Cinderpaw's stories

Tuhkatassun ensimmäinen kokoontuminen oli ollut hieno, mutta ei aivan yhtä hieno kuin naaras olisi olettanut. Ilmapiiri oli ollut vaivaannuttava ja erikoinen, ja oppilaan innostus oli laskenut nopeaa heidän saavuttuaan paikalle.
“Onko täällä aina tälläinen tunnelma?” oli Tuhkatassu kysynyt Liekkilehmukselta, joka oli pudistanut päätään ja vastannut:
“Ei, usein kaikki klaanit ovat haudanneet riitansa ja juttelevat muiden kanssa sujuvasti. Tänään on jokin oudosti”.
Naarasoppilas oli kuljeksinut paljolti mestarinsa perässä, he olivat käyneet tervehtimässä joitakin muiden klaanien kissoja, ja yksi tai kaksi heistä olivat jopa onnitelleet Tuhkatassua oppilaaksi pääsemisestä. Hän kuitenkin oli kyllästynyt pian kuuntelemaan Liekkilehmuksen keskusteluja muiden kanssa, ja oli etsinyt Sumutassun käpäliinsä.
“En ymmärrä, viime kokoontumisessa Ukkostassu oli ollut ystävällinen, nyt hän juuri ja juuri katsoi minua päin”, oli kolli valittanut ystävälleen, ja kaksikko oli loppukokouksen ajan pitäytynyt muiden klaanien seurasta. Tuhkatassu oli ollut hieman pettynyt, hän oli ollut utelias muista klaaneista ja olisikin tahtonut jutella jollekulle, vaikka ei ihan ymmärtänytkään miksi kukaan haluaisi olla osana muita kuin Jokiklaania. Kun kokous vihdoin oli alkanut, oli naaras kuitenkin unohtanut harmistuksensa kun kylmät väreet olivat kulkeneet hänen turkkiaan pitkin. Päälliköt olivat näyttäneet niin majesteettisilta seistessään muiden kissojen yläpuolella. Siellä Tuhkatassu haluaisi jonain päivänä olla.

***

Oli kulunut muutama auringonnousu kokoontumisesta. Tuhkatassu haukoitteli makeasti noustessaan ylös sammalpediltään, ja nousi sitten ylös venytellen raajojansa samalla. Osa muistakin oppilaista oli heräilemässä, mutta Sumutassu nukkui vielä sikeästi tassu petinsä ulkopuolella roikkuen. Tuhkatassu hymähti näylle, ja loikki sitten varovaisesti ulos leiriin, koittaen olla herättämättä muita. Oviaukolle päästyään hän kuitenkin kuuli kahinaa, ja huomasi pian Hiillostassun nousseen hänen peräänsä. Naaras odotti veljeään hieman, ja puski tämän kylkeä ennen kuin he lähtivät yhdessä keskemmälle leiriä.
“Et ikinä tee noin?” musta kolli sanoi kysyvällä äänellä ja katsoi sinisillä silmillään Tuhkatassua terävästi:
“Onko jotain käynyt?”
Tuhkatassu naurahti pienesti ja pudisti päätään.
“Ei, kaikki on hyvin. Olen vain iloinen tämän päivän harjoituksistani!”
Hiillostassun ilme näytti hieman epäilevältä, mutta sitten tämä nyökkäsi ja räpäytti silmiään sisarelleen.
“Onko tassusi vielä haitannut sinua?”
“Ei”, naaras vastasi, mutta veljensä antaman katseen jälkeen hän jatkoi:
“...Ainakaan paljoa. Mutta parilla viime metsästyskerralla en ole edes huomannut sitä, joten ei sinun tarvitse huolehta”. Hiillostassu huokaisi, eikä Tuhkatassu ollut aivan varma mitä veli tällä tarkoitti. Hän päätti vaihtaa aihetta:
“Mitä sinulla on tänään tehtävänä?”
“Käyn Pyökkihännän ja parin muun kanssa aamupartiossa” veli naukaisi pieni hymy kasvoillaan, joka kuitenkin putosi heti kun hän aloitti seuraavan lauseensa:
“Sen jälkeen pitää käydä klaaninvanhinpien luona. Siellä on kai kirppuja liikkeellä”.
Tuhkatassu ei voinut olla tirskahtamatta tälle hieman, mutta koitti sitten pitää itsensä kasassa. Ei hänen nyt pitäisi nauraa veljelleen, varmasti joskus olisi tilanne toisin päin ja Tuhkatassu joutuisi olemaan haistelemassa hiirensappea vanhusten valituksen keskellä.
“Kiva että sinulla on kuitenkin jotain mistä pidät. Varo tassuasi”, kollioppilas naukaisi ja nousi sitten lähteäkseen, sillä Pyökkihäntä oli ilmestynyt Aamuruusun, Simpukkapuron sekä Huomentassun kanssa leirin suuaukolle. Kenen tahansa muun suusta lause olisi varmastikin ollut sarkastinen, mutta Tuhkatassu tiesi että hänen veljensä tarkoitti mitä sanoi. Hän ei puhunut paljoa muille klaanin kissoille, mutta hän olisi silti todennäköisemmin heitä kohtaan tyly kuin omia sisariaan. Kilpikonnakuvioinen naaras tunsi lämmön kulkevan kehonsa läpi, hän oli kiitollinen veljestään, vaikka tämä olikin hiukan ylisuojeleva.
“En lähde ennen kuin vastaat kyllä”, Hiillostassu naukaisi ja keskeytti sisarensa ajatukset. Tuhkatassu pyöräytti silmiään.
“Joo joo, varon minä”, hän tuhahti, mutta heilautti samalla viiksiään huvittuneesti. Onneksi hänellä oli Hiillostassu.

