Cinderpaw's stories

Tuhkatassu potki, repi, viilsi ja puri. Kissa toisensa jälkeen ilmestyi hänen eteensä, turkit vilahdellen niin nopeasti ettei ollut mahdollisuuttakaan saada selvää kuka eteen sattui. Verta. Kiljaisuja. Kuoleman hajua. Pakokauhu oli vallannut naaraan jo kauan sitten, mutta hän ei voinut vain lähteä paikalta ja jättää klaanitovereitaan pulaan. Se olisi häpeällistä, eikä hän antaisi ikinä itselleen anteeksi jos päätyisikin pakenemaan. Kipu iskeytyi hänen kylkeensä kun jonkun kynnet viilsivät häntä ja verta purkautui ulos. Tuhkatassu rääkäisi, mutta hänen oma äänensä tuntui vaimealta, vaimeammalta kuin olisi pitänyt. Jokin oli väärin. Hän kääntyi kohti kissaa joka oli hyökännyt häntä kohti valmistautuen samalla sivaltamaan tämän kasvoja, kun hän kuuli tuskaisan huudon takaansa. Hän jähmettyi, kylmien väreiden kulkiessa ihoa pitkin ja nostaessa jokaisen karvan pystyyn. Ei. Viholliskissa läimäisi jähmettynyttä oppilasta käpälällään suoraan kasvoihin, ja Tuhkatassun yrittäessä saada selvää suunnista, hän saikin sivalluksen poskeensa, juuri ja juuri silmän alapuolelle. Naaras ravisti nopeasti päätään, ja juuri kun toinen kissa oli lyömässä häntä taas, hän sukelsi tämän vatsan alle, kääntyi, ja raastoi kynsillään tämän vatsaa aiheuttaen kammottavan ulvahduksen. Tuhkatassu ei kuitenkaan aikonut jäädä taistelemaan kyseisen, varmasti häntä kokeneemman soturin kanssa yksin. Hänen oli päästävä pois, hänen oli päästävä tutun äänen luokse ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän kääntyi, ja loikki taistelevien kissojen lomitse sinne mistä oli kuvitellut äänen kuuluvan. Hänen kylkeensä vihloi joka kerta kun hän liikutti raajojaan, mutta sillä ei ollut väliä. Juuri kun hän kuvitteli löytävänsä ystävänsä, hänen ympärillään olevat äänet alkoivat vaimeta, ja kaikki tuntui hidastuvan. Hänen juoksunsa hidastui, maa jalkojen alla tuntui pysyvän aivan paikoillaan välittämättä siitä kuinka nopeasti hän yritti liikuttaa tassujaan. Ympärillä olevat kissat alkoivat sumeta, lukuunottamatta harmaata raidallista kollia suoraan hänen edessään. Ei. Ei taas. Tuhkatassu rukoili Tähtiklaania, hänen oli pakko ehtiä tällä kertaa ajoissa. Tällä kertaa. Hän yritti liikkua nopeammin, mutta hänen raajansa tuntuivat vain pysyvän paikallaan. Ainoa asia jonka hän enää näki, oli Sumutassu, painautuneena maata vasten verta vuotaen, ja hampaat lähestymässä kollin kaulaa. Tuhkatassu ei taaskaan ehtinyt ajoissa.

Tuhkatassu heräsi huohottaen oppilaiden pesästä. Ulkona oli vielä pimeää, mutta aamu tulisi varmasti pian. Hän nousi hitaasti istumaan, koittaen tasoittaa kilpikonnakuvioista turkkiaan, ja katseli hetken ympärilleen. Hiillostassu, Sykkyrätassu, Hiekkatassu. Aurinkotassu, Huurutassu, Aavetassu. Useita oppilaita, eri väriset turkit kohoillen heidän hengitystensä tahdissa. Mutta ei Sumutassua. Harmaan kollin tuoksu oli jo kauan sitten hälvennyt oppilaiden pesästä, ja oli kulunut useita kuita siitä kun Tuhkatassu oli viimeksi kuullut oppilastoverinsa äänen.
“Taasko sama painajainen?”, kuului tuttu ääni naaraan viereltä. Hänen ei tarvinnut edes kääntyä katsomaan tietääkseen että kyseessä oli Hiekkatassu. Vaalea raidallinen naarasoppilas oli jo pidemmän aikaa nukkunut kylki kyljessä Tuhkatassun kanssa, ja oli varmaankin taas herännyt hänen kiemurrellessaan unissaan tai viimeistäänkin noustessa ylös. Tuhkatassu nyökkäsi. Hiekkatassu haukotteli, ja nousi ylös venytellen päästäkseen puskemaan kevyesti vielä tärisevän Tuhkatassun kylkeä. Samaa kylkeä, jossa nyt oli arpi taistelun jäljiltä.
“Mennäänkö ulos hetkeksi?” vaaleampi naaras kysyi, tuijottaen samalla oppilaiden pesän suuaukkoa tuimasti. Hiekkatassu oli yksi harvoista joille Tuhkatassu uskalsi avautua tunteistaan, ja siinäkin oli kestänyt pitkään. Nykyään Tuhkatassu oli kuitenkin hänen kanssaan jopa läheisempi kuin omien sisarustensa, vaikka hekin olivat lähentyneet entisestään isänsä Vatukkaviiksen kuoltua samaisessa taistelussa kuin Sumutassukin. Isänsä kuolemaa Tuhkatassu ei kuitenkaan ollut onneksi todistanut.

