Cinderpaw's stories

Tuhkatassu haukotteli makeasti auringonsäteiden hipoessa hänen kilpikonnakuvioista turkkiaan. Oppilaiden pesä oli vielä melko täynnä, suurin osa kissoista oli naaraan lailla vasta heräilemässä.
“Tuhkatassu!” kuului tuttu mutta hiljainen ääni oppilaan takaa, ja kun naaras käänsi päänsä, näki hän ystävänsä Sumutassun heiluttelemassa harmaata häntäänsä kepeästi puolelta toiselle. Kilpikonnakuvioisen naaraan ilme kirkastui, ja hän venytteli itsensä pystyyn.
“Hei Sumutassu!” kilpikonnakuvioinen oppilas aloitti hymyillen, ja nyökkäsi kohti pesän suuta ennen kuin lähti pujottelemaan vielä unessa olevien Hiillostassun ja Sykkyrätassun ohi ulos. Kun kumpikin olivat päässeet pesästä ulos herättämättä vahingossa muita, pääsivät oppilaat keskustelemaan kunnolla.
“Tänään pääsemme taistelemaan!” raidallinen kolli hihkaisi innoissaan, ja Tuhkatassu tunsi innostuksen kulkevan kehonsa läpi ja nostavan hänen selkäkarvojaan hieman pystyyn.
“Pääsemme näkemään sitten kumpi meistä on parempi!” naaras naukaisi silmät suurina ja työnsi kyntensä vaistomaisesti leirin hiekkaan.
“Hah, onko tuossa nyt oikeasti pohdittavaa. Tottakai minä voitan, sinullahan ei ole edes ollut taisteluharjoituksia ennen”, Sumutassu irvisti ja nauroi perään.
“No mitä väliä sillä on, pääsen vain todistamaan että olen sinua parempi vaikka sinä olet harjoitellut enemmän!” kilpikonnakuvioinen oppilas huudahti näreissään ja veti kyntensä sisään läimäistäkseen ystäväänsä. Hänen tassunsa osuessa Sumutassuun, naarasoppilas sai kuitenkin ikävän muistutuksen kun kipu syöksyi hänen ranteensa läpi. Tassun satuttamisesta oli jo kulunut hetki, joten kävely ei enää sattunut ja naaras meinasikin vähän väliä unohtaa koko asian. Metsästysharjoitukset olivat sujuneet kivun takia hieman huonosti, mutta kaikki oli menossa paranemaan päin joten hän ei ollut vielä sanonut kivusta muille kuin veljelleen Hiillostassulle. Liekkilehmus oli muutamaan kertaan kysynyt jos jokin oli vialla, mutta Tuhkatassu ei tahtonut antaa pienen kivun vaikuttaa mihinkään joten hän ei ollut myöntänyt mestarilleenkaan mitään.

Kaksikon leikkimielinen nahistelu ei päässyt jatkumaan pitkään, kun heidän mestarinsa saapuivat paikan päälle.
“Tehän olette aikaisin ylhäällä, luulin että teitä pitäisi taas tulla herättelemään”, Liekkilehmus naukaisi huvittuneesti ennen kuin katsahti vierellään seisovaa Käärmemieltä ja jatkoi:
“Taisitte muistaa mitä tänään on luvassa”.
Tuhkatassu vaihteli innokkaana painoaan tassulta toiselle. Hän oli odottanut ensimmäisiä taisteluharjoituksiaan jo pitkään, ja ne olisivat vielä kaiken lisäksi Sumutassun kanssa. Naaras vain toivoi ettei hänen tassunsa olisi liikaa haitaksi.

“Uniyö!” Käärmemieli huikkasi mustaturkkiselle naaraalle nelikon ollessa matkalla kohti leirin suuta. Varapäällikkö oli juuri puhumassa Olkiväreen sekä Ilveskuuran kanssa, jotka olivat muuttaneet jonkin aikaa sitten Myrskyklaanista Jokiklaaniin. Tuhkatassu ei ollut vielä puhunut kollien kanssa, he haisivat edelleen hieman Myrskyklaanilaisille eikä kilpikonnakuvioinen oppilas pitänyt siitä.
“Menemme taisteluharjoituksiin”, Käärmemieli jatkoi kun Uniyö käänsi katseensa heitä kohden. Naaras nyökkäsi pikaisesti, ja jatkoi sitten keskusteluaan.
“Mennään sitten”, ruskeavalkoinen kolli huitaisi hännällään kohti leirin suuta ja lähti kävelemään sitä kohden. Tuhkatassu seurasi soturin perässä kuuliaisesti, ja koitti pysyä rauhallisen näköisenä vaikka oikeasti hänen turkkinsa tuntui kihisevän innosta. Juuri ennen kuin naaras poistui leiristä, vilkaisi hän taakseen ja näki Hiillostassun katselevan oppilaiden pesän suuaukolta hänen peräänsä. Veli oli muutenkin huolehtivainen sisaruksiaan kohtaan, ja nyt kun Tuhkatassun käpälä oli ollut kipeänä, oli naaraalla ollut sellainen tunne että Hiillostassu ikään kuin vahti hänen tekemisiään. Kilpikonnakuvioinen oppilas ei pitänyt siitä mutta ei oikein voinut veljeään estää, joten hän vain koitti antaa asian olla.

