Cinderpaw's stories

“Hei! Au- mitä?” vikisi Tuhkapentu ja kellahti kyljelleen. Hän avasi vasemman silmänsä ja mulkaisi sisartaan Sykkyräpentua, joka oli tullut herättämään häntä. Punaruskea juovikas naaras töykki vielä puoliunessa olevaa Tuhkapentua, joka huitaisi vastauksena tassunsa kohti toisen kuonoa.
“Tule! Sammalturkki lupasi opettaa Huomenpennulle ja Sumupennulle jotain tärkeää! Mennään mukaan!” Sykkyräpentu naukui innoissaan, samalla kun hyppäsi sivulle väistääkseen läimäystä. Tuhkapennun korvat nousivat pystyyn, ja kilpikonnakuvioinen pentu kierähti nopeasti jaloilleen. Naaras venytteli pikaisesti, ja ravisti sitten pehmoisen turkkinsa. Tuhkapennun karvat olivat alkaneet pikkuhiljaa muuttumaan sileämmiksi, ja vaikka hänellä edelleen pentuturkki olikin, oli se jo huomattavasti vähemmän pörröinen kuin aikaisemmin. Pikimusta oli tästä huomauttanut useasti, liikuttuessaan sekä Tuhkapennun että tämän sisarusten kasvaessa lähemmäs kuuden kuun ikää. Emon mukaan pennut kasvoivat silmissä, mutta Tuhkapentu oli sitä mieltä että hän oli aina ollut ihan yhtä iso.
“Hiillospentu meni jo edeltä, mennään äkkiä! En halua että he aloittavat ilman meitä”, vaikeroi Sykkyräpentu vaihtaen painoaan jalalta toiselle odottaessaan kilpikonnakuvioista sisartaan. Tuhkapentu nyökkäsi ja katsahti vielä nopeasti olkansa yli kohti emoaan. Pikimusta makasi sammalpedillään silmät kiinni, mutta heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli kuullut minne pennut olivat suunnitelleet menevänsä.

“Tuhkapentu, Sykkyräpentu, mukavaa että tekin tulitte”, tervehti Sammalturkki pentuja rauhallisella ja lempeällä äänellä. Siskokset olivat olleet suuntaamassa klaaninvanhimpien pesälle, mutta olivatkin huomanneet pesätovereidensa istuvan pesän ulkopuolella kahden vanhemman kissan kanssa. Sammalturkin lisäksi ulkona makoili klaanin entinen parantaja Varjokorppi. Klaaninvanhimmat olivat asettuneet yhteen leirin monista pienistä läikistä, joista lumi oli jo sulanut. Maa oli kuitenkin vielä paikoittain jään ja lumen peitossa, joten kaikki klaaninvanhimmat eivät tahtoneet vielä viettää paljoa aikaa pesänsä ulkopuolella.
“Hei Sammalturkki!” Sykkyräpentu tervehti innoissaan.
“Sykkyräpentu kertoi että opettaisit meille jotain”, Tuhkapentu jatkoi sisarensa jälkeen innoissaan, heilutellen samalla häntäänsä puolelta toiselle.
“Niin, ja hei myös Varjokorppi!”
Yönmusta kolli heilautti korviansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Sammalturkki näytti hännällään pennuille merkkiä istua muiden seuraan, ja naaraspennut hyppelivät innoissaan lähemmäs muita pentuja. Tuhkapentu istahti Sumupennun viereen, ja harmaa kolli otti asiakseen huitaista hiukan lunta kilpikonnakuvioista naarasta kohden. Tuhkapentu nosti etutassunsa ilmaan väistääkseen, ja kellahti tämän seurauksena maahan selälleen. Sumupentu nauroi samalla kun naaras nousi takaisin pystyyn ja ravisteli turkkiaan, ja
Tuhkapentu nosti jo käpäläänsä kostoansa varten kunnes Sammalturkki keskeytti pennut.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt, ellette halua mennä muualle leikkimään. Häiritsette muuten muita”, klaaninvanhin sanoi, ja vaikka naaraan ääni olikin lempeä ja ystävällinen, kuului siitä myös tiukkuus. Tuhkapentu laski tassunsa takaisin maahan ja irvisti Sumupennulle ennen kuin kääntyi kohti Sammalturkkia anteeksipyytävästi.
