatkoja, vaan toimivat maallisempina parantajina tietäjien tavoin ja unennäkijöinä, hakien vastauksia kysymyksiinsä luonnon merkkejä ja enteitä tarkkailemalla.
Shamaanien elämään kuuluu myös lähes poikkeuksetta modernimmassakin maailmassa vahvasti heidät luontoon sitova animistinen maailmankatsomus, jonka mukaan jokaista asiaa ja olentoa asuttaa henki (mikä osittain pitääkin paikkansa, mutta jokaista murikkaa ei tietämättömämmänkään uutelolaisen tarvitse olla varovaisesti kumartelemassa). Samaten uskomus kolmeen kerrokseen; yliseen, keskiseen ja aliseen jaetusta, suuren maailman puun nämä kerrokset toisiinsa yhdistävästä maailmasta kulkee käsi kädessä kyseisen uskon kanssa pohjalaisten loihtijoiden parissa. Nykyaikana eivät kuitenkaan yliluonnollisetkaan pidä kyseistä uskomusta kovinkaan todenmukaisena näkemyksenä maailmasta, mutta kiistämäänkään sitä ei aktiivisesti pyritä, sillä kukapa sitä henkimaailmasta lopulta osaisi varmasti sanoa kiveen hakattavia totuuksia.
Noidat
Yleisen mielleyhtymän vastaisesti on hyvä mainita, että noidista puhuttaessa ei tarkoiteta vain naispuolisia loihtijoita, vaan noita voi olla sukupuoleltaan mitä hyvänsä. Tässä kohtaa sopii myös mainita, ettei noidiksi tai shamaaneiksi suoraan synnytä. Kumpaiseksikin voi mieleltään riittävän vakaa ja kuvainnollisesti jalkansa maassa pitävä ihminen yrittää opettautua, huolimatta siitä kuinka herkkä on lähtökohtaisesti omaksumaan loveen lankeamisen keinot ja muut opit. Yksilöstä riippumatta tämä on pitkälti koko elämän mittainen oppimisprosessi, joka ei suinkaan tyssää virallisen oppipoika-ajan päätyttymiseen - opettajaltaan aloitteleva noita tai shamaani voi saada tarpeellisen tiedon toimiinsa, mutta taito tulee ihmisen löytää itsestään.
Pitkälle historiaan yltäviä niin kutsuttuja noitasukujakin löytyy, joiden jokaiseen sukupolveen tuntuu syntyvän vähintään yksi suorastaan synnynnäiseltä lahjakkuudelta vaikuttava potentiaalinen noita, joka esimerkiksi on onnistunut käyttämään voimasanoja niiden perimmäistä tarkoitusta vielä ymmärtämättä.
Shamaanien tavoin myös noidat käyttävät transsitilaa väylänään kommunikoida henkien kanssa ja etenkin heidän kohdallaan on noitarumpu aikalailla, ellei tavanomaisin, niin halutuin apuväline tähän. Yhtäläisyyksiä noidilla ja shamaaneilla on siinä määrin, että heidät helposti saatetaan sekoittaa keskenään. Shamaaneista poiketen noidat eivät toimi kenenkään muun kuin itsensä edustajina henkimaailmassa tai asettaudu minkään yhteisön hengellisen tukipilarin rooliin. Itsekästä heidän tapansa käyttää voimiaan ei silti pääsääntöisesti ole, vaan luonnon lakien mukaisessa harmoniasa pysyminen on heillekin tärkeää yksistään taikojen toimimisenkin kannalta. Hengellisen maalman asiantuntijakollegoidensa tavoin noidatkin työskentelvät useasti parantajina, mutta tämän lisäksi esimerkiksi rohtojen valmistaja tai mahdollisesti loitsujen myyjä ovat myös tavanomaisia ammattivalintoja.
