Cinderpaw's stories

Tuhkatassu heräsi hytisten kylmästä ja koitti venytellessään ravistella viileyttä hieman irti raajoistaan, tuloksetta. Klaanin muut kissat olivat myös heräilemässä, vaikka ulkona olikin vielä hämärää. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli hetken ympärilleen nähdäkseen keitä pesässä vielä oli - Aavetassu ja Huurutassu nukkuivat vielä, leopardikuvioiset turkkinsa sekoittuneina toisiinsa. Myös muita nuorempia oppilaita oli vielä unessa, osa kippurassa toistensa vieressä lämmitelläkseen kuten Aavetassu ja Huurutassu, osa taas itsekseen kuten mustaturkkinen Aurinkotassu. Tuhkatassu itse oli nukkunut Hiillostassun ja Sykkyrätassun kanssa yhteisessä kasassa, Hiekkatassu hänen selkäänsä vasten nojautuneena.
“Hiillostassu, herätys”, Tuhkatassu kuiskasi ja tökkäsi veljeään käpälällään. Musta kolli hätkähti hereille, ja käänsi sitten punaruskeat kasvonsa kohti sisartaan. Hän räpytteli jäänsinisiä silmiään kysyvästi, jolloin Tuhkatassu henkäisi ylidramaattisesti, kylmän ilman aiheuttaessa pienen höyrypilven muodostumisen hänen kuononsa eteen.
“Etkö muista, meillä on tänään metsästysharjoitukset yhdessä?”
Hiillostassu nyökkäsi ja hymyili sitten pienesti, ennen kuin nousi ylös.
“Kyllä minä muistin, en vain olettanut sinun olevan noin pirteänä yhäällä. Se on mukava nähdä”, kolli hymähti ja puski Tuhkatassun kylkeä kävellessään tämän ohi pesän suuaukolle. Tuhkatassu hymyili hieman, ja loikki sitten veljensä perään yrittäen olla herättämättä Sykkyrätassua tai Hiekkatassua.

Liekkilehmus ja Aamulaulu odottivat sisaruksia lähellä leirin sisäänkäyntiä, ja nyökkäsivät kumpikin tervehdykseksi heidän päästessään tarpeeksi lähelle. Oppilaat tervehtivät mestareitaan, ja pujahtivat sitten kaislojen läpi ulos leiristä.
“Lehtikato on hieman huonoa aikaa metsästysharjoituksille, riistaa on liikkeellä niin vähän”, Aamulaulu huokaisi. Vaaleanharmaasta naaraasta oli tullut Hiillostassun uusi mestari sen jälkeen, kun Pyökkihäntä oli kuollut samassa taistelussa missä Sumutas–
Tuhkatassu pudisteli päätään katkaistakseen ajatuksensa ennen kuin ne alkaisivatkaan. Onneksi Aamulaulu jatkoi puhumistaan, ja sai naarasoppilaan keskittymistä hieman takaisin:
“Siksi toisaalta on erityisen tärkeää että käymme metsästämässä, klaani tarvitsee varmaankin tuplasti kissoja metsästyspartioihin verrattuna viherlehteen”.
“Menemmekö kalastamaan tänään?” Tuhkatassu kysyi ja vilkaisi mestariaan Liekkilehmusta, ennen kuin palautti katseensa äsken puhuneeseen Aamulauluun.
“Kalathan eivät mene lumen alle piiloon, niin kuin muu riista”.
Liekkilehmus naurahti hieman, ennen kuin vastasi:
“Pitää katsoa, on sen verran kylmä että vesi on saattanut jäätyä. Ja vaikka se olisikin sulaa, on se niin kylmä ettei sinne halua tassujaan kastaa”.
“Ai”, Tuhkatassu mutisi ja painoi päänsä alas. Hän piti kalastamisesta, mutta Liekkilehmus oli oikeassa: vaikka kalastus onnistuisikin, Vesitassu tuskin arvostaisi sitä että joutuisi käyttämään aikaansa itsensä palelluttaneiden kissojen hoitoon. Varsinkin nyt kun parantajaoppilas oli jäänyt ilman mestaria Kaamosmarjan kuoltua tais-
Tuhkatassu pudisti taas päätään, ja samassa kävelikin suoraan päin matalalla roikkuvaa puunoksaa joka tiputteli lunta naaraan päälle.