“Klaanin soturit ovat kiireisiä omien tehtäviensä parissa, joten Huomenpentu kävi kysymässä klaaninvanhimmilta jos he voisivat opettaa meille jotain”, Sumupentu alkoi supattamaan Tuhkapennun korvaan.
“En tiedä mitä he aikovat meille näyttää, he ovat kuitenkin niin vanhoja että eivät varmaan saa edes riistaa kiinni. Varjokorppi ei edes ollut soturi, osaakohan hän edes taistella?” harmaa kolli jatkoi kuiskimistaan. Hänen äänensä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tarpeeksi hiljainen, sillä tähän mennessä hiljaa pysytellyt Varjokorppi sähähti pienesti. Kolli ei vaivautunut nousemaan ylös, mutta oli kääntänyt kasvonsa kohti vierekkäin istuvaa kaksikkoa. Tuhkapennun niskakarvat nousivat pystyyn, ja hän tunsi myös viiksikarvan päässä olevan Sumupennun jännittyvän. Tuhkapentu tiesi Varjokorpin olevan sokea, mutta kollin sinisten silmien tuijotus tuntui silti kuumottavalta.

“Sumupentu!” naukaisi harmaan kollin toisella puolella istuva Huomenpentu näreästi ja näpäytti veljeään hännällään. Tuhkapentu ei ollut ihan varma, oliko näpäytys leikkimielinen vai ärsyyntynyt, sillä se vaikutti olevan kumpaakin samaan aikaan.
“Et ole vielä edes oppilas, sinuna pitäisin suuni kiinni”, Varjokorppi sanoi yllättävän rauhallisella äänellä. Vaikka kolli olikin entinen parantaja, ei hänen äänessään kuulunut myötätuntoa tai lempeyttä. Tuhkapentu ei kuitenkaan helpotuksekseen aistinut vihaisuuttakaan, ja arveli klaaninvanhimman vain loukkaantuneen Sumupennun kommentista.
“Anteeksi Varjokorppi…” raidallinen harmaa pentu mumisi katsellen maata kohti korvat hieman luimussa. Yönmusta klaaninvanhin vain väräytti viiksiään, ja laski sitten päänsä takaisin alas mukavampaan asentoon. Sammalturkki huokaisi ja katsoi ystävällisillä silmillään sitten kaikkia pentuja yksitellen, jättäen katseensa Sumupentuun. Tuhkapentu katui hieman menneensä harmaan kollin viereen, mutta katumus haihtui pian Sammalturkin avatessa suunsa.
“Sumupentu on osittain ihan oikeassa, olemme sen verran vanhoja että ette tule metsästys- tai taistelutaitoja nyt oppimaan. Sen sijaan opetan teille jotakin aivan muuta, joka on kuitenkin aivan yhtä tärkeää sotureiden jokapäiväisessä elämässä”, klaaninvanhin aloitti. Tuhkapentu höristi korviaan innoissaan, ja teki kaikkensa pysyäkseen paikallaan ettei hän häiritsisi vanhaa naarasta. Kilpikonnakuvioisen pennun hännänpää kääntyili maassa.
“Mitä kaikkea te tiedätte soturilaista?”
Tuhkapentu huokaisi turhautuneena. Hän ei ollut varma mitä oli oikein odottanut, mutta se että hän joutuisi istumaan paikallaan kuuntelemassa Sammalturkin jaarittelua soturilaista ei kuulostanut kovin mieluisalta. Myös vieressä istuva Sumupentu tuhahti ja heilautti häntäänsä ärtyneesti, ja Sykkyräpentukaan ei vaikuttanut kovin innostuneelta. Hiillospentu ja Huomenpentu puolestaan istuivat korvat höröllään kiinnostuneen näköisinä, kumpikin siniset silmät ammollaan.
