Aamunkajo - RPGs

Befalas » Kalliomuodostelma » Taivaisiin kohoavat kalliot

Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 4, 2008, 20:14

Aurinko paahtoi kuumana pilvettömältä taivaalta näinä keskipäivän tunteina, meren kimmeltäessä viherhehkuisena alapuolella. Aallot iskeytyivät toinen toisensa jälkeen vaahtopäitä lyöden vasten jyrkkiä kallioita, jotka jykevinä kohosivat suoraan kohti taivaita. Tummat kivikot eivät olleet järin houkutteleva näky, ennemminkin tuntuivat toivovan saapujan kääntyvän matkoihinsa. Siltä ainakin suolaveden armoilla olevasta Aamunkajosta tuntui.
Oranssihtavat silmät katselivat väsyneinä ja huolestuneina teräviä kiviä, joille virta oli naarasta vääjäämättä kuljettamassa. Toisaalta ajatus maalle pääsemisestä sai tummaturkin pitämään toivonkipinää yllä, mutta ikävästi irvistävät kivet kyllä tuntuivat varsin epämukavalta maihinnousupaikalta. Millä ihmeellä hän pääsisi edes kiipeämään kallioiden laelle? Ja miltä maailma mahtaisi niiden takana näyttää? Saattaisihan ihan hyvin olla, että koko saari olisi vain yhtä kivikkoa, vailla minkäänlaista suojaa uupuneelle matkalaiselle.

Päätään pudistaen Kajo koetti pyyhkiä ikävät epäilykset mielestään ja jatkaa uimista. Eipä hän koskaan saisi tietää miten tässä kävisi, ellei yrittäisi. Voisihan saari olla vaikka kuinka ihana paikka, täynnä elämää ja vihreitä metsiä. Pieni mutta toiveikas hymy pyrki naaraan huulille, kun tuo vesimassojen seassa ponnistellessaan koetti pitää kauniita haavekuvia yllä. Se oli kuitenkin yllättävän vaikeaa kylmän veden turruttaessa raajoja ja suolan maun tunkiessa suuhun ja kirveltäessä silmiä.
Lopulta alkoivat kalliot olla jopa pelottavan lähellä. Ne kasvoivat metri metriltä korkeutta ja vaikuttivat kaatuvan nuoren kojoottikoiran niskaan. Kajon korvat painuivat vasten niskaa sydämen hakatessa kiivaasti, kun viimeinen aalto lopulta pyyhkäisi hänet vasten kosteudesta mustunutta kiveä. Ilmat heitti moinen törmäys keuhkoista pihalle, mutta onnekseen sai mustakeltainen koiraeläin kuitenkin takerruttua kiinni merestä kohoavaan lohkareeseen. Nyt ei mikään voisi häntä enää viedä takaisin merelle, takaisin loputtoman sinen keskelle.

Hetken paikoillaan hengiteltyään uskalsi nuorikko silmäillä hivenen tarkemmin kallioitaan. Hyvältä ei tilanne näyttänyt, mutta ei mahdottomaltakaan. Aikaa ja jaksamista kiipeäminen vaatisi, ja valitettavasti viimeksi mainittu alkoi olla jo todella vähissä. Silmät olisivat tahtoneet painua kiinni ja jalat päästää irti lohkareen turvasta, mutta Kajo ei suonut ajatustakaan moiselle vaihtoehdolle. Sen sijaan hän puristi kulmansa keskittyneeseen kurttuun ja ponkaisi kohti seuraavaa vedestä kohoavaa kivimölttiä, ja sitten seuraavaa ja taas seuraavaa.
Lopulta pääsi tummaturkki taivaisiin kohoavan kallion luokse ja asetteli etujalkansa varovasti sen kyljen koloihin. Matka ylöspäin saattaisi alkaa, totesi naaras syvään huokaisten.

// Yoshii ja Ricoo~ //

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 5, 2008, 8:20

Sattumalta juuri samaan aikaan kalliomuodostelman toisella puolella tallusteli muuan lunnikoirauros. Se oli erittäin hyväntuulinen. Tämä mielentila johtui epäilemättäkin siitä, että uros oli juuri naaraanetsintäpuuhissa. Tämä narttujen etsintä, varsinkin niiden löytäminen, oli Ricon suosikkiharrastus. Tovin uros kuljeskeli kalliomuodostelman juurella etsien, muttei löytänyt ainuttakaan koiraeläintä. Hyväntuulisuus alkoi jo kaikota, pitkäpinnaisuutta kun urokselle ei tosiaankaan oltu liiaksi suotu.

Niimpä päätti tupsukorva lähteä pienelle vuorikiipeilylle. Tassunsa olivat mitä mainioimmat kiipeilyvälineet epätasaisessa maastossa. Ketterästi Rico kiipesi, eikä aikaakaan, kun lemmenjanoinen uros olikin jo muodostelman huipulla. Sieltä uroksen eteen avautui kaunis maisema. Meri alhaalla näytti sangen uhkaavalta, eikä uroksen olisi tehnyt mieli pudota sinne. Jonkinasteinen vesi- taikka uimapelko urokselle siitä kai oli jäänyt, kun se laivasta mereen heitettiin. Rico soi merelle nyrpeän irvistyksen. Muutamia lokkeja liiteli meren yllä. Sää oli mitä kaunein, harmikseen Rico vain ei ollut löytänyt naisseuraa.

Tovin maisemia ihasteltuaan huomasi lunnikoirauros meressä jotain. Tuo tumma hahmo oli tosin melko kaukana, eikä Rico aluksi tajunnut sen olevan juuri sitä, mitä se olikin etsiskellyt. Vasta tuon hahmon loikkiessa kiveltä toiselle, tajusi uros, mikä se oli. Nyrpeä irvistys muuttui oitis ilomieliseksi virneeksi. Uros lähti tassuttelemaan ripeään tahtiin vasemmalle kalliomuodostelmaa pitkin, kohti tuota nuorta naarasta.

Saavuttuaan suoraan kojoottikoiranartun yläpuolelle, tajusi Rico, että sehän oli vallan uupunut. Se oli nähtävästi uinut jostain kaukaa tänne, ja nyt se tarvitsisi apua. Rico olisi juuri oikea henkilö auttamaan naista hädässä. Meren iskiessä kuohuavia aaltoja kallionseinämää vasten, lähti Rico kipuamaan alas. Nuo suuret aallot saivan inhonväristykset kulkemaan uroksen selkäpiitä pitkin, mutta se ei estänyt hurmuria jatkamasta matkaa. Rico laskeutui ketterästi aivan nuoren naaraan vierelle.

