Othello - elämää rakastava pikkuveikko

Nimi: Othello (Flera's Cloudmaker)
Sukupuoli: Uros
Laji: Koira
Rotu: Chihuahua
Ikä: Kaksi vuotta
Lauma: Djala
Ryhmittymät: Ei kuulu mihinkään

Menneisyys:
Cloudmaker syntyi jonnekin päin Keski-Eurooppaa paikallisen chihuahuakasvattajan hoiviin. Jo ensimmäisten elinviikkojensa aikana selvisi, että uros olisi aivan liian vilkas ja keskittymishäiriöinen menestyäkseen näyttelyissä, joihin omistaja kasvattinsa oli tarkoittanut. Eläin pursusi energiaa, jota se kävelemään opittuaan purkasi yksinkertaisesti juoksemalla ympäri taloa ja pihamaata sekä hyökkimällä tielle sattuvien esineiden kimppuun. Niin muut pennut kuin niiden emokin olivat kovin ihmeissään moisesta käytöksestä, eivätkä voineet kuin väistyä sinne tänne sinkoilevan palleron tieltä. Ovathan pikkukoirat useinkin hyvin touhukasta sakkia, mutta laikukas poju vei voiton kaikista. Omistaja oli jokseenkin pettynyt pentuunsa, mutta kasvatti sen kuitenkin parhaan taitonsa mukaan. Eipä koira kuitenkaan huolenpidosta tuntunut välittävän, saati sitten oppinut koskaan sisäsiistiksi tai tuntemaan edes omaa nimeään. Asioita pahensi entisestään huomio siitä, että pentu sairasti rodulleen harmillisen tavallista epilepsiaa, jonka yleisimpänä laukaisimena toimi innostus. Eli mitä kovemmin pentu riehaantui, sitä todennäköisemmin tuo oli pikapuoliin kohtauksen kourissa. Kuitenkin onnena onnettomuudessa huomattiin, että ilmeisesti juuri tuo pohjaton energisyys myös hillitsi kohtausten määrää, vaikka laadultaan saattoivatkin olla voimallisiakin. Käytännössä kohtauksia siis sattui varsin harvoin, mikä tietenkin oli oikein hyvä asia. Itse koira tosin ei tuntunut edes noteeraavan koko sairauttaan.

Parin kuukauden kuluttua olivat pennut luovutusikäisiä ja valmiita saamaan itselleen uuden kodin. Varsin huolestuneena ryhtyi koirien kasvattaja etsimään omistajaa myös Cloudmakerille peläten, ettei kukaan huolisi moista ikiliikkujaa, jota ei edes näyttelyissä voisi käyttää. Pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja uros löysi ostajan siinä missä muutkin sisaruksensa. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä juuri kun eläin oli vaihtamassa omistajaa päätti se hypätä irti uuden isäntänsä otteesta. Siinäpä jäivät ihmiset ihmeissään tuijottamaan koiraa, joka lähti taakseen katsomatta pinkomaan kohti läheisen metsän reunaa. Ostajan mieliksi suostui kasvattaja etsimään elikkoa muutamien päivien ajan, vaikka tiesikin, ettei Cloudmakeria enää nähtäisi. Siinä hän olikin kovin oikeassa, parin kuukauden ikäinen pentu juoksi juoksemistaan sivuilleen vilkuilematta, hyvä kun puita sai väisteltyä. Pari vuorokautta eläin vain pinkoi minkä kintuistaan pääsi silkasta liikkumisen ilosta. Ei se tuntenut nälkää eikä janoa, oli kenties liian innoissaan niitä tunnistaakseen. Yhden ainoan kohtauksen tuo matkansa aikana kärsi, muttei antanut sen millään tavoin haitata menoaan, vaan jatkoi heti kun jalat taas kantoivat.

