Cinderpaw's stories

“Tuhkatassu, merkitsisitkö sinä rajan tässä?” Liekkilehmus kysyi oppilaaltaan hyväntuulisesti. Kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi iloisesti ja merkitsi paikan Jokiklaanin ja Taivasklaanin rajalla. Mestari nyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja sanoi kiitoksen, ja Tuhkatassu väräytti viiksiään. Kuului ärsyyntynyt huokaus.
“Hänhän vain merkitsi rajaa, miksi siitä pitää kiittää?”
“Hiekkatassu”, Haukiturkin varoittava ääni sai raidallisen naaraan hiljenemään ja vetämään korvansa hiukan alaspäin. Tämän perässä kulkeva Telkkälaulu pyöräytti silmiään, ja partio jatkoi matkaansa inhottavan hiljaisuuden tuntuessa ilmassa.
“Nyt on mukava ilmapiiri…” Tuhkatassu mutisi ja katsahti kohti mestariaan, joka heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli samaa mieltä. Tai saattoi se olla myös merkki siitä että oppilaan kannattaisi pitää kuononsa kiinni, ja hän vain yritti tulkita elettä oman mielensä mukaan.
“No jos ei kelpaa niin hauskuuta meitä sitten? Tai painu vaikka kertomaan Valkotähdelle kuinka partioiminen ei ole kivaa, ehkä pääset nyppimään kirppuja klaaninvanhimmista jos se on mieluisampaa!” Hiekkatassu ärähti ja sai toisen oppilaan säpsähtämään. Tuhkatassu huomasi Liekkilehmuksen avaavan suutaan sanoakseen jotain, mutta Telkkälaulu ehti väliin ensin:
“Noilla asenteilla teistä kummastakaan ei tule soturia vielä moneen vuodenaikaan”, ruskea naaras tokaisi ja heilautti häntäänsä kipakasti. Haukiturkin niskakarvat nousivat hieman, Tuhkatassu oletti soturin tulkinneen Telkkälaulun kritisoineen tämän mestarintaitoja, ja ärsyyntyneen tästä. Kolli kuitenkin käännähti kohti oppilastaan, ja tasoitettuaan turkkinsa naukaisi pakotetun rauhallisella äänellä:
“Klaaninvanhimmista huolehtiminen on tärkeää. Kun palaamme leiriin, sinun kannattaisi ehkä käydä kysäisemässä jos sinusta voisi olla heille avuksi”. Tuhkatassu olisi voinut naurahtaa Hiekkatassun äkäisyyden kolahtaessa hänen omiin tassuihinsa, mutta oikeastaan hänestä tuntui hieman pahalta oppilastoverinsa puolesta. Ja vielä pahemmalta sen jälkeen, kun Liekkilehmus avasi suunsa:
“Sinäkin voisit mennä mukaan, Tuhkatassu. Et olekaan vielä päässyt auttamaan kirppujen poistossa”. Tuhkatassun suu loksahti auki ja hän katsahti mestariaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Naaras tuhahti hiljaa, mutta kulki loput partioinnista hiljaa, kiinnittämättä juuri huomiota ympäristöönsä ellei joku muu maininnut jostakin. Ajatus kirppujen nyppimisestä veti oppilaan pään ympärille niin synkän pilven, ettei tämä edes huomannut kaksijalkojen siltaa, ja sen alta näkyvää kimallusta ja kiiltelyä kun kissajoukko käveli siitä ohi.

Päästyään takaisin leiriin, Tuhkatassu näytti ilmeisesti hyvinkin surkealta, sillä Liekkilehmus vetäisi hänet sivummalle juttelemaan.
“Rajapartio ei ollut kovin mukava vai?” mestari kysyi ja istahti maahan kietaisten samalla häntänsä tassujensa ympärille. Kilpikonnakuvioinen oppilas ei vastannut mitään, roikutti vain päätään.
“Kyllä se siitä, kissoilla on vain välillä huonoja päiviä. Eikä se klaaninvanhimpien hoitaminenkaan ihan niin kamalaa ole, sinun täytyy saada se pois alta joka tapauksessa. Se kuuluu kuitenkin oppilastehtäviisi”.
