Cinderpaw's stories

Tuhkapentu hiipi maata pitkin kohti tummaa möykkyä pentutarhan kulmassa. Naaraan häntä viuhtoi innostuneesti puolelta toiselle, samalla kun hän valmistautui loikkaamaan. Hän jännitti kehonsa ja…
“Tuhkapentu”, kuului ääni suoraan kilpikonnakuvioisen pennun takaa. Tuhkapentu säpsähti, ja kääntyi katsomaan ääntä kohti.
“Et kai meinannut säikäyttää veljeäsi?” Tuhkapennun emo, Pikimusta, kysyi ja tiputti kaksi päästäistä jalkojensa juureen. Vaikka mustan naaraan ääni kuulosti vakavalta, näkyi tämän safiirinsinisistä silmistä pieni huvittuneisuus. Tuhkapentu tuhahti ja kääntyi takaisin kohti Hiillospentua, joka naaraan harmiksi oli nostanut päänsä ja katsoi suoraan häntä kohti. Kilpikonnakuvioista naarasta tuijotti nyt yksien sinisten silmien sijaan kahdet.
“Emo! Oliko pakko?” valitti Tuhkapentu, ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneesti, ennen kuin kääntyi uudestaan, tällä kertaa katsomaan kylmässä vielä höyryäviä pikkueläimiä.
Pikimusta nousi ja käveli pentujensa luo ja antoi heille kummallekin nuolaisut päälaelle. Yhtäkkiä musta naaras nosti päänsä huolestuneen näköisenä, katseli ympärilleen pentutarhassa ja väräytti viiksiään.
“Tiedättekö missä sisarenne on?”
Tuhkapentu katseli hetken ympärilleen. Siitä ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, sillä jos Sykkyräpentu olisi ollut pentutarhassa, olisi emo jo hänet varmasti huomannut. Pentutarha oli melko tyhjillään, suurin osa kissoista oli ulkona joko syömässä tai vaihtamassa kieliä jonkun kanssa. Ainoat kissat Tuhkapennun, Hiillospennun sekä heidän emonsa lisäksi, olivat Narsissiketo ja nukkuva Peurapentu.
“Hän taisi mennä muiden pentujen kanssa ulos leikkimään. Ei hätää, Pihkakäpälä lupasi vahtia heitä Kaikusielun kanssa”, vaaleanharmaa läikikäs kuningatar vastasi ennen kuin jatkoi turkkinsa pesemistä.
“He lähtivät sillä aikaa kun olit hakemassa tuoresaalista”.
Pikimusta näytti helpottuneelta ja istahti alas. Hän kallisti päätään ja heilautti valkoista korvaansa.
“Ettekö aio syödä?”
Tuhkapentu kipitti päästäisten luokse, ja valitsi niistä toisen jaettavaksi veljensä kanssa. Emon suussa saaliit näyttivät hirmuisen pieniltä, mutta kilpikonnakuvioisen pennun vatsa täyttyisi helpostikin jo puolikkaasta. Lehtikadon aikaan tuoresaalis oli niukassa, joten Tuhkapentu oli kerrankin kiitollinen vielä toistaiseksi pienestä koostaan. Kun hän kasvaisi, ei niin pieni määrä lihaa enää riittäisi täyttämään hänen vatsaansa kokonaan. Hän myös joutuisi odottamaan ensin että pentutarhan asukkaat sekä klaaninvanhimmat olisivat syöneet, joka oli yksi ainoita naaraan tähän hätään keksimiä haittapuolia oppilaaksi nimittämisestä. Tuhkapentu halusi kovasti jo päästä oppilaaksi, mutta ruoka-aikaan pentuna olo vielä kelpasi.

“En ymmärrä miten Sykkyräpentu voi jättää ruoan välistä!” tokaisi Tuhkapentu kun oli saanut viimeisetkin päästäisen rippeet nuoltua suupielistään. Hiillospentu istahti sisarensa viereen.
“Minä taas en ymmärrä miten sinä voit jättää ulkona leikkimisen välistä”, kolli sanoi samalla kun tönäisi Tuhkapentua leikkisästi.
“Hei! Minun piti jäädä vartioimaan pentutarhaa! Mitä jos leiriin olisi hyökätty!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja nousi seisomaan. Musta pentu käänsi punaruskeat kasvonsa häntä kohti, ja jäi hiljaa tuijottamaan jäänsinisillä silmillään.
“Okei… Ehkä minulla oli hiukan nälkä. Mutta olisin kyllä puolustanut pentutarhaa jos jotain olisi käynyt!”
Hiillospentu pyöräytti silmiään ja vieressä makoileva Pikimusta naurahti.
“Tietenkin olisit puolustanut. No mutta, haluaisitteko lähteä hakemaan Sykkyräpentua? Hänenkin pitäisi syödä. Voitte sen jälkeen vaikka mennä mukaan leikkimään”, pentujen emo kysyi ja alkoi nuolla rintaansa. Tuhkapentu nyökkäsi tomerasti, ja lähti sitten kipittämään kohti pentutarhan suuaukkoa. Hiillospentu loikki siskonsa perään, ja kaksikko katosi pian emonsa näkökentästä. Pentutarhasta jäi kuulumaan Pikimustan ja Narsissikedon vaimeaa keskustelua.