“Aloitetaan yksinkertaisilla liikkeillä: etutassulla lyömisellä, sekä liikkeiden väistämisellä”, aloitti Käärmemieli katsellen vuoron perään Tuhkatassua, sekä omaa oppilastaan Sumutassua. Tuhkatassu työnteli kynsiään vuoronperään ulos ja sisään, pienen hermostuksen noustessa hänen mieleensä. Ei naaras sitä ääneen myöntäisi, mutta Sumutassulla saattoi oikeasti olla etu näissä harjoituksissa, olihan Käärmemieli jo varmasti opettanut oppilaalleen ainakin joitain perusliikkeitä.
“Koska nämä ovat harjoitukset, pidetäänhän kynnet sisällä koko ajan”, Liekkilehmus lisäsi ruskeavalkoisen kollin perään, ennen kuin kääntyi tätä kohden liekinväriset silmät siristäen leikkisästi.
“Me näytämme ensin. Minä hyökkään Käärmemieltä kohden, ja hän koittaa väistää käpälääni”.
Tuhkatassu katsoi kiivaasti kahta soturia jotka tuijottivat toisiaan kävellen hitaasti pienessä ympyrässä. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, ettei mikään menisi vahingossakaan häneltä ohi. Naaras katseli kuinka hänen mestarinsa jännitti lihaksensa, ja silmänräpäystä nopeammin oli jo ponnistanut itsensä lähemmäs tuuheaturkkista kollisoturia. Käärmemieli loikkasi pois alta, mutta vanhempi naarassoturi oli jo kääntänyt suuntaansa ja osui käpälällään kollia korvien väliin. Tuhkatassu sävähti, ja vilkaisi vieressään istuvaa Sumutassua. Harmaa kolli näytti itsevarmalta, ja kilpikonnakuvioisen naaraan hermostus vain kasvoi. Hän ei halunnut hävitä ystävälleen, vaikka toisaalta hän tiesi ettei kehittyisi taistelemisessa ellei harjoittelisi, vaikka siihen kuuluikin häviämisen riski.
“Tässä lyönnissä ei ole tarkoituksenakaan käyttää kynsiä, vaan koittaa iskeä vastustajaa päähän niin, että tämä menettäisi tasapainonsa. Sen saa kuitenkin helposti muutettua etutassulla viilloksi, kun vetää kynnet ulos ja tähtää pään sijaan vastustajaa kasvoihin ja muualle vartaloon”, Liekkilehmus selosti tassuttaen kauemmas Käärmemielestä ja katsellen oppilaita vuorotellen. Käärmemieli katseli maata hieman epävarman näköisenä, mutta nosti pian katseensa ja nyökkäsi vanhemman soturin puheille. Tuhkatassu mietti, hermostuttikohan ruskeavalkoista kollia häviäminen samalla tavoin kun häntä itseään. Toisaalta Liekkilehmus oli osa klaanin vanhempia sotureita, joten Tuhkatassu ei edes ihmetellyt tämän omaavan niinkin nopeat refleksit että saisi liikkeensä käännettyä kesken kaiken.
“Teidän vuoronne seuraavaksi. Sumutassu hyökkää ensin, Tuhkatassu, sinun tehtävänäsi on väistää”, musta naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä.
“Aloittakaa kun olette valmiit”.