“Hei Liekkilehmus!”
“Huomenta Tuhkatassu, oletko valmis?” Ai oliko hän valmis? Naaras suorastaan kihisi innostuksesta. Hänellä olisi tänään kahdet kaksinkeskiset taisteluharjoitukset mestarinsa kanssa, hän ei olisi voinut olla enempää innoissaan.
“Enemmän kuin valmis! Mennään jo!”
Naaraat loikkivat leiristä ulos ja kohti harjoitusaluetta. Tuhkatassu hyppelehti edestakaisin, ja Liekkilehmus katsoi tätä huvittuneena.
“Älä käytä kaikkea energiaasi jo matkalla, ettet vain väsy kesken harjoitusten”, mestari muistutti hymyillen silmillänsä. Tuhkatassu naurahti ja vastasi:
“Minulla on energiaa vaikka koko klaanille! En minä väsy!”
“Ninkö luulet?” Liekkilehmus naukaisi vastaan pidätellen naurahdusta, mutta Tuhkatassu vain heilautti häntäänsä dramaattisesti ja pompahti sitten kokonaisen ympyrän ennen kuin jatkoi matkaansa.

“Jos vastustajasi antaa sinulle mahdollisuuden päästä vatsaansa käsiksi, vaikkapa nousemalla takatassuilleen tai kääntymällä selälleen, sinun kannattaa aina käyttää se”, selitti Liekkilehmus Tuhkatassulle, joka istui korvat höröllään kuuntelemassa mestarinsa puheita. Naarasoppilaan häntä viuhtoi puolelta toiselle maata pitkin, eikä hän malttanut päästä kokeilemaan liikettä.
“Koska tämä on harjoitus, emme tietenkään käytä kynsiä. Oikeassa taistelutilanteessa sinun tulee kuitenkin pitää kynnet ulkona ja valmiina”, musta soturinaaras naukui vielä ennen kuin antoi oppilaalleen merkin nousta ylös.
“Aloitetaan. Minä olen hyökkäämässä sinua kohden, ja sinä tähtäät vatsaani”.

