Aamunkajo - RPGs

Djala » Lato » Yhdessä emme ole niin yksin

Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Aug 22, 2008, 1:07

Aavemaisen hiljaisia olivat Djalan laumalle kuuluvan lehtimetsän sopukat, joita kuu taivaalta käsin heijastuksellaan valaisi. Muutama tähti näkyi tuikkivan tuon taivaankappaleen seurana, myöskin omaa valoaan yöhön luoden. Valoa yksinäinen kulkija metsässä tarvitsikin, jos ei pelkästään eteensä näkemisen vuoksi, niin ainakin turvallisuuden tunteen saavuttamiseksi.
Valitettavasti Aamunkajo ei kuitenkaan tuntenut oloaan kovin turvatuksi, vaan pikemminkin epävarmaksi ja yksinäiseksi. Hän oli jo reilun kuukauden ajan Andriaanan saarta asuttanut, ollen kuitenkin yhä samassa pisteessä, kuin vasta paikkaan saavuttuaan. Yksin, vailla lauman turvaa, vailla hyviä ystäviä. Vaikka yleensä olikin mitä positiivisin persoona, ei tupsukorvakaan juuri nyt jaksanut hymyillä. Eihän hymyä ollut kukaan näkemässä.

Ympärilleen vilkuillen kulki nuori naaras pitkin metsän pohjaa, koettaen olla kilisyttämättä lukuisia itseään koristavia koruja. Olisi vain tuntunut jotenkin väärältä rikkoa sitä hiljaisuutta, joka yössä vallitsi. Kun luonto oli hiljaa, tuli siinä kulkevankin pysytellä vaiti.
Jälleen naaras oli viettänyt yhden päivän etsien Befalasin johtajaa, Lackin Nivyvaksi kutsumaa naarasta, jotta olisi voinut pyytää lupaa liittyä hänen laumaansa. Hän ei kuitenkaan ollut löytänyt etsimäänsä, ja oli nyt varsin väsynyt.
Hetkeksi Kajo pysähtyikin suurikokoisen puun juurelle, kuin tämän rungosta turvaa hakien. Hän ei pitänyt metsistä pimeän aikaan, mutta hän ei ollut onnistunut löytämään niittyä tai muuta aukeaa paikkaa ennen yön laskeutumista. Hän oli siis kaiken lisäksi hivenen eksyksissä, sitä ei kai käynyt kieltäminen.

Huokaisten jatkoi kojoottikoira kuitenkin matkaansa, hän kun ei uskonut saavansa unta keskellä tiheää metsää. Hän oli syntynyt ja kasvanut aukean maaston ympäröimänä ja oli totutellut puiden runsauteen vasta saarelle saavuttuaan.
Puunrunkojen seasta pilkisti kuitenkin jotakin, minkälaista ei nuorikko ollut kuunaan kohdannut. Se sai kojoottikoiran pysähtymään paikoilleen ja tutkailemaan kohdetta katseellaan varsin kiinnostuneena, mutta ennen kaikkea varovaisena. Kyseessä oli neliömäinen ja jotenkin ränsistyneen näköinen... Kuutio? Naaras oli kuullut ihmisten rakentavan jotakin sen kaltaisia itselleen, mutta ei hän ollut koskaan sellaista nähnyt. Taloiksiko niitä kutsuttiin? Mahtoiko paikalla olla sitten ihmisiäkin, jos oli heidän rakennelmiaankin?
Huultaan purren jäi Kajo katselemaan puista latoa miettien, olisiko lainkaan hyvä idea tutkia hökkeliä tarkemmin. Uteliaisuus kun kutkutti vatsan pohjassa, mutta luontainen varovaisuus huuteli kieltojaan mielen perältä.

// Pipsu ja Hael. n_n //

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Aug 26, 2008, 13:02

Haelille oli aivan sama, oliko yö vai päivä. Sen ei ollut koskaan tarvinnut opetella näiden kahden asian eroa, eikä sitä, että yö olisi jollain tapaa vaarallisempi valoista aikaa. Hael ei edes tiennyt, mitä valo on. Se ei tiennyt värejä, ei osannut päätellä, miltä tähdet näyttivät taivaalla. Se ei edes tiennyt, miltä taivas näytti. Ylipäänsä mitään ympäristöstään ei koira tunnistanut.
Sen sijaan pimeys on koiralle tuttu elementti.
Hael oli syntynyt sokeana ja eli tämän tilan kanssa jokaisen päivän, jona hengitti. Uros oli joutunut opettelemaan äärimäistä varovaisuutta ja käyttämään järkeään keksiessään yhä uusimpia kikkoja, joilla helpottaa elämäänsä. Hieman nuoremmasta nuorukaisesta, Black Killeristä, erottuaan oli Hael lähtenyt seikkailemaan aivan uusille alueille. Hetken lepo oli luonut paimenkoirasukuiseen kummasti puhtia ja nyt puolipystykorvainen Sokeasilmä tarpoi metsikössä varovaisesti, jokaista askelmaansa harkiten, aistit terävinä kuin veitsen terä.

Mustanpuhuva koira kantoi hampaissaan pitkää puukarahkaa, jolla kokeili ympäristöä. Se heilautteli päätään puolelta toiselle jokaisella askeleella, kokeillen, ettei vain törmäisi mihinkään tai ettei vatsassa olisi esimerkiksi suuria kiviä.
Poika ei juurikaan ehtinyt ajatella mitään, sillä täysi keskittyminen oli asennettu vahtimaan turvallista kulkemista. Välillä nuorukaisen mieleen tulvahti ajatuksia, jotka koira kuitenkin hätisti tiehensä, ettei hänen otteensa vain herpaantuisi.
Missä isä on? Äiti? Sisarukset?
Missä hän oli itse?
Oliko tässä mitään järkeä?

Haelin vaellus päättyi, kun tämä haistoi vieraan hajun ilmassa. Vieraan koiraeläimen ja selvästi naaraan. Nuorukaisen pää nousi ilmaan, kepin levätessä yhä leukojen välissä, korvien liikahdellessa ääniä poimien. Jossain kuului etenemisen ääniä, kovin hiljaisia ja varovaisia. Koiraeläimen tuoksun lisäksi ilmassa haisi jokin kuiva ja erilainen.. kuin ruoho, muttei kuitenkaan. Kuollut, mutta ei silti vaarallinen. Ja puu, mutta ei sellainen puu, jotka lepäsivät aloillaan pitkinä ja voimakkaina ja joita piti väistää, koska ne eivät kaatuisi millään. Lahon puun tuoksu, sitäkö se oli?
Hael oli hieman sekaisin päästään, mutta enemmän sitä nyt huoletti vieras, jota koira ei kyennyt näkemään. Puolimaskinen käänsi korviaan hieman takaviistoon. Nephthys oli opettanut pojalleen, että suora huutaminen voisi olla riski, jos lähistöllä olisikin joku, joka halusi tehdä pahaa. Mutta mitä muuta Hael tekisi? Miten se saisi huomiota?

"Hoi, onko siellä joku?"

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Aug 27, 2008, 21:53

Aamunkajo ei osannut kuolemakseenkaan päättää, mitä hänen tulisi tehdä. Hän voisi tehdä niin kuin tuntui viisaalta ja jatkaa matkaansa, tai sitten hän voisi mennä tutkimaan kummallista puukuutiota. Väsyneellä mielellä oli vaikea ajatella tällaisia asioita, ja varsin levottomana naaras astelikin edestakaisin parin puunrungon välissä. Oranssiset silmät tuijottivat kiinteästi kohti muutaman kymmenen metrin päässä kohoavaa, ränsistynyttä rakennusta.
Pian kojoottikoiran kuumeinen pohdinta sai kuitenkin päättyä, kun nuorikon tupsukärkiset korvat nappasivat pienen äänen öisen metsän kätköistä. Nopeasti kääntyi naaraan pää kohti ääntä, joka kuului pian toisenkin kerran. Askelia, siitä Kajo oli melkoisen varma.

Lähes henkeään pidättäen jäi Kajo tutkimaan pimeää maisemaa katseellaan, vaan mitään ei hän saanut näköpiiriinsä. Nenä poimi vienon tuoksun ilmasta, hajun kertoessa toisen koiraeläimen läsnäolosta. Vieraan uroksen, joka piileskeli jossakin hämärän keskellä. Vähempikin olisi useaa muuta neitiä kauhistuttanut, mutta kojoottikoira tunsi vierasta kohtaan samaa uteliaisuutta, kuin puista hökkeliäkin. Vieras oli jotakin uutta ja mielenkiintoista, josta hän halusi ottaa selkoa. Varovasti nuorikko ottikin muutaman hitaan askeleen kohti suunta, jossa oletti toisen majailevan.

Pian uusi ääni kuitenkin kajahti kuuluville, ja Kajon askellus pysähtyi kuin seinään. Olihan se varsin yllättävää kuulla huhuileva huudahdus muutoin niin hiljaisessa maastossa.
"O-on", vastasi kojoottikoira kuulostaen pelokkaammalta, kuin miksi itsensä oikeastaan tunsikaan. Sen huomattuaan veti naaras hitaasti henkeään ja kohotti päänsä korkeammalle.
"Missä olet?" kysyi keltamerkki jo reippaammin, samalla ympärilleen tähyillen. Varoen jatkoi nuorikko melko haparoivaa kulkuaan toisen ääntä kohti. Vaikka tällainen kohtaaminen olikin hivenen jännittää, voittaisi se varmasti yksin olemisen.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Sept 3, 2008, 23:41

Hael seisoi aloillaan, nostaen puolipystyjä korviaan niin korkealle kuin vain kykeni. Se halusi kiinteästi kuulla vastauksen, tietää, ettei ollut yksin. Tietää, ettei toinen olisi juuri sellainen peto, joka odotti vain tilaisuutta tuhota viettoman ohikulkijan tieltään. Uros likipitäen pidätti hengitystään, melkein jo menetti toivonsa, sillä aika kului jännittyneen mielessä hitaasti. Sekunti oli minuutti, minuutti vuorokauden.
Mutta sitten kuului epävarma vastaus, mikä sai paimenkoiran värähtämään. Kovasti nuorukainen käänteli päätään, yritti hahmottaa mistä ääni tuli, muttei vielä kyennyt siihen. Harmin paikka.