Tuhkatassu kääntyi katsomaan harmaaturkkista ystäväänsä kohti, ja huomasi tämän sinisten silmien leiskuvan innosta.
“No, pelottaako?” Sumutassu naurahti ja nousi seisomaan leveä virne kasvoillaan. Tuhkatassun lihakset jännittyivät, ja hän astui muutaman askeleen kauemmas.
“Ei ikinä!” naaras tiuskaisi takaisin ja luimisti korviaan. Pelotti? Pyh, hermostunut hän saattoi olla mutta ei hän nyt pientä taisteluharjoitusta pelkäisi, varsinkaan kun vastustajana oli hänen hyvä ystävänsä. Kilpikonnakuvioinen oppilas heilutteli häntäänsä valmiina väistämään Sumutassua kun tämä hyökkäisi. Harmaa raidallinen kolli käveli hetken edes takaisin, ja jännitti sitten lihaksensa. Oppilastoveri ei ollut yhtä nopea liikkeissään kuin Liekkilehmus, joten Tuhkatassulla oli hyvin aikaa huomata milloin tämä aikoi loikata lähemmäs. Naaras väisti ripeästi, ja oli jo kääntymässä ilkkumaan Sumutassulle kun käpälä läimähti hänen takaraivoonsa ja hän kellahti kohti maata. Naaras pidätteli voihkausta ottaessaan ajattelematta itsensä vastaan etutassullansa, mutta sai pyyhittyä irvistyksen kasvoiltaan ennen kuin kääntyi korvat häpeillen luimussa kohti Sumutassua ja heidän mestareitaan.
“Hienoa Sumutassu”, kehui Käärmemieli tyytyväisen näköisenä oppilaaseensa. Tuhkatassu painoi päänsä ja nuolaisi rinnuksiaan häpeillen, mutta ei mennyt kauaa kun
Liekkilehmus kiinnitti hänen huomionsa.
“Sinäkin väistit hienosti Tuhkatassu”, naarassoturi naukaisi, vaikkakaan lausahdus ei tuntunut oppilaan mielestä kovin uskottavalta.
“Vaihdetaan nyt, Tuhkatassu saa hyökätä ja Sumutassu väistää”.

Tuhkatassu käveli edestakaisin pitäen katseensa tiiviisti Sumutassun sinisissä silmissä. Harmaa raidallinen kolli hymyili leveästi silmät viiruina, kuin ilkkuen jo valmiiksi siitä kuinka onnistuisi väistämään naaraan hyökkäyksen. Kilpikonnakuvioinen oppilas pyöräytti silmiään, ja jännitti lihaksensa valmiina hyppäämään lähemmäs kollia. Yksi loikkaus, kyllä hän osuisi. Hän huomasi kuinka kollin lihakset jännittyivät myös, ja harmaa hännänpää heilui hitaasti puolelta toiselle. Tuhkatassun silmät levisivät silmänräpäyksen ajaksi, kun hän huomasi kollin painon siirtyvän tämän oikealle puolelle.
“Hah, saanpas sinut”, naaras murahti hiljaa, varmana siitä että osaisi ennakoida minne kolli väistäisi. Hän ponnisti takajaloillaan, ja lähti samantien kiertämään kehoansa sinne minne uskoi kollin pyrähtävän. Hänen tassunsa kuitenkin löi tyhjää, ja kääntyessään ympäri hän huomasi Sumutassun väistäneen täysin päinvastaiseen suuntaan. Kollin virne alkoi levenemään, mutta Tuhkatassu ei luovuttanut vaan ponnisti samantien uudestaan kohti oppilastoveriaan etutassu ojossa. Harmaa raidallinen kolli ei ollut odottanut Tuhkatassun hyökkäävän uudestaan, ja kilpikonnakuvioisen naaraan silmät kirkastuivat riemusta hänen käpälänsä lähestyessä Sumutassun kasvoja samalla kun hänen suupielensä kääntyivät ylöspäin. Hymy kuitenkin hyytyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä kipu iski Tuhkatassun ranteeseen samalla kun hänen käpälänsä osui Sumutassun otsaan ja työnsi harmaan kollin lapa edellä maahan. Naaraan silmät tuntuivat vetistyvän, ja hän räpytteli niitä saadakseen tunteen pois mahdollisimman nopeasti ennen kuin kukaan huomaisi.

