Cinderpaw's stories

Jokiklaanissa oli tapahtunut paljon uutta pienessä ajassa. Klaaniin oli liittynyt taas uusi kissa josta kaikki eivät pitäneet, Tuhkapentu ei ollut aivan varma että miksi. Uudella kollilla oli kuitenkin omituinen nimi, Nova, pelkkä Nova. Se hämmensi pentua, sillä hän ei ollut aiemmin tavannut kissaa jonka nimessä oli vain yksi osa. Eräs oppilaista oli saanut soturinimensä, Myrskytuli. Se oli Tuhkapennun mielestä hieno nimi, hän toivoi joskus saavansa itsekin yhtä mahtipontisen nimen, vaikkakaan hän ei asiasta uskaltanut kellekään mainita- nuori kissa oli nimittäin hukkunut vain muutama auringonnousu nimityksensä jälkeen. Kuolema ei ollut myöskään ainoa asia jonka takia klaani oli ollut viimeaikoina hiljaisempi kuin yleensä, nimittäin Tammihuurre, Jokiklaanin varapäällikkö, oli loukkaantunut vakavasti puolustaessaan reviiriä muiden kissojen kanssa koiralta. Kolli oli ollut niin huonossa kunnossa, että Valkotähti oli jopa nimittänyt Uniyöstä uuden varapäällikön.

~

“Tuhkapentu! Arvaa mitä, arvaa mitä!” Sumupentu juoksi innoissaan kilpikonnakuvioisen naaraan luokse keskeyttäen tämän syömisen. Tuhkapentu nosti katseensa ja nielaisi suussansa olevan palan kalaa.
“Minusta tulee oppilas!”
Tuhkapentu pompahti pystyyn ja tuijotti pesätoveriaan kullankeltaiset silmänsä apposen auki.
“Mitä? Milloin?! Epäreilua!” naaraspentu kiljahti ja heilautti häntäänsä epäuskoisena.
“Minäkin haluan oppilaaksi!”
Sumupentu röyhisti rintaansa ja katseli Tuhkapentua omahyväinen katse kasvoillaan.
“Tänään, emo kertoi minulle! Nyt, suokaa anteeksi, pikku pentu, minun täytyy valmistautua nim-”
Sumupennun lause jäi kesken kilpikonnakuvioisen naaraan tönäistessä hänet kumoon. Harmaa kolli purskahti nauruun, ja Tuhkapentuakin rupesi ärsyyntyneisyytensä seasta hymyilyttämään.
“Olet ihan hiirenaivo”, naaras murahti hymyillen, mutta hymy hyytyi nopeasti.
“Sitten et enää ehdi leikkiä minun kanssani, saat uusia ystäviä ja unohdat minut ja sitten olen aivan yksin”, naaras laski katseensa alas ja käänsi päätänsä niin ettei Sumupentu näkisi hänen kasvojaan ja huomaisi hänen laskevan vain leikkiä. Raidallinen kolli oli hetken hiljaa, kunnes huokaisi ja avasi suunsa:
“Kuka sanoi että olemme ystäviä?”
Tuhkapentu käänsi päänsä salamannopeasti takaisin ja katsoi kollia loukkaantuneena, kunnes huomasi tämän pidättävän naurua.
“Senkin sammakonläjä! Et voi vitsailla tuollaisesta!”
Sumupentu naurahti ja tönäisi Tuhkapentua kevyesti.
“Sinähän sen vitsailun aloitit- tai ainakin yritit”, kolli naukaisi ja kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti.
“Okei okei”, naaraspentu aloitti, ja katsoi sitten Sumupennun sinisiin silmiin tällä kertaa tosissaan:
“Et sitten oikeasti unoda minua”.
Harmaa raidallinen kolli nyökkäsi ja räpäytti silmiään.
“En en. Muuten, kuka sinä ol-” Tuhkapentu keskeytti kollin lauseen näpäyttämällä tätä kuonolle hännällään.
“Ei kun oikeasti.”
“En en.”