Tuhkatassu jännitti lihaksensa valmiina mestarinsa hyökkäykseen. Liekkilehmus loikkasi kohti oppilastaan etutassut ylhäällä, paljastaen pehmeän vatsansa, ja Tuhkatassu syöksyi eteenpäin ja huitaisi käpälällään kohti mestarinsa vatsaa. Hän hymyili tyytyväisenä osuessaan mustaan karvaan, mutta Liekkilehmus ei ollutkaan lopettamassa hyökkäystään vaan laskeutui maahan ja syöksyi silmänräpäyksessä työntämään Tuhkatassun maahan. Oppilas makasi maassa selällään, ja rimpuili mestarinsa tassun alla.
“Et voi lopettaa taistelua, ennen kuin vastustajasi on joko antautunut tai juossut pakoon. Jos olisin vihollissoturi, minulla olisi nyt esteetön pääsy hyökkäämään vatsaasi kohden.”
Tuhkatassu nyökkäsi hieman vaivaantuneena, ja Liekkilehmus päästi hänet tassunsa alta.
“Kokeillaan uudestaan. Osuit hienosti, mutta koita tällä kertaa saada minut selälleni”.

Liekkilehmus loikkasi taas Tuhkatassua kohden, ja kilpikonnakuvioinen naaras huitaisi tämän vatsaa tassullaan ennen kuin pyrähti nopeasti sivulle väistääkseen mestarinsa seuraavan iskun. Mustan soturin osuttua ohi oppilaastaan, tämä kääntyi nopeasti ympäri hymyillen, mutta valmiina taistelemaan.
“Hieno väistö, Tuhkatassu”.
Oppilas syöksyi mestariaan kohden ja koitti läimäistä tätä kasvoille, mutta Liekkilehmus oli ehtinyt pois alta. Kilpikonnakuvioisen oppilaan kääntyessä taas mestariaan kohden, oli tämä jo ehtinyt loikata kohti häntä, ja olisi silmänräpäyksen päästä nuoremman naaraan selässä. Tuhkatassu ei ehtinyt edes ajatella, ennen kuin hänen vaistonsa ottivat vallan ja hän veti kehonsa kohti maata ja kääntyi ympäri saadakseen osuttua mestariinsa alhaalta päin. Liekkilehmuksen ilme oli hämmästynyt, kun Tuhkatassun käpälä pyyhki hänen vatsakarvojaan vasten, ja kun naarassoturi oli laskeuduttuaan kääntymässä ympäri, oli oppilas jo päässyt takaisin jaloilleen.
“Odota!” Liekkilehmus naukaisi ennen kuin Tuhkatassu ehtisi hyökätä häntä kohden uudestaan. Kilpikonnakuvioinen oppilas rentoutti hitaasti lihaksensa, ja katsoi mestariaan hölmistyneenä.
“Mitä nyt?” nuori naaras kysyi ja kallisti päätään. Oliko hän tehnyt jotakin väärin? Lopettaisiko Liekkilehmus nyt hänen kanssaan harjoittelun? Entä jos-
“Mistä sinä oikein opit tuon liikkeen?” soturi kysyi ja tassutti lähemmäs oppilastaan, liekinväriset silmänsä samaan aikaan hämmentyneen, mutta ylpeän näköisenä.
“En… mistään?” Tuhkatassu vastasi vaivaantuneena ja siirteli tassujaan puolelta toiselle. Uskoisiko Liekkilehmus häntä? Mitä jos mestari luulisi hänen valehtelevan?
“Minä vain… en oikeastaan ehtinyt edes ajatella, tuntui kuin kehoni olisi liikkunut itsestään”, hän yritti selittää. Liekkilehmus oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
“Tuo oli hienoa Tuhkatassu, liikettä kutsutaan vatsan puoliraastoksi. Ajattelin että se olisi hieman vaikea liike näin aikaisessa vaiheessa koulutustasi, mutta näköjään osaat sen jo vaistomaisesti. Voimme hioa liikerataasi vielä, niin että isku on sinulle helpompi ja saat sitä käytettyä vaikka vaistosi eivät iskisikään päälle”.
Tuhkatassun kasvoille levisi valtava hymy, ja hänestä tuntui että hän oikein säteili. Ehkä hänestä tulisi kuin tulisikin mahtava taistelija. Oppilaasta tuntui hyvin ylpeältä itsestään, eikä hän malttanut odottaa että pääsisi kertomaan sisaruksilleen tästä. Sykkyrätassu olisi varmasti kateellinen.
“Jatketaanko harjoittelua? Tällä kertaa kumpikaan ei pysähdy ennen kuin on saanut toisen maahan, sopiiko?”
“Sopii!”