“Hei! Tuo oli huijausta!” Sumutassu kivahti noustessaan takaisin neljälle jalalle. Kolli mulkaisi Tuhkatassua, joka ei kuitenkaan huomannut elettä keskittyessään tassussaan olevaan jomotukseen.
“Se oli hieno hyökkäys Tuhkatassu!” Liekkilehmus kehui kovaan ääneen ja toi naarasoppilaan huomion takaisin muihin kissoihin.
“Vaikkakin Sumutassu on kyllä hieman oikeassa, hyökkäsit kahdesti vaikka hän oli valmistautunut väistämään vain yhden iskun”.
Tuhkatassu katseli tassujaan hieman hämillään siitä, oliko hänen nyt tarkoitus olla itsestään ylpeä vai ei. Mestari oli kyllä kehunut häntä, mutta samaan aikaan…
“Oikeassa taistelussa vihollinen hyökkää niin pitkään kuin pystyy, yhteen liikkeeseen varautuminen ei silloin ole tarpeeksi”, Käärmemielen puhe keskeytti naaraan ajatukset.
“Hienoa Tuhkatassu”, ruskeavalkoinen kolli jatkoi ja hymyili oppilaalle pienesti. Tuhkatassu nosti katseensa ja hymyili takaisin, tuuheaturkkisen soturin kommentti oli saanut hänelle tyytyväisemmän olon itsestään. Tassunkin kipu tuntui jo unohtuvan, kun mielen valtasivat ajatukset siitä, kuinka oppilaasta tulisi joskus mahtava soturi joka voittaisi kenet tahansa taistelussa.

Oppilaat jatkoivat harjoittelemista, tällä kertaa ohjeistuksena oli että kumpikin koittaa sekä hyökätä, että väistää toistensa liikkeitä. Mestarit näyttivät taas ensin mallia, tällä kertaa Käärmemielen onnistuessa ensin läimäisemään Liekkilehmusta. Ohjeena oli, että pysähdytään aina kun toinen onnistuu antamaan iskun.
“Minä kyllä näytän sinulle”, Sumutassu irvisti Tuhkatassulle, edelleen näreissään edellisestä harjoituksesta. Naaras pyöräytti silmiään.
“Aloittakaa vain”, Käärmemieli naukaisi, ja ennen kuin Tuhkatassu oli edes ajatellut väistöliikettä, oli Sumutassu loikannut häntä kohti tassu ojossa valmiina iskuun.
Kilpikonnakuvioinen oppilas luimisti korviaan, ja koitti sukeltaa pois kollin hyökkäyksen alta, mutta liian myöhään. Harmaa käpälä iskeytyi hänen päänsä sivulle ja naaras kierähti maahan ähkäisten.
“Voihan sammakonläjä!” hän mutisi noustessaan takaisin tassuilleen ja mulkaisi harjoitustoveriaan.
“Hyvä Sumutassu!” kumpikin mestareista kehui raidallista oppilasta, ennen kuin Liekkilehmus antoi taas käskyn aloittaa.

Harjoittelu jatkui vielä jonkin aikaa, ja Tuhkatassun mieliala jatkoi laskemistaan. Sumutassu osui häneen kerta toisensa jälkeen, ja vaikka mestarit antoivatkin naaraalle vinkkejä, ei hän pystynyt pahalta mieleltään keskittymään niiden noudattamiseen. Kun harjoitukset viimein päättyivät, joutui Tuhkatassu pidättelemään kyyneleitään ettei näyttäisi muiden silmissä heikolta.
“Harjoitukset menivät hienosti”, kehui Käärmemieli oppilastaan Tuhkatassun jurottaessa vieressä. Liekkilehmus viittoi häntä hännällään lähemmäksi, ja naukui sitten hiljaisemmalla äänellä etteivät Sumutassu ja Käärmemieli kuulisi mitä hän sanoisi:
“Hei, huomaan että sinulla on paha mieli. Tehdäänkö niin, että suunnittelen meille normaalia enemmän taisteluharjoituksia keskenämme, ja pääset voittamaan Sumutassun kunhan olet kirinyt hänet opetuksessa kiinni?”
“Oikeastiko?” kilpikonnakuvioisen oppilaan silmät kirkastuivat ja hänen mielialansa parani heti. Mestari hymyili lempeästi, ja vastasi sitten:
“Kyllä, oikeasti. Mutta sitä varten sinun on oltava valmis käymään harjoittelemassa enemmän kuin muut oppilaat, joten sinulla olisi myös vähemmän vapaa-aikaa”.
“Jes! Taisiis, kyllä se sopii, ja ei minua haittaa se että vapaa-aikaa olisi vähemmän”.
“Hyvä kuulla. Mutta muista että voit aina sanoa jos harjoittelu tuntuu sinusta liialta”. Tuhkatassu pyöräytti silmiään kysymykselle, ei se nyt niin rankkaa voisi olla. Kyllä hän pärjäisi, hänestä tulisi vielä Jokiklaanin paras taistelija!
“Milloin aloitamme? Tänäänkö jo?” naaras kysyi mestariltaan innostuneena. Musta soturi heilautti häntäänsä välinpitämättömän oloisesti ja naukui sitten kiusoittelevalla äänellä.
“Kokoontuminen on pian, ja eräs paras-mestari-ikinä on saattanut kysyä Valkotähdeltä pääsisikö hänen oppilaansa osallistumaan…”
“Pääsenkö minä kokoontumiseen?!?” Tuhkatassu kiljaisi innoissaan ja pyörähti pienen ympyrän jääden sitten loikkimaan puolelta toiselle energiapiikin iskettyä. Liekkilehmus nauroi kepeästi:
“Pääsethän sinä. Mutta sinun täytyy olla levännyt ennen sitä, joten aloitamme ylimääräisen harjoittelun vasta kun kokoontuminen on ohi”.