Kuului lisää puhetta, myöskin askellusta. Puukalikkaa kanniskeleva koira otti muutaman askeleen kepillä ympäristöä tunnustellen, ennenkuin seisahtui odottamaan.
Narttu kysyi, missä hän oli.
Mistäpä Hael sen tietäisi?
Ajatus veti hieman mielialaa matalaksi.
"En.. oikein osaa sanoa", Hael haukahti vieraalle ilmaan, painaessaan korviaan hetkeksi takaviistoon. Harmitti.
"Yritä paikantaa minut hajuaistillasi. Ja seuraamalla ääntäni", koira opasti, jäädessään lopullisesti aloilleen. Nuorukainen kuuli ilmassa vieraan askeleen vaimeana, haistoi toisen tuoksun tulevan lähemmäksi. Kohta, voi kohta, saapuisi tuo salaperäinen kulkija sokeasilmän luokse.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Sept 5, 2008, 0:06

Ympärilleen hiljaa tähyillen Aamunkajo odotti kuulevansa toisen vastauksen kysymykseensä. Missä toinen oli, mihin suuntaan hänen tulisi kulkea. Naaraankin aika kului hitaasti, äänetön ja pimeä metsä tuntuivat imevän ajan kulun julmalla tavalla sisäänsä.
Lopulta odotus kuitenkin palkittiin, ja vieraan ääni kaikui jälleen yössä. Vastaus sinänsä ei tosin kovin suurta apua tarjonnut, ja sen kuultuaan kojoottikoira tajusi oman kysymyksensäkin varsin typeräksi. Miten toinen sen olisi osannut selittää? Eiväthän puut tai kivet metsän keskellä seisottaessa juuri maamerkkejä tarjonneet.
"Joo", vastasi nuorukainen lyhyesti vieraalle, päättäen kuitenkin jättää töppäilynsä omaan arvoonsa. Nyt tärkeintä oli toisen löytäminen.

Hitaasti ja ilmaa nuuhkien jatkoi Kajo etenemistään pimeyden keskellä. Uroksen haju tuntui voimistuvan, mikä sai keltamerkin kiihdyttävän vauhtiaan. Hän oli oikealla tiellä. Ääniä ei kuulunut, joten toinen pysytteli kai paikoillaan, mikä olikin ehkä hyvä. Se tästä nyt vielä olisikin puuttunut, jos kaksikko olisi huomaamattaan kulkenut toistensa ohitse.
Vaikka katselikin tarkasti ympärilleen, ei naaras huomannut vierasta, ennen kuin oli saapunut jo muutaman metrin päähän toisesta. Yhtäkkiä oranssiset silmät kuitenkin havaitsivat tummaturkkisen lajitoverin puiden välistä, ja hetken epäröimisen jälkeen kohosi hento hymy kojoottikoiran huulille.
"Löysin sinut", totesi nuorikko voitonriemuisesti ja sanojensa perään lyhyesti naurahtaen. Ensivilkaisun perusteella toinen vaikutti ihan tavallisen näköiseltä tyypiltä, eikä tämän suussaan kantama keppikään nuorukaista liiemmin ihmetyttänyt.
"Kuka olet?", kysyi Kajo melko hiljaisella, mutta uteliaisuutta tihkuvalla äänellä. Olisi tuntunut niin kovin väärältä huudella täydellä äänellä, kun se ei ollut enää mitenkään välttämätöntä.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Sept 9, 2008, 22:10

Mitä muuta Hael olisi voinut tehdä kuin odottaa. Kuullostella tuulen tuomia ääniä korvissaan, haistella maailman tuoksuja kirsullaan. Hengitellä rauhassa, odottaa. Tunnustella maata anturoillaan ja vain rauhoitella itseään.
Mitä ei nää, ei voi satuttaa.
Huono yritys, koska tuo oli valhe. Vaikkakaan, Hael ei vielä tähän mennessä ollut koskaan tuntenut, että joku satuttaisi häntä.
Oliko isän ja emon varoitukset olleet hieman liioiteltuja?
Paimenkoiran ajatukset katkesivat, kun mustansävyinen tajusi, että hänen mystinen ystävänsä oli saapunut paikalle. Keho värähti yllätyksestä, kun koira paikallisti nopeasti, missä suunnassa toinen on.

Hymy nousi ujona nuorukaisen kuonolle, korvien poimiessa sanoja tarkkaavaisena.
"Hei vain", Sokeasilmä tervehti kohteliaasti. Se nyökäytti samalla kuonoaan. Isä oli opastanut, että se oli kohtelias ele vieraalle.
Keppiä yhä kannatteleva koira nuuhki hieman toisen ominaistuoksua keuhkoihinsa. Haelilla oli hyvä muisti ja mikäli hän myöhemmin haistaisi tämän saman hajun, hän ainakin tietäisi, kenen kanssa on tekemisissä.
"Minun nimeni on Hael", sekarotuinen vastasi rauhalliseen sävyyn toisen kysymykseen, ottaessaan haparoivan askeleen eteenpäin. "Entä kuka sinä"
Vielä koira ei nähnyt syytä mainita sokeudestaan. Inhotti puhua siitä aina ensimmäisenä!

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Sept 12, 2008, 0:18

Ystävällisesti hymyili Aamunkajo vieraalle, ja vieras hymyili takaisin, joskin pitkää oksaa hampaissaan pidellen. Vasta nyt, kun toista vaivihkaa katseellaan tutkaili, tuntui naaras kyseisen puunkappaleen oikeastaan huomaavan. Suurta ihmetystä oksa ei kuitenkaan kojoottikoiran mielessä herättänyt, todennäköisesti toinen oli vain noukkinut sen pois tieltään tai jotakin vastaavaa. Tuskin siihen mitään erikoista sisältyi, ja miksi ihmeessä olisikaan? Metsässä kun oltiin, näkyi puuta joka puolella. Tyhmäksihän sitä olisi itsensä tuntenut, jos jokaista keppiä olisi jäänyt ihmettelemään.

Uroksen esitäytyessä Haeliksi nyökäytti nuorikko sirosti suippoa kuonoaan, korvistaan nahkanauhoilla riippuvien puuhelmien lyödessä liikkeen voimasta vaimeasti yhteen.
"Olen Aamunkajo, Kuutuulen tytär, Tasangon heimosta", esittäytyi keltamerkki heimonsa parissa oppimallaan tavalla. Vielä jonakin päivänä hän toivoi voivansa lisätä sanat "Befalasin laumasta" nimikkeen jatkoksi, mutta vielä ei sitä kunniaa hänellä ollut.
"Mutta voit sanoa ihan Kajoksi vain", naaras jatkoi päätään ystävällismielisesti kallistaen. Ei hän tahtonut turhan muodolliseksi heittäytyä, etenkään kun uros ei vaikuttanut juuri häntä itseään vanhemmalta.
"Hauska tutustua, Hael." Vielä kerran nyökäytti keltamerkki päätään kohteliaasti, täysin tietämättömänä siitä, ettei toinen voinut koko kohteliaisuutta edes nähdä.

Kun esittelyt oli hoidettu, asteli Aamunkajo vielä muutaman keveän askeleen kohti Haelia, pysähtyen lopulta liki kosketusetäisyydelle toisesta. Samassa kojoottikoiran mieleen muistui vain hetkeä aikaisemmin nähty puukuutio, joka oli päässyt melkein unohtumaan uuden tuttavuuden johdosta. Oranssiset silmät hapuilivat hetken pimeää metsää, ja naaras olikin erottavinaan tönön jossakin kaukana puiden välistä.
"Kuule..." aloitti tummaturkki ja nuolaisi mietteliäänä huuliaan.
"Tiedätkö sinä, mikä tuo puinen juttu tuolla puiden keskellä on?" tiedusteli nuorikko osoittaen merkitsevästi kuonollaan kohti latoa.
"En ole koskaan ennen nähnyt mitään sellaista", totesi keltamerkkinen aavistuksen nolona. Toivottavasti toinen ei pitäisi häntä nyt ihan sivistymättömänä, vaikka totta puhuakseen sitä Kajo taisi hieman ollakin.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Sept 18, 2008, 18:29

Haelin kasvoilla säilyi kohteliaan lämmin hymy, kun se seisoi pää suorassa, katsellen suoraan eteenpäin mitään näkemättä. Uroksella ei ollut hajuakaan, miltä hymyily edes näyttää, mutta silti joka kerta, kun hän halusi olla kohtelias ja antaa hyvän kuvan itsestään, tuntui suupielet kihoavan ylöspäin. Ja Hael antoi sen tapahtua. Emo oli aina sanonut pojalle tämän ollessa pieni, että hän näytti komealta hymyillessään. Haelilla ei ollut hajuakaan ulkonäöstään, joten hän ajatteli hymyksi kutsutun ilmeen olevan hyvin positiivinen asia, mitä tulisi näyttää maailmalle mahdollisimman usein.
Toisen nimi sai nuorukaisen naurahtamaan hieman. "Pitkä nimi sinulla", paimenkoira totesikin rauhallisen varovaiseen sävyyn.
"Jos se vain siis sopii, kutsun sinua mielelläni vain Kajoksi."
Häntä heilahti kevyesti, kun keppiä kannatteleva Sokeasilmä toivoi, ettei vain pahastuttaisi narttua ja saisi tätä lähtemään pois. Yksinäisyys on niin tylsää.

Lopulta Kajo kysyi urokselta, tiesikö tämä, mikä oli kumma puinen asia puiden siimeksessä. Se sai Haelin hieman rypistämään kulmiaan, mutta samalla naurahtamaan hieman itseironiseen sävyyn. Puolipystykorvainen käänsi päätään, mutta eihän hän tiennyt, minne hänen "katseensa" osoitti. Sillä ei ollut merkitystä.
"En ikävä kyllä osaa auttaa", Hael totesi. "On vaikea tunnistaa asiaa, mitä ei tule koskaan näkemään."
Paimenkoira toivoi, että tämä paljastaisi hailakansinisten silmien mustuuden ilman, että Kajo joutuisi noloon tilanteeseen. Hael oli niin tottunut tähän, eikä edes pahastunut. Koira otti pari askelta eteenpäin, varovasti hapuillen, jalkojaan korkealle nostaen, ettei vain kompastuisi jos vastassa olisi juurakko tai kivenmurikka. Kajon tuoksu oli vähän lähempänä kun Hael seisahtui taas, muutaman askeleen päässä.
"Olisin kyllä iloinen, jos viitsisit kuvailla sitä minulle. Vaikka en näe, haluan tietää, mitä ympärilläni on."
Hael hymyili jälleen ystävällisesti.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Sept 19, 2008, 20:40

Huvittuneena kallisti Aamunkajo päätään Haelin naurahtaessa hänen nimensä pituudelle. Ei naaras toki huomiosta pahastunut, sillä olihan nimellä todella pituutta ihan mukavasti. Oikeastaan hän piti siitä huomauttamista enemmänkin kohteliaisuutena kuin loukkauksena, sillä nimen perässä olevat liitteet osoittivat hänen kuuluvan johonkin. Ja kojoottikoira tahtoi kuulua, olla osa jotakin. Hän kun ei pitänyt yksin olemisesta sitten yhtään.
"Kajo käy hyvin", myötäili nuorikko pitkää häntäänsä heilauttaen. Hetken hän pohti, josko voisi käyttää uroksen nimestä jotakin lyhennelmää, mutta nelikirjaimista nimeä oli aika hankala enää pienemmäksi typistää. Vaan ehkä oli kuitenkin parempi niin, eipähän tarvinnut murehtia mitä toinen oli lempinimellä kutsumisesta mieltä.