~

Sumupennusta oli tullut Sumutassu, ja hänen sisarestaan Huomenpennusta Huomentassu. Vaikka Tuhkapentu olikin entisille pentutarhalaisille kateellinen, oli hän silti iloinen heidän puolestaan. Sitäpaitsi, se että heistä oli tullut oppilaita, tarkoitti sitä että Tuhkapennunkin nimitys olisi jo lähellä. Pentutarhakaan ei jäisi tyhjäksi sitten kun Tuhkapentu sisaruksineen pääsisi oppilaiksi- Kaislapennun, Lummepennun ja Peurapennun seuraksi pentutarhaan oli tullut uusia pentuja, Aarrepentu ja Hopeapentu. Pennuissa epätavallista oli se, että he olivat jo muutaman kuun ikäisiä, vähän Tuhkapentua nuorempia. He olivat syntyneet klaanin ulkopuolella, vaikkakin heidän emonsa oli muiden kissojen mukaan Jokiklaanilainen. Tuhkapentu ei ollut heidän emoaan, Huurremyrskyä, aiemmin nähnyt, mutta Pikimusta oli selittänyt pennuilleen että harmaa, leopardikuvioinen naaras oli vain ollut kateissa ja nyt päässyt takaisin Jokiklaaniin. Klaanin kissat olivat olleet iloisia uuden kuningattaren paluusta, joten myös Tuhkapennulla oli iloisempi olo, vaikkei leopardikuvioista naarasta tuntenutkaan. Naaraspennulla oli ollut omituinen tunne vatsassaan Sumutassun siirryttyä oppilaiden pessään, mutta uusien pentujen läsnäolo oli hieman saanut hänen ajatuksiaan pois siitä ettei raidallinen kolli enää nukkunutkaan hännänmitan päässä.
Ei Tuhkapentu varsinaisesti surullinen ollut, tai edes ikävöinyt kollia paljoa- kyllähän naaraspentu häntä näki leirissä usein- hän oli vain tottunut ystävänsä kokoaikaiseen läsnäoloon.

~

“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Virtakivelle klaanikokoukseen!”
Tuhkapentu vaihteli painoaan jalalta toiselle ja katseli vuoronperään Pikimustaa ja Vatukkaviikseä. Sykkyräpentu pomppi edestakaisin pentutarhan suuaukon luona, ja
Hiillospentukin kiersi pientä ympyrää jännittyneenä.
“Mennään jo! Me myöhästymme!” kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi turhautuneena ja vilkaisi pesän suuaukkoa hermostuneena.
“Voi kun voisittekin myöhästyä niin saisin pitää teidät täällä pentutarhassa aina”, Pikimusta sanoi leikkisästi ja nuolaisi Tuhkapennun päälakea hellästi.
“Muistakaa sitten mitä sanoimme, käyttäydytte hienosti”, muistutti Vatukkaviiksi ja katsoi lempeillä silmillään vuoronperään jokaista pentuaan. Sisarukset nyökkäsivät, ja punaruskea raidallinen kolli heilautti hännänpäätään.
“Mennään sitten!”

Leiri kuhisi kissoja kaikkien siirtyessä istumaan Virtakiven äärelle. Tuhkapennun häntä kiemurteli jännityksestä, ja hän aisti kummallakin puolella olevien sisarustensa olevan vähintäänkin yhtä hermostuneita. Sisarukset istuutuivat aivan lähelle Virtakiveä jonka päällä pörröturkkinen Valkotähti seisoi, ja heidän vanhempansa istuutuivat aivan heidän taakseen.
“Pikimustan pennut ovat saavuttaneet kuuden kuukauden iän, joten Jokiklaanin on aika nimittää kolme uutta oppilasta”, valkoinen päällikkö aloitti puheensa ja katsoi ystävällisin silmin kohti kolmikkoa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin kohti muuta klaania.
“Tuhkapentu!”
Kilpikonnakuvioisen naaraan jokainen lihas jännittyi ja hän vilkaisi taakseen kohti vanhempiaan. Vatukkaviiksi nyökkäsi tyttärelleen, ja Pikimusta heilautti korviaan kietoen mustan häntänsä kumppaninsa ympärille. Tuhkapentu käänsi katseensa kohti Valkotähteä, ja astui eteenpäin Virtakiven juurelle.
“Olet nyt elänyt klaanissamme kuusi kuuta, ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi”, valkoinen kolli aloitti ja piti nyt harmaat silmänsä Tuhkapennussa.
“Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jolloin ansaitset soturinimesi, sinua kutsuttakoon Tuhkatassuksi.”
Kilpikonnakuvioinen naaras tunsi karvojensa nousevan pystyyn innostuksesta, ja teki parhaansa saadakseen turkkinsa takaisin sileäksi.
“Mestariksesi tulee Liekkilehmus. Odotan, että hän välittää kaiken tietonsa sinulle.”
Valkotähti käänsi katseensa kissajoukon reunalla istuvaan mustaan naaraaseen. Tuhkatassu katseli kuinka hänen tuleva mestarinsa nousi seisomaan ja askelsi lähemmäs häntä.
“Liekkilehmus, olet valmis saamaan oman oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta omalta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja taitava soturi. Odotan että siirrät kaiken tietosi Tuhkatassulle.”
Tuhkatassu katseli vanhemman naaraan liekinvärisiä silmiä, ja kurotti kuonoaan eteenpäin. Tuore oppilas sulki silmänsä kun heidän kuononpäänsä koskettivat toisiaan, ja hän tunsi energian virtaavan kehonsa läpi. Nyt se viimein tapahtui. Nyt hänestä tuli viimein oppilas.