Matkalla takaisin leiriin Sumutassu kiusoitteli Tuhkatassua harjoituksista. Se sai naaraan taas hieman epävarmaksi itsestään, mutta hän ei antanut sen näkyä. Kilpikonnakuvioinen oppilas muisteli kuitenkin sopimustaan Liekkilehmuksen kanssa, joten hänen mielialansa ei päässyt laskemaan paljoa.
“Menkäähän hakemaan jotain syötävää”, Liekkilehmus kehotti ja Käärmemieli nyökkäsi vierestä, kun nelikko saapui leiriin. Tuhkatassua ei tarvinnut kahdesti käskeä, taisteluharjoitukset olivat saaneet hänet hyvinkin nälkäiseksi. Ei naaras sitä tosin ollut huomannut ennen kun mestari asiasta mainitsi, mutta nyt vatsa tuntui kurnivan kuin viimeistä päivää. Oppilaat suuntasivat suoraa tietä tuorekasalle ja valitsivat ateriakseen keskisuuren kalan, jonka sitten jakaisivat.
“Mithä hinä oikein innothuit tuolla?” Sumutassu mumisi kalanpalaa ahmiessaan ja katseli Tuhkatassua uteliaasti. Kilpikonnakuvioinen naaras haukkasi itselleen palasen kalasta ja räpytteli silmiään esittäen tietämätöntä. Hän nielaisi suupalansa ja vastasi:
“Mistä sinä oikein puhut? En saa selvää?”
“Hei älä viithi”, harmaa kolli murahti ja nielaisi ruokansa ennen kuin jatkoi:
“Kun puhuitte Liekkilehmuksen kanssa, innostuit hirveästi mutta en saanut selvää mistä puhuitte”.
“Niin?”
“Niin, että meinaatko kertoa minulle mikä sai sinut innostumaan?”
“Hmmm…” Tuhkatassu esitti mietteliästä, ja haukkasi taas uuden palasen heidän kalastaan. Naaras otti aikansa suupalaansa pureskellessaan, ja pieni ilkikurinen hymy nousi hänen kasvoilleen kun hän huomasi oppilastoverinsa ärsyyntyvän.
“Enpä tiedä taidanko kertoa…”
“Hei! Kerro nyt!”
“Liekkilehmus sanoi että pääsen kokoontumiseen!” Tuhkatassu antoi viimein periksi ja katseli kuinka Sumutassun silmät levisivät.
“Mitä?! Nyt jo, vaikka olet ollut vasta näin vähän aikaa oppilaana!”
“Joo, Liekkilehmus sanoi että hän pyysi Valkotähdeltä että pääsisin mukaan”, kilpikonnakuvioinen oppilas röyhisti rintaansa ylpeästi, ja vilkaisi sitten jäljellä olevaa kalaa.
“Voinko ottaa loput?” naaras kysyi ja nyökkäsi sitten kohti suurimmaksi osaksi syötyä kalanraatoa. Sumutassu siristi silmiään kuin aikoisi vastata ei, mutta nyökkäsi sitten samalla kun pieni virne levisi hänen kasvoilleen. Tuhkatassun kumartuessa haukkaamaan viimeisen palan riistaa suuhunsa, kolli nousi ja hiippaili aivan naaraan korvan juureen:
“Saat sen lohdutuspalkinnoksi siitä että hävisit taisteluharjoituksista”.
Tuhkatassu mulkaisi ystäväänsä posket pullottaen ja nielaisi pikaisesti päästäkseen taas puhumaan.
“Älä edes aloita! Minusta tulee vielä sinua parempi taistelij-” oppilaan lause keskeytyi jonkun tökkäistessä häntä kylkeen. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen leopardikuvioisen pennun seisovan sinivihreät silmät suurina hänen vieressään.
“Ai, hei Huurupentu”, hän naukaisi ja hymyili nuorelle kollille.
“Hei Tuhkatassu, hei Sumutassu”, Pentu vastasi hymyilevästi ja räpäytti sitten hitaasti silmiään ennen kuin kysyi:
“Mistä te puhutte? Onko teillä riita?”
Tuhkatassu katsahti nopeasti Sumutassuun, ja pudisti sitten päätään.
“Kunhan kiusoittelemme toisiamme”, hän naukaisi ja kallisti päätään sivulle katsahtaen pennun ympärille.
“Eikö sinun pitäisi olla jonkun kanssa? Missä emosi on?”
“Hän on Aavepennun kanssa. Tulisitteko leikkimään, haluaisimme muiden pentujen kanssa olla piilosta, mutta kukaan ei halua etsiä”.