Valitettavasti Hael ei näyttänyt juuri innostuvan puukuutiosta puhelemisesta, eikä vaikuttanut Kajoa paremmin tönöä tuntevan. Hieman sääli oli myös se, ettei uroksen jalomielinen yritys säästää naaras nololta tilanteelta oikein tuottanut tulosta. Ehei, nuorikko vain oletti, ettei paimenkoira pimeyden ja etäisyyden takia nähnyt puiden takaa pilkistävää lautahökötystä.
"No, se on kyllä aika kaukana. Jos katsoisimme lähem---" Lause katkesi kuin veitsellä leikaten keltamerkkisen kääntäessä oranssiset silmänsä kohti urosta. Totuus läimäisi naarasta päin kasvoja sellaisella voimalla, että hänen luuli jalkojensa pettävän alta. Merkityksettömiltä tuntuneet palaset loksahtelivat paikoilleen ja muodostivat kuvion, jota kojoottikoira ei ollut lainkaan osannut hahmottaa. Uros oli sokea!
"An-an-... Tuota, anteeksi, en minä tarkoittanut. En tajunnut..." sopersi tummaturkki ryhtinsä romahtaessa kasaan, kojoottikoiran näyttäessä yllättäen pieneltä, tekojaan häpeilevältä pennulta. Mikä taulapää hän oikein olikaan!
"Sinä... Et näe?" varmisti koristeltu koiraeläin vielä vaimealla äänellä, vaikka asia taisikin olla jo varsin selvä.

Oli kaiketi parempikin, ettei Hael juuri nyt voinut nähdä keskustelukumppaninsa vaikeana alati asentoaan vaihtavaa olemusta. Kajo ei osannut yhtään arvella kuinka pahoin hän oikein oli töppäillyt, mitä pahoin toista loukannut. Edes suunnaton kiinnostus niinkin suurta poikkeavuutta, kuin näkökyvyn puuttumista kohtaan ei päässyt pyrkimään nuorikon mieleen. Hän ei kehdannut katsoakaan toiseen ja toivoi vain voivansa peruuttaa muutaman silmänräpäyksen verran aikaa taaksepäin.
"En, tuota, minäkään ole tutkinut sitä lähempää. Mutta se on kai iso kasa jotenkin yhteen liitettyjä puunkappaleita", selitti naaras hieman hermostuneena ladon olemusta, yrittäen samalla parhaansa mukaan päästä eteenpäin keskustelussa. Juttuhan kuolisi heti alkuunsa, jos tässä jäätäisiin pelkästään toisen sokeudesta jauhamaan. Tuskin uroskaan sentään sitä toivoi.
"Luulisin, että se on ihmisten tekemä", kuiskasi kojoottikoira vaimeasti. Ihmiset olivat hieman pelottavakin puheenaihe, eikä naaras ollut koskaan niitä oikeasti nähnyt. Kuullut vain juttuja heimonsa vanhemmilta jäseniltä.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Sept 24, 2008, 22:46

Hael joutui harmikseen toteamaan, että yritys säästää mukavantuntuinen nuori neito nöyryytykseltä oli epäonnistunut. Hieman myötätuntoisena Hael hymyili toiselle, korvat liikahdellen, kaikki aistit valppaina. Vaikka nuorukaiselta puuttui näkökyky, se oli aktiivisesti opetellut turvautumaan muihin aisteihinsa, jotka olivat kehittyneet mainioiksi. Paimenkoira katseli mitään näkemättä, heilautti hieman häntäänsä ja hymähti varovasti.
"Ei mitään hätää", se rauhoitteli kohteliaasti. "Olen tottunut."
Harva heti ymmärsi nuorukaisen olevan sokea. Paimenkoira yritti kovasti hyväksyä elämäntilanteensa, sillä koskaan hän ei ollut nähnyt edes päivänvaloa. Koira eli ikuisessa mustuudessa, tuntien ulkopuoliset asiat, haistaen ja kuullen ne, mutta hajuakaan uroksella ei ollut siitä, miltä nuo näyttivät. Hael ei tiennyt, mitä kauneus tai rumuus on.

"Minä en näe", Hael vielä varmisti Kajolle.
Nartun tuoksu oli miellyttävä. Pehmeä. Siinä oli ulkomaan vivahde, koiraeläin tuoksui eksoottiselta. Villikukilta ja auringolta. Tämä hieman punastutti nuorukaista, joka ehkä vähän säpsähtikin kiertelemään lähteviä ajatuksiaan. Paimenkoira ei voinut olla ajattelematta, miltä neidin lämpö tuntuisi tai olisiko tuon turkki silkkisen pehmeä hänen omaansa vasten. Vieraan äänikin oli sointuva kuin linnun laulu tai tuulen kuiskaus tai öinen humina.. Hael rykäisi terävästi ja puisteli päätään, jotta keskittyisi oleellisiin asioihin.
"Se on totuus, eikä sinun tarvitse pelätä mainita siitä."

Kajon kertomus puisesta hökkelistä sai Haelin hieman höristämään puolipystyjä korviaan. Ajatukset nuorikon tuoksusta siirtyivät ihmisiin. Kun narttu puhui näistä, oli nuorukainen aistivinaan pienen pelkoa muistuttavan säväyksen toisen äänessä. Se sai Haelin hieman kallistamaan päätään.
"En tiedä mitään ihmisistä, paitsi perusasioita, joita emo ja isä minulle kertoivat", sokeasilmä totesi ja paransi hieman jalkojensa asentoa. "Melko ilkeiltä vaikuttavat, vähän pelottaviltakin. En kuitenkaan usko, että paikka olisi vaarallinen. Puut eivät pure, joten.. Tuskinpa se hökötyskään."
Haelin päättelykyky oli varsin huvittavalla tavalla surullista.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Sept 25, 2008, 20:48

Haelin rauhoittelevat sanat tulivat enemmän kuin tarpeeseen, ja saivatkin Aamunkajon tuntemaan itsensä hieman vähemmän idiootiksi. Ei hän ollut tajunnut ajatella uroksen hailakoista silmistäkään mitään sen kummempaa, olivathan omat silmänsäkin hieman saman näköiset vailla sen kummempaa vikaa.
"Olen silti pahoillani. Minun olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi", intti naaras, kuitenkin sisäisesti erittäin huojentuneena siitä, ettei paimenkoira ollut liiaksi hänen sanoistaan pahastunut. Toinen vaikutti oikein mukavalta, eikä kojoottikoira tahtonut missään nimessä tämän mieltä pahoittaa. Ei hän kyllä tahtonut pahoittaa koskaan kenenkään muunkaan mieltä, kovin lempeä luonne kun oli. Mutta valitettavasti myös erittäin utelias.
"Oletko sinä... Jos siis saan kysyä? Oletko koskaan voinut nähdä?" uteli keltamerkki päätään kallistaen ja varovasti kohti urosta vilkuillen. Miltä mahtaisikaan maailma tuntua ilman näköaistia? Sitä ei osannut naaras kuvitella alkuunkaan.

Ihmisistä ja heidän omituisista tavoistaan ja rakennelmistaan näyttivät molemmat nuorukaiset omaavan yhtä vähän tietämystä. Hieman suutaan mutristaen kääntyi Kajo taas kohti kauempana paikoillaan tönöttävää latoa, tuon tummaa hahmoa katseellaan arvioiden.
"En minäkään tiedä paljon, en ole ikinä yhtäkään nähnyt. Kuullut vain, ettei niiden kanssa kannata olla tekemisissä. Ne eivät pidä muista eläimistä." Tasangon heimon keskuudessa ei ihmisistä oltu puhuttu kovin myönteiseen sävyyn. Mokomat kaksijalkaiset eivät tuntuneet kunnioittavan mitään muuta kuin itseään, eivät edes lajitovereitaan.
"Mutta Andriaanalla ei kai enää ole ihmisiä?" pohti kojoottikoira ääneen. Hän ei muistanut varmasti, oliko kuullut asian joltakin vai vain omassa mielessään päätellyt. Toivottavasti se piti kuitenkin paikkansa.

Pian kääntyi Kajo jälleen korviensa helmet toisiaan vasten helähtäen kohti Haelia, pystyen nyt jo hymyilemään huomattavasti leveämmin toiselle. Nuorikko unohti ikävät tapahtuman onneksi varsin nopeasti, eikä jäänyt menneitä turhaan murehtimaan.
"Voitaisiin mennä katsom-- tutkimaan sitä puujuttua?" kojoottikoira ehdotti häntäänsä heilauttaen. Senhän naaras olisi tahtonut jo ennen toisen tapaamistakin tehdä, joskin seuralaisen kanssa se tuntui paljon mukavammalta.
"Jos kuljen sinun vierelläsi, niin tiedät mihin päin mennä?" jatkoi naaras ottaen pari lyhyttä askelta urosta kohti. Se voisi olla jännää, joskin myös vastuullista. Pitäisi katsoa, ettei toinen törmäisi puuhun tai kompastuisi juurakkoihin. Mutta haasteethan olivat elämän suola!

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Sept 27, 2008, 23:55

Hael pudisti hieman päätään. Se pysyi täysin rauhallisena, kohteliaana ja ymmärtäväisenä, sekä äärimäisen lämpimän tuntuisena. Uros piti visusti oudot ajatukset poissa päästään, ehkäpä siksi, että hieman pelästyi niitä. Uros oli kuitenkin kasvamassa aikuiseksi, siitä ei päässyt yli eikä ympäri ja se toi mukanaan tietynlaisia asioita.
Mutta nyt sokea nyökkäsi hieman kuonoaan ja keskittyi kuuntelemaan tarkkaavaisesti Kajon puhetta.
"En ole nähnyt koskaan", enkeliniminen totesi hieman värittömään sävyyn. Asia ei ollut kovin mieluisa, mutta toisaalta, Hael ei tiennyt paremmasta. Koska hän ei ollut nähnyt koskaan, hän omisti paljon latteamman mielikuvituksen ja oli vain asettunut rooliinsa ja mustaan maailmaan. Hän oli oppinut elämään näin.