“Eikö ole mitään kiinnostavampaa mistä voisit kertoa?” Tuhkapentu vaikersi ja katsoi Sammalturkkia kohden. Klaaninvanhin huokaisi, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä.
“Voit mennä leikkimään kyllä jos haluat, mutta soturilaki on kuitenkin tärkeä asia osata. Joudut sen jossain vaiheessa oppimaan kuitenkin”.
Tuhkapentu oli mietteissään hetken kahden vaiheilla, mutta koska Sumupentu ja Sykkyräpentu näyttivät siltä että he jäisivät kuuntelemaan, päätti myös Tuhkapentu ryhdistäytyä ja koittaa jaksaa jaaritusta edes hetken. Pentu ryhdisti selkänsä, ja jäi odottamaan että Sammalturkki jatkaisi.

Klaaninvanhin odotti hetken, ja kun kukaan pennuista ei lähtenyt, hymyili hän lempeästi ja aloitti puhumisen uudestaan:
“Mukavaa että päätitte jäädä. Kuten jo aiemmin kysyin, kertokaahan millaisia sääntöjä tiedätte soturilaissa olevan?”
Tuhkapentu tuumaili hetken, ja tajusi sitten ettei oikeastaan tiennyt soturilaista paljoakaan. Kyllä hän tiesi mikä soturilaki oli, ja että sitä tuli noudattaa, mutta ei hän ollut varmaan koskaan kuullut suoraan mitä siihen kuului. Soturit joskus ohimennen mainitsivat siitä jotain, mutta siinä se sitten olikin. Naaraspentu laski korviaan hiukan häpeilevästi alas, ei hänen olisi pitänyt kyseenalaistaa Sammalturkkia ja hänen opetustensa tärkeyttä.
“Klaaninvanhimmat ja pennut syövät ennen sotureita..?” naukaisi Hiillospentu hieman kysyvällä äänensävyllä. Kollin ääni värähti lauseen alussa hieman, jonka Tuhkapentu arveli johtuvan siitä ettei tämä ollut puhunut pitkään aikaan. Se ei ollut mikään uusi juttu, musta kolli oli kuitenkin sisaruksista selkeästi hiljaisin. Tuhkapentu ja Sykkyräpentu saattoivat pitää joskus kovaakin meteliä ja juoksennella ympäriinsä, mutta heidän veljensä usein vain katseli hiljaisena sivusta. Kyllä Hiillospentukin joskus leikki siskojensa kanssa, mutta etenkin jos mukana oli muita pentuja, hän usein jättäytyi pois. Tuhkapentu ei aina ihan ymmärtänyt veljeään, mutta jos Hiillospentu piti enemmän omasta seurastaan, minkä naaras sille pystyi.

“Hienoa Hiillospentu!” Sammalturkki kehui, ja musta kolli käänsi punertavat kasvonsa hämillään kohti maata. Sykkyräpentu töykkäisi pienesti veljeään, ja tämä nosti katseensa takaisin ylös. Tuhkapentua hymyilytti. Kyllä hän itsekin tiesi että soturit ja oppilaat söivät vasta muiden jälkeen, ei hän vain ollut ajatellut sen kuuluvan soturilakiin. Naaraan mielessä alkoivat pyörimään ajatukset siitä, mitkä kaikki klaanin tavoista olivatkin oikeasti osa soturilakia, eivätkä vain tapoja.