Tuhkatassu tassutteli kissajoukon reunalle mestarinsa vierellä. Hän oli etsinyt katseellaan Sumutassun ja olisi halunnut mennä ystävänsä viereen istumaan, mutta ei kehdannut sanoa asiasta Liekkilehmukselle vaan seurasi vain kiltisti naarasta. Kilpikonnakuvioinen oppilas istuutui mestarinsa vierelle, ja koitti pitää päänsä kylmänä. Enää pitäisi odottaa että Sykkyräpentu ja Hiillospentu saisivat nimensä, niin klaanikokous olisi ohi ja he pääsisivät harjoittelemaan.
“No, miltä tuntuu?” Liekkilehmus kääntyi katsomaan Tuhkatassua, ja kilpikonnakuvioinen naaras heilautti häntäänsä.
“Mahtavalta! En malta odottaa että pääsen harjoittelemaan kaikkea!”
Musta naaras hymyili ja väräytti viiksiään:
“Ihanaa että olet innoissasi! Mitä sanoisit, jos mentäisiin kiertämään reviiri heti kun sisaruksesi ovat saaneet mestarinsa?”
Tuhkatassun korvat nousivat pystyyn ja hän nyökkäsi tomerasti.
“Joo, mennään!”

“Tuhkatassu! Sykkyrätassu! Hiillostassu!” klaani hurrasi vielä, ennen kuin Valkotähti lopetti kokoontumisen, ja kissat lähtivät omiin matkoihinsa. Monet tulivat onnittelemaan tuoreita oppilaita, mukaanlukien Sumutassu.
“Hei, aivan mahtavaa, nyt olemme molemmat oppilaita!” harmaa raidallinen kolli naukui innoissaan ja loikkasi Tuhkatassua päin niin että naaras horjahti hieman. Kolli naurahti, ja käänsi sitten katseensa kohti vieressä istuvaa Liekkilehmusta.
“Voidaanko me pitää harjoituksia yhdessä?”
Musta naarassoturi kallisti päätään ja heilautti korvaansa.
“Eiköhän se onnistu, ainakin joskus. Se täytyy kyllä ensin sopia Käärmemielen kanssa, en tiedä mitä hän on sinua varten suunnitellut.”
Sumutassu nyökkäsi innoissaan ja pyyhkäisi hännällään Tuhkatassun kuonoa ennen kuin lähti loikkimaan tiehensä. Kilpikonnakuvioinen naaras irvisti ystävänsä perään, ennen kuin kysyi mestariltaan:
“Voidaanko jo mennä?”
Liekkilehmus ehti vasta avata suunsa ennen kuin joutui jo keskeytetyksi.
“Voidaanko mekin tulla mukaan?” Sykkyrätassu naukaisi ja katsoi sitten vuoronperään Liekkilehmusta sekä omaa mestariaan Koivulehteä.
“Jos se sopii mestarillesi”, Liekkilehmus vastasi ja katsahti Koivulehteä kysyvästi. Kermanvaalea naaras nyökkäsi, ja katsahti sitten olkansa yli kohti Hiillostassua ja hänen uutta mestariaan Pyökkihäntää.
“Tuletteko tekin mukaan katsastamaan reviirin?”
Pyökkihäntä käänsi kasvonsa ja lopetti puhumisensa, naaras kun oli ollut juuri selittämässä Hiillostassulle jostakin. Hän katsahti oppilastaan kohden, ja nyökkäsi sitten.
“Miksi ei, saataisiin sekin sopivasti pois alta.”
Tuhkatassu heilutteli häntäänsä iloisesti. Hän pääsisi sisarustensa kanssa käymään leirin ulkopuolella, kuinka jännittävää!