Paimenkoira otti pari askelta uudestaan, kuunnellen tarkkaavaisesti ja anturoillaan maanpohjaa tunnustellen. Keppi pysyi tukevasti leukojen välissä. Ei kepukka häntä enään auttanut, mutta silti siitä luopuminen tuntui jotenkin liian suurelta asialta. Mustankirjava naurahti. Olikohan hän tulossa ihan höperöksi?
"Isä sanoi, ettei täällä ole ihmisiä", Hael osasi yhtäkkiä todeta, samalla kun kohotti päätään hieman ylemmäs, ryhdikkäämmäksi. "Joskus oli. Ne kuulemma kasasivat kylän talot, jotka saarella ovat. Sitä en kyllä tiedä, minne ne oikein katosivat sitten." Hael kurtisti hieman kulmiaan, mutta antoi sitten kasvojensa ilmeen neutralisoitua, joskin kohta pienen hymynhäivenen kihota kuonolleen.

Ajatus Kajon puhumasta puulaatikosta kiehtoi paimenkoiraa, jonka sisässä alkoi pieni innostus paikkaa kohtaan herätä. Siksi poika riemastuikin, kun tyttö ehdotti pikku tutkimusmatkaa paikalle. Seropin häntä heilahti muutaman kerran ilahtuneesti ja hymy levisi kevyeksi virnistykseksi.
"Kuullostaa hauskalta!" Hael haukahti innoissaan. "Ja jos vain viitsit vähän auttaa, niin olisin kiitollinen. Vaikka kyllähän tämä tästä.. on vain hieman hidasta, kun kömmin tämä risu apunani."
Hael heilautti hieman päätään, sillä kepistäänhän hän puhui, jota yhä hampaissaan kanniskeli.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Sept 30, 2008, 18:53

Hieman surumielisesti kallisti Aamunkajo päätään, tupsukärkisten korvien painuessa hetkeksi luimuun. Kuinka urhea ja hyväntuulinen Hael jaksoikaan olla, vaikkei sanojensa mukaan ollut koskaan edes voinut maailmaansa nähdä.
"Se on... Sääli", totesi naaras vaisusti, oranssihtavilla silmillään urosta katsellen.
"Maailma on kuitenkin kovin kaunis paikka." Paljon se sisälsi rumuutta ja vääryyttäkin, mutta totuus sellaisen olemassaolosta ei ollut vielä oikein ennättänyt nuorikon tajuntaan. Hän ei ollut niitä joutunut kohtaamaan, joten hänelle ne eivät olleet todellisia. Vaikka hän luottikin vanhempiensa tarinoihin, sijoittuivat tarujen tapahtumat johonkin kaukaiseen ja tuntemattomaan paikkaan, joka ei kojoottikoiralle ollut lainkaan tuttu.

Jälleen kulkeutui Kajon katse kohti houkuttelevana odottavaa latoa, naaraan pohtiessa huuliaan nuolaisten Haelin sanoja.
"Ehkä ne lähtivät sellaiseen kaupunki-paikkaan? Niissä asuu kuulemma todella paljon ihmisiä. Jos ne tulivat täällä yksinäisiksi, tai niiden tuli ikävä perheittään?" Jos olisi naarasta yhtään paremmin tuntenut, olisi voinut huomata tämän puhuvan enemmän itsestään, kuin omituisista kaksijalkaisista. Hän kun oli luvannut vielä jonakin päivänä palata isänsä ja heimonsa luokse. Eikä ajatus kotiin lähtemisestä ollut tuntunut niin kovin vieraalta näiden yksinäisten viikkojen aikana. Hän oli kuitenkin päättänyt antaa Andriaanalle vielä mahdollisuuden, sillä eihän niin monen koiraeläimen asuinpaikka voinut lopulta kovin kurja elinympäristö olla?

Haelin innostus tarttui nopeasti Kajoonkin, nuorikon naurahtaessa heleästi pitkää häntäänsä heilutellen.
"Totta kai minä autan!" vastasi nuorikko huolettomasti. Hänestä oli suorastaan itsestäänselvyys, että apua tarvitsevia autettiin ilman pyytämistäkin. Keveästi loikkikin kojoottikoira paimenen vierelle, painaen itsensä vasten uroksen kylkeä. Kokoeroa oli kyllä melkoisesti, mutta sitä ei uuteen tehtäväänsä keskittynyt naaras edes huomannut.
"Nyt lähdetään", ilmoitti keltamerkkinen, koettaessaan hienovaraisesti tökkiä toista oikeaan suuntaan.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Oct 16, 2008, 10:41

Hael oli mielissään, kun narttu otti hänet vastaan niin avoimesti ja iloisesti. Nuorukainen oli ylipäänsä tavannut niin paljon hyviä tuttavuuksi täällä kotisaarellaan, ettei voinut ymmärtää vanhempiensa puheita siitä pahuudesta, mikä tällä saarella elikään. Oliko pahuus piilossa? Miksei se uskaltanut tulla esiin?
Puolipystykorvainen ei voinut ymmärtää tätä, muttei myöskään jaksanut ajatella asiaa.
Paimenkoira suuntasikin ajatuksensa taikaisin Kajoon ja tämän puheisiin. Tytön pohdinta maailman kaunaudesta sai nuorukaisen mielen hieman kaihoisaksi, mutta vahvana Hael nosti hymyn huulilleen ja yritti olla mahdollisimman optimistinen.
"Uskon sen", Hael sanoi. "Mutta vaikka en nää kauneutta, minä tunnen sen. En edes tiedä, miltä kaunis näyttää, en osaa edes kuvitella - mutta ainakin minusta tuntuu, että se tuoksuu utuiselta aamulta, niittyjen värikkyydeltä. Näyttää varmasti yhtä hyvältä, kuin miltä sadepisarat tuntuvat kasvoilla lämpimässä kevätillassa."
Paimen huokaisi hiljaa, tuskin kuuluvasti. Sen oli niin vaikea selittää asioita omasta näkökannastaan. Kukaan ei varmasti ymmärtänyt poikaa kunnolla.

Kun Kajo painautui vasten Haelin kylkeä vähän jälkeen kaupunkipohdinnan, värähti mustansävyinen hieman. Narttu tuntui lämpimältä ja turvalliselta vasten itseään. Hael nuuski hieman ilmaa, painaen toisen ominaistuoksua syvemmälle muistiinsa. Suru oli sysättävä syrjään - oli aika seikkailulle!
"Selvä siis!", Hael haukahti reippaasti. Kajon avustuksella tämä alkoi asetella jalkojaan maahan. Etujalat nousivat hieman korkeammalle kuin yleensä, painautuivat tukevasti maaperään. Liike kulki Kajon liikkeen mukana kohti latoa, suurta puista laatikkoa, mistä tyttö oli puhunut.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Oct 19, 2008, 22:12

Vaikkei Hael sitä voinutkaan tietää, ja liekö tietäessäänkään uskonut, pystyi Aamunkajo ymmärtämään hitusen uroksen kuvailemasta maailmasta. Maailmasta, joka oli silmien luomassa pimeydessäkin kaunis. Naaras kun itse pyrki käyttämään kaikkia aistejaan ympäristöään havainnoidessa, tutkimaan sitä joka kantilta, pienimmätkin yksityiskohdat huomioiden. Niinpä paimenkoiran sanat saivatkin nuorikon naurahtamaan heleästi, ilahtuneena siitä, kuinka toisen tuntemukset vaikuttivatkin niin kovin tutuilta.
"Niin, juuri niin!" kojoottikoira hihkaisi häntäänsä heilauttaen.
"Ja lämpimältä kevättuulelta, tai kuuman kesäpäivän keskellä viileänä virtaavalta purolta. Ja lintujen laululta, erityisesti siltä!" hän jatkoi innoissaan muistettuaan, kuinka ihanaa kaikki olikaan. Jopa sellaiset asiat, joita ei voinut nähdä.

Kajo ei edes huomannut Haelin pientä värähtämistä naaraan tätä vasten painautuessa, niin innoissaan nuorukainen oli. Rauhallisesti lähti keltamerkkinen kuitenkin uroksen vierellä etenemään, samalla tarkkaavaisesti hämärää polkua silmällä pitäen. Varo juuria, väistä kivi, kierretään tuo puu; sellaisin lausahduksin piti kojoottikoira toisen tietoisena ympäristöstään. Matkanteko ei mitään nopeaa ollut, mutta naaraalle tämä oli kuitenkin niin uutta ja ihmeellistä, ettei aika ehtinyt vielä käydä lainkaan pitkäksi, ennen kuin ladon harmaanruskea seinämä jo kohosi yhtä aikaa jykevänä ja hauraana heidän edessään.
"Siinä se on", totesi koruin koristeltu koiraeläin korviaan varovasti luimistaen. Läheltä katsottuna rakennus näytti jälleen varsin pelottavalta, vaikka suurikokoinen ystävä olikin turvallisena vierellä. Hieman jännittyneenä painautui naaras tiiviimmin vasten paimenkoiraa.
"Siinä on tuollainen aukko, josta voi mennä sisään. Mennäänkö?" tiedusteli kojoottikoira toisen mielipiteeseen tukeutuen. Yksin hän ei kyllä olisi uskaltanut, mutta toverin läsnäollessa voisi sitä ainakin kurkistaa...

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Oct 27, 2008, 11:46

Hael yllättyi hieman, kun Kajo kajauttikin kovalla ja kirkkaalla äänellä olevansa samaa mieltä paimenpojan kanssa. Korvat yllättyneenä höröllä tunnusteli Hael vähän ilmapiiriä hymyn kivutessa huomaamattomasti kuonolle. Häntä ymmärrettiin! Kajo ymmärsi, mitä hän ajoi takaa. Melkein huomaamatta alkoi häntä huiskahdella puolelta toiselle ja hyvä tuuli säilyi juuria väistellessäkin.
"Varsinkin linnunlaululta", Hael vielä painotti Kajon sanoja itsekin.
"Se on niin kaunista. Paitsi ne rääkyvät, joita isä kutsuu korpeiksi. Miten jostakin voikin lähteä niin paha ääni?"