“Voihan sammakonläjä!” hän huudahti, ja ravisteli pystyyn noussutta turkkiaan. Liekkilehmus naurahti oppilaalleen ja jatkoi matkaansa, kun taas Hiillostassu kiirehti Tuhkatassun luokse ja siloitteli sisarensa niskakarvoja.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi hiljaa ja hidasti hieman kävelytahtiaan, yrittäen pitää keskustelun yksityisenä.
“Sehän oli vain lunta, miksi en olisi?” Tuhkatassu naurahti ja taivutteli hermostuneena hännänpäätään. Oliko Hiillostassun aivan pakko huolehtia näin paljon, hän ei halunnut Liekkilehmuksen ja Aamulaulun pitävän itseään kuivatassuna joka ei kestänyt pientä lumipöllyä.
“En minä sitä tarkoittanut, olit vain taas poissaolevana ennen kuin tiputit lumet niskaasi. Kyllä minä tiedän sinun lunta kestävän, pentunakin lehtikadon aikaan pyörit ympäri lumikasoja”.
Tuhkatassu värähti. Hänelle ei ollut sattunut mieleenkään Hiillostassun puhuvan hänen poissaolevuudestaan, ja totta puhuen lumipesu oli saanut hänet maadoittumaan niin hyvin että unohti kertaheitolla ajatustensa juoksun.
“Ai, olen minä”, Tuhkatassu mutisi ja vilkaisi kahta edessä kulkevaa naarassoturia jotka vaikuttivat rupattelevan keskenään. Hiillostassu katsoi häntä kuin olisi odottanut lauseen jatkuvan, mutta kilpikonnakuvioinen naaras pysyi hiljaa kunnes heidän mestarinsa pysähtyivät ja kääntyivät heitä kohti.

“Kerrataan nopeasti vaanimista vielä kanssasi”, Liekkilehmus sanoi ystävällisellä sävyllä sen jälkeen kun Tuhkatassu oli onnistunut säikäyttämään pikkulinnun pois. Hiillostassu ja Aamulaulu olivat lähteneet eri suuntaan voidakseen saalistaa, ja Tuhkatassu tunsi suunnatonta häpeää joutuessaan kertaamaan näinkin perusasioita. Hän oli tottunut kalastamaan sulavesien aikaan ja oli ollut monien muiden metsästyskertojensa aikana hieman poissaolevana, joten hänen vaanimisensa oli kyllä hieman ruosteessa.
“Paina vatsasi aivan lähelle maata– juuri noin! Hienoa”, Liekkilehmus kehui, ja Tuhkatassu alkoi miettimään oliko hänen mestarinsa kenties vähän liiankin ystävällinen. Hän oli kuitenkin ollut oppilaana jo pitkään, ja vaanimisen pitäisi tässä kohdin tulla häneltä melkeimpä lihasmuistista. Hän ei ansainnut kehuja, ja mestarin sanat tuntuivat lähinnä säälistä annetuilta. Tuhkatassu ei tahtonut sääliä, hän tahtoi olla oikeasti hyvä ja sellainen soturi tulevaisuudessa jota kaikki katsoisivat ylöspäin ja kunnioittaisivat. Miksi hänen oli pitänyt laiminlyödä koulutustaan, miksi hänen piti olla niin heikko että antoi Sumutassun kuoleman lamaannuttaa hänet sen sijaan että olisi keskittynyt koulutukseen hyvittääkseen sen ettei pystynyt pelastamaan ystäväänsä?
“Harhailet taas”, Liekkilehmus veti oppilaan huomion takaisin itseensä. Kyseisestä lauseesta oli tullut yleinen käytettävä heidän harjoitustensa aikana, joka myös sai Tuhkatassulle hieman syyllisen olon. Hänen pitäisi saada keskittymistään taas parannettua.