"Päivää, neiti", Rico aloitti.
"Sangen kaunis päivä tänään, eikö? Näytätte tarvitsevan hieman apua. Sallinetteko minun auttaa?", Rico jatkoi.
Naaraita kohtaan se on aina ollut erittäin kohtelias.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 5, 2008, 20:36

Jalat olivat kylmästä vedestä tunnottomat, joten niiden asetteleminen pieniin kivenkoloihin oli enemmän kuin hankalaa. Hammasta purren Aamunkajo kuitenkin yritti ja pääsikin pelkän sinnikkyyden avulla etenemään muutaman askelman verran, kunnes takajalka lipsahti ja naaras putosi säikähdyksestä vinkaisten takaisin lähtöpaikkaan. Järin kipeää ei pieni pudotus tehnyt, mutta varsin kovan kolauksen se kyllä iski nuorukaisen itseluottamukseen. Entä jos hän putoaisi korkeammalta, miten hänen sitten kävisi? Vatsaa väänsi ikävästi epätoivon koettaessa tunkeutua kojoottikoiran mieleen. Kylmäkin oli, vaikka aurinko lämmittikin tummaa turkkia parhaan kykynsä mukaan.

Hiljaa, kuin salaa niiskaisi Kajo nenäänsä ennen kuin käänsi katseensa jälleen tummia kalliohuippuja kohden. Hetken koetti mustakeltainen löytää toista reitti kiipeämiseen, mutta yllättäen oranssihtavien silmien katse poimi maisemasta jotakin odottamatonta. Jokin, tai oikeastaan joku, liikkui kivien lomassa! Nuorikon silmät laajenivat äimistyksestä, kun tuo ponkaisi seisomaan pienellä kallion ulkonemalla.
Lähes henkeään pidättäen katseli naaras, kun hiukan häntä itseään pienempi koiraeläin laskeutui ketterästi kallion rakosia pitkin. Nopeasti nosti toivo päätään yleensä niin positiivisen eläimen mielessä tämän huomatessa, että tummanruskea muukalainen tuli suoraan häntä kohti! Kenties tuo oli huomannut veden varaan joutuneen lajitoverin ja oli tulossa auttamaan.

Kaikki epätoivo tuntui pyyhkiytyvän pois Kajon mielessä, eikä tuo olisi millään malttanut odottaa, että toinen pääsisi laskeutumaan hänen tasolleen. Pitkä häntä alkoi heilahdella niin, että siihen kiedotut helmikorut kilahtelivat toisiaan vasten.
"Heei!" huudahti naaras kärsimättömänä toiselle, ennen kuin tuo ehti omaakaan tervehdystään esittää.
Nopeasti oli vieras jo laskeutunut mustakeltaisen luokse ja kyseli, mahtaisiko Kajo tarvita apua. Käytöstapansa muistaen nyökäytti naaras toiselle, ennen kuin vastasi heleällä äänellään.
"Tuota, tarvitsen joo apua. Voisitteko tosiaan auttaa minua? Niin että pääsisin ylös täältä?" Hiukan hämmensi nuorukaista toisen yltiökohtelias puhetapa, mutta parhaansa mukaan tuo koetti vastata samalla tavalla takaisin.
Silmät kiiltäen jäi koristeltu nuorukainen odottamaan vieraan vastausta. Varmasti tuo häntä auttaisi. Eihän hänellä olisi syytä toisinkaan tehdä.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 5, 2008, 21:29

//Voi samperi, olin jo päässyt hyvään vauhtiin, kunnes tämä rotisko päättää katkaista nettiyhteyden. Uusi yritys...

Rico oli hieman ihmeissään naaraan kohteliaasta vastauksesta. Yleensä naaraat vain tiuskivat ja tahtovat päästä uroksesta eroon. Narttu tosin näytti varsin nuorelta ja ehkä oli siksi hieman kokematon. Mutta sehän ei Ricoa haittaisi. Rico silmäili nuorta kojoottikoiraa ja tarkasteli hieman tätä. Sangen sievältä ja viehättävältä tuo näytti. Mustakeltaisen naaraan runsaat korut kiinnittivät uroksen huomion. Mistähän flikka moiset oli saanut? Korvissaankin sillä oli helyjä useampiakin. Virne lunnikoirauroksen kasvoilla vain leveni ja suupielet venyivät kohti korvia.

"Tottahan toki minä autan kaunista neitoa hädässä. Tulehan. Seuraa minua, niin näytän teille mahdollisimman loivan ja turvallisen reitin ylös", Rico lausahti ja yritti saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman charmikkaalta.
Tuntui hieman typerältä käskeä uupunut narttu itse kiipeilemään, mutta muuta Rico ei oikeastaan olisi voinut tehdä. Ei pikkuinen lunnikoira olisi itseään isompaa jaksanut kantaa, vieläpä jyrkkää ylämäkeä. Rauhalliseen tahtiin Rico lähti kiipeilemään etsien mahdollisimman helppokulkuista reittiä, katsahtaen aina välillä, että nuori naaras pysyy mukana.

"Anteeksi, aivan unohdin esitellä itseni. Olen Rico, Ederasta", Rico esittäytyi.
"On ilo auttaa teitä, neiti... Mutta mikäs teidän nimenne onkaan? Se on varmasti vähintäänkin yhtä hurmaava, kuin silmänne", tupsukorva yritti imarrella.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 6, 2008, 14:27

// Hah, tuttu tilanne. ^^ Käynyt itsellekin muutaman kerran ja silloin kyllä harmitti. //

Leveästi hymyilevä muukalainen vaikutti Kajosta oikein mukavalta kaverilta, joten uupumuksestaan huolimatta koetti naaras hymyillä toiselle ystävällismielisesti takaisin. Pitkä häntäkin huiski laiskasti puolelta toiselle ja heitteli ilmaan pisaroita, joita oli kerännyt mukaansa merimatkan aikana. Muutenkin oli mustakeltainen turkki vielä kovin märkä ja liimautunut inhottavasti kiinni ihoon, mutta ei huoleton nuorukainen jaksanut moisesta välittää. Kyllä luonto kuivasi minkä oli kastellutkin.
"Oh, selvä", vastasi kojoottikoira urokselle tuon pyytäessä seuraamaan itseään. Nopeasti ja edelleen hieman hämillään vilkaisi nuorukainen itseään, kun vieras oli jo lähdössä kiipeilemään pitkin kallioita. Oliko hän todellakin uroksen mielestä kaunis? No, ainakin hänellä oli paljon nättejä koruja, mutta muuten ei naaras itseään oikein osannut kauniina nähdä. Ei toki rumanakaan, mutta ei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi itseään siltä kannalta.

Nopeammin kuin Kajo oli odottanut oli vieras jo päässyt kiipeämisensä alkuun, joten ei nuorukaisen auttanut muu kuin unohtaa mietteensä ja lähteä toisen perään. Erilaiset helmet kilahtelivat toisiaan vasten, kun keltakuvioinen uutta tarmoa saaneena aloitti kapuamisensa kiviseinämää pitkin. Ilmeisesti toinen oli hivenen kokeneempi tällaisissa hommissa, sillä tuon valitsema reitti oli huomattavasti parempi kuin naaraan oma valinta.
Tiukasti Kajo keskittyi etenemiseensä uuden putoamisen välttämiseksi, ja hätkähtikin hieman opastajansa taas puhuessa. Oranssinsävyiset silmät kohosivat hetkeksi katselemaan maaperän sijasta urosta, joka esittäytyi Ricoksi. Toisen laumasta ei naaras osannut sanoa mitään ja laskikin katseensa takaisin kivikkoon, kun Rico tiedusteli hänen nimeään. Valitettavasti ei nuorikko osannut antaa juurikaan arvoa uroksen imarteluille, eikä varsinkaan ymmärtänyt, että toinen niillä johonkin ehkä oli pyrkimässä.