Jonkin ajan kuluttua pentu lopultakin joutui hidastamaan vauhtiaan. Koskaan ennen se ei ollut moista joutunut tekemään, mutta otti kokemuksen kuitenkin murheitta vastaan. Pikkukoira asettui omasta mielestään suunnattoman kokoisen pensaan alle ja nukahti heti silmänsä ummistettuaan. Maa oli keväisen kolea, eikä eläimen ohut turkki pitänyt lämpöä hyvin sisässään. Matka olisikin luultavasti päättynyt varsin ikävästi, ellei tarkkaavainen silmäpari olisi uinuvaa elikkoa saanut näköpiiriinsä. Pienet, lapasten peittämät kädet noukkivat otuksen syliinsä ja lähtivät kiikuttamaan tätä paikkaan, jollaista ei tuo ollut koskaan nähnyt. Puolen tunnin kuluttua raotti koira silmiään vain nähdäkseen yllään useita, innostuneita katseita. Koira tunnisti katselijat ihmisiksi, mutta nuo vaikuttivat kovin pieniltä. Yksi heistä silitti pentua suojelevasti julistaen löydöksen omakseen. Ihastelutuokion päätti kuitenkin kummallinen kellon kilinä, jolloin ihmiset hajaantuivat ja koira sujautettiin jonkinnäköiseen laukkuun turvaan. Yksissä tuumin lähtivät pienet ihmiset tarpomaan kohti rakennusta, jota kouluksikin kutsutaan.

Muutamien päivien ajan koettivat lapset kiivaasti keksi, mitä ihanalle lemmikille tehtäisiin. He pihistivät eläimelle ruokaa niin kotoa kuin koulustakin, mutta kukaan ei uskonut saavansa pitää otusta itsellään. Yhdessä oppilaat kirosivat vanhempiaan samalla tullen siihen lopputulokseen, että koiran olisi asuttava koulun pihalla. Pennun oloa helpottaakseen he toivat myöhemmin ruoan lisäksi tälle niin huopia kuin vanhoja pallojakin. Loppujen lopuksi salaisuus alkoi valjeta opettajakunnallekin, joka kuitenkin päätti olla puuttumatta asiaan. Niin poissaolot kuin niskurointikin olivat vähentynyt huomattavasti, koska lapset pelkäsivät pienenkin virheen saavan opettajien viemään koiran pois. Mutta vielä oli jäljellä yksi pulma: lapset eivät tienneet koiran nimeä. Otus itse ei niin piitannut miksi sitä kutsuttiin, sillä oli ihan mukavaa innokkaiden pikkuihmisten seurassa näinkin. Parin viikon pohdinnan ja kiistelyn jälkeen saapui ratkaisu vanhempien oppilaiden taholta, jotka hekin olivat tulleet löydöstä ihmettelemään. Yksi heistä sanoi sen kummempia miettimättä, että eläinhän oli selvä Othello, viitaten näin parhaillaan opiskelun kohteena olevaan Shakespearen näytelmään. Saman ikäluokan oppilaat naureskelivat vitsiksi tarkoitetulle tokaisulle, mutta nuorempien silmät laajenivat hämmästyksestä. Tiukkaan sävyyn he yrittivät kysellä, mistä oppilas oli tiennyt Heidän koiransa nimen, mutta porukka vain naureskeli huvittuneena poistuen paikalta. Lapset kuitenkin olivat nyt vakuuttuneita, että koiran nimi todella oli Othello, ja sillä selvä.

Viikot vierivät tasaiseen tahtiin ja Othello pysytteli koulun lähistöllä nauttien lasten hänelle tuomistaan lahjoista. Lopulta koiran lahjominen alkoi muistuttaa jonkinlaista kilpavarustelua mitä erilaisempien koristeiden killuessa eläimen yllä. Ruokaakin oli mainiosti ja tilaa liikkua oikeastaan rajattomasti. Uros oli kaikin puolin tyytyväinen elämäänsä, myös kesäloman viimein alettua, sillä lapset eivät toki unohtaneet "salaisuuttaan". Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan, eikä koulua kesän ajaksi vahtimaan hommattu talonmies pitänyt lainkaan pihapiirissä räkyttävästä sittiäisestä. Vailla sääliä niin lapsia kuin koiraakaan kohtaan sai mies monen epäonnistumisen jälkeen napattua vikkelän otuksen lapiomaisiin kouriinsa ja kiikutti otuksen läheiseen eläinsuojaan, joka otti vastaan juuri tämän kaltaisia tapauksia. Koko matkan ja vielä perille päästyäänkin Othello räkytti minkä kerkesi, mutta mies ei antanut moisen häiritä. Vastaukseksi eläinsuoja koetti sanoa, ettei heillä ollut yhtään tilaa, mutta talonmies jätti otuksen siitä huolimatta hoitajien huoleksi. Ja tottahan se olikin, tilat olivat käytössä viimeistä neliösenttiä myöten, joten henkilökunta katsoi parhaaksi lähettää ei-toivotun eläinparan toiseen samankaltaiseen eläinkotiin. Paikka sijaitsi varsin kaukana eikä kellään ollut aikaa lähteä koiraa viemään, joten eläin pakattiin linja-autoon tarkkojen ohjeiden kera. Jokin kuitenkin meni pieleen, kenties koira laatikkoineen sekoittui toiseen saman näköiseen auton vaihdon aikana päätyen lopulta matkalaiseksi laivaan. Veden alkaessa keinuttaa alusta ryhtyi täpläkuvio ulvomaan sydäntä särkevästi; sillä oli tylsää ja se tahtoi toimintaa. Lopulta eräs merimiehistä avasi laatikon kummastuneena, sillä mukana ei pitänyt olla eläimiä. Samalla tavoin kuin kasvattajaltaan karatessaan hyppäsi uros nopealla loikalla kauas toisen ulottuvilta, pinkoen itse asiassa suoraan laitoja ympäröivien kaiteiden alta mereen.

