Pokemon Unknown: Next Generation


Authors
hitodama
Published
3 years, 11 months ago
Updated
3 years, 11 months ago
Stats
13 4122

Chapter 4
Published 3 years, 11 months ago
479

Mild Violence

Stories about what happened for Reliam (and for his team and family) after the events of the RPG days. Written in 2014.

Theme Lighter Light Dark Darker Reset
Text Serif Sans Serif Reset
Text Size Reset

Chapter 4


3579638_KSx99OvTHa9UInv.png

Niin edellisen postauksen tapahtumien aikaan kuin jokusen vuoden sen jälkeenkin jatkoi Reliam yhä pokémoniensa kouluttamista ja salimerkkien keräämistä. Ensinnäkin hän tietysti nouti Jericon pois treenikoulusta, jossa nidorino totta vie oltiin viimein saatu suitsituksi. Ei otuksen perusluonne edelleenkään ollut varsinaisesti muuttunut, mutta tuntemattomiksi jäänein keinoin se oltiin sentään saatu vastahakoisesti tottelemaan ihmisten komentoja. Varmemmaksi vakuudeksi koulusta suositeltiin kuristuspannan pukemista pokémonille, jotta sen hallitseminen katastrofitilanteessakin olisi jollain tapaa mahdollista. Reliam vaihtoikin siis turkoosin pannan metalliseen, kuristusominaisuuden omaavaan ketjuun.

Seuraava pulmatilanne tuli vastaan, kun Reliam sai arpavoiton avulla haltuunsa scizoriten sekä (peukalosormuksen muodossa olevan) mega ringin. Kouluttaja istututti mega stonen toiseen Saramun olkavarren renkaista (En muista olenko ikinä kertonut, mutta ne ovat muuten relic bandit.) vaan kas, eipä scizor mihinkään muuttunut. Tämä johtui pokémonia yhä edelleen kaihertaneesta luottamuspulasta kouluttajansa arvostelukykyä kohtaan. Asia oli ikävä muistutus siitä, millä asenteella Reliam etenkin koulutuksen alkuaikoina “ötökkää” oli kohdellut; Saramu ei selvästi ollut vieläkään unohtanut. Nopeaa ratkaisua Reliamin harmiksi asiaan ei ollut, joten hänen oli vain annettava ajan kulua siinä toivossa, että scizor lopulta pystyisi uskomaan siihen, ettei kouluttaja enää tulisi käyttämään sitä pelkkänä mielettömänä työkaluna.

Sitä odotellessaan päätti Reliam viimein täydentää Aloran jäljiltä hyvin vajaalukuiseksi jäänyttä tiimiään. Ensin hän nappasi itselleen urosdarumakan, joka sai nimekseen Zel. Kyseinen otus oli vähän säikky ja vaikutuksille altis, mutta siitä huolimatta tarpeeksi kyvykäs ottelija kyetäkseen roikkumaan uusien treenikaveriensa tahdissa mukana. Kuudes ja viimeinen pokémon taasen oli Madaraksi nimitetty naaraspancham. Se puolestaan osoittautui itsevarmaksi ja leveilyalttiiksi tapaukseksi, joka käytöksensä puolesta muistutti huomattavasti Bronia. Karhu omasi kuitenkin lohikäärmettä enemmän sosiaalista pelisilmää ja osasi selvästi säätää käytöstään kulloisenkin seuransa mukaan, minkä ansiosta siitä tuli varsin suosittu kaveri tiimin pokémonien parissa. Jopa jollain tapaa yksinäiseksi itsensä tuntenut Saramu sattoi melko nopeasti ryhtyä pitämään tulokasta ystävänään.

Aikanaan molemmat tulokkaat kehittyivät, jolloin Zelin piilevä kyky zen mode -muutokseen tuli yllättäen ilmi. (Darmanitan näytti itse asiassa viihtyvän kyseisessä moodissa paremmin kuin alkuperäisessään.) Tämän lisäksi Reliam otti melkoisen riskin, josta koulutuskeskuksessakin aikanaan oltiin varoitettu, ja kehitti Jericon nidokingiksi. Kerrankin asiat kyseisen pokémonin suhteen sujuivat onneksi ongelmitta, eikä kokoa ja voimaa roimasti lisää saanut myrkkyolento näyttänyt olevan halukas riistäytymään hallinnasta. Kenties asiaan vaikutti ainakin se, ettei nidoking ollut enää iältään mikään keskenkasvuinen poikanen.

Kun sitten Saramu vielä otti viimeisen askeleen ja oppi muuntautumaan mega scizoriksi, tunsi Reliam olevansa viimeinkin valmis ottamaan liigahaasteen vastaan. Vaan vaikka hän yritti pokémoneineen kavuta useampaankin kertaan huipulle, ei mies koskaan päässyt championiksi asti. Ikuinen haastekierre katkesi yrityksen puutteen sijasta lopulta johonkin ihan muuhun, mistä lätisen seuraavalla kerralla tarkemmin.