"Minä olen Aamunkajo, Kuutuulen tytär, Tasangon heimosta", esitteli naaras itsensä, katseen seuratessa tiiviisti kivistä polkua. Hiukan häntä harmitti, ettei hän voinut kertoa toiselle Verinimeään, jonka oli vasta muutama tunti sitten saanut. Olisi vain ollut hänen heimonsa tapojen vastaista paljastaa tämä eräänlainen etunimi vieraille, vaikka olisivatkin niinkin ystävällisiä kuin Rico.
"Kunnia tavata, Ederalainen Rico", lausui Kajo sitten laittaen kaiken kohteliaisuutensa peliin ikään kuin korvauksena siitä, että joutui pitämään Verinimensä omana tietonaan.

Pian kääntyi Aamunkajon katse jälleen hetkellisesti pois polulta, silmien suuntautuessa kohti kivikon huippuja, jota kohti kaksikko oli matkalla.
"Mitä tuolla ylhäällä on? Tai siis miltä siellä näyttää?" tiedusteli nuorikko oppaaltaan. Toivottavasti luvassa ei olisi lisää kallioita, toivoi kojoottikoira. Metsät ja ruohotasangot olivat enemmänkin hänen mieleensä.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 7, 2008, 16:41

"Aamunkajo! Sangen suloinen nimi teillä, arvon neiti", Rico jatkoi ylikohteliaaseen tyyliin.
"Tasangon heimosta? Tulette varmasti jostain kaukaa. Saanen hieman udella neidiltä, että mistä päin?", lunnikoirauros kysyi.

Ricon virne vain leveni levenemistään Aamunkajon esittäessä kohteliaasti olevan kunnia tavata. Nyt kävi kyllä kunnon mäihä. Harmi vain, että narttu ei oikein tuntunut tajuavan Ricon viestiä. Kyllä Aamunkajo pian saisi tietää, mitä Ricolla oli mielessään. Tai niin Rico ainakin kuvitteli. Nyt oli kaikkein tärkeintä pitää hienovaraista imagoa yllä, ei saisi ruveta liian härskiksi, ettei tyttö vain pelästyisi.

"Tämän kalliomuodostelman toisella puolella on melko synkkää havumetsää. Mutta aivan pienen matkan päässä on varsin viehättävä niitty. Voin viedä teidät sinne, mikäli arvon Aamunkajo-neiti tahtoo", uros selosti.
Matkaa oli nyt alaspäin huomattavasti paljon enemmän, kuin ylös. Rico olisi päässyt muodostelman huipulle parilla ketterällä loikkauksella, mutta helppokulkuisen reitin etsimisen vuoksi se ei onnistunut aivan niin yksinkertaiseksi.

"Katsokaahan, enää muutama metri, niin voitte itse nähdä, miltä toisella puolella näyttää", Rico yritti kannustaa narttua jaksamaan vielä pienen matkan.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 7, 2008, 17:28

Hiukan tunsi Aamunkajo jälleen hämmentyvänsä, kun Rico jopa hänen nimeään kehui. Heimossa, josta naaras oli lähtöisin, ei turhia kehuja juuri oltu jaeltu. Paitsi ehkä vanhempien taholta, mutta vieraiden kohteliaisuudet tuntuivat hyvin erilaiselta.
"Kiitos. Isäni antoi sen minulle", kertoi nuorikko pohtien, että ehkäpä kehut tulisikin oikeastaan siten osoittaa Kuutuulelle. Isä tosin oli jossakin meren toisella puolen, mutta ehkäpä viestin voisi jotenkin lähettää iltatuulen mukana hänelle, kuten tarinoissa oli tapana tehdä.

Uroksen kysellessä tarkemmin nuorikon heimosta värähtivät tämän korvat innokkaasti, hymyn leventyessä huulilla. Heimostaan hän kyllä mielellään puhuisi, kun toista kerran kiinnosti mitä ilmeisimmin kuulla.
"Joo, se on kyllä aika kaukana. Ensin pitäisi mennä meren yli ja sitten vaeltaa hieman yli kuunkierron kestävän ajan länteen." Samalla naaras käänsi katseensa kohti tulosuuntaansa, kuin olisi voinut nähdä jättämänsä heimon jäsenet horisontissa. Oranssien silmien katse kierteli hetken meren pintaa kaihoisasti, kunnes hymy yllättäen katosi kojoottikoiran huulilta. Voi, merihän oli joka puolella saman näköistä! Millä ihmeellä hän ikinä löytäisi takaisin kotiin?

Hetkisen tuntui pelko puristavan Kajon sydänalaa tuon muistellessa, kuinka hän oli isälleen luvannut vielä jonakin päivänä palata heimonsa luokse. Onneksi Rico kuitenkin alkoi kertoilla kivien takana aukeavasta maisemasta, jolloin naaras koetti pyyhkiä murheensa taka-alalle. Kyllä hän vielä jotakin keksisi.
"Minä pidän metsistä. Ja niityistäkin." Pienen hetken joutui nuorikko vielä keräilemään ajatuksiaan, ennen kuin pirteä hymy palasi tuon kasvoille.
"Olisi oikein mukavaa, jos voisitte viedä minut sinne."

Kannustavasti uros huomautti kiipeämisen olevan lopuillaan, mistä keltaharjaksinen oli hyvin kiitollinen. Naaras oli hyvin väsynyt, vaikka sitä koettikin piilotella, eivätkä jalat olisi häntä enää ehkä kauan näin vaikeassa maastossa kantaneet.

// Hienot nuo uudet hahmosivusi, muuten. n__n //

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 7, 2008, 18:01

"Saanen vielä tiedustella, että miten noin kaunis neito tänne Andriaanaan päätyi? Tai siis tarkoitan sitä, että mikä sai teidät lähtemään näinkin kauas?", pienikokoinen koira lausahti.
Rico teki vielä viimeisen loikan ja uros oli kalliomuodostelman huipulla. Tupsukorva katsahti taakseen ja katsoi, että nuori naaras pääsee vielä viimeisenkin kiven yli. Kojoottikoira oli varmasti uupunut kulkemastaan matkasta. Ehkä he voisivat hieman levähtää, ennen kuin lähtevät laskeutumaan.

"Tällaiselta täällä nyt sitten näyttää. Mitä pidätte, Aamunkajo?", uros sanoi.
"Olette varmasti väsynyt, olettehan kulkeneet todella pitkän matkan. Tahtoisiko arvon neiti lepuuttaa ihania keltaisia tassujaan, ennen kuin jatkamme matkaa? Täältä on hyvät näkymät niin merelle, kuin saarellekin, eikä säätilakaan ole ollenkaan hassumpi", Rico jatkoi.