Erottavan taitona tuulten ja eläinten hallinta on noidilla etenkin vahva taito ja pelätyistä, mutta kunnioitetuista lapinnoidista kuulee yhä puhuttavan monia tarinoita, joissa noita kutsui kylmän pohjoistuulen avukseen eksyttämään vihamiehen erämaahan.
Loitsinta tapahtuu laulujen kautta, joiden voima useasti pohjautuu asioiden synnyn kertomiseen. Näiden mahtisanojen avulla on mahdollista ohjata ongelman aiheuttanut todennäköinen, väärään paikkaan eskynyt henki tai energia toisaalle. Shamaaneihin nähden selkeämmin omiinkin tarkoitusperiin käytettävästä loihdinnasta ja vaihtelevista taidoista huolimatta on kuitenkin noitienkin kohdalla muodonmuutoksista puhuttaessa kyse vain tajunnantilan muuttumisesta, viis vanhan kansan uskomuksista muuttolintujen kulkua ohjaillakseen jättimäisiksi linnuiksi, ja pedoiksi muuttuneista kannuskäsistä eli noitarumpua käyttävistä noidista. Todellisuudessa noidat saattavat pyytää esimerkiksi metsän kuninkaan kontion voimia avukseen, mutta ainoastaan yhteisen hyvän nimissä, ja näin ollen karkoittaa karhun kautta epätoivotut tunkeilijat.
Myös noidilla on apueläimiä ja suojelijoita (useimmiten haltijaeläimiä, mutta toisinaan ihan haltijoitakin) niin ihmisten maailmassa kuin henkiolentojen asuinsijoilla. Onkin tavallista, että noidan kodin jostakin viihtyisästä kolkasta voi löytää asumasta elättieläimen, joka huolta pidettäessä tuo omistajalleen suojelusta ja onnea. Tällaisia eläimiä ovat esimerkiksi korpit, käärmeet, kärpät, lumikot, ns kaivohauet ja jopa päästäiset.
Eritoten naisnoidilla voi olla apunaan tavanomaisempien henkieläinten ja -olentojen lisäksi para; eräänlainen pelottava ja voimakas haltijaolento, joka saattaa omistajalleen ryöstää omatoimisesti vaikkapa muiden talojen rikkauksia. Yleisenä mielipiteenä paroja pidetään jossain määrin turhan vaarallisina, suorastan haitallisinakin apuolentoina tarjoamistaan hyödyistä huolimatta, sillä paran vahingoittuessa myös sen isäntä tai emäntä kokee olennon saaman vahingon.
Tietäjät
Edellämainituista noidista ja shamaaneista poiketen, pohjautuu tietäjien ylimaallinen voima nimensä mukaisesti lähes yksinomaan laajaan tietouteen, eivätkä he välttämättä ota mitään suoraa kontaktia henkimaailmaan. Kansanparantaja on kaikista kolmesta ryhmästä vahviten juuri tietäjiin kytkettävissä kyseistä sanaa synonyyminä käytettäessä. Transsiin vajoamista lukuun ottamatta tietäjätkin laulavat tai lausuvat loitsunsa noitien tapaan, käyttäen voimasanojen eli luotteiden tehosteena esimerkiksi kanteleen soittoa (noitarumpua he eivät pidä omiin tarkoitusperiinsä tarpeellisena työkaluna). Tietäjät käyttävät mitä erilaisimpia taika-aineita (mm. hallusinogeenejä ja villikasveista valmistetuja rohtoyhdistelmiä) ja maagisina pidettyjä työkaluja (suoneniskijän koukku esimerkiksi) ihmeparannusten tekoon ja osan heistä sanotaan kykenevän jopa seisauttamaan avohaavasta vuotavan veren pelkillä sanoillaan.