“Muistatko mitä sinun pitää varoa talvisaikaan metsästäessäsi?”
Tuhkatassu mietti hetken, mutta hänen korvansa heilahtivat iloisesti hänen keksiessään oikean vastauksen. Ehkä hänen taitonsa eivät olleetkaan aivan kamalia, hänen piti vain herätellä niitä nyt.
“Pitää varoa lunta, etten astu sellaiseen kohtaan joka pettää alta tai narahtaa tassujen alla!” naarasoppilas maukaisi iloisesti, ja Liekkilehmus nyökkäsi hymyillen.
“Hienoa, entä mitä muuta?”
“Pitää varoa häntää myös, ettei aiheuta vahingossa lumipöllähdystä”, oppilas jatkoi, ja hänen mielentilansa alkoi jo parantua.
“Hyvä Tuhkatassu! Nyt pidät vain nuo asiat mielessä ja asetat tassusi kevyesti eteenpäin kun huomaat vaanittavan saaliin. Koitetaan viedä leiriin edes muutama tuoresaalis”.

Tuhkatassu ja Liekkilehmus tassuttivat pitkin reviiriä hiljaa, maistellen kirpeää pakkasilmaa saaliinhajujen varalta. Lähellä joen reunaa Liekkilehmus haistoi jotakin ja viittoi hännällään Tuhkatassulle suuntaa. Oppilas pudottautui heti vaanimisasentoon, ja alkoi sitten vasta etsimään mestarinsa huomaamaa saalista. Lähellä erään puun juuristoa oli pieni vesimyyrä, joka värisi paikoillaan poispäin Tuhkatassusta. Oppilas hiipi hiljalleen lähemmäs saalistaan, joka nyt loikki muutaman askeleen verran kauemmas mutta ei kuitenkaan vaikuttanut huomanneen häntä. Naaras asetti varovasti tassujaan toistensa eteen, varoen tarkasti ettei päästäisi mitään ääntä. Juuri kun tuli aika loikata kimppuun, vesimyyrä kääntyi ympäri ja näki vaanivan Tuhkatassun, yrittäen sitten lähteä räpistelemään lumihankea pitkin pakoon. Tuhkatassu kirosi hiljaa, ja loikkasi perään, napaten myyrän kynsiensä väliin nopeasti ennen kuin se ehtisi piiloutumaan. Nyt hänen pitäisi vain–

Mielikuvat Sumutassun kuolemasta tulvivat naaraan näkökenttään, ja hänen keskittymisensä herpaantui. Ei nyt, ei nyt–
“Tuhkatassu!” Liekkilehmus huudahti, kerrankin ärsyyntyneen kuuloisena.
“Tuhkatassu!”
Kilpikonnakuvioinen oppilas pudisti päätään nopeasti, ja palautti sitten keskittymisensä hänen käpälissään räpistelevään vesimyyrään. Tuhkatassu katkaisi sen niskat nopeasti, ja painoi sitten kasvonsa alas vältellen mestarinsa katsetta.
“Anteeksi…”
“Mitä tuo nyt oli olevinaan?” mestari tuhahti, ääni kuitenkin jo lemmeten hieman. Tuhkatassu käänteli vaivaantuneena hännänpäätään, ja mutisi sitten:
“Minä vain- en ole varma- tämä ei tule toistumaan.”
Liekkilehmus huokaisi, ja istahti sitten lumihankeen, kylki oppilastaan hipoen. Mestari piirteli kynnellään maahan sekalaisia viivoja, ja hetken hiljaisuuden päästä avasi suunsa, henkäisi uudelleen, ja kääntyi sitten kohti Tuhkatassua.
“Sinusta pitäisi tulla pian soturi, mutta en voi suositella sinua Unitähdelle nimitettäväksi jos et kykene edes metsästäm–”
“Kyllä minä pystyn! Pystyn metsästämään, en tiedä mitä äsken tapahtui, mutta minä pystyn kyllä!” Tuhkatassu pomppasi pystyyn ja nosti katseensa mestariinsa, välittämättä siitä että hänen silmissään alkoi tuntua pientä painetta.