Lunnikoira loikkasi vierellään olevan kiven päälle tähyilläkseen hieman edessä avautuvaa maisemaa. Sitten uros istahti kivelle ja vaihtoi kohteliaan asenteensa hieman flirttailevammaksi:
"Kerrohan, kultaseni, kuinka vanha olette? Neidillä on muuten harvinaisen kauniit kuviot turkissaan..."

//No ne nyt vaan on tuollaiset nopeasti sutaistut kökköset... ^^'

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 7, 2008, 22:56

"Andriaana? Sekö on tämän paikan nimi?" kysyi Aamunkajo kiinnitettyään huomion Ricon kysymyksessä vilahtaneeseen nimitykseen. Hetken naaras pyöritteli nimeä mielessään tullen lopulta siihen tulokseen, että hän piti nimestä. Andriaana kuulosti oikein hyvältä paikalta viettää aikaa vaikka hiukan pitempäänkin.
"Ja tuota, en minä varsinaisesti tänne lähtenyt. Tai siis en tiennyt päätyväni juuri tänne. Lähdin Vaellukselle, eikä silloin voi ikinä tietää minne lopulta päätyy", selitti nuorukainen pitäen katseensa jälleen tiiviisti kivikossa. Jalat olivat alkaneet täristä varsin epämiellyttävästi, kuin olisivat tekemäisillään lakon hetkellä millä hyvänsä. Vaikealla polulla pysyttely vaati kaiken keskittymisen, mitä naaraalla vain oli tarjota.

Lopulta pääsi Kajokin astelemaan viimeisten kivien yli tasaisemmalle kalliolle, josta ei enää ollut suurta vaaraa pudota takaisin meren hyiseen syleilyyn. Millään ei saanut nuorukainen pidäteltyä pientä helpotuksen tuomaa huokausta, joka tosin vaihtui nopeasti hämmästyneeksi henkäykseksi. Kaksikon edessä aukeni aivan toisenlainen maailma, jolla ei ollut mitään tekemistä karun kalliomaaston kanssa. Väsymyksestään huolimatta otti naaras vielä muutaman askeleen eteenpäin, jotta näkisi paremmin alhaalla levittäytyvän maiseman.
"Se on kaunis", huokaisi mustakeltainen toiselle haltioituneena. Vehreitä metsiä jatkui silmänkantamattomiin, pienempien ja suurempien niittyjen sitä täplittäessä. Näky oli mitä suurenmoisin pelkän meritasangon jäljiltä.

Kaikeksi onneksi Rico ehdotti pientä lepotaukoa, eikä Kajo vastustellut lainkaan. Hymyillen tuo kääntyi kohti kivelle istahtanutta lunnikoiraa ja laskeutui vatsalleen makaamaan vasten kalliota. Edes makuualustan kovuus ei jaksanut nuorikkoa haitata nyt kun elämä tuntui taas hymyilevän. Aurinkokin paistoi oikein lämpimästi ja kuivatti varsin tehokkaasti mustakeltaista turkkia.
Uroksen kehaistessa naaraan kuviointia ei Kajo voinut peitellä pientä, iloista naurahdusta. Hänestä oli melkeinpä hassua, kuinka toinen jaksoi häntä kaiken aikaa kehua.
"Kiitos!" lausahti kojoottikoira ja taitteli etutassunsa ristiin eteensä.
"Luulisin olevani noin kahdeksantoista kuunkierron ikäinen. Entäs te?" Edelleenkään ei Kajolla ollut harmainta hajua toverinsa salaisista aikeista, joten huolettomasti tuo vain heilutteli häntäänsä korujen kilahdellessa vasten kalliota.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 8, 2008, 18:27

"Kyllä, tämä on Andriaana. Tällä saarella elää viisi erilaisista koiraeläimistä koostuvaa laumaa: Afuel, Befalas, Carmis, Djala ja Edera. Jokaisella laumalla on omat alueensa. Olemme muuten nyt Befalaksien mailla. Laumojen omien alueiden lisäksi saaren eteläkärjessä on kaikkien laumojen yhteisiä alueita, siellä kaikki saavat aivan vapaasti olla. Toki olen itsekin Ederasta ja olen nyt Befalaksen mailla. Se on aivan sallittua. Oikeastaan me ederalaiset olemme niitä kaikkein tarkimpia omista alueistamme, sillä Edera on vielä melko uusi lauma ja näinollen meillä ei ole omaa maata niin runsaasti, kuin muilla laumoilla. Niin, ja toki on laumattomat, runsas joukko sellaisia, jotka eivät kuulu mihinkään laumaan", Rico selosti hieman saaren käytännöistä.

Kivi, jolla Rico istui, oli kylliksi suuri, jotta lunnikoirauros saattoi käydä siihen makuulleen. Uros raaputti huvin vuoksi kiven pintaa kuusivarpaisella etutassullaan.
"Kahdeksantoista kuunkiertoa? Olette siis puolisentoista vuotta. Itse olen suurinpiirtein neljävuotias", Rico lausahti ja siirsi katseensa kivestä Aamunkajoon.

"Miten on? Aikooko neiti Aamunkajo jäädä tänne pidemmäksikin aikaa? Olisi todella suuri sääli, mikäli lähtisitte... Ei noin kauniita naisia ihan joka päivä tänne meikäläisen iloksi tupsahda", uros sanoi, katsoen suoraan nuorta naarasta tämän kirkkaisiin silmiin.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 8, 2008, 23:07

Hiljaa ja tarkkaavaisesti Aamunkajo kuunteli Ricon selostusta, joka oli kuin suoraan matkailuesitteestä napattu. Moisesta ihmisten käytännöstä ei toki villinä kasvaneella kojoottikoiralla ollut hajuakaan, joten ennemminkin uros toi nuorukaisen mieleen sen, kuinka hänen isänsä oli häntä aikoinaan opettanut. Kertonut heidän heimonsa alueista sekä sen asukeista ja kasvistosta. Jopa muutaman parantavan kasvinkin oli naaras oppinut tunnistamaan, myrkyllisiäkään toki unohtamatta. Se olisikin sitten eri asia, löytyisikö kyseisiä kasveja Andriaanalta. Olisihan se hieman sääli jos hienot opit menisivät täysin haaskuulle raaka-aineiden puuttumisen takia.
Päätään kallistaen katseli naaras lunnikoiraa, kun tuo lopetteli puhettaan.
"Minä kai olen sitten täällä laumaton", totesi nuorikko ennemmin itselleen kuin urokselle. Olisikohan täysin väärin kuulua sekä Tasangon heimoon että johonkin paikallisista laumoista? Sitä pitäisikin pohtia. Keltakuvioinen kun ei pitänyt lainkaan yksinolosta, joten ehkäpä sitä voisi johonkin laumaan liittyä saarellaolon ajaksi. Jos se vain olisi soveliasta.