Tuhkatassu huokaisi, muttei vieläkään sanonut mitään.
“Tänään on nyt vähän tälläinen päivä. Huomenna on taas kokoontuminen joten en suunnittele sinulle paljoa tekemistä, mutta sen jälkeen voimme jatkaa taas taisteluharjoituksiamme ja muuta koulutustasi, sen luulisi piristävän sinua?” mestari naukaisi vielä ja nuolaisi oppilaansa päälakea ennen kuin jatkoi hymyillen vinosti:
“Menehän hakemaan vähän syötävää tässä välissä, se on kivempi hoitaa pois alta ennen kuin nenäsi on täynnä hiirensapen hajua”.
Oppilas oli jo kokoontumisesta ja harjoituksista kuullessaan piristynyt hieman, ja nostanut taas päänsä pystyyn, vaikkakin viimeinen lausahdus sai hänet nyrpistämään nenäänsä.
“Kiitos Liekkilehmus…” hän mutisi, ja käännähti kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan onneksi juuri Liekkilehmus oli osunut hänen mestarikseen, joku toinen soturi, kuten Hiekkatassun mestari Haukiturkki, ei varmasti olisi ollut yhtä ymmärtäväinen. Hän kävi nappaamassa kasasta pienen kalan, ja oli aikeissa suunnata oppilaiden pesän edessä ruokailevien Sykkyrätassun ja Huomentassun luokse, mutta muisti sitten äkkiä sopineensa menevänsä partion jälkeen leikkimään Huurupennun ja Aavepennun kanssa. Naaras oli hetken kahden vaiheilla, kunnes kävi hakemassa toisenkin, vähän suuremman kalan, ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa.

“Tuhkatassu!” kuului iloinen joukko kiljahduksia oppilaan astuessa pesään.
“Hei kaikki”, naaras vastasi hymyillen pudotettuaan kalat maahan, ja nyökkäsi pesässä makoileville kuningattarille. Osa heistä näytti olevan muualla leirissä pentujensa kanssa, sillä pesä oli vain osittain täynnä.
“Tulitko nyt leikkimään meidän kanssa?” Huurupentu kysyi innoissaan räpytellen sinivihreitä silmiään. Hänen veljensä Aavepentu katseli myös Tuhkatassua, tosin ei sanonut mitään.
“En oikeastaan…” oppilas aloitti, mutta joutui nopeasti keskeytetyksi?
“Mitä, miksi et?” huudahti oranssinruskea pentu ja astui muutaman askelen taaksepäin.
“Minut määrättiin hoitamaan klaaninvanhimpia, niin en kerkeä nyt leikkimään kanssanne. Mutta lupaan tulla leikkimään kunhan ehdin!”
“Sinä leikit niin harvoin, etkö voisi sanoa että hoidat pentuja ja tulisit vain leikkimään kanssamme?” naukaisi Hopeapentu ja loikki muiden luokse, jättäen veljensä Aarrepennun heidän emonsa luokse.
“Se ei oikein onnistu, olen pah-”
“Joooooko?”
“Ei Tuhkatassu sitä voi päättää”, naukaisi Aavepentu ja katsahti kilpikonnakuvioista oppilasta silmiin.
“Hän ei haluaisi edes mennä tuonne”, kollipentu jatkoi ja heilautti häntäänsä klaaninvanhimpien pesää kohden. Tuhkatassu katseli pentua hieman hölmistyneenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Ei pentu väärässä ollut ollut, naarasta vain mietitytti miten tämä oli tajunnut hänen mielipiteensä. Oppilas oli kuitenkin koittanut näyttää iloiselta.
“Minun pitää pian mennä, tulin vain kertomaan teille ensin. Ja toin teille riistaa, sopiiko jos syön kanssanne?”
Pennut nyökkäsivät, ja Tuhkatassu töykkäisi suuremman kalan kolmea pentua kohden ennen kuin nosti katseensa.
“Tule sinäkin, Aarrepentu”.