Pentutarhan ulkopuolella maassa oli pieni kerros lunta, joka oli suurimmasta osasta leiriä tallautunut kovaksi ja paikoittain liukkaaksikin. Vatukkapensas jonka alle pentutarha oli rakennettu oli onneksi tarpeeksi tiheä pitämään lumen pois pentujen ja kuningattarien pedeistä.
“Tule Hiillospentu!” Tuhkapentu naukaisi ja katsoi veljeään.
“Meidän pitää etsiä Sykkyräpentu!”
Hiillospentu katseli ympäri leiriä, ja pian totesi:
“Ei meidän tarvitse häntä etsiä. Katso tuonne”.
Tumma naaras katsoi veljensä hännällä osoittamaan suuntaan. Lähellä kaislikon reunaa näkyivätkin vierekkäin istuskelevat Kaikusielu sekä Pihkakäpälä, ja heidän edessään innoissaan hyppelehtivä kasa pentuja. Harmaanruskea pentu näkyi kierähtävän leikin yhteydessä kuningatarten jalkojen juureen, jolloin Pihkakäpälä työnsi hänet oranssilla tassullaan hellästi takaisin pystyyn.
“Hyvä Hiillospentu! Vaikka olinkin kyllä itse siis juuri huomaamassa… Mennään!”
Pennut lähtivät loikkimaan kohti pesätovereitaan. Kumpikin heistä oli tummaturkkinen, joten kaksikko erottui helposti lumista taustaa vasten. Tuhkapennun tassut rummuttivat maata vasten uudestaan ja uudestaan naaraan lähestyessä määränpäätään, kunnes sivulta saapuva valkoturkkinen oppilas pääsi yllättämään hänet. Myönnettäköön, että pennulla oli vielä oppimisen varaa ympäristönsä tarkkailussa ja huomioimisessa.
“Oletko ihan hiirenaivoinen vai etkö muuten vaan osaa katsoa eteesi?” oppilas naukaisi ärtyneen kuuloisena, ja Tuhkapentu peruutti kasvonsa irti valkoisesta turkista. Hän katsahti ylöspäin hieman säikähtäneenä, mutta Vaniljatassun vihreissä silmissä näkyikin ärsyyntymisen sijaan leikkisyys. Tuhkapentu laski häntäänsä anteeksipyytävästi, ja vierellä seisova Hiillospentu läimäisi häntä takaraivolle pehmeällä mustalla tassullaan.
“Anteeksi Vaniljatassu”, kolli naukaisi samalla kun Tuhkapentu ravisteli päätänsä. Oppilas heilautti häntäänsä ja vastasi:
“Ei siinä mitään. Koittakaa olla törmäilemättä muihin enää, osa sotureista saattaa olla ärtyneitä kun saaliista on hieman puutetta”.
Tuhkapentu nyökkäsi, ja katsoi sitten hetken valkoisen naaraan perään kunnes tämä lähti muutaman muun kissan kanssa ulos leiristä. Kilpikonnakuvioinen pentu kääntyi sitten katsomaan takaisin muutaman jäniksenloikan päässä olevia pentuja, ja huomasi Hiillospennun liittyneen jo heidän seuraansa.

“Sykkyräpentu!” tumma naaras huudahti, ja hänen punaruskean siskonsa valkoiset korvat heilahtivat. Sykkyräpentu käänsi katseensa, ja siskosten keltaiset silmät kohtasivat.
Tuhkapentu juoksi siskonsa luokse, tai ainakin yritti, ennen kuin raidallinen harmaa kolli taklasi hänet lumeen. Leirin reunoilla käveli vähemmän kissoja, joten pentujen kieriessä kohti kaislikkoseinämää upposivat he yhdessä pieneen lumikinokseen.
“Hahaa! Sainpas sinut!” nauroi Sumupentu pitäen etutassuillaan Tuhkapentua maata vasten. Naaras koitti räpiköidä irti toisen pennun otteesta, mutta tehtävä osoittautuikin erityisen hankalaksi hänen kasvojensa ollessa lumen peitossa. Tuhkapennun silmiä kirvelsi kun niihin meni lunta, ja vaikka pentu tiesi olevansa turvassa leirissä, alkoi hän pikkuhiljaa hätääntyä. Hän jatkoi rimpuilemistaan, kunnes lopulta sai Sumupennun työnnettyä pois takajalkojensa avulla. Naaras kierähti äkkiä tassuilleen, ja koitti ravistella suurimman osan lumesta pois turkistaan, ennen kuin kääntyi kohti muita pentutarhalaisia. Muut pennut olivat lopettaneet leikkinsä, ja tuijottivat nyt Tuhkapentua, sekä vieressä seisovaa Sumupentua.
“Tuhkapentu, oletko kunnosssa?” kysyi Kaikusielu huolestuneen näköisenä. Tuhkapentu siristeli yhä kirveltäviä silmiään, mutta nyökkäsi silti ja röyhisti rintaansa.
“Eihän… Se tuntunut… Missään…” naaras väitti henkäisyidensä välissä, ja ravisteli sitten turkkiaan vielä uudelleen ennen kuin kääntyi kohti hänet taklannutta raidallista kollia:
“Voitan sinut vielä!”
“Tuhkapentu! Meidän piti hakea Sykkyräpentu syömään ensin, ja leikkiä vasta sitten!” naukaisi Hiillospentu ja tarttui jo vaanimisasentoon pudottautunutta naarasta hännästä.
Tuhkapentu vinkaisi ja kääntyi katsomaan veljeään. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, mutta Sykkyräpentu keskeytti hänet:
“Ai, söin jo Kaikusielun ja Pihkakäpälän kanssa. He eivät antaneet meidän leikkiä ennen kuin olimme syöneet”.
Tuhkapentu nykäisi häntänsä irti Hiillospennun otteesta, ja kolli pudisti päätään.
“Siinäs kuulit. Sumupentu, tästä saat!” tumma naaras huikkasi leikkisästi ennen kuin lähti juoksemaan jo karkuun lähteneen nauravan pennun perään. Pihkakäpälä ja Kaikusielu katsahtivat toisiaan, ennen kuin patistivat loputkin pennuista kaksikon perään. Helpompi heitä olisi vahtia, jos kaikki olisivat samassa paikassa.