Matka taittui. Haelkaan ei ehtinyt ajatella reissua pitkäveteiseksi, sillä keskittyminen vei lopulta täyden huomion ja ilmekin muuttui vakavammaksi. Piti ajatella, tunnustella, kokeilla ja käyttää kaikkia aisteja. Tuntea Kajon lämpö, kuulla tämän sanat. Oli niin paljona asioita muistettavana, kun ei ole silmiä auttamassa.
Mutta kohta narttu sanoi, että perillä oltiin. Hael seisahtui aloilleen, nuuski ilmaa hieman. Pään kääntely ei auttanut, koska silmät eivät nähneet mitään, olivat ne sitten auki tai kiinni. Koira otti vain askeleen eteenpäin, kirsullaan kokeili varovasti puista seinää. Pieni sävähdys. Ei sattunut. Seinä haisi samalta kuin metsässä pitkät, suuret rungot. Oliko tämä tehty puusta? Puut eivät olleet vaarallisia.
Hael kohotti hieman päätään.
"Täällä ei tuoksu vaaralle", nuorukainen totesi miettivään sävyyn.
"Ainoastaan vanhoja koiraeläinten tuoksuja. Suosittu paikka. Miksemme mekin sitten voisi tutkia tätä vähän lähemmin?"

Jes! Seikkailu!

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Oct 29, 2008, 22:54

Neitimäisesti hihitti Aamunkajo Haelin sanoille. Hänestäkin oli erittäin mukavaa olla sellaisen seurassa, joka oli hänen kanssaan samaa mieltä asioista, ymmärsi häntä. Vaikka hän paraikaa johdattikin sokeaa vierellään, pääsi uroksen vajavaisuus oikeastaan hetkeksi unohtumaan kojoottikoiran mielestä. Ei sellaisella ollut loppujen lopuksi juurikaan merkitystä hänelle. Sisältö oli se, jokka oli enemmän väliä.
"Minä en ole ikinä nähnyt tai kuullut korppia. Niitä ei asunut niityllä", kertoi naaras töniessään toista kiertämään suurikokoista kiveä.
"Mutta heimon vanhat oli kyllä nähneet niitäkin. He sanoivat, että ne ovat viisaita, mutta petollisia lintuja. Ne voivat johdattaa sinut pois vaarasta tai yhtä hyvin jäädä odottamaan sinun kuolevan eksyneenä nälkään, ja sitten syödä sinut", tarinoi nuoriko hieman kauhukertomuksenomaista sävyä äänessään.
"Ne ovat yön eläimiä, ja voivatkin sulautua yhdeksi yön kanssa niin halutessaan", keltamerkkinen vielä jatkoi. Hän uskoi sumeilematta sanoihinsa, uskoi vanhoihin tarinoihin. Ei hänellä ollut koskaan ollut mitään syytä niiden tietoja kiistää.

Kaksikon päästyä ladon vierelle näytti Hael astelevan varsin rohkeasti kokeilemaan rakennuksen seinää, Kajon jäädessä epäileväisempänä taemmas. Vaan uroksen sanat saivat tehokkaasti valettua niin uskallusta kuin uteliaisuuttakin naaraaseen, häntänsä alkaessa heilahdella hitaasti puolelta toiselle.
"Kyllä mekin sitten voidaan!" hihkaisi nuorikko päätään tarmokkaasti nyökäyttäen.
"Tänne päin", hän ohjasi paimenkoiraa, sipaisten mennessään toista hännällään, jotta toinen tietäisi mihin "tänne" piti kulkea.
Varoen askelsi koristeltu elikko peremmälle ladon oviaukosta, oranssisten silmien vilkuillessa innosta kiiluen ympärilleen. Oli hämärää, suorastaan pimeää, mutta silti pääpiirteet erottuivat ikkunoista hohtavan kuunvalon ansiosta.
"Heiniä... Paljon kuivia heiniä", totesi nuorikko pyyhkäistessään tassullaan lattiaa, joka oli kyseisten korsien peitossa.
"Ei näytä kovin pelottavalta."

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Nov 6, 2008, 11:53

Hael ei ollut koskaan kuullut näitä asioita korpeista, jotka Kajo hänelle kertoi. Se hieman kummastutti. Hän oli aina ajatellut, että ne olivat täysin pahoja, sydöän silkkaa kiveä, kun niin kamalilta kuullostivat. Lisäksi ne saapuivat paikalle aina, kun kuollut peuranruho oli jossain lähellä. Rääkyivät ja lehahtelivat ympäriinsä, kun saapui paikalle osingoille. Mutta että ne johdattaisivat pois hädän hetkellä? Ajatus tuntui mahdottomalta.
"Kummia lintuja", Hael totesikin olkiaan kohauttaen. Niin kauan, kuin suklavat pysyivitä kaukana hänestä rumine äänineen, ei huolta olisi. Eläköön miten tahtoivat, Jumala nekin oli kuitenkin luonut, tuskin ilman hyvää syytä.

Lato oli kuitenkin korppeja kiinnostavampi aihe. Paimenkoira odotteli, että narttu reagoisi jotenkin hänen vihjaukseen tutkia paikkaa lähemmin. Ja kun toinen innostui, syttyi Haelinkin seikkailuveitti entistä voimakkaampana. Hännän hipaisu aiheutti värähdyksen lisäksi tiedon, minne suuntaan seurata. Paimen astelikin varoen perässä.
Kun Kajo seisahtui, Hael teki samoin. Kohotti kirsuaan ja nuuhki tarmokkaasti ilmaa. Tuoksui tunkkaiselle, painostavalta, muttei silti pelottavalta. Sokeasilmä kurtisti kulmiaan.'
"Heinä ei tosiaan ole vaarallista", poika aprikoi.
"Voisiko täällä levätä yön yli?"

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Nov 7, 2008, 17:33

Ympäristöään silmämääräisesti tutkittuaan painoi Aamunkajo kuononsa kohti maata, haisteli hetken siinä ikuisuuksia maanneiden heinien tuoksuja. Moni koiraeläin oli niitä tainnut tallata, vaan ei yksikään aivan hiljattain. Ilmeisesti kaksikolla oli käynyt älyttömän hyvä tuuri; oli varmasti ihan aiheellista olettaa, että tällainen suojapaikka oli varsin käytetty koiraeläinten keskuudessa. Vaan nyt saivat tutkimusmatkailijat jakaa omituisen puuhökkelin ihan vain keskenään, ja se jos mikä oli mukavaa.
"Joo, kyllä täällä voi varmaan ihan hyvin. Tuolla peremmällä on hassuja heinäkasoja, niissä olisi varmasti pehmoinen nukkua", selosti naaras hymyssä suin ja katseensa Haeliin kääntäen. Vaikka näin jännittävässä tilanteessa tuntui suorastaan mahdottomalta saada unen päästä kiinni, ei moinen varmasti pienen yrittämisen jälkeen kovin kauaa aikaa veisi. Olihan nuorikko sentään juuri nukkumapaikkaa ollut toiseen törmätessäänkin etsimässä.

Keveästi otti Kajo muutaman askeleen kohti seinää vasten kasattuja heinäpaaleja, korujensa puuhelmien iskiessä tahtia toisiaan vasten lyödessään. Hetkeksi jäi naaras katsomaan, että paimenpoikakin varmasti löytäisi paikalle, ennen kuin loikkasi kahisevan paalin päälle seisomaan.
"Miksiköhän joku on kasannut kuivunutta heinää tällaiseen paikkaan?" aprikoi nuorikko tallustellessaan kasan päällä. Muutaman kokeilevan loikankin kojoottikoira korsien päällä teki, jälleen tyttömäisen huvittuneena kikattaen. Ainakin oli heinät keränneellä mahtanut olla hauskaa!
Pian asettui Kajo kuitenkin makaamaan heinäpaalin päälle, kiertäen pitkän häntänsä ympärilleen suojaksi. Pehmeä alusta todellakin oli, vaikkakin kutitti hassulla tavalla vatsaa. Oranssiset silmät kääntyivät jälleen kohti Haelia, lämpimän hymyn leikitellessä keltamerkkisen huulilla.
"Kuulutko sinä muuten mihinkään laumaan, Hael?" naaras kysyi päätään kallistaen. Kaikki oli ollut tähän mennessä niin uutta ja jännittävää, että arkisemmat asiat olivat jo olleet unohtua nuorukaisen mielestä. Ja mikäs tässä olisi jutustellessa, kun kuu valaisi pimeää yötä ja elämä odotti heitä vasta auringon nousussa.

// Sovitaanpas muuten, ettei Hael mainitse mitään Befalasin nykyisestä alfasta, koska Kajo meni juuri kakkospelinään itseään kyseiseen laumaan liitätyttämään. Ja sitä pelataan olettamuksella, ettei kojoottikoira Roccion asemasta tiedä. n_n //

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Nov 16, 2008, 16:24

> Anteeksisoriyhyy jumitukseni. En toki myönnä, että olisin unohtanut Haelin kokonaan..<

Paimenkoira liikautti korvaansa, yritti hahmottaa, missä Kajo oikein puhui. Toisen ääni kuului niin läheltä, mutta silti niin kovin kaukaiselta. Olihan nuorukaisella vielä omat ongelmansa esimerkiksi juuri välimatkojen hahmotuksessa, lapsonenhan hän kuitenkin lähestulkoon vielä oli. Sokeasilmä tyytyi kurtistamaan hieman kulmaansa, kun narttu mainitsi oudoista heinäkasoista. Mitä järkeä niissä oli? Kuka nyt heinää kasaksi tunki puisen laatikon nurkkaan? Oliko hirvillä tai peuroilla sittenkin niin kummia ruokatottumuksia, vaikka Mikaelin mielestä ne olivat aivottomia idiootteja, joilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin elää ruokalistan täytteenä.
"Outoa", poika tokaisi, heilauttaen häntäänsä laiskasti. Uteliaisuus kuitenkin kaiversi mielessä niin kovasti, ettei poika voinut estää hymyä, joka kipusi huomaamatta sirolle kuonolle.