Keskustelu siirtyi saaresta ikäasioihin, joka näytti olevan hivenen hankala puheenaihe kahden erilaisen laskentatavan ansiosta. Kajolla ei ollut juurikaan ollut tarvetta numeroita liiaksi pyöritellä, joten toisen iän mieltäminen oli hänelle hivenen hankalaa. Hymy ei kuitenkaan huulilta värähtänyt, silmienkin tuikkiessa edelleen onnellisina. Sen verran hän kyllä tajusi, että neljä oli huimasti enemmän kuin puolitoista.
"Olette vanhempi kuin minä, mutta silti pienempi!" naurahti nuorikko hyväntahtoisesti. Ei hän tahtonut toista loukata, mutta moinen epäkohta oli hänestä jokseenkin huvittava.

Ricon seuraavat sanat saivat Kajon hieman kurtistamaan kulmiaan ja kallistamaan päätä mietteliäästi. Toinen otsalla olevista kellanvärisistä hiustupsuista laskeutui nätisti silmän päälle.
"Jaa, en minä ainakaan ihan heti ole pois lähtemässä. Kun juurihan vasta tulinkin. Joskus vielä palaan heimoni luo, mutta en vielä aikoihin." Se oli sitten päätetty, mietti naaras päätään nyökäyttäen. Hetkeksi eksyi katse jälleen ihailemaan kallioiden alla levittäytyvää metsämaisemaa. Kyllä täällä kelpaisi elää vähän aikaa, ja miksei vähän pidempääkin.
Katse kääntyi takaisin kivellä makaavaan urokseen ja lyhyt naurahdus purkautui jälleen koiraeläimen huulilta. Naiseksi oli toinen häntä kutsunut. Tsh, ei hän vielä nainen ollut! Nuorukainen, siksi häntä olivat kaikki tätä ennen nimittäneet. Ei kai hän yhden merimatkan aikana ollut voinut niin paljon vanhentua?

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 9, 2008, 17:09

"Voit toki liittyä johonkin laumaan, mikäli tahdot. Eikä laumattomana eläminen oikeastaan poikkea laumaankuuluvan elämästä juurikaan. Ajattelehan, tavallaan kaikkien laumojen alueet olisivat myös teidän alueitanne", Rico sanoi ja naurahti, vaikka ymmärsi kyllä, että naaras puhui enemminkin itsekseen, kuin hänelle.

Aamunkajon mainitessa Ricon pienestä koosta, repesi uros huvittuneena nauruun.
"Voih, olette kovin hauska, Aamunkajo-neiti. Minä tuskin tästä enää kasvan, paitsi ehkä leveyssuunnassa. Mutta tietääkös arvon neiti, että pienikokoisena oleminen on varsin mukavaa. Olen huomattavasti paljon ketterämpi ja myös suloisempi, kuin esimerkiksi joku isokokoinen susi", lunnikoirauros sanoi ja iski naaraalle silmää mainitessaan omasta ulkonäöstään.
"Ketteryydestä muuten puheen ollen, selvisitte varsin taidokkaasti ylös. Onko neiti kenties harrastanut jonkin sortin vuorikiipeilyä joskus?", tupsukorva vitsaili.

Uroksen suupielet hieman laskivat nuoren naaraan mainitessa jotain heimosta, mutta perusvirne ei kuitenkaan koiraan naamalta kaikonnut.
"Heimonne? Kuulutte siis jonkinlaiseen heimoon? Oih, kerrohan minulle siitä jotain, kaunokainen. Liittyvätkö nuo kauniit korunne jotenkin siihen?", hurmuri uteli nuorelta naaraalta.
Rico nousi ylös, hypähti alas kiveltä ja asettautui taas makuulleen, nyt tosin mustakeltaisen naaraan vierelle.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 9, 2008, 23:15

Hetkisen katseli Aamunkajo kellanvärisiä etutassujaan ja asetteli niitä hivenen parempaan asentoon.
"Niin, en tiedä vielä. Ehkä liitynkin johonkin laumaan." Ajatus laumattomuudesta ei oikein lämmittänyt naaraan mieltä, vaikka uroksen kertoman mukaan vailla laumaakin sai laumallisten alueilla liikkua. Hän pelkäsi, että tuntisi itsensä lähinnä tunkeilijaksi, jos luvatta liikkuisi toisten mailla. No, eipä hänellä nytkään lupaa olinpaikkaansa ollut, mutta ehkä tämä olisi jotenkuten luvallista. Eihän hän ollut saapuessaan voinut tietää rantautuneensa jonkun omistamalle alueelle.
Kenties hän voisi etsiä tämän Befalaksen johtajan ja pahoitella luvatonta läpikulkuaan. Heilauttaen kuivuvaa harjastaan nuorukainen totesi sen olevan varmasti kohteliainta.

Onneksi Rico oli varsin veikeä kaveri, eikä ottanut nokkiinsa kokonsa arvostelusta. Uroksen nauraessa naurahti Kajokin ikään kuin seuraksi. Ei hän itsekään mikään koon jättiläinen ollut, joten ymmärsi kyllä mitä toinen tarkoitti pienuuden eduilla. Niinpä hän nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi niin, että korvista riippuvat helmet heilahtelivat jälleen toisiaan vasten.
"Oi, en minä vuorikiipeilyä. En ole juuri vuorilla ennen käynyt, ne alueet kuuluivat toiselle heimolle. Me asuimme tasangolla, siitä nimikin, Tasangon heimo", kertoili naaras Ricolle.

Pian lunnikoira siirtyi naaraan vierelle ja tahtoi kuulla lisää tämän heimoelämästä. Aidosti ilahtuneena hymyili kojoottikoira Ricolle. Useimmat vieraat, joita Kajo oli matkansa aikana tavannut, eivät olleet osoittaneet juurikaan kiinnostusta tällaisia asioita kohtaan. Rico tosin oli muutenkin erilainen kuin muut, paljon kiltimpi ja mukavampi.
Häntäänsä heilutellen käänsi naaras katseensa vierelleen siirtyneeseen urokseen.
"Kerron toki! Kuten aiemmin sanoin, on Tasangon heimo aika kaukana täältä. Meren toisella puolen. Siihen kuuluu paljon koiraeläimiä, kuten minun isäni." Oranssien silmien katse siirtyi vasempaan etujalkaan kiinnitettyyn pronssikoruun. "Kaikilla heimolaisilla on tällaisia koruja. Mitä enemmän, sitä enemmän niiden kantaja osaa ja tietää asioita. Minulla on vielä aika vähän koruja, kun vertaa vaikkapa johtajaan. Hänellä niitä on hurjan paljon!"

Yhtäkkiä Kajosta alkoi tuntua yhä vahvemmin, että hän oli hurjan väsynyt. Olihan hän yönsä vieraalla saaripahasella nukkunut, mutta ei kylmällä rannalla makaaminen ollut juuri lepoa tuonut. Haukotuskin karkasi nuorikon huulilta, jolloin tuo laski päänsä etukäpäliensä päälle, kertomustaan vielä kuitenkin jatkaen.
"Kaikki heimolaiset kunnioittavat Maan lakia. Se opettaa, ettei ketään saa tappaa turhaan. Minusta se on hyvä, tappaminen on kamalaa." Silmät tuntuivat painuvan väkisinkin kiinni, mutta sen estäminen tuntui kovin turhalta. Olihan hänellä Rico untaan valvomassa. Hän ei antaisi naaraalle tapahtua mitään pahaa.
"Kuule, voisinkohan minä levätä hetken? Mennään... Mennään sitten sinne... Niitylle."