“Hei, Uniyö!” Liekkilehmus huikkasi ja lähistöllä kulkeva varapäällikkö kääntyi katsomaan kissaryhmää kohden.
“Olisimme lähdössä kiertämään reviiriä”, Pyökkihäntä jatkoi ja nyökkäsi leirin suuaukkoa kohden. Varapäällikkö nyökkäsi ja heilautti häntäänsä:
“Selvä juttu. Ja onnea vielä uusista oppilaistanne- ja tottakai onnittelut myös teille oppilaille!”
“Kiitos Uniyö!” Sykkyrätassu ja Tuhkatassu huikkasivat samaan aikaan. Heidän vieressään oleva Hiillostassu sekä tuoreet mestarit nyökkäsivät kiitoksensa.

Tuhkatassu astui mestarinsa perässä leiriä ympäröivän puron rannalle. Naarasta hiukan jännitti, eihän hän ollut vielä koskaan päässyt uimaan, mutta ei sanonut asiasta kenellekään. Hänhän oli Jokiklaanilainen, ei hänen kuuluisi pientä puron ylitystä jännittää.
“Mennään näin ensimmäisellä kerralla tuosta matalasta kohdasta, ettei vain käy vahinkoja”, aloitti kilpikonnakuvioisen naaraan perässä tullut Pyökkihäntä. Raidallinen soturi katsoi vuoronperään kaikkia kolmea oppilasta, ennen kuin jatkoi:
“Puron yli pääsee kiviäkin pitkin, mutta olisi hyvä että totuttelisitte uimiseen mahdollisimman aikaisin, joudutte kuitenkin vedessä ja sen äärellä viettämään vielä paljon aikaa sekä oppilaana että soturina”.
Tuhkatassu nyökkäsi ja röyhisti rintaansa. Puron ylitys olisi aivan pikkujuttu.
“Tulkaa perässäni”, naukaisi Liekkilehmus, joka loikkasi kepeän näköisesti veteen. Veden pinta ylsi mustaa soturia vain kylkiin asti, joten oppilaat saisivat kyllä jalkansa maahan jos hätä tulisi.

Tuhkatassu koitti hypätä veteen yhtä sulavan näköisesti kuin mestarinsa, mutta sen sijaan aiheutti ison molskahduksen joka varmaankin säikäytti kalat järven toiselle puolelle asti. Naaras irvisti veden kylmyydelle, mutta ei sanonut mitään.
“Hyvä Tuhkatassu! Sitten vain kauhot vettä tassuillasi niin pääset kulkemaan eteenpäin”, edessä seisoskeleva Liekkilehmus naukaisi ennen kuin nousi rannalle puron toisella puolen.
“Meidän täytyy kyllä hioa tuota veteen laskeutumista kanssasi”.
Tuhkatassu räpiköi muutaman silmänräpäyksen ajan ennen kuin sai kiinni siitä, missä asennossa tassuja tulisi pitää että pääsisi liikkumaan hyvin eteenpäin. Kilpikonnakuvioinen naaras oli kiitollinen lyhyestä turkistaan, Vesitassun kaltaisen pitkän turkin kanssa uiminen saattaisi olla paljon vaikeampaa. Nyt ainoa mikä oppilasta häiritsi oli veden kylmyys, mutta sekin varmasti helpottaisi pian kun koittaisi viherlehden aika. Naaras ui puron toiselle reunalle, ja tarttui etukäpälällään reunuksesta kiinni. Hän upotti kyntensä multaan joka oli lehtikadon jäljiltä vielä hiukan kovaa, ja kiskoi itsensä rannalle. Vesivanoja valui hänen turkkiaan pitkin, ennen kuin naaras ravisteli itsensä kuivaksi.