“On kuitenkin olemassa poikkeus tuolle säännölle. Mikäli soturi tai oppilas on sairaana tai loukkaantunut, saa hän syödä samoin kuin me klaaninvanhimmat, tai te pennut”, Sammalturkki selitti ja pennut nyökkäilivät ymmärtäväisenä. Tuhkapennun mielestä sääntö oli ihan järkevä, eihän loukkaantunut tai sairas soturi voisi edes saalistaa itse.
“Entä tiedättekö muita soturilain kohtia?” klaaninvanhin jatkoi ja katseli ystävällisin silmin pentuja. Tuhkapentu oli alkanut pikkuhiljaa muuttaa mieltänsä, ehkä tämä ei ollutkaan niin tylsää kuin miltä se alkuun vaikutti. Naaras halusi osoittaa olevansa viisas, ja koitti parhaansa mukaan keksiä lakeja joita tietäisi.
“Hei! Keksin! Ei saa mennä…”
“Ei saa mennä toisten klaanien reviirille!” Tuhkapennun vieressä istuva Sumupentu keskeytti kilpikonnakuvioisen naaraan.
“Sumupentu! Minä olin sanomassa sen!” naaras vingahti ja katsoi Sumupentua päin loukkaantuneena. Raidallinen kolli virnisti, ja näpäytti Tuhkapentua hännällään kuonolle.
“Mutta minäpä ehdin ensin”.
Tuhkapentu nousi seisomaan ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään, Sammalturkki vei hänen huomionsa.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt”, vanha naaras naurahti ja katsoi pentuja vuoronperään silmiin.
“Saitte kumpikin pisteen”.
Tuhkapennun häntä nytkähti ja naaras istuutui takaisin maahan unohtaen kokonaan olleensa Sumupennulle ärsyyntynyt. Sammalturkki jakoi heille nyt pisteitä? Kaikki ajatukset soturilain läpikäymisen tylsyydestä olivat kokonaan haihtuneet, ja tilalla oli puhdas kilpailuinto. Tuhkapentu alkoi miettimään seuraavaa vastaustaan jo ennen kuin Sammalturkki kysyi heiltä mitään, naaras oli valmis näyttämään sekä muille pennuille että Sammalturkille olevansa fiksu ja kykenevä soturiksi, ja saada Varjokorpin ajattelevan että hän ei olisi ‘vain’ pentu, vaikka hän toki sellainen vielä olikin. Kaikkein eniten hän halusi kuitenkin voittaa, ja saada enemmän pisteitä kuin Sumupentu.

Sammalturkki piti pennuille tietovisaa jonkin aikaa, ja Tuhkapentu oppi melkein huomaamattaan paljon soturilaista. Loppujen lopuksi eniten pisteitä oli saanut Huomenpentu, ja
Tuhkapentu jäi omasta tuloksestaan turhautuneeksi. Ei siksi että naaras ei voittanut, vaan siksi, että hän ja Sumupentu kumpikin olivat saaneet saman verran pisteitä. Vähiten pisteitä oli saanut Hiillospentu, mutta Tuhkapentu epäili sen johtuvan siitä että muut pennut olivat innoissaan naukuneet toistensa päälle eikä kolli ollut halunnut liittyä sekamelskaan.
“Hei, pennut”, Sammalturkki aloitti noustessaan seisomaan ennen kuin kääntyisi takaisin kohti klaaninvanhimpien pesää. Tuhkapentu katsoi kysyvästi vanhempaa naarasta kohden.
“Viitsisikö joku teistä käydä kysymässä parantajilta hieman.. Mitä se oli joka auttoi nivelkipuihin?” klaaninvanhin keskeytti pyyntönsä ja sipaisi Varjokorpin kylkeä hännällään merkkinä siitä että puhui hänelle. Merkki oli tavallaan melko turha, sillä kenelle muullekaan olisi kysymys yrteistä ollut osoitettu.