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 10, 2008, 15:03

Rico kuunteli kiinnostuneena Aamunkajon kertoessa heimostaan ja Maan laista, samalla katsellen naaraan etujalassa olevaa kuviota. Rico näki siinä selkeästi auringon. Tuo kuvio kuvasti uroksen mielestä mainiosti nuorukaisen kohteliasta käyttäytymistä. Lunnikoiran katse siirtyi kuitenkin turkin kuviosta naaraan koruihin tämän kertoessa niistä.

"Helynne ovat sangen mielenkiintoisia. Jos tuo teidän korumääränne on mukamas pieni, niin miten johtajanne oikein jaksaa kantaa niitä kaikkia omiaan? Minulle riittää hyvin tämä yksi panta. Mutta nuo kyllä sopivat neidille erinomaisesti", Rico naurahti.
"Ymmärsinkö siis oikein, että näitä koruja saa lisää sitä mukaan, kun vanhenee ja viisastuu?", uros jatkoi tarkastellen yhä Aamunkajon koruja.

"Toki, levätkää rauhassa, arvon neiti Aamunkajo. Näytätte varmasti hurjan suloiselta nukkuessanne", Rico lausahti ja katseli vierellään makaavaa, väsynyttä naarasta.

//Möf, anteeksi. Lyhyttää~

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 16, 2008, 17:38

// Anteeksi pieni jumitus, mutta kipeänä olen ollut. ^^ //

Pienesti Aamunkajo naurahti Ricon kommentille johtajansa korupaljoudesta, vaikkei häntä asia juurikaan huvittanut. Heimon parissa kunnioitetun johtajan irvailu kun tuntui jotenkin todella väärältä, vaikka mielikuva hänestä painumassa kantamustensa taakasta olikin varsin mielenkiintoinen. Onneksi kukaan heimolaisista ei ollut kuulemassa.
"Johtaja on todella vahva", perusteli naaras lopulta lunnikoiralle. Tottahan tuo olikin, ikäänsä nähden hän oli huomattavan hyväkuntoinen uros. Aivan kuin johtajan kuuluikin.
"Teidänkin pantanne on oikein hieno. En ole ennen nähnyt tuollaista kenelläkään", kehui nuorukainen nyökäten kohti uroksen mustaa piikkipantaa. Hän ei pohtimisestaan huolimatta keksinyt miten piikit oli siihen tuolla tavoin kiinnitetty. Näytti hieman kuin ne olisivat törröttäneet ulos suoraan koiran kaulasta.

Vaikka painoi päänsä lepäämään tassuihinsa, jaksoi Kajo silti yhä hymyillä suloisesti Ricolle, joka keksi yhä uusia kysymyksiä heimoon ja koruihin liittyen.
"Joo, ihan niin. Aina kun oppii jotakin uutta --" Lause katkesi leveään haukotukseen, joka sai naaraan silmät painumaan kiinni ja korvat vasten niskaa. "-- Saa uuden korun. Erilaisista jutuista saa aina erilaisen korun", jatkoi kojoottikoira vielä unisesti.
Pikku hiljaa alkoi naaraan hengitys muuttua rauhallisemmaksi, kun tuo vajosi turvalliseen uneen ystävänsä vierellä.
"Kiitos Rico. Te olette todella kiltti", mumisi keltamerkkinen ja heilautti häntänsä vierelleen. Taisipa häntä mennä epähuomiossa osittain Ricon päällekin, mutta sitä ei uneen vajonnut koiraeläin huomannut.

// Ellei mitään ihmeempää tapahdu, niin tämä nukkuupi tässä nyt iltaan asti. //

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 16, 2008, 18:58

//Ei mitään, pitäähän sitä nyt kunnolla parantua, että jaksaa taas pelata, ehheh... n_n

Aamunkajon sanottua johtajaansa vahvaksi, tuli Ricolle hieman sellainen tunne, että oli jotenkin loukannut naarasta ja virne katosi. Tämä johtaja oli varmaankin erittäin tärkeä Aamunkajolle. Lunnikoira ei kuitenkaan viitsinyt sanoa asiasta enää mitään. Rico hymähti tyytyväisenä Aamunkajon kehaistessa uroksen pantaa ja virnistys palasi taas pienen uroksen suupielille.

Uros ei raaskinut enää esittää uusia kysymyksiä, sillä naaras olisi varmasti tahtonut jo nukkua.
"Eääh, tekisin mitä tahansa teidän vuoksenne, kaunis neiti Aamunkajo", Rico sanoi vielä ja oli vähällä tyrskähtää nauruun.
Meniköhän kohteliaisuuksien lateleminen jo pikkuhiljaa hieman yli? Noh, ainakin naaras näytti olevan mielissään. Lunnikoirauros käpertyi pienelle kerälle kojoottikoiran vierelle ja painoi päänsä etukäpäliensä päälle. Aamunkajon häntä hipoi Ricon kylkeä. Se sai uroksen yhä iloisemmaksi. Ei narttu ainakaan tätä näyttänyt inhoavan. Rico katseli, kuinka nuori naaras vaipui suloiseen uneen. Uros antoi silmiensä painua kiinni ja torkahti itsekin kevyeen uneen.

//Kamala, kirjoitetaanko se kevyyseen vai kevyeeseen..? O__Ò
/// Hah, osaan kirjottaa! :''D

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 18, 2008, 23:16

// Haha, tuota pitikin miettiä oikein kunnolla. =D Mutta itse asiassa se lienee kevyeen. //

Turvallinen oli ystävän vierellä nukkua, ja kaikessa rauhassa Aamunkajo useamman tunnin unten mailla viettikin. Välillä heilahtivat keltakärkiset korvat ja saivat nahkanauhoihin pujotetut helmet kilahtamaan toisiaan vasten. Pieni, tyytyväinen hymy pysytteli naaraan huulilla, kuin mikään sitä ei olisi voinut pois pyyhkiä. Kaikki tuntui olevan hyvin, paremmin kuin oli ollut pitkiin aikoihin.
Unessaan Kajo näki heimolaisensa, näki isänsä ja johtajansa. He olivat hänestä ylpeitä, kun nuorukainen kertoi heille seikkailuistaan maailmalla. Ricokin oli paikalla, virnisti tavanomaista virnettään kaikille, ja kaikkien mielestä se oli kovin veikeää. Kaikki olivat niin kovin onnellisia.