Tuhkatassu käveli Huurupennun perässä pentutarhalle, josta kuului jos jonkinlaista ääntä pentujen temmeltäessä väsyneen näköisten kuningatarten ympärillä. Sumutassu oli sanonut menevänsä juttelemaan sisarensa Huomentassun kanssa, joten Tuhkatassu oli saanut tulla leikittämään pentuja yksinään.
“Tuhkatassu!” kuului kiljahdus kun Lummepentu huomasi entisen pesätoverinsa saapuneen. Muutkin pennut käänsivät päänsä, ja monet heistä kipittivätkin suoraan kilpikonnakuvioisen naaraan ympärille.
“Hei Lummepentu ja Kaislapentu, olettepa te kasvaneet! Hopeapentu, Peurapentu, kiva nähdä teitäkin!” kilpikonnakuvioinen oppilas tervehti vuorotellen ympärilleen kerääntyineitä pentuja.
“Onko kivaa olla oppilas?” Kaislapentu kyseli innoissaan, ja Tuhkatassu hymähti mielissään saamastaan huomiosta.
“Onhan se. Odottakaahan vain, minusta tulee vielä klaanin paras taistelija!” naaras pudottautui matalaksi ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kuin aikoakseen hyökätä.
“Ei sinusta klaanin parasta taistelijaa tule, täällä on paljon sotureita jotka ovat harjoitelleet paljon pidempään”, Peurapentu keskeytti ja hymyili, jatkaen pian:
“Niin kuin Tammihuurre”.
Tuhkatassu tuhahti ja nousi istumaan pyöräyttäen samalla silmiään.
“Totta kai sanot noin isästäsi”, naaras naukaisi hieman ärsyyntyneenä Peurapennun kommentista. Sitten hän kääntyi kohti kahta leopardikuvioista kollia jotka kumpikin olivat istuskelleet paikoillaan sanomatta mitään koko aikana.
“Aarrepentu, Aavepentu, ettekö aio tervehtiä minua? Tulin kuitenkin kaukaa tuoresaaliskasalta tänne asti”, hän naurahti.
“Tervehdys Tuhkatassu”, Aavepentu naukaisi ja väräytti viiksiään. Äänensävy oli ystävällinen, ja Tuhkatassusta tuntui kuin vaalea kolli olisi vain odottanut että häntä itseään puhuteltaisiin. Naaras ei ollut ikinä kuullut pennun puhuvan muuta sanaa enempää, mutta kyllä tämä silti osasi kohtelias olla. Ehkä kolli vain oli ujo, vaikkakin ainoa piirre joka siihen viittasi oli tämän hiljaisuus. Aarrepentu sen sijaan oli varmaankin ujoin kissa jonka Tuhkatassu oli tavannut. Pentu vietti suurimman osan ajastaan pentutarhassa emonsa kanssa, eikä juurikaan leikkinyt muiden pentujen kanssa edes pyydettäessä.
“Hei”, kollipentu naukaisi hiljaa, laskien katseensa maahan heti kun Tuhkatassu katsoi hänen suuntaansa. Kilpikonnakuvioinen oppilas katseli kun Huurremyrsky nuolaisi poikaansa hellästi, ja kääntyi sitten kohti Huurupentua.
“Tehän halusitte leikkiä, eikö?”

“....kaksi, yksi, täältä tullaan!” Tuhkatassu naukui kovaan ääneen ja vetäisi hännänpäänsä pois silmiensä edestä ja katseli ympärilleen. Pennut olivat nyt kadonneet pentutarhasta, joten oppilas suuntasi kohti pesän suuaukkoa.
“Kiitos Tuhkatassu, kun leikität heitä”, Kaikusielu kehräsi ja Tuhkatassu nyökkäsi hymyillen.
“Ei siitä vaivaa ole, kiva itsekin päästä leikkimään”, oppilas huikkasi vielä peräänsä ennen kuin tassutti takaisin leiriin ja alkoi miettimään mistä etsisi ensin.