Vähällä olivat niin hukkumiskuolema kuin kylmettyminenkin, mutta onnekseen koira löysi turvaa merellä ajelehtivan puupölkyn päältä. Vedessä lilluessaankaan ei pennulla tullut mieleenkään ajatella ruokaa tai sen puutetta, vain tylsyys jäyti sen mieltä. Onni päätti kuitenkin suosia eläintä vielä kerran antaen sen ajelehtia Andriaanan rannikolle. Ensi töikseen maalle päästyään päätti Othello jälleen kerran vain juosta niin kauas, kuin käpälät kantaisivat. Niinhän tuo sen kummempia tuumimatta tekikin, huomaten myöhemmin saaren olevan koirien asuttama paratiisi. Ajan kuluessa otus liittyi Djalan laumaan lähinnä seuraa saadakseen. Nykyisinkin tuo saarella elelee, tuskin edes muistaen elämäänsä ihmisten kanssa.

Luonne ja käyttäytyminen:
Othello on äärimmäisen huoleton ja energinen pakkaus. Myös täysin keskittymiskyvytön, ajattelematon ja säheltäväkin, jos nyt negatiivisia puolia tahtoo hakea. Seura on uroolle kaikki kaikessa ja tuo yrittääkin tehdä tuttavuutta vaikka pahimman vihollisensa kanssa. Monia kuitenkin saattaa ärsyttää piskin levoton käyttäytyminen ja jatkuva puhetulva, johon eläin ei aina jaksa edes odottaa vastausta. Tappelua se ei koskaan kuitenkaan tahallaan haasta eikä koeta kiusata muita, vaikka sitä tuntuukin jatkuvasti vahingossa tekevän. Uros nimittäin sanoo tasan mitä mieleen juolahtaa, eikä tuon päässä vaikuta olevan minkäänlaista seulaa puheiden suhteen. Muutoinkin eläin on hyvin lapsellinen; jos joku väittää vakavasti mustan olevan valkoinen, hän luultavasti uskoo sumeilematta. Valheille ja petokselle ei ole Othellon ajatusmaailmassa sijaa, kuten ei myöskään vihalle. Surulliseksi jokin saattaa eläimen vetää, tosin syy saattaa olla esimerkiksi kaulapannan tuhraantuminen tai jäytämänsä luunpalan katoaminen. Muutoin hymy ei juuri katoa eläimen huulilta, toisinaan edes tuon nukkuessa.

Epilepsiastaan eläimellä ei ole mitään tietoa, pitää satunnaisia kouristuskohtauksia vain elämäänsä kuuluvana osana. Syömistä otus pitää samanlaisena välttämättömyytenä, joten nälkänsä voi Othello tyydyttää oikeastaan millä tahansa nenänsä eteen sattuvalla aina hyönteisistä marjoihin. Vaikka eläin pitääkin kaikkia vastaantulevia ystävinään, rakkaudesta hän ei ymmärrä mitään. Jos koira saisi päättää millainen taivas on, se olisi täynnä ystävällistä seuraa ja loputtomasti maata juostavana.

