ill translate and format this later....

Variksenmarja ja sen kaksi sisarusta syntyivät kaarnekynteläiselle pariskunnalle ja kaikki oli pitkään iloista ja onnellista. Pennut varttuivat ja leikkivät päivät pitkät, saivat nimiksensä Varis, Harakka ja Närhi, ja rupesivat kouluttautumaan valitsemiinsa ammatteihin. Varista kiinnosti asioiden valmistaminen ja tutkiminen, joten mietittyään aikansa parantajan ja taitajan välillä, päätyi se isänsä oppiin taitajaksi. Vaan yksi pennuista, Närhi, tuntui koko ajan jäävän kaikessa jälkeen. Se kasvoi hitaammin kuin toverinsa, oli kömpelö niin puheissaan kuin liikkeissään, eikä millään lähtenyt kehittymään mihinkään suuntaan opinnoissaan. Varis oli liian nuori ja viaton epäilläkseen mitään kummallista ja koettikin Harakan kanssa tuloksetta opastaa toivotonta oppilasta. Eräänä iltana Varis kuuli vahingossa vanhempiensa puhuvan myrkkysienien syöttämisestä kömpelölle sisarukselle. Variksen mielessä se tuntui aika julmalta rangaistukselta hitaasta oppimisesta ja varmuuden vuoksi se päätti paneutua entistäkin ahkerammin omiin opintoihinsa, eikä enää edes uskaltanut auttaa oppimisen kanssa kamppailevaa veljeään, ja varoitti vielä Harakkaakin siitä. Pentujen ei ollut lainkaan tarkoitus edes tietää vanhempien suunnitelmasta, saatika sitten nähdä kuinka se pistettiin käytäntöön, mutta niin vain Varis sattui piileksimään Harakan kanssa paikalla, kun vanhemmat tunkivat Närhen suuhun myrkyllisiä sieniä yksi toisen jälkeen. Varis seurasi tätä järkyttyneenä sivusta voimatta tehdä mitään, ja oikeastaan tietämättä mitä sen olisi edes kuulunut tehdä. Mutta hidas pentu ei kuollutkaan, vaikka kuinka montaa eri sienilajia testattiinkin. Variksen äiti oli ensimmäinen joka tapahtuneen varsinaisesti sisäisti ja hyökkäsi raivoissaan pennukseen luulemansa maahislapsen kimppuun. Vaihdokas pakeni paikalta äiti kintereillään, eikä Varis sen koommin nähnyt kumpaakaan. Myöhemmin isä kertoi jäljelle jääneille sisaruksille toisen veljen paljastuneen vaihdokkaaksi ja äidin saaneen surmansa hyökättyään Sysiaarniossa maahisyhteiskunnan kimppuun. Alkuun Varis ei meinannut käsittää, ettei äiti tosiaan ollut enää koskaan tulossa takaisin, ja istui usein – salaa, koska se teki isän surulliseksi – pesän ulkopuolella iltaisin tai öisin odottamassa tämän paluuta. Lopulta se kuitenkin tajusi, ettei äiti tosiaankaan ollut enää tulossa, ja rupesi hautomaan kostoa. Sen viha maahisia kohtaan kasvoi kasvamistaan, ja varsinkin se vihasi vaihdokassisarustaan. Se syytti tätä äitinsä kuolemasta, mutta myös oikean sisaruksensa kuolemasta, ja suorastaa unelmoi siitä, että saisi upotettua hampaansa tuon petturin kurkkuun. Päällisin puolin Varis oli kuitenkin kuin kuka tahansa muu nuori kaarnekynsi. Se edistyi opinnoissaan loistavasti ja sillä oli muutamia ystäviä, ja olipa eräs nuori uroskin, Laine, joka oli siihen ihastunut. Vaikka Variksella itsellään ei ollut urosta kohtaan ystävyyttä kummempia tunteita, oli se kuitenkin varma että tulevaisuudessa tulisi vihkiytymään tämän uroksen kanssa. Sitten Kokko hyökkäsi Kaarnekotoon ja poltti kaiken. Varis itse säilyi palossa pieniä palovammoja lukuunottamatta kohtuullisen vahingoittumattomana, mutta sen isä ei koskaan päässyt pakenemaan kodosta. Veljensä se hukkasi pakenemisen aiheuttamassa kaaoksesta ja suurin osa ystävistäkin tuntui katoavan raivoaviin liekkeihin. Varis onnistui kuitenkin pakenemaan kodosta yhden ystävänsä, Läike-nimisen parantajaoppilaan kanssa. Peloissaan ja haavoittuneena Varis ja Läike majoittuivat väliaikaisesti itäiseen Kaarnekorpeen, palon ulottumattomiin. Läike oli heistä kahdesta pahemmin loukkaantunut, mutta kykeni opastamaan Varista sen verran, että naaraat saivat akuuteimmat vammat paranneltua. Jotenkuten naaraat onnistuivat kitkuttelemaan hengissä, vaikka ajan kuluessa Läiken kunto heikkeni, eikä kummankaan taidot oikein riittäneet sitä auttamaan. Syksy oli jo pitkällä, kun kaksikko kuuli lauman jäänteiden kerääntyneen väliaikaiseen kotoon Kaarnekorven pohjoisosiin. Ne onnistuivat yhyttämään muut Kaarnekynnet, mutta Läikelle se oli jo liian myöhäistä ja parantajien yrityksistä huolimatta se menehtyi parin viikon kuluttua jättäen Variksen sydän särkyneenä aivan yksin. Isän kuoleman jälkeen taitajantyöt rupesivat tuntumaan vastenmielisiltä, eikä Variksen tehnyt mieli valmistaa mitään. Se kantoi käpälässään isän tekemää yksinkertaista korua ja joka kerta kun se yritti tehdä mitään, se näki sen ja siitä tuntui ettei se saisi koskaan aikaan yhtä hyvää jälkeä kuin isä oli niin vaivattomasti mistä vaan materiaalista loihtinut. Lopulta Varis päätyi erikoistumaan maalaamiseen, sillä se oli osa-alue, joka isän opetuksessa oli jäänyt vähemmälle ja näin ollen ei muistuttanut hänestä niin kipeästi. Nahkatyöt ja korut se on jättänyt käytännössä kokonaan pois, eikä mielellään mainosta että osaisi sellaisiakin tehdä. Jotain onnea matkassa sentään oli, sillä väliaikaisesta kodosta se löysi jälleen veljensä Harakan.