Ei mennyt kauaa kun naaras löysi Lummepennun ja Kaislapennun klaaninvanhimpien pesästä. Kaksikon kikatus oli kuulunut jo pentutarhan suulle, ja Tuhkatassun saapuessa klaaninvanhimpien luokse, pilkistivät pienet kasvot Huomenkukan takaa ennen kuin pennut vetäytyivät takaisin vaaleanharmaan vanhuksen taakse.
“Ettehän te ole sattumalta nähneet pentuja missään?” Tuhkatassu kysyi klaaninvanhimmilta, esittäen ettei ollut nähnyt kaksikkoa. Hän askelsi vähitellen lähemmäs Huomenkukkaa, joka kehräsi huvittuneena:
“Emmehän me”. Mustakynsi tuhahti kyllästyneen oloisena pesän reunalta, kolli ei vaikuttanut innostuneelta pentujen leikeistä.
“Hmm… mistähän minä oikein löytäisin jonkun, kaikki ovat niin hyvin piiloutuneita”, kilpikonnakuvioinen oppilas puheli vielä ääneen ennen kuin astui Huomenkukan ohitse ja pääsi näköyhteyteen pentukaksikon kanssa.
“Hahaa, löysinpäs teidät!”
“Mutta Huomenkukkahan sanoi ettei ollut nähnyt meitä!” Kaislapentu huudahti äimistyneenä. Tuhkatassu nauroi ja heilautti häntäänsä merkkinä pennuille seurata häntä ulos.
“Varmistin kuitenkin, ettette vain olleet saaneet Huomenkukkaa piilottelemaan teitä”, naaras naukaisi huvittuneena ja Lummepentu puuskahti pettyneesti.
“Sen oli tarkoitus olla hyvä suunnitelma!”

Tuhkatassu jatkoi etsiskelyä Lummepennun ja Kaislapennun kipittäessä hänen perässään. Pian Hopeapentu löytyi virtakiven luota, ja Peurapentu taas soturien pesän takaa.
“Enää meidän täytyy löytää Aarrepentu, Huurupentu sekä Aavepentu”, mietiskeli Tuhkatassu ääneen koittaessaan keksiä mihin loput pennuista olivat saattaneet mennä. Hän kiersi pentujen kanssa oppilaiden pesän ympäri, ja käväisi vielä parantajan pesänkin luona katsomassa löytyisivätkö pennut sieltä. Ei jälkeäkään heistä. Oppilaan selkäpiitä alkoi karmimaan, mitä jos pennut olivat lähteneet pois leiristä? Hän oli ollut vastuussa heistä, ja nyt he olivat kadonneet.
“Hei, Laventelinenä!” oppilas huikkasi nähdessään nuoren soturinaaraan vähän matkan päässä tuorekasalla. Läikikäs soturi katsoi häneen hämmästyneenä, ja pudotti kasasta nappaamansa hiiren.
“Hei Tuhkatassu, onko kaikki hyvin?”
“Oletko nähnyt Huurupentua, Aavepentua tai Aarrepentua?” oppilas kysyi väännellen hännänpäätänsä hermostuneesti.
“En löydä heitä mistään”. Laventelinenä kehräsi huvittuneena, eikä vastannut kysymykseen suoraan.
“En ole aivan varma, mutta tulehan kysymään Liekkisateelta ja Kultaliekiltä jos he tietäisivät. Olen menossa juuri syömään heidän kanssaan”. Tuhkatassu nyökkäsi ja seurasi harmaata läikikästä naarasta muiden seuraan, käskettyään ensin muita pentuja palaamaan pentutarhalle.
“Hei Liekkisade, Kultaliekki”, oppilas tervehti sotureita ja aloitti sitten kysymyksensä:
“Oletteko nähneet Aavepentua, Huurupentua tai- hm?”
Soturit katsahtivat toisiinsa huvittuneena, kun oranssinruskea pentu tassutti heidän takaansa näkyville, veljensä seuratessa perässä. Tuhkatassu huokaisi helpottuneena, mutta painoi pian päänsä häpeissään maahan.
“Miksi en ajatellut että piiloutuisitte muiden kissojen joukkoon…” hän mutisi turhautuneena. Oppilas nosti päänsä, ja puhui sitten pennuille:
“Huurupentu, Aavepentu, mentäisiinkö nyt pentutarhalle muiden pentujen luokse? Lähden sitten etsimään Aarrepentua, kunhan olette kaikki muut emojenne silmien alla”. Pennut nyökkäsivät, ja lähtivät kipittämään hänen perässään oppilaan sanottua vielä kiitoksensa huvittuneelle soturijoukolle.
“Eikö me voitaisi auttaa etsimisessä?” Huurupentu kysyi ja loikki muutaman askeleen verran päästäkseen lähemmäs oppilasta.
“Minä osaan huomata asioita, ja Aavepentu on tosi hyvä miettimään”. Tuhkatassu kuitenkin pudisti päätään, ja vastasi:
“Löydän hänet kyllä, menkää te vain emonne luokse”.