Ruskea kolli hymyili epävarmasti ja tassutti muiden pentujen luokse, asettuen sisarensa viereen. Tuhkatassu oli juuri haukkaisemassa omaa kalaansa, kunnes ajatus iski hänen tajuntaansa ja hän katsahti ylös.
“Eh, Yksisiipi? Huurremyrsky? Olisitteko tekin halunneet?” hän kysyi epävarmana. Kuningattaret mahtoivat pitää häntä epäkohteliaana. Huurremyrsky hymyili, ja naukaisi:
“Kiitos, mutta en tarvitse”.
“Syö sinä vain”, Yksisiipi sanoi rauhallisella äänellä. Tuhkatassu oli helpottunut. Ensinnäkin, hänellä oli nälkä. Toisekseen, olisi ollut hyvin omituista jos hän olisi käynyt vielä kolmannen kerran riistakasalla, varsinkin kun häntä varmastikin odotettiin jo klaaninvanhimpien pesälle.

“Hei Tuhkatassu”, kuului tervehdys oppilaan saapuessa vanhusten luokse. Tuhkatassu tervehti hymyilevää Kivivirtaa takaisin, ja nyökkäsi sitten muillekin pesässä loikoileville vanhuksille.
“Vihdoin sitä saavuttiin”, tuhahti Mustakynsi ja pyöräytti keltaisia silmiään ennen kuin kääntyi kohti hänen vierellään seisovaa Hiekkatassua ja jatkoi:
“Lapani kutisee vielä, katso sieltä”. Tuhkatassu kääntyi katsomaan kun oppilastoveri tutki hetken mustan kollin turkkia, ja nappasi sitten irvistäen sammaltupon jota alkoi painamaan tämän lapaa kohden. Kaamea haju tulvi Tuhkatassun kuonoon, ja hänen teki mieli yökkäistä.
“Punkki on irti nyt”, mutisi hiekanvärinen oppilas pian, ennen kuin kääntyi kohti Tuhkatassua:
“Mitä siinä odotat, ala hommiin”.
Kilpikonnakuvioinen naaras mutisi anteeksipyynnön, ja katseli ympärilleen hetken ennen kuin huomasi kasan pahalta löyhkääviä sammaltuppoja. Hän ei ollut ihan varma mitä hänen oli nyt tehtävä, ja Sammalturkki näytti huomaavan sen. Vanhus räpäytti sinisiä silmiään, ja aukaisi suunsa:
“Hiekkatassu on jo poistanut muutamia punkkeja, mutta hän ei ole vielä katsastanut Lehtimyrskyä, Huomenkukkaa ja minua. Katso vaikka Huomenkukkaa ensimmäisenä”. Tuhkatassu nyökkäsi, ja kävi poimimassa muutaman sammaltupon. Naaraan silmät vetistyivät hänen napatessansa ne suuhunsa.
“Onko sinulla kutisevia paikkoja?”, oppilas mumisi räpytellen silmiään, ja tiputti sammalet vaaleanharmaan naaraan vierelle.
“Jalassani on yksi, viitsisitkö katsoa?” vanhempi naaras naukaisi lempeästi ojentaen vasenta takajalkaansa. Tuhkatassu meni lähemmäs, ja huomasi heti pienen, iljettävän palleron kiinni toisen kissan ihossa. Hän nappasi sammaltupon ja painoi sen punkkia vasten käpälällään.
“Tämä haisee aivan kammottavalle”, hän huokaisi ja nyrpisti nenäänsä taas, aivan kuin siitä olisi ollut jotain apua”.
“Olet ollut täällä vasta kaksi silmänräpäystä, mieti miltä meistä tuntuu”, tiuskaisi Mustakynsi ja sai kummankin oppilaan säpsähtämään. Kumpikaan ei kuitenkaan vastannut, mutta Tuhkatassun häntä valahti vielä alemmas kuin entisestään, jos se oli edes mahdollista.
“Ei hätää, tämä on ensimmäinen kertasi. Kyllä se siitä, käy joessa pesulla kun olet valmis”, Huomenkukka lohdutti ja Tuhkatassu irrotti sammalen ja huomasi punkin tippuneen. Oppilas huokaisi, hänen ei olisi pitänyt naureskella veljelleen silloin kun tällä oli ollut punkinpoistovuoro.