Elättieläimet eivät ole epätavallisia tietäjienkään keskuudessa ja henkiä kunnioitetaan sekä pidetään arkisten uhrausten ja niille erityisesti osoitettujen sanojen kautta tyytyväisinä. Kaikilla tietäjillä on myös vähintään yksi suojelushenki, joka on jokaiselta ihmiseltä löytyvä luonto - ihmisen henkilökohtainen suojelushenki, jonka sanotaan löytyvän jokaiselta ihmiseltä lähes syntymähetkestä alkaen. Luonto voi olla esimerkiksi esivanhemman henki.
Seuraava jae tiivistää hyvin joitakin eroja shamaanien ja tietäjien välillä:
"Varsinaisessa šamaanilaitoksessa šamaanin taikamenot ovat yhteisöä yhdistävä, tärkeä tapahtuma, eräänlainen "kansanjuhla", johon osallistuvat usein kaikki yhteisön jäsenet tai osallistujiksi kelpaavat, esimerkiksi kaikki miehet. Itämerensuomalainen tietäjä toimi yleensä yksin tai joskus muutaman avustajan kanssa, eikä taikamenoilla yleensä ollut muuta yleisöä kuin parannettava tai autettava itse."
Vaatetus
Nykyaikana ei ole lainkaan tavatonta että shamaanit, noidat tai tietäjät pukeutuvat aivan tavanomaisten kaduntallaajien tavoin jopa hengellisten toimitusten aikana tai tuo muillakaan tavoin ilmi itseään, kuten tatuoinneilla tai erikoisin koruin. Maaseudummas mentäessä kuitenkin löytyy yhä perinteisempien vaatekerrointen suosijoita - niin arjen kuin juhlavampienkin tilaisuuksien suhteen. Heiltä mieltymyksestään kysyttäessä tyypillinen vastaus on, että luonnonläheinen vaatetus auttaa heitä pysymään herkemmin kosketuksissa ympäristöönsä ja sitä asuttaviin henkiin, kakkiaisiin ja muihin olentoihin arkielämässäänkin. Tällaisen niinkin tavanomaisen asian kuin vaatetuksen materiaalien kautta ylläpidetyn, epäsuoran, mutta jatkuvan yhteyden luontoon avulla he uskovat toimitustensa onnistuneesti suorittamisen olevan helpompaa.
Pohjimmiltaan kyse on yksinkertaisesti yksilöllisistä makuasioista ja henkilöllä itsellään on täysi vapaus päättää vaatekertoimestaan joutumatta pelkäämään valintojensa vaikuttavan jollain negatiivisella tapaa hänen vakavasti otettavuuteensa.
Hyödyllisiä linkkejä
- Thuleian tupa (shamanismi; shamaanit, lapinnoidat)
- Muodonmuutos
- Lehto ry (shamanismi)
- w Shamanismi
- w Lapinnoita
- w Tietäjä
- w Apueläin
- w Intomies
- Kansanparantaja ja kansanparannus
- Henkioppaat ja voimaeläimet
- Samaanien Suomessa hyöri jumalia luonnon täydeltä
- Noita Akmeelin tarina
Sielukäsitys
Suomen muinaisuskossa on ihmisellä käsitetty olevan kolmiosainen sielu. Henkisielu, eli löyly, antaa sikiölle kohdussa ensin elämän. Henkisielu vastaa ihmisen fyysisistä toiminnoista.
Toinen osa sielua, haltijasielu, asetetaan ensimmäisen hampaan puhjetessa ja tällöin lapselle annetaan myös nimi. Haltijasielu määrää ihmisen henkisistä kyvyistä, onnekkuudesta ja menestyksestä; menestyneillä ihmisillä tai hengellisillä tietäjillä sanotaan olevan voimakas haltija.
Haltijasielu on myös ikään kuin reinkarnaatio jostakin lapsen kantavanhemmasta. On pidetty tärkeänä, että uusi lapsi nimetään sen kantavanhemman mukaan, jonka reinkarnaatio hänen haltijakseen on asettunut. Nimi on saatettu havaita merkkinä uhripuilta. Jos lapselle annetaan väärä nimi, ei hänen haltijasielunsa pääse asettumaan, ja lapsi osoittaa tämän mm. itkemällä ja kuihtumalla. Tällöin nimi tulee käydä shamaanin tai tietäjän luona vaihtamassa. Erikseen on ollut myös arpojia, joiden tehtävänä on ollut luetella sukuun kuuluneiden vainajien nimiä ja vauvan reaktioita tarkkaillen määritellä, mikä nimistä kuuluu hänen haltijalleen.