Illan tullen alkoi naaras liikehtiä levottomammin, kun uni alkoi väistyä valvetilan tieltä. Aurinko paistoi yhä, mutta se oli siirtynyt alemmas ja maalasi merenpinnan kauniin oranssiseksi. Merilinnut huusivat toisilleen kuin olisivat toivottaneet hyvää yötä, ennen kuin laskeutuivat rannalle nukkumapaikkaa etsimään.
Päiväunta nukkuneen oli sitä vastoin aika avata silmänsä, kuten Kajo haukotellen tekikin. Virkistyttyään katseli naaras hetken horisonttia, ihaili sen kauneutta. Hän ei ennen ollut ennen tätä päivää voinut tarkastella maisemaa näin ylhäältä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt koko maailman samalla kerralla. Niin ei tokikaan tainnut olla, sillä Tasangon heimon asuinsijoja ei näkynyt. Maailma oli niin kovin iso, eikä nuorikko sitä oikein osannut edes käsittää.

Lopulta kääntyi oranssien silmien katse maisemasta kojoottikoiran vierellä kellivään Ricoon. Hellästi tökkäisi naaras lunnikoiraa kuonollaan, jotta toinenkin pikku hiljaa heräisi.
"Ricoo", huhuili Kajo hiljaa, jottei toinen sentään säikähtäisi.
"Voisimmeko me nyt mennä sinne niitylle?"

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 20, 2008, 13:50

Lepo oli tervetullutta, sillä kevyt uni muuttui pian syväksi ja makeasti nukkui lunnikoirauros kertaakaan heräämättä. Vasta silloin Rico heräsi, kun Aamunkajo hänet herätti. Hieman oli uros pyörällä päästään. Kesti hetken, ennen kuin tupsukorva tajusi, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hieman haparoivin askelin uros nousi ylös ja ravisteli turkkiaan, ikään kuin samalla ravistaen itsensä hereille.

"Mitä? Missä helv-", Rico ihmetteli herätessään, mutta sai onnekseen tukittua suunsa.
"Oh! Suonette anteeksi, arvon neiti. Taisin itsekin hieman torkahtaa. Ette kai suinkaan ole odotelleet kauaa? Niin, sinne niitylle! Lähdetään vain", uros jatkoi.
Lunnikoira haukotteli suutaan maiskuttean ja venytteli jäseniään. Uros katsahti kaunista auringonlaskua, siirsi katseensa Aamunkajoon ja otti taas perusvirneen naamalleen.

"Tulehan, kultaseni", Rico huikkasi ja lähti kevyin, hieman loikkivin askelin laskeutumaan.
Rico yritti taas parhaansa mukaan etsiä turvallista reittiä nuorelle naaraalle. Nokoset tekivät hyvää ja uros oli taas täysin pirteä. Huomaamattaan uros hyppelehti hieman liian reippaaseen tahtiin alas, samalla iloisesti lauleskellen.
"Oh, anteeksi, neiti. Innostuin hieman...", Rico pahoitteli ja pysähtyi odottamaan.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 22, 2008, 21:47

Pienen tökkimisen voimalla näytti Rico heräilevän, mutta uroksen reaktio moiseen tapahtumaan sai Aamunkajon hivenen ymmälleen. Hetkiseen ei lunnikoirassa näkynyt jälkeäkään siitä kohteliaasta ja avuliaasta uroksesta, joka tuo oli ennen nukkumistaan ollut. Keltamustan naaraan pää kallistui ihmetyksestä, mutta pian Rico jo näyttikin olevan jälleen oma itsensä. Oliko Kajo siis vain kuvitellut kaiken? Perin merkillistä.
"Oi, tuota, en minä yhtään kauan odottanut. Nukuin oikein hyvin", lausui nuorukainen pientä epävarmuutta äänessään. Varovasti koetti tuokin toiselle jälleen hymyillä, vaikka edelleen askarruttivat uroksen nopeasti peitellyt sanaset mieltä.

Kajokin nousi ylös nukkumapaikaltaan ja venytteli hiukan jäykiksi käyneitä lihaksiaan. Ei ollut kallio todellakaan mikään maailman mukavin nukkumapaikka, varsinkaan näin jälkikäteen ajateltuna. Väsyneenä sitä saattoi jäädä melkein mihin tahansa, mutta herättyään saattoi hyvinkin toivoa, että olisi valikoinut makuualustansa hieman tarkemmin.
"Juu, tulen!" huikkasi naaras Ricolle, joka jo innostuneena lähti laskeutumaan kivikkoista polkua alemmas. Vielä kävivät oranssiset silmät kauniissa auringonlaskussa, kun lapojaan kohauttaen päätti nuorikko unohtaa uroksen oudolta vaikuttaneen käytöksen. Ehkäpä tuo oli vain hivenen äreä herättyään tai jotakin vastaavaa.
Mielessään Kajo heitti hyvästit meren takaiselle elämälleen ja lähti varoen uuden ystävänsä perään.

Hankala oli polku tälläkin puolen kalliota, mutta kuitenkin huomattavasti toista seinämää helpompi laskeutua. Tai no, olisi meren puolellekin varsin helppo ollut laskeutua, mikäli äkkipysähdys vasten aaltoja olisi kiinnostanut. Ylös pääsy oli eri asia, mutta onneksi ei sitä enää tarvinnut murehtia. Nyt oltiin jo voiton puolella, lähellä turvallista metsikköä.
Rico eteni huolettomasti laulellen, ja Kajo liittyi iloisesti kuoroon. Varsin sekalaiselta mahtoi kahden suunnittelemattoman laulun päällekkäinen hoilaaminen kuulostaa, mutta se ei naarasta häirinnyt. Kirkkaalla äänellään tuo lauloi mitä mieleen juolahti, kuulosti se sitten fiksulta tai ei.
Lunnikoira eteni kovin nopeaan tahtiin ja vaikka nuorikko kuinka teki parhaansa, ei tuo tahtonut toverinsa perässä pysyä. Onneksi uros kuitenkin lopulta pysähtyi odottamaan.
"Ei se mitään. Te olette varmaan kulkeneet todella paljon kallioilla, kun osaatte sen noin hyvin?" tiedusteli naaras saatuaan toisen kiinni.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 23, 2008, 9:13

"Laulatte kauniisti", Rico huikkasi ja jatkoi lauluaan hyräillen. Naaras oli sangen viehättävää seuraa, vaikka olikin ehkä liian nuori Ricolle. Rico keskeytti hyräilynsä ja naurahti.

"Kiitos, olettepas te kohtelias, neiti. Ette tekään hassummin osaa. Noh, onhan tässä hieman tullut kiipeiltyä neljän vuoden aikana. Mutta taidoistani on kiittäminen kiipeilyyn erikoistuneen ruumiinrakenteeni. Me lunnikoirat olemme luonnostaan melko taitavia vuorikiipeilijöitä, vaikka itse sanonkin. Katsohan näitä tassuja", Rico lausahti ja esitteli naaraalle kuusivarpaista etukäpäläänsä tyytyväisenä hymähtäen.

Pienen varpaidenesittelytuokion jälkeen Rico lähti taas loikkien etenemään. Nyt tosin sen verran hitaampaan tahtiin, että kojoottikoiranaaras pysyisi perässä. Onneksi saarenpuoleinen rinne oli loivempi, kuin merenpuoleinen. Ricon onnistui löytää pieni polun tapainen, tasainen reitti. Reitti oli hyvin kapea, mutta kuitenkin riittävän leveä, jotta sitä myöten pystyi laskeutumaan ilman, että täytyi kiipeillä suurien kivien yli.