Kajo tuntui loikkivan poispäin, mutta se ei saanut nuorukaista hätääntymään. Herranjestas, osasi hän kepukkansa avustuksella kulkea metsienkin läpi, miksei siis ilman apuvälineitä paria hassua askelta. Nuorukainen nuuhki ilmaa tarmokkaasti, haistaen Kajon tutuksi tulleen tuoksun ja heinän sekoituksen. Etutassujaan poika nosteli korkealle, ihan varovaisuutta, painaen anturat joka askelmalla tiiviisti maankamaraa vasten, vaikka alkuun paino laskeutuikin ujonlaisesti - koskaan ei voinut tietää, onko maassa terävä kivenmurikka tai keppi odottamassa pahaa-aavistamatonta astelijaa.
Pienen samoamisen jälkeen tunsi paimen lopulta heinän tassujen alla. Se ei tuntunut samalla, kuin nuoruutta ja elämää huokuva ruohikko, jolla mustankirjava oli tottunut kävelemään niityillä. Se ei tuoksunutkaan siltä vehreydeltä, mihin poika oli tottunut! Hael laski kirsuaan, kokeili varovasti heinää, joka tuoksui tunkkaiselle ja sai pojan aivastamaan.
Kuolleelta tuo tuoksui.

Hetken epäröinnin jälkeen uskalsi varovaisin ottein ähkäisten Hael kipuamaan heinäkasan päälle. Se tuntui vaikealta ja hassulta, ja sai hetkeksi nuorukaisen hieman pelkäämäänkin, mutta kun mustankirjava tunsi päässeensä huipulle, saattoi hän nauraa onnistumiselleen aidosti hilpeänä.
"Ihan kummaa", poika hihitti. "Mutta onneksi joku kasasi nämä, oli hän sitten kuka tahansa. Tuntuu tosi hassulta!"
Miltähän tuntuisi kieriä tällaista kekoa alas..

Haelin ajatukset katkesivat, kun hän kuuli Kajon tiedustelevan laumaansa. Tämä ajatus sai koiran muistamaan jälleen perheensä, josta ei ollut kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin. Se oli hieman surku, sillä nuorukainen piti perheestään todella paljon.
"Kuulun Befalasiin", Hael ilmoitti ylpeänä. "Aivan kuten isäni Lucifer."
Iskä oli Haelin esikuva ja idoli, kertakaikkiaan.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Nov 18, 2008, 1:01

Päätään kallistaen katseli Aamunkajo, kuinka Hael erikoisen näköisesti tunnusteli jaloillaan ympäristöä kulkiessaan. Hetken verran koetti naaras jälleen pohtia millaista oikeasti olisi elää kokonaan vailla näköaistia. Ja koska uros ei sitä voinut nähdä ja siitä loukkaantua, päätti nuorikko vaivihkaa painaa silmänsä kiinni ja paikaltaan tunnustella etutassulla heinien peittämää lattiaa. Hymy kaartui jälleen kojoottikoiran huulille, vaikkei asiassa sinänsä mitään huvittavaa ollutkaan. Oli vain mielenkiintoista ajatella asioita uudelta kantilta, oppia tuntemaan uusia näkökulmia.

Vaan hyvissä ajoin ennen toisen heinäkasojen luokse saapumista avasi Kajo jälleen silmänsä, ravistaen päätään kiitollisena siitä, että pystyi maailmaa katseellaan seuraamaan.
"Onkohan ihmiset laittaneet nämä tänne? En ymmärrä miksi mikään muu eläin olisi niin tehnyt. Ihmiset kun tekevät joskus outoja asioita", jatkoi naaras yhä pohdiskeluaan heinien alkuperästä, kaksikon jo paalien päälle kiipeillessä. Hyvin näytti Haelkin alkuun päästyään urakasta selviytyvän, uroksen asettuessa itse asiassa jopa hivenen kojoottikoiran yläpuolelle.
"Olivatkohan ne tuoreita, kun ne tuotiin? Heinät siis, ei ihmiset." Lyhyesti kikatti keltamerkki omille sanoilleen, samalla kuitenkin hitusen nolostuen. Ehkäpä joskus olisi ollut ihan fiksua miettiä mitä sanoi ennen sanojen lausumista, niin ei tarvitsisi jälkeenpäin korjailla.

Puheiden kääntyessä laumajuttuihin höristyivät Kajon tupsukärkiset korvat huomattavasti. Ilmeensä kiersi pienen hämmästyksen kautta nopeasti takaisin avoimeen hymyyn, häntänsä huiskiessa heinäpaalin pintaa.
"Minäkin aion liittyä Befalasiin!" hihkaisi nuorikko. Heistä tulisi jonakin päivänä laumatovereita!
"Kun minunkin turkkini on melko musta, niin kuin sinullakin. Befalasissa kai pitää olla tummaturkkinen? Ja lisäksi pidän kovasti teidän niitystä", jatkoi naaras innostuneena, kunnes ajatuksiinsa putkahti jälleen uusi mielenkiintoinen asia.
"Sinä et muuten varmaan tiedä väreistä paljoakaan, kun et niitä näe? Tiedätkö mitä värejä sinussa itsessäsi on?" Häveliäisyys kaikkosi innostuksen tieltä, kun Kajo näki mahdollisuuden jälleen auttaa toista. Hän voisi kertoa urokselle kaikista kauniista väreistä, joissa näkevän maailma kylpi.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Dec 1, 2008, 21:16

Hael nuuhki kirsullaan tunkkaista tuoksua heinissä ja liikutteli korviaan kiinnostuneena. Sen pää pysyi kuitenkin pääosin paikoillaan ja tuntui, että pupillittomat hailakat silmät toljottaisivat suoraan johonkin kiintopisteeseen, vaikka oikeastihan Hael ei nähnyt mitään. Ei edes pimeyttä. Näköaisti puuttui tyystin. Sitä on vaikea kuvailla, mutta vielä vaikeampi ymmärtää. Näkö, koko silmillä huomioimisen taito, puuttui vain kokonaan.
"Voisin kuvitella", Hael toteasi tunnustellessaan heinää anturoillaan.
"Äitini kertoi ihmisistä. Hän kertoi kasvaneensa Australia nimisessä maassa, aavikolla villikoirien kanssa. Ihmiset tekivät hänestä puolikuuron", nuorukainen kertoili emonsa elämäntarinaa, heilauttaessaan häntäänsä kevyesti.
Äitiäkin oli vähän ikävä.

Keskustelun kuitenkin kääntyessä takaisin laumaan, saattoi koira höristää korviaan ja nostattaa hymyn huulilleen. Olipas mukavaa jutella tulevan laumatoverin kanssa! Ajatus kiehtoi poikaa, kun tuo asetteli päätään mukavammin alustalle, asettuessaan levollisesti makuulleen.
"Befalas on hyvä lauma", Hael kehui synnyinlaumaansa.
Hymy kuitenkin hälveni, kun värit tulivat puheeksi. Vakavuus sai nuorukaisen näyttämään surulliseltakin, vaikka silmistä ei minkäänlaista tunnetta huokunutkaan. Korvat painuivat hieman taaksepäin.
"En tunnista värejä.. enkä tiedä, miltä näytän", Hael mutisi.
"Isä sanoi, että olen pääosin samanvärinen kuin korpit. Tai yötaivas. Hän myös sanoi, että musta on samankaltainen tunteena, kuin joutuisi pieneen koloon eikä tieäisi, mistä pääsee ulos. Se väri ei siis tunnu kovin houkuttelevalta.." Paimenkoira tuhahti hieman. "Äiti kuitenkin sanoi minua komeaksi, mutta niin kaikki emot sanovat."
Itsetunto on ymmärrettävistä syistä Haelilla varsin minimiluokkaa.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Dec 3, 2008, 1:03

Myötätuntoa huokuen vetäytyi Aamunkajon ilme varsin surumieliseksi Haelin kertoessa äidistään ja tämän vastoinkäymisistä ihmisten parissa.
"Kuinka kurjaa. Ihmiset osaavat olla kovin ilkeitä", totesi naaras, kuin olisi asiasta jotakin tiennytkin. Ajatuksensa kuitenkin harhailivat väkisinkin omaan perheeseensä, jolloin surullinen olemuksensa muuttui lähinnä haikeaksi.
"Minun äitini on jo kuollut", naaras totesi, tuntien sydämessään pienen piston siitä, kuinka yksinkertaisen toteavalta äänensä kuulostikaan. Sillä ei hän varsinaisesti ikävöinyt emoaan, ei ollut koskaan oppinut tuntemaan tätä kovin läheiseksi itselleen.
"Mutta on minulla vielä isäni, onneksi. Vaikka hän asuukin Tasangolla, hyvin kaukana täältä", jatkoi nuorikko toivoen, ettei olisi onnistunut ikävällä aiheella vetämään tunnelmaa liian synkäksi. Se kun ei ollut lainkaan ollut hänen tarkoituksensa.

Päätään kallistaen kuunteli Kajo suurella mielenkiinnolla paimenkoiran sanoja siitä, millaisena tämä värit tunsi. Naaras rakasti värejä, rakasti niiden monimuotoisuutta.
"Niin, musta on kyllä aika synkkä väri. Mutta sillä on toinenkin puolensa, kaikella on. Tiesitkö, että se kerää kaikista väreistä eniten lämpöä itseensä?" tarinoi kojoottikoira nousten innostuksissaan istumaan heinäpaalin päälle. Hailakat silmänsä näyttivät suorastaan hehkuvan tarmosta, jota nuorikko muutenkin pienoisesta väsymyksestään huolimatta suorastaan uhkui. Hän kieltäytyi huomioimasta sitä alakuloista vivahdetta, joka Haelin kasvoilla vallitsi.
"Ja kyllä sinä minustakin olet oikein komea", jatkoi keltamerkki pienen kikatuksen kera. Lause oli kuitenkin pohjimmiltaan vain viaton kohteliaisuus, ystävältä ystävälle lausuttuja rohkaisun sanoja.

