ill translate and format this later....

Koitto Routasydän syntyi kahden siskonsa ja veljensä kanssa Iljanne Routasydämen ja Vihman toiseen pentueeseen. Pennut kasvatettiin kunniallisiksi Hallahampaiden ja Routasydänten jäseniksi, ja jokainen oppi pienestä pitäen hyvät tavat ja kohteliaan käytöksen. Neljän kuukauden iässä Koitto sai nimensä ja veljensä tapaan se ryhtyi opiskelemaan parantajaksi. Jo nuoresta pitäen iloinen ja avoin Koitto tuli hyvin toimeen niin sukulaistensa kuin suvun ulkopuolistenkin laumanjäsenten kanssa, eikä sillä koskaan ollut ongelmia ystävien saamisessa. Ajallaan Koitolle löydettiin puolisokin - oikein miellyttävä ja hyvätapainen, joskaan ei mitenkään erityisen mieleenpainuva, uros hyvästä perheestä. Koitollakaan ei ollut mitään valitettavaa ensikohtaamisen jälkeen, vaan kaksikon kemiat tuntuivat osuvan oikein hienosti yhteen ja kumpikin odotti jo vihkiäisiä innolla. Hallahampaiden lähtiessä auttamaan Kaarnekorven palon uhreja, lähtivät kuitenkin sekä Koitto että kihlattu muiden mukana, ja vihkiäisiä päätettiin lykätä. Kaarnekorvessa parantajia tarvittiin, ja Koitolla oli koko talven ja kevään käpälät täynnä sairaita ja kuolevia Kaarnekynsiä. Koko reissu oli raskas niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta Koitto piti kokemusta seikkailuna ja piti jokaisesta etelässä viettämästään päivästä. Silti se oli oikein iloinen, kun vihdoin kesän tultua se pääsi lähtemään takaisin kotiin. Kotona Hallakodossa elämä palautui nopeasti tavallisille urilleen. Vain muutama päivä kotiinpaluunsa jälkeen Koitto oli henkivartijansa kanssa kävelyllä tuntureilla, kun sade yllätti ne. Koiton muistikuvat tapahtumista ovat hieman hämäriä, ja se muistaa vaan kiivenneensä henkivartijan kanssa ylöspäin tunturille. Seuraavaksi se heräsi Hallakodosta pesästään. Koitto oli liukastunut märällä sammaleella, vierinyt pitkän matkaa alas tunturin kuvetta, loukkaantunut pahasti ja henkivartija, Illakko, oli kantanut sen takaisin kotoon. Meni muutama päivää, ennen kuin Koitto oli jälleen kunnolla tajuissaan, ja kun se vihdon heräsi kunnolla huomasi se nopeasti, ettei tuntenut kumpaakaan takajalkaansa. Halvaantumisen hyväksyminen otti aluksi koville. Koitto oli varma, että tässä se nyt oli ja se kuolisi siihen paikkaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta jo ennen kuin tilanne selvisi edes Koitolle itselleen tai sen perheelle, tuli sovitun sulhasen perheeltä ilmoitus, ettei heidän poikansa tulisi vihkiytymään rikkonaisen Routasydämen kanssa. Jos Koitolla ei ollut tarpeeksi murheita jo itse onnettomuuden takia, tuli siihen lisäksi vielä hylätyksi tulo ja sitä seuraava riittämättömyydentunne. Muutamaan seuraavaan päivään ei Koitto juuri muuta tehnyt kuin itkeskeli kurjuuttaan, eikä suostunut kuuntelemaan minkäälaisia lohdun sanoja keneltäkään. Kauaa ei sisukas naaras kuitenkaan jaksanut itsesäälissä rypeä, vaan aikansa vetisteltyään se sai siitä tarpeeksi ja päätti jatkaa uutta elämäänsä niin kuin parhaaksi näki. Illakko tarjoutui kantamaan liikuntakyvytöntä Koittoa selässään ja pian ne totesivatkin systeemin oikein toimivaksi. Henkivartijan ja Routasydämen suhde muuttui läheisemmäksi kuin koskaan ja Ilo rupesi avustamaan Koittoa kaikessa, missä se apua tarvitsi. Täysin ei Koitto entistä sulhastaan unohtanut, mutta kaikki lämpimät tunteet katosivat, ja vihainen sekä katkera naaras teki kaikkensa tuhotakseen uroksen ja sen perheen maineen täysin. Se auttoikin ehkä hieman, mutta ei poistanut pelkoa siitä, ettei kukaan koskaan haluaisi rikkinäistä Koittoa puolisokseen. Kuka tietää pystyisikö se koskaan saamaan pentuja ja sehän kuitenkin vihkiytymisen perimmäinen tarkoitus oli. Kesä toi mukanaan aina vaan lisää epäonnea, kun mysteerinen kulkutauti pyyhkäisi yli Hallahampaiden. Moni susi sairastui ja kuoli, mukaan lukien useampi Koiton sisaruksista ja kumpainenkin heidän vanhemmistaan. Tämä oli totta kai jälleen kova isku niin laumalle kuin Koitolle henkilökohtaisesti. Vaikka vanhemmat olivat olleet jo vanhoja, oli Koitto ajatellut voivansa viettää heidän kanssaan vielä monta pitkää vuotta, eikä se suinkaan ollut valmistautunut menettämään kumpaakin yhdellä kertaa. Sisaruksiensa menettämiseeen ei se ollut varautunut lainkaan. Huolimatta surustaan, Koitto teki kuitenkin parantajana sen minkä vain saattoi, ja koetti parhaansa mukaan auttaa niin sairastuneita kuin heidän läheisiään.

.