“Todistan sen sinulle”, oppilas jatkoi vielä, ääni värähtäen kesken lauseen. Naaraan päässä humisi, ei hänen ollut tarkoitus olla näin heikko. Liekkilehmuksen sanat kaikuivat hänen korvissaan, ja Tuhkatassun päätä kivisti. Hänestä olisi pakko tulla soturi, ei hän voisi jäädä jälkeen muista. Silloinhan hän näyttäisi klaanin silmissä heikolta, eikä kukaan enää luottaisi hänen taitoihinsa, saatika sitten katsoisi häntä ylöspäin.
“Todista sitten”, Liekkilehmus maukaisi, ei kuitenkaan enää vakavan kuuloisena. Äänestä paistoi luottamus ja pieni leikkimielinen haaste, joka sai Tuhkatassun ajatukset hieman selkeytymään. Liekkilehmus haastoi häntä, mestari vain yritti saada hänet kilpailumielelle jotta hän keskittyisi paremmin. Tuhkatassun aiemmin laajentuneet silmät ja pelokas ilme vaihtuivat nyt pieneen hymyyn, ja hän pudisteli turkkinsa kerätäkseen itsevarmuutta.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen naaras kuiskasi, ja hänen mestarinsa hymyili hiljaa. Tuhkatassu alkoi maistelemaan ilmaa hajujen varalta, ja äkkäsikin yllättävän nopeasti hiiren muutaman ketunmitan päässä. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi hiljalleen lähemmäs pientä jyrsijää, joka yritti juuri kiskoa lumen alta pilkottavaa heinää esiin. Askel. Askel. Askel. Tuhkatassu hiipi yhä lähemmäs ja lähemmäs, ja vasta kun hän oli jo kerennyt ponnistaa ilmaan hiiri näytti huomaavan hänet. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, ja silmänräpäyksen kuluttua hiiren niskat olivat jo poikki, ja sen veltto ruumis roikkui Tuhkatassun virnistävästä suusta.
“Tiesin että pystyisit siihen”, Liekkilehmus kehräsi ja väräytti viiksiään.
“Sinut täytyy vain saada kilpailutuulelle niin et keskitykään enää mihinkään muuhun”, mestari jatkoi ja näpäytti oppilaansa kuonoa hännänpäällään kiusoittelevasti. Tuhkatassu ei tiennyt mitä vastata, joten hän vain räpäytti silmiään iloisena, aiemmat ajatuksensa täysin kadonneina.
“Mennäänpäs nyt, meidän pitäisi löytää vielä vähän enemmän riistaa ennen kuin näemme Aamulaulun ja Hiillostassun, eikö? Et kai vain halua tuoda leiriin vähemmän riistaa kuin veljesi?”
Tuhkatassu murahti mukamas loukkaantuneena siitä, että hänen mestarinsa selkeästi käytti hänen kilpailunhaluisuuttaan hyväksi. Oikeasti se ei kuitenkaan naarasta haitannut, vaan hän oli iloinen että juuri Liekkilehmus oli hänen mestarinsa– joku muu soturi ei nimittäin olisi välttämättä ollut näin ymmärtäväinen vaan olisi varmastikin jo kertonut koko klaanille Tuhkatassun saamattomuudesta. Liekkilehmus puolestaan yritti auttaa häntä eteenpäin kehumalla, vaikka hän tekikin edelleen joskus aivan aloittelijan virheitä, ja yritti keksiä leikkimielisiä keinoja saamaan harjoituksista helpompia. Tuhkatassua hieman hävetti se, mitä muut oppilaat ajattelisivat jos näkisivät hänen harjoituksiaan, mutta yritti pitää ajatuksensa loitolla ja pysyä positiivisena.