Haltijasielu on ihmisestä itsestään irrallinen osa, luonto, yliluonnollinen vartija, joka toisinaan saattaa jopa ennättää paikalle ennen ihmistä itseään. Ihmisen haltija ilmenee ihmisen tai eläimen muodossa, tai esimerkiksi kys. henkilölle ominaisena onnekkuutena.
Haltijansa saattaa menettää traumaattisen tapahtuman seurauksena, jolloin ihmisestä tulee onneton, sairas ja masentunut vain kahden sielunsa kanssa.
Ihmisen persoonan muodostaa itse-sielu. Itsenäisyys, mielihalut, psyyke, tietoisuus ja kaikki muu, jotka tekevät persoonasta tuntevan olennon, tulevat itse-sielusta. Itse-sielu kuuluu myös ihmisen suvulle ja ihmisen kuollessa se palaa takaisin kantavanhempiensa luo ja syntyy uudelleen, kuten eläimen sielu palaa emuunsa luo.
Jos ihminen kuolee väkivaltaisella tavalla, rikollisena tai muuten "väärässä" tilassa, voi hänen itse-sielunsa jäädä ikään kuin kummittelemaan. Sijattomaksi jäänyt sielu pyrkii saamaan moraalista hyvitystä tai hakeutua syntymään jossakin lapsessa uudelleen. Sielu saattaa myös kääntyä elävien puoleen saadakseen apua. Myös elämään jääneitten sukulaisten tekosiin tyytymättömät sielut voivat tulla kummittelemaan. Suurin vaara kummitteluihin on n. 30-40 päivän sisällä kuolemasta, jolloin sielu on vielä ns. siirtymäkaudella. Sielu voi tulla kummittelemaan ihmisen tai eläimen muodossa, mutta myös näkymätön sielu voi kulkea väen seassa. Näkymätön ilmoittaa itsestään puhelemalla tai jyskeellä.
Masennusta, ahdistusta ja muita henkisiä sairauksia on yleensä selitetty sielun menetyksellä, ja näihin on pyydetty apua shamaaneilta ja muilta, joilla on ollut yhteys sielumaailmaan. Sielunsa menettänyt voi saada sielunsa takaisin shamaanin sielun avulla, sillä sielu tuntee yhteyttä toisiin sieluihin, mutta vain shamaanilla on yhteys sielumaailmaan.
Kuollessaan ihmisen henkisielu kuolee. On sanottu, että ruumiista lähtiessään sielu peseytyy vielä viimeisen kerran ja jatkaa sitten matkaansa. Sairaiden ihmisten vierelle on tästä sanonnasta alettu jättämään vesilasi, jonka pinta kuoleman hetkellä värähtelee sielun poistuessa.
Ilman nimeä kuollut lapsi ei vaadi samanlaisia hautamenoja kuin nimellinen, virallisesti yhteisöön mukaan otettu lapsi. Nimetön lapsi ei koskaan saanut haltijasieluaan, eikä häntä näin katsota oikeasti eläneeksi. Toisaalta kuolleisiin lapsiin liittyy paljon kummitustarinoita, vaikka he ovatkin jääneet "sieluttomiksi". Esimerkiksi lapsia kielletään useasti jättämään pikkulinnut rauhaan, koska niissä saattaa elää pienen lapsen sielu.