Ulkonäkö:
Pääväriltään Othello on haalean vaaleanruskea. Turkissa on neljä tummempaa länttiä, joista kaksi sijaitsee vasemmassa reidessä, yksi selässä ja yksi hännänpäässä. Nenä ja jättimäisten korvien sisäosat ovat ihonväriset, silmät ruskeat. Korvien lisäksi myös silmät ovat rodunomaisesti sitä suurempaa kokoa, saaden lyhytkarvaisen rakin näyttämään joltakin ulkoavaruuden olennolta. Jänteet ja vähäiset lihakset näkyvät selkeästi olemattoman karvapeitteen alta luiden ollessa kovin ohuet ja hentoiset. Tämä onkin tappelutilanteessa kovin ikävää, yhtään vahvemmat leuat murskaavat pikkuisen helposti hengiltä, mutta vain, mikäli saavat kiinni. Otusta on nimittäin nopeudella ja ketteryydellä siunattu, eikä pienen kokonsakaan takia ole suuremman välttämättä helppo saada kiinni penikasta.

Lasten pukuleikkien jäljiltä koiran kaulassa komeilee vanha sini-violetti kaulapanta, johon on kiedottuna pätkä muovista helminauhaa. Koru kiersi alun perin koko kaulaa, mutta on aikain saatossa hajonnut ja lyhentynyt alkuperäisestä. Oikeaan etutassuun on pujotettu muovinen, kellan värinen sormus, jota myöskin muovista valmistettu kivi koristaa. Vasempaan etujalkaan on sitä vastoin kietaistu varsin ruma kankaansuikale; pohjavärinä toimii pinkki, jota koristavat punaiset läntit. Joka tapauksessa koristeet ovat eläimen suurimpia aarteita, eikä se luovu niistä kovin helposti. Säkäkorkeutta ruppanalta löytyy vain 15 cm:n verran, joten otus on pieni jopa chihuahuaksi.

Otettu pelattavaksi: 30.6.2007
Hahmohistoria: Hahmokehitys lähti alkujaan siitä, kun tahdoin saada pelattavakseni jonkin yksinkertaisen ja helpon hahmon, jolla voisi pelata kun vakavuus ei innosta. Aloin ihan huvikseni miettiä, millainen hahmo sopisi parhaiten kyseiseen tarkoitukseen. Päätin haluavani jonkin pikkukoiran tehtävään ja alkuperäinen suunnitelma olikin ottaa roduksi perhoskoira. Hahmoa kehitellessäni huomasin tekeväni luonteesta kuitenkin liian monimuotoisen tähän tehtävään, joten aloitin alusta ja vaihdoin olennon rodun maailman pienimmän koiran titteliä kantavaksi chihuahuaksi. Kaiken näköiset helyt tulivat mukaan lähinnä tehostamaan otuksen hupaisuutta.
Oma mielipide: Vaikka aluksi näytti hiukan hankalalta, olen alkanut aikaa myöten kiintyä pikkuveikkoon. Oikein mukava pikku mauste hahmosopassani.

Sekalaisia faktoja

• Keksin Othellolle nimen vasta hahmotietoja kirjoittaessani.
• Othellon luonteessa ei ole oikeastaan mitään omaan luonteeseeni kuuluvaa, joten hänellä on joskus vähän hankala pelata.
• Othello käyttää puhuessaan puhekieltä kirjakielen sijaan.
• Othello tahtoisi oppia lentämään, ja etsiikin sitä varten itselleen siipiä.
• Koska Othellon Andriaanalle saapumisen aikaa ei ole pelattu, ei kaikkea saarella tapahtunutta tietenkään löydy peleistä. Tärkeimmät ei-pelatut tapahtumat ovat Djalaan liittyminen ja se, kun hauki yritti napata koiran saaliikseen Befalasin purolla.

Sitaatteja
"Mitä naamalles on tapahtunu? Näyttää aika kaamealta."
"Etkö siis olekkaan Painuhiiteensiitä?"
"Tahtoisitko sä laskea mäkeä? Silleen fiuuuuu!"
"Hys! Kalat puhuu jotain!"
"Nyt sä voit kertoa mulle mikä toi kettinki on ja miksi se on tossa ja mikä toi kepukka on ja mitä sillä tehdään ja saanko mä katsoa sitä!"