“Tuhkatassu, olet hermostunut”, Aavepentu tokaisi yhtäkkisesti pienen hiljaisuuden jälkeen ja sai oppilaan hätkähtämään.
“Een oikeastaan, mistä sinä niin päättelet?” hän vastasi leopardikuvioiselle pennulle. Naaras ei halunnut jakaa huolestumistaan pennuille, he olivat vielä niin pieniä ettei heidän tarvitsisi miettiä kadonneita pentuja tai sellaisia.
“Häntäsi kääntyilee ja vaikutat muutenkin kireältä. Ei Aarrepentu ole kadonnut, ei hän uskaltaisi lähteä pois leiristä”.
Tuhkatassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan vaaleanharmaata pentua äimistyneenä. Miten hän oikein… ei sillä ollut niin väliä, sillä tämä oli oikeassa. Aarrepentu oli vasta vähän aikaa sitten uskaltautunut edes ulos pentutarhasta, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta että ruskea kolli olisi lähtenyt leiristä. Kilpikonnakuvioinen oppilas huokaisi helpotuksesta, ja pian hänen korvansakin nousivat pystyyn hänen saatuaan idean.
“Hei, keksin missä Aarrepentu on! Mennään!” hän hihkaisi ja lähti hölkkäämään kohti pentutarhaa, varmistaen että kollikaksikko pysyisi perässä. Pian he saapuivat pentutarhan suulle, ja siellä Huurremyrskyn vieressä näkyi Aarrepentu pyörittelemässä pientä kiveä tassuillaan edestakaisin.
“Kiitos Tähtiklaanin, onneksi olet täällä!” Tuhkatassu naukaisi helpottuneena ja tassutti ruskean pennun luokse.
“Oletko kunnossa?”
Aarrepentu nyökkäsi hieman pelokkaan näköisenä, ja naukui sitten hiljaa:
“Anteeksi”.
“Ei se mitään Aarrepentu, ihmettelin vain kun en löytänyt sinua”, oppilas sanoi lempeällä äänellä ja kallisti hieman päätään.
“Kerrothan seuraavalla kerralla jos lähdet takaisin kesken leikkien?”
“Joo, kerron”, ujo kolli sanoi vielä, näyttäen nyt jo rauhalliselta.
“Etkö kertonut Tuhkatassulle että lähdit?” Huurremyrsky kuulosti yllättyneeltä puhuessaan pennulleen. Tuhkatassu päätti että antaisi heidän keskustalla kaksin, ja lähti kulkemaan kohti pentutarhan ovea.
“Minä lähden nyt, toivottavasti teistä oli kiva leikkiä”, oppilas heilautti häntäänsä ja kääntyi katsomaan taakseen:
“Hei sitten”.
“Heihei Tuhkatassu!” kuului vastauksia sekä pentujen, että joidenkin kuningatarten suusta. Kilpikonnakuvioinen oppilas kääntyi takaisin leirin suuntaan, ja oli juuri astunut ulos vatukkapensaiden alta kun leopardikuvioinen oranssinruskea turkki ilmestyi hänen vierelleen.
“Ai, hei Huurupentu. Oliko sinulla vielä jotain?” naaras kysyi yllättyneenä.
“Tulethan leikkimään meidän kanssa vielä uudestaan? Tai vaikka opettaisit jotain?”
Tuhkatassu hymyili leveästi, ja nyökkäsi sitten.
“Totta kai”. Huurupennun ilme näytti kirkastuvan tämän kuultua vastauksen. Pentu suuntasi jo takaisin pentutarhaan, kun Tuhkatassu huomasi tämän niskaturkissa jotakin. Se oli pieni vaalea kukka, joka oli varmaankin irronnut pentutarhan ympärillä olevista vatukkapensaista. Näky sai naaraan hymyilemään, ennen kuin hän lähti loikkimaan kohti leiriin juuri saapuvia sisaruksiansa.