Kun kaikki sisarukset olivat ylittäneet puron, oli kissajoukon aika jatkaa matkaansa. Tuhkatassu seurasi mestariaan puron vartta pitkin eteenpäin, ja katseli samalla ympärilleen. Puro näytti levenevän pikkuhiljaa, ja syvenevänkin sen verran ettei pohjan pikkukiviä enää erottanut, toisin kuin leirin vierustalla.
“Hei, mikä tuo on?” naukaisi Sykkyrätassu yhtäkkiä. Tuhkatassu käänsi katseensa sisarensa osoittamaan suuntaan, ja hänen kullankeltaiset silmänsä suurenivat ällistyksestä. Puron yläpuolella oli paljon suuria kiviä, jotka jotenkin onnistuivat pysymään siististi paikoillaan ilman että romahtivat alas.
“Se on kaksijalkojen rakentama silta. Ne eivät kai uskalla kastella turkkiaan, mutta toisaalta hyvä niin, eivätpähän säikytä kaloja pois”, selitti Sykkyrätassun mestari Koivulehti.
Tuhkatassu katseli suurta rakennelmaa edestakaisin. Sen alla oli jonkin verran kaksijalkojen jättämiä tavaroita, osa niistä sai naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta joidenkin kimaltelu pisti miellyttävästi silmään. Kilpikonnakuvioinen oppilas lähti jo tassuttelemaan lähemmäs rojua, mutta Liekkilehmus kerkesi pysäyttämään hänet. Musta soturi loikkasi tuoreen oppilaansa vierelle ja sipaisi tämän päälakea hännänpäällään.
“Ei mennä sinne, kuka tietää mitä vaarallista kaksijalat ovat sinne jättäneet. Sitä paitsi reviirin raja menee tuon sillan tällä puolin, vaikka kuinka olisi jännää lähteä seikkailemaan, ei ylitetä sitä ellei Valkotähti käske”.
Tuhkatassu nyökkäsi ja kääntyi samalla silmänräpäyksellä takaisin päin. Ensin kierrettäisiin reviiri, sen ulkopuolella voisi käydä tutkimassa sitten myöhemmin. Oppilas vilkaisi takaisin kiiltäviä esineitä kohti kaihoisasti. Naaras olisi kovasti halunnut käydä katsomassa, mutta kolmen soturin seurasta olisi hankala livahtaa pois, etenkin kun kerran jo kiellettiin.

“Haistatteko mitään?” kysyi Pyökkihäntä kissajoukkion kuljettua jonkin matkaa kauemmas purosta. Oppilaat pysähtyivät, ja Tuhkatassu nuuhki ilmaa tarkkaavaisesti. Vieras haju kulkeutui naaraan sieraimiin, ja hän irvisti pienesti.
“Toinen klaani”, naukaisi Hiillostassu, ja räpäytti sinisiä silmiään rauhallisesti ennen kuin jatkoi:
“Varjoklaanilaiset kuulemma haisevat pistäville, olemmeko siis Taivasklaanin rajalla?”
Tuhkatassu katsoi kuinka Pyökkihäntä röyhisti rintaansa ylpeän oloisena ja nyökkäsi.
“Kyllä vain! Rajamme oli joskus hiukan pidemmällä tästä, mutta Taivasklaanin muutettua tänne Jokiklaani oli niin antelias että antoi osan kallisarvoista reviiriämme heille”.
Tuhkatassu mietti kuinka onnekkaita Taivasklaanilaiset olivatkaan olleet, jos kerran saivat Jokiklaaniltakin palan reviiriä.

Hetken ajan käveltyään Tuhkatassu tunsi uuden hajun kuonossaan. Tällä kertaa haju oli tuttu, se oli sama kuin puron äärellä kävellessä tai uidessa huomattu- vettä.
“Tuolla on vettä! Onko siellä uusi puro tai joki?” kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi innostuneella äänellä. Hän oli tyytyväinen itseensä tunnistettuaan hajun, ja Liekkilehmuskin näytti ylpeältä vastatessaan hymyillen.
“Ei aivan, mutta olet kyllä oikeassa siinä että edessäpäin on vettä. Sitä vain on hieman enemmän kuin mitä ehkä arvelit, olemme pian nimittäin järven rannalla”.
Tuhkatassu haukkasi henkeä, hän pääsisi näkemään järven, ja samalla ehkä jopa kokoontumissaaren! Oppilas oli tähän mennessä vain saanut kuulla tarinoita kokoontumissaaresta ja järvestä, eikä malttanut odottaa pääsevänsä näkemään ne omine silminensä. Kilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi sisaruksiaan. Hiillostassu näytti keskittyvän ympäristön tarkkailuun, mutta Sykkyrätassun keltaiset silmät välähtivät siskosten katseiden kohdatessa. Tuhkatassu kallisti päätään kysyvästi kohti järveä, ja hänen juovikas sisarensa nyökkäsi vastaukseksi. Oppilaat virnistivät samanaikaisesti, ennen kuin pyrähtivät juoksuun.