Aurinko oli jo laskemassa kun Tuhkatassu laahusti pois pesästä pahanhajuisena ja surkeana. Hän oli koittanut saada Hiekkatassua mukaan keksimäänsä kilpailuun, jossa se joka on napannut enemmän punkkeja voittaisi, mutta toinen oppilas oli vain pyöräyttänyt silmiään, eikä kilpikonnakuvioinen oppilas ollut keksinyt muutakaan keinoa saada hommista miellyttävämpiä. Jos totta puhuttiin, häntä ei enää edes huvittanut mennä kokoukseen tämän jälkeen.
“Tuhkatassu”, kuului naukaisu hänen takaansa ja naaras nosti korviaan yllättyneenä.
“Mennäänkö yhdessä joelle?”
Hiekkatassu ilmestyi hänen vierelleen, yhtä pahanhajuisena, mutta vähän vähemmän surkean näköisenä. Kilpikonnakuvioinen oppilas kallisti päätään ensin hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
“Joo, mennään vaan”.

“Kuule, anteeksi että olen ollut sinulle inhottava tänään. On vain ollut huono päivä ja Haukiturkki… tai siis, on ollut huono päivä”, hiekankeltainen naaras avasi yhtäkkiä suunsa kun oppilaat olivat hiljaisen matkan jälkeen päässeet joelle. Tuhkatassu hätkähti hieman, mutta hänen kehonsa läpi kulki pieni lämmin aalto.
“Ai, ei se mitään”, hän naukui pienesti, katsomatta kuitenkaan toista oppilasta, ennen kuin pulahti veteen. Viileä virtaus tuntui ihanalta naaraan turkissa, ja sai hänet viimein hymyilemään pitkän päivän päätteeksi. Tuhkatassusta tuntui kuinka energia täytti hänen kehonsa joka kolkan, ja hän sulki silmänsä nauttiakseen veden lainehdinnasta. Kun hän avasi hetken kuluttua silmänsä, oli raidallinenkin oppilas jo astunut veteen, ja ilmeisesti sukeltanutkin, sillä tämän korvia pitkin valuivat vesinorot kohti kasvoja.
“Oletko varma ettei sinua haittaa”, Hiekkatassu lipui Tuhkatassun viereen ja katsoi toista naarasta suurilla silmillään. Tuhkatassu ei ollut ennen huomannut kuinka värikkäät toisen naaraan silmät olivat, niissä oli sekä oranssia että keltaista, mutta myös vihreää. Ne olivat kauniit.
“Sinulla on oudot silmät”, hän töksäytti, ja Hiekkatassu näytti hetken yllättyneeltä, mutta siristi sitten silmiään ja vastasi:
“Sinun silmäsi ovat vain tylsän keltaiset, sentään minussa on jotain kiinnostavaa”. Naaras kääntyi poispäin ja kohti rantaa. Vasta tällöin Tuhkatassu tajusi mitä oli sanonut väärin.
“Ei- anteeksi- odota!” hän naukaisi ja räpisteli hetken vedessä ennen kuin pääsi toisen oppilaan perään. Hiekkatassu ei edes kääntynyt katsomaan, vaan kipusi vain rannalle.
“En tarkoittanut sitä pahalla, minä pidän niistä”, kilpikonnakuvioinen naaras koitti selittää, ja sai kuin saikin raidallisen oppilaan pysähtymään.
“Ihan totta, minusta ne ovat hienot. En vain ole nähnyt muilla kissoilla samanlaisia”, hän jatkoi, ja Hiekkatassu kääntyi ympäri hämillään.
“Ai”.
“Ja olen varma ettei minua haittaa että olet ollut vähän ilkeä, harmi että sinulla on ollut huono päivä”, Tuhkatassu jatkoi muistaessaan toisen naaraan viimeisimmän kysymyksen.
“Sinäkin olet ollut vähän tyly tänään”, vaaleampi oppilas vastasi, ei kuitenkaan vihaisen kuuloisesti. Tuhkatassu ei ollut edes tajunnut. Oli hän kyllä ollut aika negatiivinen, ja sanonut ääneen kaiken mitä hänen mieleensä oli tullut.