Hetken ajan näytti Kajo varsin mietteliäältä, nousten pian seisomaan korut vaimeasti helähdellen.
"Värit ovat vähän niin kuin hajuja. Niistäkin tulee jotakin tiettyä mieleen, ne kertovat jotakin. Esimerkiksi raikkaat, tuoreet kasvit ovat melkein aina vihreitä", naaras kertoi kiivetessään varovaisin askelin Haelin vierelle. Hetken nuorikko epäröi, pelkäsi säikäyttävänsä uroksen, mutta rohkaistuaan painoi hellästi etutassunsa paimenpojan etujalkaa vasten.
"Tässä ja kaikissa muissakin jaloissa sinulla on oranssiksi kutsuttua väriä. Se on voimakas ja energiaa tuova väri, jota on aika harvoissa jutuissa. Joissakin kukissa ja joskus auringon nousun ja laskun aikaan taivaalla." Sanojensa aikana tarkkaili nuorikko tiiviisti toisen reaktioita, korviaan höristäen ja häntäänsä hitaasti heilautellen. Hän ei tahtonut tehdä toisen oloa epämukavaksi, mutta halusi kuitenkin palavasti jakaa toiselle edes kalpean aavistuksen siitä, mitä värit saattoivat kauneimmillaan olla.
"Tässä näin menee raja, jonka jälkeen oranssi vaihtuu mustaksi" jatkoi nuorikko piirtäen tassullaan rajaa toisen etujalan poikki.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Dec 11, 2008, 11:32

Hael kuunteli tarkkaavaisena Kajon puhetta. Nartun ääni oli turvallista ja pehmeää - se sai Haelin tuntemaan olonsa lämpimäksi. Kuin hän makaisi lähellä jotakuta, tietäen, etteä mikään pystyisi koskettamaan häntä. Hymy kipusi uroksen huulille, mutta katosi samantien, kun toinen totesi äitinsä kuolleen.
"Otan osaa", Hael sanoi vakavasti. Jos uros olisi tiennyt, että hänenkin emo oli henkensä menettänyt vähän sen jälkeen, kun lapset olivat lähteneet pesästä, hän tuntisi vieläkin suurempaa myötätuntoa toista kohtaan. Mutta Hael uskoi, että emo eli yhdessä isän kanssa, onnellisena.
"On ikävää, jos perheestä joku katoaa. Minullakin on ikävä omaa perhettäni. He ovat jakautuneet omille poluilleen saarelle", Hael paljasti tytölle perheasioitaan.

Puhe siirtyi väreihin. Haelille tällaiset asiat olivat hyvin vaikeita käsitellä, mutta koira teki parhaansa. Se yritti hahmottaa maailmaa silmillä, joilla ei koskaan ole mitään nähnyt.
Musta sai aivan uuden käsityksen uroksen päässä Kajon sanojen vuoksi. Paimenkoira pohdiskeli. Sillä oli toisinaan kyllä kovin lämmin, kun hän kulki esimerkiksi metsästä aukealle niitylle, päivänä, jolloin ilmassa tuoksui lämmin säteily.
"Taidan ymmärtää, mitä tarkoitat", Hael mutisi.
Uroksen koko olemus kuitenkin värähti ja ajatukset sekosivat, kun Kajo koskettikin yhtäkkiä hänen tassuaan, samalla kun selitti Haelin ulkonäöstä. Puolipystyt korvat painuivat hieman taakse. Apua!
"O-oranssi..", Hael pihahti huuliensa raosta. "En oikein osaa kuvitella sitä väriä." Tuntui, kuin päässä myllertäisi jokin suuri voima, joka sai sanat kuullostamaan vaikeasti lausuttavilta.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Dec 12, 2008, 2:28

Tuntui hivenen kiusalliselta puhella omasta perheestään, etenkin äidistä, mutta kestohymy huulillaan Aamunkajo otti toisen pahoittelut vastaan. Eihän Hael voinut tietää sellaista, mitä naaras ei ollut urokselle kertonut. Sitä syyllisyyttä, jota hän oli pitkään emonsa menehtymisen johdosta tuntenut, tai sitä, kuinka hän itse oli syntynyt ainoana elossa olevana jälkeläisenä vanhemmilleen.
"Kiitos", totesi nuorikko lyhyesti ja päätään vaistomaisesti nyökäyttäen, vaikkei toinen moista elettä voinutkaan nähdä.
"Perhe ja ystävät ovat kovin tärkeitä, vaikka he olisivat kaukanakin. Niin kauan, kuin he pysyvät mielissämme, ovat he aina jollakin tavalla mukanamme", puheli keltamerkki rauhallisella äänellään. Heimonsa vanhimmilta opitut viisauden saattoivat kuulostaa kenties hivenen hassuilta nuoren neidin lausumina, mutta itse nuorikko piti niitä itsestään selvinä totuuksina.

Haelin näyttäessä selvästi ymmärtävän pienen selittämisen jälkeen mustan värin toisen, mukavamman puolen, tunsi Kajo onnistuneensa tehtävässään mitä mainioimmin. Vaikkei uros koskaan voisi värejä näkemällä ymmärtää, lieni kuitenkin hyvä tietää, ettei itse ainakaan miltään synkältä yötaivaalta pelkästään näyttänyt. Naaraan mielestä toisen turkin mustuus olikin hyvin paljon lähempänä sitä lämmintä osuutta, kuin mitään pimeitä ja pelottavia varjoja ja korppeja ja muita sellaisia. Koko paimenkoirasta huokuva olemus yleensäkin oli kovin rauhallinen, turvallinenkin.
Vaan uroksen muuttuessa varsin hermostuneeksi Kajon kosketuksen johdosta, ei voinut nuorikko estää pientä, hyväntahtoista kikatusta purkautumasta huuliltaan. Höpsö, ei häntä tarvinnut sentään pelätä.
"Oranssi onkin vähän hankala ymmärrettäväksi. Mutta minulla on sen väriset silmät", jatkoi kojoottikoira aavistuksen pahoittelevasti. Oranssi ei mikään maailman yleisin väri kuitenkaan ollut, joten sitä oli hankala verrata mihinkään toisen tajunnan piirissä olevaan asiaan.

Hetken jälleen joutui Aamunkajo epäröimään uuden kosketusyrityksensä kanssa, vaan päätti kuitenkin painaa tassunsa hellästi Haelin kaulalle. Ei hän pahaa tahtonut, kenties oli vain hieman liiankin innokas toista avittamaan ja omia tietojaan jakelemaan.
"Tässä näin on valkoista väriä. Valkoinen on ihan päinvastainen mustan kanssa: se on kevyt ja kirkas, ja heijastaa valoa. Siksi se on myös viileä eikä kerää lämpöä." Keltainen tassu vetäytyi pois vain noustakseen yhä ylemmäs, lyhyen varoituksen kera: "Älä säikähdä." Varoen koskettivat naaraan etutassun varpaat paimenen kasvoja, piirsivät rajaa ruskean alueen ympärille.
"Kasvoissa ja hännässä sinulla on ruskeaa. Se on vankka, luotettava ja turvallinen väri. Kaikki puut ovat ruskeita, ja tosi monissa koiraeläimissäkin on paljon ruskeaa", jatkoi koristeltu elikko intoa hehkuen. Samassa pyrki kuitenkin myös haukotus nuorikon huulille; aurinko oli laskenut mailleen jo aikoja sitten, eikä naaras ollut tottunut valvomaan näin myöhään.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Dec 19, 2008, 23:28

Eipä auttanut Haelin kuin yrittää pysyä kärryillä Kajon opastuksissa. Se oli hieman hankalaa ja energiaa vievää - piti ajatella niin paljon, vieläpä niin lyhyessä ajassa! Verrata ajatuksia, aatteita, opetuksia ja kuultuja tietoja. Onneksi Hael ei kuitenhaan ihan tyhmä ollut, sokeaksi syntyneeksi varsin terävä yksilö, joka oli oppinut hallitsemaan maailmaa muilla aisteillaan, joita muut koirat harvoin käyttivät.
Paimenkoira keskitti suurimman ajattelunsa vain Kajon lempeän, heleän äänen kuunteluun. Nuorukainen karkotti väreitä herättävät aatteet nuoresta nartusta. Oli epäkohtelias saada tuollaisia änkytyskohtauksia, vaikka toinen yritti vain auttaa! Siitä huolimatta oli pojalla tekemistä pitää itsensä normaalina nartun koskettaessa häntä.
Ihan kummaa..
Sokeasilmä pihahti.

"Valkoinen. Eikö lumi ole valkoista? Se on jäätävän kylmää, tuntuu, että anturoista lähtee tunto. Inhottavaa ainetta", Hael varmisti hieman hiljaisella sävyllä. Se tunsi jo Kajon kosketuksen kasvoissaan, eikä puheiden pitäminen normaalilla äänenasteella tuntunut niin kovin helpolta.
Ihme tunteita saattoi pojan ruumis omistaakaan!
"Ruskean osaan kuvitella vähän paremmin. Olen ollut paljon yhteyksissä puihin - varsinkin pääkoppani kanssa", Hael naurahti kireästi. Oli se tosiaan paljon noihin tolppiin törmäillyt köpötellessään.

Eikä ollut Kajo ainoa, jolla alkoi väsymys kivuta silmäkulmiin. Se paljastuikin uroksen kohdalla pienenä haukotteluna, jota ei voinut enää estää.
Toivottavasti narttu ei pahastunut.
"Pitäisikö meidän levätä?" Hael kysyi varovasti. "Täällä on varmasti suojaisaa nukkua, ja minäkin olen ollut hereillä jo pitkän aikaa."

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Dec 21, 2008, 0:45

Kenties oli vain hyväkin, ettei Aamunkajolla ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, miksi Hael noin änkytteli ja välillä hieman vaikealtakin näytti. Eipä sillä, että nuorikko asiaa olisi liiemmin pohtinutkaan, sillä hän oli varsin keskittynyt miettimään oikeanlaisia vertauksia eri väreille.
"Minä en ole tiedätkö ikinä nähnyt lunta!" hihkaisi naaras paimenen mainitessa kyseisestä aineesta. Jostakin syystä ei ollut kojoottikoira sattunut kulkemaan Andriaanalla liiaksi kohti pohjoista, tutkimusmatkojensa rajoittuessa lähinnä saaren keskivaiheille. Kotiseuduillaankaan ei lunta ollut sadellut lainkaan, tasankojen sijoittuessa lähemmäs Pohjois-Amerikan eteläosia.
"Mutta kyllä, sekin on valkoista. Ainakin niin olen kuullut. Ja kaiketi kylmääkin sitten on, koska musta lumihan olisi lämpöistä", pohdiskeli keltamerkkinen melkeinpä itsekseen. Alkoi mennä tämä melko monimutkaiseksi jo hänenkin mittapuullaan.