“Fenkoli”, yönmusta kolli vastasi lyhyesti ja nousi itsekin ylös. Entinen parantaja venytteli nopeasti, ja lähti sitten suoraan kohti pesäänsä tiedostamatta pentujen läsnäoloa ollenkaan. Sammalturkki nyökkäsi, ja Tuhkapentu jäi hieman ihmettelemään eleen tarkoitusta. Ei Varjokorppi olisi nyökkäystä sokeudeltaan huomannut vaikka olisikin ollut kääntyneenä muita kissoja kohti.
“Niin, kävisikö joku kysymässä Kaamosmarjalta fenkolia?”
Tuhkapentu nyökkäsi, ja naukaisi ylpeästi:
“Minä voin käydä”.
“Minä tulen mukaan”, tokaisi Sumupentu, ja antoi naaraspennulle pienen hymynväläyksen.
“Kisataanko?”

Tuhkapentu ponnisteli takajaloillaan saadakseen jokaisesta loikastaan mahdollisimman pitkän. Hänen oli pakko voittaa Sumupentu, naaras ei suostuisi häviämään pesätoverilleen enää.
“Etpäs saa kiinni!” raidallinen harmaa kolli naureskeli vain hiirenmitan päässä Tuhkapennusta. Naaras murahti ja koitti parhaansa mukaan saada lisättyä vauhtiaan jollain tapaa.
“Varokaas vähän” kuului ääni Tuhkapennun sivulta, ja jonkun punaruskea häntä ilmestyi naaraspennun eteen kuin tyhjästä. Pentu vinkaisi ja koitti jarruttaa, mutta liukui silti maata pitkin suoraan päin häntää, joka kiertäytyi sitten kilpikonnakuvioisen pennun ympärille.
“Törmäätte vielä johonkin”.
Tuhkapennun nenään tulvi tuttu tuoksu, ja hänen ilmeensä kirkastui.
“Isä!” pentu naukaisi ja käänsi kasvonsa kohti lempeitä kullankeltaisia silmiä.
“Hei Vatukkaviiksi”, sanoi myös Sumupentu, joka oli tassutellut takaisinpäin huomattuaan Tuhkapennun jääneen jälkeen.
“Hei Tuhkapentu ja Sumupentu”, Vatukkaviiksi tervehti ja väräytti viiksiään hieman huvittuneena.
“Mihinkäs teillä on noin kova kiire?”
Tuhkapentu kiemurteli isänsä hännän otteesta irti, ja ravisteli sekaisin mennyttä turkkiansa. Vatukkaviiksi oli taitava soturi, ja Tuhkapentu ihaili häntä kuten monia muitakin Jokiklaanin sotureita. Punaruskealla raidallisella kollilla oli paljon kiireitä tehtäviensä kanssa, joten Tuhkapentu ei ehtinyt viettää tämän kanssa paljoakaan aikaa. Se ei Tuhkapentua haitannut, kyllähän Vatukkaviiksi kuitenkin kävi pentutarhassa katsomassa pentujaan ja Pikimustaa, hän ei vain ehtinyt leikittää pentujansa tai vahtia heitä samalla tavoin kuin heidän emonsa.
“Olimme menossa parantajan pesälle”, Sumupentu ilmoitti ja röyhisti rintaansa ylpeänä.
“Sammalturkki antoi meille tärkeän tehtävän”.
Tuhkapentu nyökkäsi määrätietoisesti, ja jatkoi sitten Sumupennun lausetta:
“Meidän pitää hakea hänelle yrttejä nivelkipuihin. Ja Sumupentu ehdotti että kisaamme!”
Vatukkaviiksi nuolaisi pentunsa päälakea ja räpäytti silmiään.
“Sehän on hienoa! Mutta olettehan varovaisia leirissä juostessanne, ettette vain törmäile kehenkään”.
“Kyllä kyllä, eikä meidän tarvitse enää juosta kun minä voitin jo meidän kilpailun!” Sumupentu ilmoitti ja katsoi sitten sinisillä silmillään ilkikurisesti Tuhkapentua.