Naarasoppilaat tassuttivat hiljaa kauemmas oppilaiden pesästä, ja asettuivat leirin reunalle sellaiseen kohtaan jossa olettivat ettei kukaan kuulisi heitä. Suurin osa kissoista kuitenkin nukkui edelleen, eivätkä he halunneet häiritä heitä. Ainoa klaanitoveri jonka he näkivät hereillä, oli vartiovuorossa oleva Pikimusta, Tuhkatassun emo, joka vain heidät nähdessään huokaisi ja nyökkäsi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Tuhkatassu olisi herännyt painajaiseen, ja joutunut lähtemään ulos pesästä keskellä yötä. Osa sotureista olivat tiukempia asian suhteen ja käskivät hänet takaisin nukkumaan, kun taas osa ymmärtäväisempiä ja antoivat hänen haukata hetken viileää ulkoilmaa.
“Tuhkatassu”, Hiekkatassu aloitti, ja tummemman naaraan tähän asti ympärilleen vilkuilevat silmät kiinnittyivät nyt raidallisen oppilaan omiin, keltavihreisiin silmiin.
“Ymmärrän että sinulla on vaikeaa, edelleen, nähtyäsi Sumutassun kuolevan”, naaras aloitti ja Tuhkatassu säpsähti. Hän ei ollut olettanut Hiekkatassun aloittavan puhumistaan näin suorasti. Vaalea oppilas jatkoi:
“Taistelusta on kuitenkin kulunut jo monia kuita, oppilaita on tullut hirveästi lisää, pesä alkaa käydä jo ahtaaksi ja meidänkin pitäisi päästä koulutuksessamme eteenpäin. Muistatko edes mitä sinulle on opetettu viimeisen kuun aikana, tunnut aina olevan omissa ajatuksissasi.”
Tuhkatassun olkapäät vajosivat alas, ja hän sulki silmänsä. Hiekkatassu oli oikeassa. Hänellä ei ollut juurikaan muistikuvia viimeaikojen koulutuskerroista, etenkään taisteluharjoituksista, sillä hänen mieleensä palautui usein kuva verta vuotavasta Sumutassusta, joka oli lopulta tukehtunut omaan vereensä. Kaikki hänen silmiensä edessä, niin ettei hän ollut voinut tehdä mitään.
“Teet sitä taas”, Hiekkatassu tokaisi ja läimäisi Tuhkatassun kasvoja kevyesti hännällään. Tumma naaras räpytteli hetken silmiään, ja mutisi sitten anteeksipyynnön ennen kuin Hiekkatassu puhui taas:
“Sinun unelmasi oli tulla kunnioitetuksi taistelijaksi, mutta jos aiot taistella, tulet myös näkemään kissojen kuolevan. Olen antanut sinun surra jo pitkään, mutta sinun täytyy alkaa panostaa koulutukseesi taas. En voi ikuisesti olla auttamassa sinua, minustakin pitäisi tulla soturi pian, ja haluaisin että sinustakin tulisi etkä jäisi vain ikuisiksi ajoiksi oppilaiden pesään.”

Tuhkatassu vaihteli painoaan jalalta toiselle vaivaantuneena. Hänestä tuntui avuttomalta, seistä tässä Hiekkatassun puhuteltavana ilman minkäänlaista järkevää vastausta. Hän ei pitänyt vakavista keskusteluista, edes Hiekkatassun kanssa, vaan olisi halunnut vain huitaista häntäänsä ja yrittää pitää positiivista ilmettä pystyssä. Hän ei halunnut myöntää olevansa heikko, hänen piti olla vahva, hän oli aina ollut. Sumutassun kuolema vain teki erityisen kipeää. Raidallinen kolli oli ollut Tuhkatassun hyvä ystävä, mutta sen lisäksi naaras syytti itseään tämän kuolemasta. Jos hän vain olisi ollut nopeampi, olisi ollut parempi taistelija, ei olisi jähmettynyt paikoilleen, hän olisi saattanut keretä ystävänsä luokse ajoissa. Tuhkatassu olisi voinut estää tapahtuneen, mutta hän ei vain ollut ollut tarpeeksi.
“Minusta tulee kyllä soturi”, hän kuiskasi Hiekkatassulle vaimeasti, katsomatta edes naarasta enää silmiin.
“Lupaan sen.”

Tuhkatassu yrittäisi päästää irti Sumutassun kuolemasta. Hänestä pitäisi tulla parempi, jotta voisi uuden taistelun tullessa estää tapahtumaa toistumasta. Naaras ei tiennyt miten ei ollut tajunnut asiaa aiemmin, mutta nyt tulevaisuus alkoi kirkastua, ja hän päätti keskittyvänsä koulutukseen paremmin kuin ikinä ennen.