Kalma
Kalma on kuolleista ruumiista, kuolleisiin liittyvistä esineistä tai esimerkiksi kuolleen pesuvedestä tarttuva tauti. Sen oireina kuvaillaan mielenvikaisuutta, sekavuutta ja hermostuneisuutta. Usein kalmaa sairastavalla on myös märkivä haava kehossaan tarttumaväylänä. Kalma ei voi tarttua elävältä ihmiseltä toiselle.
Kalman voi hoitaa osaava parantaja tai muu hengellinen henkilö, joka lähettää kalman takaisin tuonpuoleiseen. Sairastunut voidaan esimerkiksi pestä auringonlaskuun virtaavan puron vedellä ja pestessä manata kalmaa poistumaan. Pesun jälkeen vesi kannetaan hautausmaalle ja veden mukana kalma poistuu.
Kalma tunnetaan myös kuoleman jumaluutena ja kuolleeseen ruumiiseen asettuvana pahana voimana.
Mene, kalma, karsinaan
Alle kylmän kynnyshirren,
Alle kauhean katoksen
Ihosta inehmo raukan,
Karvasta emon kapehen,
Emon tuoman ruummihista!
Ei sinulla sijoa täällä,
Ei aikasta asuntoa,
Ei tahota tarpehella,
Ei himolla hopeankana
Kalman väki
Kalman väkeen kuuluvat henget, haltijat ja vainajat. Toisin kuin emuut ja esivanhemmat, edustaa kalman väki pahaa kuoleman voimaa. Hautausmaalla eli kalmistossa ei sovi nauraa tai juosta kalman väen vuoksi, sillä loukattuna heiltä saa vihan niskaansa.
Tietäjillä ja muilla voimallisilla henkilöillä on myös kyky hurjimmillaan ottaa kalman väkeä palvelukseensa. Kalman väki ei kuitenkaan ole välttämättä kaikkein uskollisinta palvelusväkeä ja he voivat kääntyä uutta isäntäänsä tai emäntäänsä vastaan ottamalla hänestä ylivallan.
Joidenkin uskomusten mukaan kalman väki voi myös tulla noutamaan vakavasti sairasta kuolemaan. Kuolemaan noutavaa kalman väkeä harvemmin tavallinen ihminen kuitenkaan näkee, mutta eläimet, tietäjät ja kuoleva itse aistivat kalman.
Kullakin kalmistolla on myös oma hautausmaan haltijansa, joka valvoo hautausmaalla kävijöitä ja hänen lupaansa on mm. tietäjän kysyttävä, mikäli toivoo kalman väkeä palvelukseensa.
Sukupolviksi sijattomaan tilaan jääneet sielut voivat myös kehittyä kalman haltijoiksi, joilla on lähinnä epämiellyttäviä kykyjä (mm. sairauksien aiheuttaminen), mutta he voivat myös toimia jonkinlaisina oppaina vastaisuudessa sijattomaan tilaan jääville sieluille. Kalman haltijalla ei ole kuitenkaan yhteyttä sielumaailmaan, eikä myöskään suoraa yhteyttä nykyiseen maailmaan, kuten elävällä olisi. Vain moraalisen hyvityksen tai muun keinon kautta rauhan saatuaan kalman haltijan sielu pääsee siirtymään eteenpäin ja hän kuolee.
Uutelon kaupunki on hyvänkokoinen ja asukastiheydeltään tavallista syrjäseudun kaupunkia huomattavasti suurempilukuinen, johtuen sinne kerääntyneiden taruolentojen määrästä. Kaupungista puhuttaessa jaetaan Uutelo tyypillisesti neljään ilmansuuntaan, pohjoiseen, itään, länteen ja etelään, joilla kullakin on omat maineensa ja erikoisuutensa. Kaupunginosien välillä pääsee liikkumaan bussilla ja autolla hyvin.
Uuteloa lähimpiä kaupunkeja ovat mm. Mänttä, Jämsä ja Tampere.
Pohjois-Uutelo
Pohjois-Uutelo tunnetaan Uutelon maaseutualueena. Se on monien omakotitalojen ja tilojen aluetta, omistaapa muutama isompia metsätontteja sekä peltoakin.
