ill translate and format this later....

Hyvin tavanomaiselle kaarnekynteläiselle susipariskunnalle syntyi toivottu keskikokoinen pentue kesän korvilla. Pennut kasvoivat samaa vauhtia valon määrän kanssa, leikkivät päivät pitkät ja viettivät muutenkin tyypillistä pentuelämää. Eräänä päivänä pennut leikkivät piilosta, vanhemmat olivat hiukan liian huolimattomia ja erään maahisemon oli erittäin helppo siepata yksi pienistä sudenpennuista ja jättää oma jälkeläisensä tilalle. Maahisemon tarkoituksena oli syödä pentu samantien, mutta päättikin viime hetkellä olla kerrankin antelias ja jakaa saaliinsa samassa ryhmässä liikkuvien perheenjäsenien sekä tovereidensa kanssa. Niinpä se kiikutti pennun Sysiaarnioon. Pennulla kävi äärimmäisen hyvä tuuri, sillä maahisemo ei ollut ainoa, joka oli sinä päivänä päättänyt jakaa saaliinsa. Eräs toinen ryhmän jäsenistä oli saanut saalista, joka täytti koko ryhmän vatsat pullolleen, ja rääpälemäinen sudenpentu jätettiin sillä kertaa rauhaan. Suden hyvä onni jatkui päivästä toiseen, sillä kesä oli saalisrikas ja piti maahiset kylläisinä ja tyytyväisinä. Sutta ei tietenkään unohdettu, eikä vaara koskaan ollut ohi, mutta sen syömistä lykättiin aina vain edemmäs ja edemmäs, kun sen annettiin kasvaa ja mehevöityä. Sitä ei sen kummemmin kasvatettu, mutta sen annettiin seurata maahisryhmän liikkeiden mukana ja pidettiin jotakuinkin ruoassa. Varsinaista nimeä se ei koskaan saanut, vaan maahiset rupesivat kutsumaan sitä Sudeksi, joka oli yksi harvoista niiden osaamista yleiskielen sanoista. Susi kasvoi ja kesä läheni loppuaan. Kesän loppuminen tarkoitti ravinnon vähentymistä ja maahiset rupesivat silmäilemään Sutta päivä päivältä nälkäisemmin. Joka ilta Suden sulkiessa silmänsä nukkuakseen, se pelkäsi ettei niitä enää koskaan avaisi. Lähteminen ei kuitenkaan edes käväissyt sen mielessä, sillä maahisryhmä oli ainoa perhe, jonka se muisti, ja Sysiaarnio ainoa paikka, jossa se koskaan luuli voivansa olla. Syksyn jo ollessa pitkällä maahiset vihdoin kävivät Suden kimppuun aikeinaan syödä tämä. Mutta Susi olikin kasvanut kaappaajiaan isommaksi ja pitkäjalkaisemmaksi, ja vaikka se ei susien mittapuulla mikään erityisen nopea ollutkaan, onnistui se livahtamaan karkuun ja jättämään maahiset jälkeensä. Paniikissa Susi juoksi niin kauan kuin sen jalat vain kantoivat, mutta edelleenkään se ei uskaltanut lähteä Sysiaarniosta. Metsä oli ollut koti suurimman osan sen elämästä, eikä se ollut koskaan tavannut muita susia kuin se itse, eikä ollut edes varma oliko sellaisia oikeasti olemassa. Sitä paitsi maahisten puheet Suden lajitovereista eivät koskaan olleet kovin kauniita. Kaarenkynteläisen perheensä Susi oli unohtanut jo käytännössä täysin. Niinpä Susi ei poistunut Sysiaarniosta, vaan oppi selviytymään yksikseen ja piiloutumaan tehokkaasti niin maahisilta kuin muilta eläviltä. Maahisten valtakunnan se kiersi kaukaa. Kaamos tuntui nuoresta Sudesta loputtoman pitkältä, mutta se ei oikeastaan pistänyt pimeyttä pahakseen. Pimeän turvin se uskalsi viimein jättää Sysiaarnion taakseen. Ensiksi vain lyhyeksi aikaa, sitten vähän kauemmin poissa viipyen, ja lopulta viettäen enemmän muualla Mannussa. Maahisten ote siitä ja ainainen syödyksitulemisen pelko rupesivat pikkuhiljaa hieman hellittämään. Kevään kuluessa Susi jätti Sysiaarnion lopulta kokonaan ja asettui asumaan hylättyyn pesäkoloon Kokon kivipellolla.