Törmätessään Hiillostassuun taas, ennen leiriin palaamista, Tuhkatassu oli saanut kiinni vielä toisen hiiren sekä yhden pikkulinnun. Kaikki hänen saaliinsa olivat hieman rääpälemäisiä eikä niillä ruokkisi koko klaania, mutta lehtikadon aikaan ei voinut paljoa parempaa odottaakkaan. Hiillostassu oli napannut rastaan ja kaksi vesimyyrää, ja kummankin heidän mestareillaan roikkui suussa orava. Jokainen riistaeläimistä oli laiha eikä niistä saisi mitään juhla-ateriaa, mutta kyllä niillä sai klaanin pidettyä nälkiintymästä.
“Viedään nämä leiriin, voitte syödä kun pääsemme sinne ja sitten teillä onkin loppupäivä vapaata. Olette olleet ahkeria tänään”, Aamulaulu mumisi hampaidensa välistä, pitäen yhä oravaa suussaan.
“Meilläkin on hieman keskusteltavaa Unitähden kanssa kunhan pääsemme perille”, Liekkilehmus maukui, vilkaisten Aamulaulua pilke silmäkulmassaan.

Leiriin päästyään Tuhkatassu ja Hiillostassu veivät saaliinsa tuoresaaliskasalle, ja lähtivät sitten etsimään Sykkyrätassua. Heidän juovikas sisarensa oli juuri vähän aikaa sitten tullut partiostaan Tuisketassun ja heidän mestareidensa kanssa.
“Hei Sykkyrätassu!” Tuhkatassu tervehti iloisesti, ja viittasi sitten hännällään kohti saaliskasaa ennen kuin jatkoi:
“Tuletko syömään kanssamme? Tulimme juuri metsältä, mutta emme vielä ottaneet ruokaa. Halusimme odottaa sinua.”
Sykkyrätassu nyökkäsi iloisesti ja lähti sitten loikkimaan saaliskasalle, josta nappasi Tuhkatassun saalistaman vesimyyrän.
“Voinko liittyä seuraanne?” kuului tuttu ääni, joka sai Tuhkatassun kiepsahtamaan ympäri vähän turhankin innokkaasti.
“Hiekkatassu! Taisiis, tietenkin voit”, kilpikonnakuvioinen naaras vastasi hieman kehräten, saaden Hiillostassun ja Sykkyrätassun vilkaisemaan toisiaan pienesti.
“Miten taisteluharjoituksesi menivät?”
“Kultaliekki oli aika tiukkana kun en onnistunut kierähdysiskun tekemisessä, mutta muuten ne sujuivat hyvin. Hän kehui minua paljonkin muissa asioissa.”
“Kierähdysiskuhan on yleensä vain kokeneempien soturien käyttämä, sehän on aika hankala liike, eikö? Miksi Kultaliekki sitä sinulle opettaisi”
“Enkö ole mielestäsi tarpeeksi hyvä taistelija osaamaan vaikeita liikkeitä?”
Tuhkatassu nielaisi, eikä saanut hetkeen sanaa suustaan. Ei hän ollut tarkoittanut loukata Hiekkatassua, mutta raidallisen naaraan silmät olivat leimahtaneet ärtyneesti nuoremman oppilaan kysymykselle.
“En- en minä sitä tarkoittanut. Minä vain-”
“Sinulla ei Tuhkatassu ole kauheasti varaa tuomita minun taistelutaitojani, kun itse et ole saanut keskityttyä koulutukseesi melkein lainkaan”, Hiekkatassu näpäytti ja nousi lähteäkseen. Tuhkatassu räpytteli silmiään, eikä tiennyt pitäisikö hänellä olla loukkaantunut vai syyllinen olo. Hiillostassu tuli sanaakaan sanomatta lähemmäs siskoaan, ja kiersi häntänsä tämän ympärille.
“Kyllä hän siitä leppyy, anna hänelle vain vähän aikaa”.

Sinä yönä Hiekkatassu ei nukkunutkaan kiinni Tuhkatassun turkissa, vaan oli siirtynyt pesässä hieman kauemmas. Tuhkatassu toivoi vanhemman oppilaan leppyvän aamuun mennessä, sillä muuten hän ei tiennyt mitä tekisi asialle.