“Hei! Minne olette-” aloitti Liekkilehmus mutta joutui oppilaiden keskeyttämäksi.
“Viimeinen järvellä on sammakonläjä!” huudahti Tuhkatassu ja pinkoi eteenpäiin Sykkyrätassun nauraessa vieressä. Kilpikonnakuvioisen naaraan kurkistaessa taaksensa, hän näki vanhemmat kissat supisemassa keskenään, sekä Hiillostassun kääntyilemässä edestakaisin kuin ei osaisi päättää lähtisikö sisartensa perään vaiko ei.
“Hei, Sykkyrätassu, en tiedä pitäisikö meidän…” naaras aloitti ja hidasti hieman vauhtiaan, mutta lopettikin lauseensa kesken kun takanapäin olevat soturit kääntyivät silmät kiiluen katsomaan suoraan heitä kohti. Sykkyrätassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen, juuri sopivasti nähdäkseen Liekkilehmuksen ja Pyökkihännän lähtevän kiitämään heitä kohden. Hiillostassu lähti pinkomaan heidän peräänsä, ja Koivulehti pysytteli joukkion perällä, todennäköisesti pitääkseen huolta ettei Hiillostassu jäisi jälkeen.
“Noh? Mitäs pysähdyitte, eikö tämän pitänyt olla kilpailu?” Liekkilehmus huusi virnuillen samalla kun lähestyi oppilaita. Tuhkatassu säpsähti ja kääntyi sitten kohti jo näköetäisyydellä olevaa järvenrantaa, takatassut luisuen hieman maata pitkin ennen kuin hän pääsi takaisin kunnolla vauhtiin. Sykkyrätassu oli päässyt paremmin lähtöön, ja olikin hännänmitan verran kilpikonnakuvioista oppilasta edellä. Tuhkatassua hymyilytti, olipa onni että hänen mestarikseen sattui juuri Liekkilehmus- olisi kohdalle sattunut vaikkapa äkkipikainen Lumikatse, ei tällainen kisailu välttämättä onnistuisi. Tai mistäpä Tuhkatassu tiesi millainen naarassoturi oli mestarina, hän vain oli monesti saanut osakseen valkoisen soturin kylmiä katseita sekä kiukkuisia sanoja leirissä leikkiessään.

Ei mennyt kauaa kun kilpikonnakuvioinen naaras tunsi lämpimän hengityksen hännänpäässään. Vilkaistessaan taakseen hänen katseensa kohtasi määrätietoisten liekinväristen silmien kanssa. Liekkilehmus oli nopeasti saavuttanut oppilaansa, ja siinä missä Tuhkatassua meinasi jo alkaa hengästyttämään, ei mestari näyttänyt pienintäkään merkkiä hengästymisestä tai väsymyksestä. Musta naaras näytti enemmänkin siltä, että tälläinen juoksu olisi hänelle pelkkää lämmittelyä.
“Noh, kukas se sammakonläjä onkaan?” mestari virnisti ilkikurisesti ja kiihdytti sitten vauhtiaan oppilaiden ohitse. Pyökkihäntä tuli aivan mustan naaraan perässä, ja Tuhkatassun kehon valtasi ärsyyntyminen. Eihän tämän näin pitänyt mennä, hänenhän olisi pitänyt voittaa! Kilpikonnakuvioinen naaras koitti parhaansa mukaan saada lisää vauhtia, mutta lisäponnistelut tuntuivat vain hankaloittavan hänen menoaan. Tassut tuntuivat menevän solmuun, ja tuntui että minä hetkenä hyvänsä-