Pian olivat kaikki uroksen neljä käpälää tasaista maata vasten. Havumetsä alkoi aivan kalliomuodostelman juurelta, jonka muodostamien varjojen vuoksi alhaalla oli pimeämpää, kuin muodostelman huipulla.

"Tästä on vielä vähän matkaa niitylle. Joudumme kulkemaan metsikön läpi, mutta niityllä on varmasti huomattavasti valoisampaa, kuin täällä", uros lausahti ja vilkaisi Aamunkajoa.

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 24, 2008, 18:17

Pieni kikatus pääsi nuoren naaraan suusta, kun Rico kesken laulelun hänen ääntään kehui. Eipä sillä, varsin suloinen Kajon puhdas lauluääni olikin.
"Kiitoksia", sanoi mustakeltainen yksinkertaisesti ja jatkoi laulamistaan mieleensä pulpahtelevilla sanoilla.
Pian kojoottikoira kuitenkin hiljentyi kuulemaan, kuinka uros kertoi kiipeilytaidoistaan. Aivan ei voinut naaras väittää ymmärtävänsä toisen puheita erikoistuneesta ruumiinrakenteesta ja lunnikoirista, sillä kovin vieraita olivat rodunjalostukselliset asiat villinä kasvaneelle elikolle. Mielenkiinnolla hän kuitenkin kuunteli ja koetti painaa asioita mieleensä. Mistäpä sitä ikinä tietäisi, jos tarpeen joskus tulisivat tällaisetkin tiedot.
Kun Rico alkoi esitellä varpaitaan kallisti Kajo päätään, jotta näkisi paremmin mikä toisen tassuissa oli niin erikoista. Kun oranssit silmät lopulta havaitsivat kaikki kuusi varvasta, pääsi hämmästynyt huokaus nuorikon huulilta.
"Ooh... Teillä on noin monta varvasta! Ei ihme, että olette niin taitava kiipeilijä." Koskaan ei naaras ollut nähnyt vastaavaa, ja mielellään hän olisi lähemminkin toisen tassuja tutkinut. Mutta eihän sellaista tokikaan sopinut ehdottaa, joten vaiti jatkoi hän opastajansa seuraamista.

Kaikeksi onneksi kallio oli melko loivaa seinämän tällä puolen, ja matka taittui varsin vikkelään. Tarkasti täytyi Aamunkajon kyllä katsoa mihin käpälänsä asetti, jottei olisi päätynyt liukastumaan pikkukiviin tai muuta vastaavaa. Mutta kyllä sitä hyvin levänneenä jaksoi keskittyä, kun oli mukavaa matkaseuraakin.
Lopulta pääsi kaksikko tasaisemmalle maalle ja naaras oli hyvin onnellinen tuntiessaan sammaleisen maaperän tassujensa alla. Tuntui paljon turvallisemmalta ja kotoisammalta kuin karu kivikko.
"Odotan innolla, että pääsemme perille", sanoi nuorukainen uroksen kertoessa heidän joutuvan kulkemaan metsikön läpi. Eipä puinen ja hämärä ympäristö naarasta toki haitannut, mutta puuttomiin tasankoihin tottunut kojoottikoira tunsi kuitenkin enemmän vetoa niitty-ympäristöön. Niinpä tuo ottikin innokkaasti ensimmäiset askeleet kohti havumetsää ja tarkkaili samalla ympärillään kasvavia puita, kuin tutkien olivatko ne samanlaisia kuin kotipuolessa.

// Tahtoisiko teikäläinen sinne niitylle peliä jatkaa? =3 //

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by yoshi on Apr 25, 2008, 14:16

"Toivotaan, että niitylle paistaisi vielä aurinko", Rico sanoi.
Lähinnä itsekseen puheluksi jäivät lunnikoirauroksen sanat, sillä naaras oli jo ehtinyt jonkin matkaa Ricon edelle. Uros oli mielissään siitä, että Kajo suhtautui näinkin innokkaasti Ricon opastamaan retkeen.

'Hyvä p*rse', ajatteli lemmenjanoinen uros arvioidessaan naaraan takamusta kulkiessaan tämän takana.
Muuten uros olisi varmasti kertonut arviointinsa tuloksen ääneen, mutta Rico ei tohtinut hämmentää nuorta narttua. Mielellään olisi tupsukorva katsellut nuorta vartaloa vielä pidemmänkin tovin, mutta nyt oli opas jäänyt hieman opastettavastaan jälkeen. Niimpä pienikokoinen uros teki pienen juoksupyrähdyksen saavuttaakseen mustakeltaisen.

Rico siirtyi hieman itseään korkeamman naaraan rinnalle reippaasti askeltaen. Uros huomasi, kuinka Aamunkajo tarkasteli ympäristöään. Kaikki oli varmasti täällä Andriaanassa hyvin erilaista, kuin siellä, mistä nuori neiti oli kotoisin.
"Kuulehan, rakas Aamunkajo-neiti... Minusta olisi valtavan hienoa, jos te voisitte jäädä tänne Andriaanaan ihan pysyvästi", Rico lausahti ja katsoi mustakeltaista naarasta virnuillen kaksikon kulkiessa yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

//Jos teikäläinen vielä tähän vastailee ja sitten teen uuden töpön tuonne niitylle, kun ollaan saatu tämä "suunnitelma" selville, hm? :3

Re: Taivaisiin kohoavat kalliot
Post by hitodama on Apr 27, 2008, 19:57

Niin innokkaasti tarkasteli Aamunkajo ympäristöään, ettei hetkeen huomannut lainkaan kulkevansa vailla opastusta. Lopulta alkoi kuitenkin tuntua, kuin jokin olisi puuttunut ja nuorikko käänsi ihmettelevän katseensa tulosuuntaan. Mihin kummaan Rico oli jäänyt?
Nopeasti oranssiset silmät bongasivat vähän matkan päässä hölkkäävän lunnikoiran, joka oli syystä tai toisesta jäänyt jälkeen. Suloisesti naaras hymyili urokselle, kun tuo kojoottikoiran saavutti ja lähti tämän vierellä kulkemaan. Samalla pohti Kajo hyvää tuuriaan, kun oli heti saarelle saavuttuaan näin hyvän ystävän löytänyt. Ei varmasti käynyt niin ihan jokaiselle.

Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, saivat Ricon seuraavat sanat Kajon hivenen hämmentymään. Katse kääntyi pienestä uroksesta kaksikkoa ympäröiviin tummiin puihin, kun kojoottikoira pohti toisen sanoja.
"Niin, ehkä... Se voisi olla aika hienoa", lausui nuorikko varovasti ja heilautti häntäänsä. Mistäpä sitä tietäisi, totesi nuori naaras ja hymy levisi takaisin tämän huulille, kun kaksikko katosi hämärtyvän metsän uumeniin.

// Juu, tehdään näin. Toivottavasti saamme pikimmiten seuraa peliin. ^^ //