“Hei, etkä voittanut!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja irvisti pesätoverilleen.
“Vatukkaviiksi häiritsi minua!”
Punaruskea raidallinen soturi naurahti ja katsoi sitten kohti Sumupentua.
“Se on totta, otin Tuhkapennun kiinni kesken juoksun. Sovitaanko että teille tuli nyt tasapeli, ja kilpailette sitten jokin toinen kerta uudestaan?”
Tuhkapentu tuhahti. Tasapeli? Taasko? Tämä päivä ei mennyt hänellä hyvin.
“Minun pitää lähteä partioimaan” Vatukkaviiksi naukaisi ja tönäisi Tuhkapentua hellästi etutassullaan.
“Käykäähän te hoitamassa tärkeä tehtävänne, tulen vielä illalla käymään pentutarhalla”.
Tuhkapentu puski päätänsä isänsä kylkeä vasten, ja toivotti tälle hyvää partiointia ennen kuin kääntyi taas kohti Sumupentua.
“Eikö Vatukkaviiksi olekin siisti!” naaras supatti pesätoverilleen ja katsahti nopeasti taakseen. Vatukkaviiksi näytti juttelevan Pyökkihännän ja Sadejuovan kanssa jostakin, mutta he olivat jo ehtineet kävellä pienen matkan päähän eikä Tuhkapentu saanut selvää mistä he puhuivat.
“Onhan se varmaan joo, mutta Savikäpälä on kyllä vielä siistimpi”.
“Sanot noin vain siksi että hän on isäsi!”
“Ja sinäkö vai et?”
Tuhkapentu pyöräytti silmiään.
“Mennään sinne parantajan pesälle”.

Tuhkapennun nenään tulvi imelä sekoitus erilaisten kasvien tuoksua, kun pentukaksikko saapui parantajan pesän suuaukolle.
“Öäh.. Hei?” naaraspentu naukaisi vaimealla äänellä. Hän ei ollut aiemmin käynyt parantajan pesän sisäpuolella, eikä ollut täysin varma oliko hänellä edes lupa mennä sinne. Eihän hän ollut kuitenkaan sairas.
“Mm?” kuului hymähdys pesän perältä, ja pian klaanin parantaja Kaamosmarja saapui kuopan suuaukolle.
“Mitä asiaa?” tummanharmaa naaras esitti kysymyksensä, ja viittoi sitten hännällään pentuja astumaan peremmälle.
“Onko jotain sattunut?”
Tuhkapentu astui varovasti sisemmälle pesään, ja nyrpisti nenäänsä erilaisten hajujen voimistuessa. Sumupentu seurasi naaraan perässä.
“Sammalturkki lähetti meidät hakemaan jotain”, raidallinen kolli naukaisi katsellen samalla ympärilleen. Tuhkapentu katseli sivusta kuinka Sumupentu kiersi katseellaan erilaisia kasvipinoja ympäri pesää, ja alkoi lähestymään yhtä niistä.
“Ethän koske niihin”, kuului pehmeä ääni pentujen takaa. Tuhkapennun kääntyessä ympäri, osui hänen katseensa heti ensimmäisenä takana olevan kissan vaaleanvihreisiin silmiin sekä ystävälliseen hymyyn. Pentu tunnisti pitkäturkkisen kollin nopeasti Vesitassuksi, klaanin uudeksi parantajaoppilaaksi.
“Anteeksi”, Sumupentu mumisi ja astui kauemmas lehdistä.
“Se tuoksui niin hyvältä”.
“Kiitos Vesitassu”, Kaamosmarja naukaisi hellästi ja jatkoi sitten hyörimistään ympäri pesää. Tuhkapentu ei ymmärtänyt miksi parantaja vaikutti niin kiireiseltä, mutta samaan aikaan siltä ettei tehnyt yhtään mitään. Naaras tuli siihen tulokseen että Kaamosmarjalla oli varmastikin kesken jokin tärkeä parantajien asia, jota hänen ei tulevana soturioppilaana tarvitsisi tietää.