Yleisimpänä pohjoisen asuinseutuna tunnetaan Sieniranta, joka ei nimestään huolimatta ole pelkkää Hiitojärven rannikkoa vaan ulottuu melko laajalle alueelle. Sienirannasta kulkee bussilla Uutelon keskustaan noin tunnin, autolla pääsee sukkelamminkin.
Myös Uutelon ainoa isompi järvi, Hiitojärvi, sijaitsee Pohjois-Uutelossa. Hiitojärvi ei ole ihan ylettömän hyvämaineinen, onhan se pullollaan veden väkeä ja emuukaloja ja muuta mukavaa, johon ei uimari tai kalastaja kovin mielellään olisi törmäämässä. Tokihan vedessä on turvallista kalastaa sekä uida, mutta kukin suhtautuu omalla varauksellaan järvessä eläviin.
Itä-Uutelo
Itä-Uuteloa pidetään Uutelon keskuksena, niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin. Keskustassa on elämää ja liikennettä eniten, eikä meno hiljene yöksikään. Yöeläjille Itä-Uutelossa asuminen on siis suotuisampaa, sillä parit ympärivuorokautiset kaupatkin sijaitsevat ainoastaan siellä.
Viihteellisen menon lisäksi keskustassa sijaitsee Uutelon suurin opinahjo, Uutelon yliopisto, joka on ihan valtakunnallisestikin tunnustettu koulutuslaitos. Erikoisina linjoinaan voi yliopistossa tutkia erityisesti taruolentoja kulttuureineen taikoineen, sekä muuta aiheeseen liittyvää.
Ämmäinlehto, joka sijaitsee keskustan reunamilla, on parhaimillaan kaunis ja raitis, melkein puistomainen lehtimetsä, ja pahimmillaan oksennuksen ja muiden kehoneritteiden tahrima, roskillakin sotkettu kaatopaikan jatke. Satunnaiset alueella asuvat metsän haltijat pyrkivät huolehtimaan ainoasta lähimetsästään ja toisinaan sen luontoa kunnioittamattomat kävijät voivatkin saada haltijalta vihan niskaansa.
Länsi-Uutelo
Länsi-Uutelo on kaupunginosista kenties raikkain, sillä sen alueesta suurin osa on suojelusalueen peitossa. Uutelon luonnonsuojelualue on monien monien hehtaarien pituisten metsä- ja suoalueiden peittämää maata, jonne on vapaa pääsy kaikille matkaajille ja paikallisille.
Raikalaakso on Uutelon kenties kalleinta asuinseutua luonnonsuojelualueen rintamilla. Omakoti- ja rivitalojen täyttämä lähiöalue on vehreää, rauhallista ja lapsiperheiden suosimaa asuinaluetta.
Etelä-Uutelo
Etelä-Uutelossa sijaitsee Uutelon ainoa rautatieasema, jonne pysähtyvät ainoastaan pidempien matkojen junat. Rautatieasemaa reunustamaan on myös rakentunut oma ostos- ja virkistysalueensa matkailijoita sekä paikallisia varten. Löytyypä pari turisteille suunnattua taruolentoaiheista tuliaispuotiakin.
Etelässä sijaitsevat myös Uutelon köyhimmät asuinalueet. Betoniset kerrostalot kohoavat entisen Puuskakallion tilalla, eikä sen seutuja pidetä pelkästään hämäränlaisten asukkaittensa vuoksi pahansuopina. Huhutaan, että kallion räjäyttäminen olisi aikoinaan suuttuttanut sen sisuksissa asunutta väkeä, ja aiheuttanut nykyisen Puuskakallion kiroamisen. Moni pyyhkäisee huhut pelkkänä vanhana uskomuksena, osa taas asuu paikalla yksinkertaisesti halvan asunnon perässä, vaikka väen vihat pelottaisivatkin.