“Anteeksi”, hän mutisi ja katsoi alas tassuihinsa, jotka olivat osittain vielä veden alla. Hetken ajan heidän välillään oli hiljaisuus, ja ainoat äänet kuuluvilla olivat veden solina ja lehtien kahina kummankin ollessa liikkumattomina. Paikallaan viileässä vedessä seisominen sai Tuhkatassun käpälät hieman kylmiksi.
“Tule jo pois sieltä vedestä”, Hiekkatassu rikkoi hiljaisuuden, ja Tuhkatassu nosti katseensa. Vaalea naaras hymyili.
“Ai. Joo”.
Tuhkatassu nousi kokonaan rannalle, ja ravisteli hieman kehoaan. Hänen lyhyt, sileä turkkinsa ei onneksi kerännyt paljoa vettä.

“Sinun kanssasi on oikeastaan aika kiva jutella”, hymyili Hiekkatassu kaksikon palattua leiriin. Tuhkatassu kehräsi pienesti, ja väräytti viiksiään.
“Niin sinunkin, nyt kun et vaikuta enää niin ärtyneeltä”, hän vastasi ja katsoi toista naarasta silmiin.
“Oletko tulossa kokoontumiseen?”
Hiekkatassu pudisti päätään. Tämän suupielet valahtivat hieman, kuitenkaan lopettamatta hymyilemästä.
“En tällä kertaa pääse, mutta toivottavasti sinulla on siellä kivaa”.
Tuhkatassu nyökkäsi, hieman pettyneenä.
“Toivottavasti pääset ensi kokoontumiseen sitten”.
“Niin, toivottavasti”.
Hiekkatassu näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotakin, mutta Valkotähti kerkesi keskeyttämään tämän Virtakiveltä. Päällikkö kutsui kaikki kokoontumiseen lähtijät koolle, ja oppilaita ja sotureita alkoi lipua kohti Virtakiveä.
“Sinun pitää näköjään mennä, nähdään myöhemmin sitten”, Hiekkatassu naukaisi ja räpäytti silmiään.
“Joo, nähdään sitten”, Tuhkatassu vastasi, keskittyminen kuitenkin vain enää puoliksi toisessa oppilaassa. Kokoontumisinto oli palannut hänen piristyttyään. Kilpikonnakuvioinen naaras kääntyi lähteäkseen kohti Virtakiveä, mutta tunsikin yllättäen jonkin kiertyvän hänen häntänsä ympärille, ja hipuvan sitten pois. Meni hetki ennen kuin naaras ehti rekisteröidä mitä oli tapahtunut, ja kun hän kääntyi katsomaan takaisin taakseen, Hiekkatassu oli jo kävelemässä Oppilaiden pesälle päin. Tuhkatassun kehon läpi kulki pieni värähdys, ja hänen kasvojansa tuntui kuumottavan hieman. Naaras pudisti päätään nopeasti, ja hölkkäsi sitten Virtakivelle, missä häntä odottivat jo Liekkilehmus sekä Sumutassu.
“Miten punkkien poisto sujui?” mestari kysyi naarasoppilaalta uteliaasti. Tuhkatassulla meni hetki vastata, hänen ajatustensa leijaillessa muualla:
“Ai, ihan okei”.
Liekkilehmus selkeästi yllättyi, mutta vielä isommin yllättyi Sumutassu.
“Miten se voi muka olla ‘ihan okei’? Sehän on ihan kauheaa hommaa!”
Vaikka Tuhkatassu yleensä olikin puhelias, ja olisi varmastikin ollut Sumutassun kanssa samaa mieltä, nyt hän vain kohautti olkiaan ja katsahti sitten kohti oppilaiden pesää. Hiekkatassua ei näkynyt.
“Missä välissä sinusta oikein tuli tuollainen matoaivo?” harmaa kolli tuhahti.
“Mitenniin matoaivo?” Tuhkatassu puuskahti, saaden huomionsa taas takaisin ympäröiviin kissoihin.