Vesitassu asteli lähemmäs pentuja.
“Se on kissanminttua. Ei ihme että sinun tekisi mieli maistaa, mutta se on tärkeä yrtti joka on vähissä näin Lehtikadon jälkeen. Meillä ei ole oikein varaa antaa sitä kenellekään ilman syytä”, raidallinen parantajaoppilas selitti lempeällä äänellä. Tuhkapentu kuunteli silmät ammollaan pitkäkarvaisen kollin puhetta. Miten kukaan pystyi ajatella että Vesitassu olisi jollain tapaa paha? Kollista huokui lämpö ja turvallisuus, joka sai Tuhkapennun vain haluamaan käpertyä tämän pitkän raidallisen turkin sekaan nukkumaan.
“Mitä tulitte hakemaan?”
Tuhkapentu ravisti päätään nopeasti. Mitä he tulivatkaan hakemaan? Hän ei enää muistanut Varjokorpin sanoman yrtin nimeä. Naaras alkoi turhautua hieman itseensä, miten hän saattoikaan unohtaa jotain näin tärkeää?
“Sammalturkki pyysi hakemaan jotain, hänen niveliinsä sattui. Varjokorppi sanoi jonkun kasvin nimen, mutta en muista mikä se oli” Sumupentu naukui itsevarman kuuloisena keskeyttäen Tuhkapennun ajatukset. Naaraan korvat nousivat pystyyn.
“Se alkoi F-kirjaimella!” kilpikonnakuvioinen pentu huudahti, saaden Sumupennun lauseesta rohkeutta sanoa jotakin vaikka ei muistanutkaan yrtin koko nimeä.
“Oliko se Fenkolia?” Vesitassu kysyi, ja pennut nyökkäsivät yhtä aikaa toistensa kanssa.
Vesitassu hymyili pennuille, ja kävi sitten kysymässä Kaamosmarjalta yrttejä. Parantajaoppilas palasi hetken kuluttua suussaan muutama keltakukkainen kasvi, ja viittoi sitten hännällään pentuja seuraamaan häntä ulos. Tuhkapentu lähti tassuttamaan kollin perässä, Sumupennun kulkiessa naaraan vierellä. Pennut joutuivat ottamaan muutaman askeleen välein hieman isompia loikkia, sillä vaikka Vesitassu olikin vielä nuori oppilas, oli hän silti pentuja isompi kooltaan ja niin ollen myös hänen askeleensa olivat suuremmat.

“Mitä tuo täällä tekee?!” Mustakynsi ärähti nähdessään Vesitassun. Tuhkapentu huomasi parantajaoppilaan menevän hieman hämilleen, ja naaraalle tuli hieman paha mieli tämän puolesta. Ei ollut oikein että Vesitassulle oltiin ilkeitä jonkun toisen kissan vuoksi.
“Mustakynsi, älä viitsi olla tuollainen”, Lehtimyrsky sanoi ja katsoi Vesitassua kohti anteeksipyytävästi. Parantajaoppilas nyökkäsi, ja heilautti häntäänsä, sillä hän ei voinut yrtit suussansa puhua.
“Tässä on Sammalturkki”, Tuhkapentu vei puheenaiheen muualle, samalla kun Mustakynsi jatkoi pesän perällä mutisemistaan. Vesitassu nyökkäsi, ja laski yrtit klaaninvanhimman eteen. Pitkäkarvainen kolli heilautti korvaansa ja hymyili pennuille.
“Kiitos, voitte mennä nyt leikkimään jos haluatte”.
Tuhkapentu nyökkäsi ja heilutteli häntäänsä iloisena. Sumupentu töykkäisi häntä tassullaan, ja naukaisi:
“Otetaanko uusi kisa? Viimeinen Virtakivellä on sammakonläjä!”