Kops.
Tuhkatassun pää kolahti maahan ja hän kieri jonkin matkaa eteenpäin ennen kuin sai itsensä pysäytettyä. Naaraan teki mieli itkeä turhautumisesta, mutta hän teki kaikkensa pitääkseen kyynelet poissa, itkeminen tilanteesta vielä puuttuisikin.
“Tuhkatassu!” Hiillostassun ääni kuului ja pian musta kolli oli ilmestynyt kilpikonnakuvioisen sisarensa vierelle. Hänen siniset silmänsä olivat huolesta suurina, mutta Tuhkatassu heilautti häntäänsä välinpitämättömän oloisesti ja nousi sitten pystyyn.
“Oletko kunnossa?” kuului Liekkilehmuksen naukaisu, ja Tuhkatassun kääntäessä päänsä hän huomasi mustan naaraan hylänneen kilpailun ja juosseen takaisin oppilaansa luokse. Pyökkihäntä ja Sykkyrätassu tulivat heidän perässään, ja Tuhkatassua hieman huvitti nähdä sisarensa turhautunut ilme tämän laahustaessa takaisinpäin.
“Joo, olen, kunhan kompastuin”, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi ja käänsi katseensa maahan. Hirveän noloa, kun kaikki olivat näin kerääntyneenä hänen ympärilleen. Hänen otsaansa särki hieman, muuten kaikki tuntui olevan kunnossa.
“Minähän sanoin, ei meidän olisi tarvinnut tulla takaisin! Kyllä Tuhkatassu itsekin osaa nousta, oltaisiin voitu jatkaa kilpailua!” Sykkyrätassu valitti ja pyöräytti silmiään. Hänen mestarinsa Koivulehti huokaisi ja pudisti päätään, mutta Tuhkatassu puolestaan vain naurahti. Hänestä oli ihan hyvä että kilpailu keskeytettiin, sentään ei tarvinnut hävitä, mutta eihän naaras nyt sellaista voinut ääneen sanoa.
“Noh, jatketaan sitten matkaa. Ei oteta tällä kertaa kilpailua, ihan vain siksi että saisitte kunnolla keskityttyä reittiimme”, Pyökkihäntä naukaisi ja huitaisi häntäänsä.

Tuhkatassu sävähti astuessaan eteenpäin. Vihlova kipu syöksyi naaraan ranteeseen samalla silmänräpäyksellä kun hän laittoi vasemmalle tassulleen painoa, se oli varmaankin kolahtanut johonkin oppilaan kompastuttua. Kilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi ympärilleen, hän ei halunnut kenenkään huomaavan kipuiluaan, kyllä se pian varmasti menisi ohitse. Hänen onnekseen kaikki soturit olivat kääntyneinä poispäin, mutta Hiillostassun jäänsiniset silmät näyttivät olevan liimautuneena Tuhkatassuun.
“Oletko oikeasti kunnossa?” kolli kuiskasi asteltuaan lähemmäs sisartaan.
“Joo, olen, kompastuin vain, niin kuin jo sanoin.”
“Näytit äsken kipuisalta.”
“Enkä näyttänyt.”
“Näytithän. Kerro mikä on, tai sanon mestarillesi että sinua sattuu.”
Tuhkatassu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Ihan tosi, kaikki on hyvin”, naaras naukaisi, mutta Hiillostassun katsoessa häntä tuimasti hän vihdoin myöntyi.
“Tassuun sattuu, mutta ihan vähän vain. Pärjään kyllä, älä kerro kenellekään”, kilpikonnakuvioinen oppilas mutisi, ja katsoi poispäin veljestään.
“Okei, en kerro, sillä ehdolla että sanot minulle jos se menee pahemmaksi”.
“Sanon”, Tuhkatassu vastasi, ilman minkäännäköisiä aikeita kertoa veljelleen vaikka kipu pahenisikin. Niin kauan kuin naaras pysyisi tassunsa kanssa pystyssä, saisi se pysyä hänen omana tietonaan. Hän ei halunnut näyttää heikolta klaaninsa silmissä.

Loppumatkan ajan Tuhkatassu keskittyi tassuunsa, ja siihen, ettei vahingossakaan nilkuttaisi tai näyttäisi muita kivun merkkejä. Järven rannalle päästyään naaras innostui, mutta kuultuaan veljensä suusta sanat: “Sinä nilkutat”, hän keskittyi yksinomaan kävelynsä kontrolloimiseen. Kipu ei ollut kova, eikä tassulle painon laittaminen ollut hankalaa jos siihen vain keskittyi. Asian huonona puolena oli tosin se, että loput reviirin kiertämisestä sujui Tuhkatassun puolesta hieman puolivillaisesti. Jotain hänen mieleensä jäi puolisillasta ja kaksijaloista viherlehtenä, mutta siihen se sitten jäikin.

Takaisin leiriin päästyään Tuhkatassu oli uupunut kaikesta kävelystä, Jokiklaanin reviiri oli iso, ja sen kiertämiseen oli kulunut paljon aikaa. Vaikka miettikin sitä hetken, naaras antoi itselleen uupumuksen anteeksi, olihan tämä sentään hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella. Kyllä naaraan kestävyys kehittyisi vielä.