“Ihan kuin madot olisivat syöneet reikiä päähäsi, olet ihan hiljainen ja outo”, Sumutassu murahti ja huitaisi hännällään. Tuhkatassu nosti käpälänsä läimäistäkseen ystävänsä korvia, mutta Liekkilehmus keskeytti hänet:
“Noniin, olkaahan nyt kunnolla. Olemme kuitenkin menossa kokoontumiseen”. Tuhkatassu tuhahti, ja Sumutassu pyöräytti silmiään.
“Ihan sama”, kolli huokaisi.
“Menen juttelemaan Saniaistassun kanssa, tule puhumaan kun olet taas hauska”.
Tuhkatassu ei voinut ymmärtää miksi Sumutassu olisi mennyt Saniaistassun luokse jos kaipasi hauskaa seuraa. Punaruskea kolli oli ehkä huumorintajuton oppilas koko klaanista. Ehkä hän oli näyttänyt itsestään hauskemman puolen ollessaan Sumutassun kanssa metsästämässä? Naaras huokaisi, ja lähti kävelemään kohti leirin suuaukkoa muun kissajoukon lähdettyä myös liikkeelle. Hän olisi toivonut Hiekkatassun päässeen mukaan, mutta ehkä hän kokoontumissaarelle päästyään liittyisi kollien seuraan. Ja olihan Huomentassukin mukana, kyllä hän seuraa saisi.

Matka kokoontumissaarelle sujui nopeasti. Tuhkatassu lähinnä jutteli mestarinsa kanssa, vaikka katselikin vähän haikeasti Sumutassun perään. Naaras olisi mennyt juttelemaan ystävänsä kanssa, mutta Varjoklaani oli liittynyt heidän joukkoonsa kesken matkan, ja nyt joku raidallinen oppilas oli puhumassa Sumutassun ja Saniaistassun kanssa, eikä Tuhkatassu halunnut mennä hankkimaan sieltä päänsärkyä. Varjoklaanilaiset haisivat oudoille, ja kilpikonnakuvioinen naaras oli saanut päivän inhottavien hajujen kiintiönsä jo täyteen. Hänen pitäisi pysyä pois muiden klaanien luota kokoontumisissa.

Kokoontumissaarella hetken oltuaan Varjoklaanilaiset erkaantuivat Jokiklaanilaisista, ja Tuhkatassu pääsi vihdoin Sumutassun luokse. Saniaistassukin oli lähtenyt jonnekin.
“Olet ihan sammakonaivoinen”, naaras tuhahti, mutta istuutui kuitenkin kollin viereen ja väräytti huvittuneesti viiksiään.
“Kuka tuo oli?”
“Se oli Ahotassu Varjoklaanista. Hän oli ihan mukava, kertoi meille jostain jalattomista liskoista ja sellaisista”.
“Jalattomista liskoista? Eivätkö ne ole vain käärmeitä?” Tuhkatassu kysyi hämmentyneesti.
“Eivät kai, niin hän ainakin sanoi”, Sumutassu naurahti, mutta irvisti sitten ja jatkoi:
“He syövät siellä käärmeitä”.
Tuhkatassu pudisti päätään, Varjoklaanilaiset olivat kyllä sitten outoja. Kuka nyt käärmeitä haluaisi syödä? Oppilaat jatkoivat juttelua hetken, kunnes heidät keskeytti kovaääninen karjaisu:
“KOKOONTUMINEN ALKAKOON!”
Tuhkatassu säpsähti ja kääntyi silmät suurina kohti puhujantammea. Siellä Myrskyklaanin päällikkö Valhetähti oli juuri istuuntunut oksallensa, katse raivosta niin villinä että se erottui kaukaakin. Kukaan muu päälliköistä ei ollut siellä.
“Mitä ihmettä oikein tapahtuu?” naaras naukui hitaasti, päästämättä katsettaan irti läikikkäästä päälliköstä.
Yleensä aina äänessä oleva Sumutassu ei näyttänyt saavan sanaakaan suustaan, tuijotti vain leuat loksallaan samaa mitä kaikki muutkin. Valhetähti aloitti puheensa.