Vasta Haelin vitsaillessa tuttavuudestaan puiden kanssa sai Kajo nykäistyä mietteensä irti mustan ja valkoisen tasapainosta, naaraankin naurahtaessa lyhyesti toisen sanoille. Oli oikein mukava keskustella, kun uros ei ottanut vajavaisuuttaan turhan ryppyotsaisesti. Ei tarvinnut kaiken aikaa miettiä mitä sanoi ja mihin sävyyn.
"No sitten tiedät, kuinka vahvoja ne ovat. Minä uskoisin, että sinäkin olet vähän niin kuin puu. Vahva ja luotettava", saneli nuorikko vetäessään tassunsa pois uroksen kasvoilta. Hetken katselivat naaraan oranssit silmät toista, lämpimän hymyn loistaessa kasvoillaan. Kunnes suunsa levisi jälleen haukotukseen, ja Hael alkoi puhella järkeviä sanoja levolle asettumisesta.
"Joo, pitäisi. Minun on oikeastaan jo aika hirmuinen väsy", myönsi naaras, ja asettautui lupia kyselemättä sokean vierelle makaamaan. Oli niin kiva kelliä hassuilla ruoholla, kiinni uuden ystävän kyljessä.
"Kauniita unia, Hael", toivotti kojoottikoira, ennen kuin painoi silmänsä kiinni ja veti syvään henkeä. Ei kestänyt kauaakaan, kunnes keltamerkki oli jo vaipunut levolliseen uneen.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Jan 5, 2009, 1:59

Hael naurahti hennosti Kajon sanoille. Oliko nuorukainen muka kuten puu? Ääh. Hieman poikaa nolostutti ajatus, mutta silti tuo piti kasvonsa peruslukemille ja yritti säästää änkyttämisen. Olihan se noloa aina sanoissaan tässä puhellessa sekoilla.
"Kiitos Kajo", paimen kiitti toista mukavista sanoista, jotka lämmittivät. Sitten mustankirjava painoi päänsä tassujen päälle ja haukottelikin pienesti.
"Nuku hyvin. Hyvää yötä", sai tuo vielä suupielistään mumistua ennen vaipumista uneen.

KUKKOKIEKUU

Hael heräsi ääniin, joita kuului ladon ulkopuolelta. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet järin pelottavilta, joten nuorukainen saattoi rauhassa nostaa päätään ja haistella ilmaa varovasti. Olikohan se tuuli, joka seinän koloissa rapisteli, vai kenties peuraksi kutsuttu saaliseläin, jotka äidin puheiden mukaan ruokailivat aamusta? Paimenkoira ravisti hieman kasvojaan ja nuuhkaisi ilmaa. Kajo oli yhä lähellä.
"Kajo, oletko hereillä?", paimenkoira tiedusteli varovaiseen sävyyn.

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Jan 5, 2009, 15:47

Yö sujui rauhallisissa merkeissä, Aamunkajon nukkuessa sikeästi toverinsa vierellä. Lopulta alkoi aurinko kuitenkin nousta taivaanrannassa, ulottaen säteensä myös ladon hataroiden seinien raoista kohti koiraeläimiä. Naaras oli yleensä tottunut heräämään yhdessä aamun kanssa, mutta tällä kertaa oli valvottu yö verottanut voimia liiaksi. Ei nuorikko kuitenkaan kovin syvässä unessa enää ollut, kun kuuli Haelin varovaiset sanat viereltään. Yhä silmänsä kiinni pitäen kojoottikoira naurahti tirskahtaen ja heilautti häntäänsä parempaan asentoon.
"Olen minä, ainakin nyt", myönsi naaras leikkimieliseen sävyyn.
Hetken kuluttu suostui Kajo luopumaan ajatuksesta, että uni enää voisi palata takaisin mieleensä, ja kohotti päänsä pois tassujensa päältä. Naaras haukotteli leveästi, ennen kuin käänsi katseensa kohti paimenpoikaa.
"Hyvää huomenta, Hael. Nukuithan hyvin?" keltamerkkinen tiedusteli kohteliaasti, noustessaan venytellen seisomaan heinäpaalien päällä.

Hetken kiersi Kajon katse ympärillään seisovan ladon pinnoissa, kaiken näyttäessä huiman paljon erilaiselta nyt, kun pimeys ei ollut peittänyt maailmaa alleen. Ovesta tulvi sisään valoa, pikkulintujen aloitellessa lauluaan puiden kätköissä. Tuskin lato näyttäisi ulkoa päinkään läheskään niin uhkaavalta, kuin miltä se yöllä oli vaikuttanut.
"Tästä tulee varmasti mainio päivä", totesi nuorikko pirteästi.
Ketterästi nuorikko loikki alas heinäpaalien päältä oikeastaan hieman unohtaen, että Hael olisi samaan suoritukseen saattanut kaivata hänen apuaan. Vaan olihan uros ylöskin itse kiivennyt, joten tuskin toinen sentään jäisi paalien vangiksi lopuksi ikäänsä. Vikkelästi kipittäen päätyi naaras lopulta rakennuksen oviaukkoon, tuntien ilahtuvansa yhä enemmän tutun ja turvallisen luonnon näkemisestä. Vaikka seinät ympärillä suojaa antoivatkin, olivat ne myös hyvin rajoittavat villille koiraeläimelle.

"Ulkona on tänään oikein valoisaa ja kaunista. Ei näy yhtään pilviäkään", kertoi Kajo kääntyessään kohti Haelia.
"Olisikohan Befalasin johtaja jo liikkeellä?" nuorikko jatkoi astetta vaisummin. Hän oli saanut uutta puhtia laumaanliittymisensä suhteen siitä, että saisi tapahtuman myötä pitää itseään laumatoverina Haelin kanssa. Ehkäpä he tapaisivatkin toisensa jo seuraavan kerran vaikkapa jossakin lauman yhteisessä tapahtumassa!
Tosin moinen edellyttäisi, että eräs hukkateillä oleva alfa suostuisi ensin Kajolle näyttäytymään ja naaraan tummaturkkiseen joukkoonsa liittämään.

// Anteeksi tämä kovin nopea eteneminen, mutta Kajolla olisi jo seuraava pelinsä odottamassa. //

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Jan 9, 2009, 0:35

Hael hymyili hieman anteeksipyytävästi, kun Kajo tirskahti olevansa valveilla.
"Anteeksi", paimenkoira totesi samalla, kun nousi varovasti jaloilleen. Se venytti pitkään ja hartaasti jalkojaan sekä selkäänsä, maiskutellen suutaan hieman.
"Haju ei ikävä kyllä paljasta, onko joku hereillä. Enkä kehtaa tulla hengitystäsi kuuntelemaan", poika virnisti, liikauttaessaan korviaan parempaan höröön. Pitihän nuorukaisen olla täydessä terässä saadakseen kaikki äänet ja hajut huomioitua.
"Nukuin oikein mainiosti, toivottavasti sinäkin. Näin melko kummallista unta", Hael puheli samalla, kun tassullaan kokeili varvasti olkien muodostamaa pohjaa allaan. Hän ei haluaisi tiuskahtaa nurin ja loukkaantua. Se olisi perin ikävää, sillä eläminen oli normaalia hankalampaa jo nyt, vaikka poikarukka olikin ollut sokea läpi elämänsä ja tottunut. Tämä sokeus kuvastui myös Haelin unissa. Koska nuorukainen ei tiennyt miltä mikään näyttää, hänen unensa eivät voineet muodostua kuvista. Ne olivat ääniä ja tunteita, jotka sekoittuivat yhdeksi suureksi massaksi.
"Kuljin jossain märässä. Kylmässä ja märässä. Siinä aineessa, jota vedeksi kutsutaan, mutta se oli erilaista. Tuoksui vahvemmalta ja.. eksoottisemmalta. Ja ilmassa yläpuolellani kaikui kirkkaita rääkäisyjä muistuttavia ääniä. En ole kuullut sellaisia ennen. Ja minä tunsin lämpöä turkissani - niin kuin sinä sanoit, että musta väri imee sitä. Se tuntui virtaavan koko ruumiissani. Ja kun kuuntelin oikein tarkasti, kuului samanlaista liplatusta kuin vesiputouksen lammella, mutta suuremmassa mittakaavassa. Silti oli rauhallinen tunnelma, eikä minua pelottanut. Tunsin oloni hyväksi."
Paimenkoira innostui puhumaan ja vaikeni vasta, kun ymmärsi kuullostavansa typerältä.

Oli aika kavuta alas. Varovasti, takapää maantasaa viistäen tunnusteli koira tassuillaan alustaa. Olo oli hutera ja epävarma ilman minkäänlaista apuvälinettä, mutta silti - hieman kompastellen ja ähkäisyjen lomassa - selvisi paimenkoira alas asti. Nuorukainen ravisteli turkkiaan juuri parahaiksi kuullakseen toimenpiteen jälkeen Kajon sanat. Nuorukainen virnisti.
"Toivottavasti, kurjat päivät ovat ikäviä", Hael puhui. Olo oli paljon rennompi yöunien jälkeen. Varsinkin, kun hänen toimintaansa rajoittaneet oudot tunteet olivat kadonneet. Enää ei jännittänyt mukavaksi osoittautuneen nartun lähellä. Hael nuuhki ilmaa ja varovasti, hapuillen kulkeutui oviaukkoon, jossa Kajokin oleskeli. Lämpö tervehti paimenkoiran ruumista ja tummanpuhuva veti syvään henkeä. Oli raikasta ja hyväntuoksuista. Rauhallista.

Hael käänsi korvaansa Kajon suuntaan, kuullakseen nartun puheen mahdollisimman hyvin. Ilmeettömänä, kohteliaana paimen kallisti hieman päätään, maiskauttaen huuliaan pehmeästi, jonka jälkeen koira lipaisi varovasti kirsuaan.
"Varmasti on liikkeellä", Hael totesi. "Kai johtajan on oltava alati valppaana. Isä kertoi Befalaksen johtajan olevan hyvä, nimeltään hän on Roccio. Roccion äiti Nivyva oli kuulemma isoisäni Hevioson ottotytär."
Hael tiesi omistavansa vrikkään ja tunnetun suvun isänsä uolesta, mikä kiehtoi nuorta sekarotuista. Oli jännää, että tunsi tunnettuja nimiä.

"Ehkä.. minun pitäisi päästää sinut jatkamaan matkaasi. Olen ollut tarpeeksi riesaksi. Sinun olisi hyvä päästä laumaan."

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by hitodama on Jan 10, 2009, 15:33

Päätään kallistaen ja kulmiaan tarkkaavaisesti kurtistaen Aamunkajo kuunteli, kuinka Hael kertoi näkemästään unesta. Naaras koetti kovasti kuvitella uroksen kuvailemaa paikkaa, pyöritteli toisen lausumia sanoja mielessään.
"Meri", nuorikko totesi saatuaan mietiskelynsä päätökseen, "kuulostaa ihan mereltä. Se ympäröi Andriaanaa joka puolelta, joten sitä ei ole kovin vaikea löytää, mikäli tahdot etsiä. Meri on kyllä kai vettä, mutta sitä ei kannata juoda. Se haisee ja maistuu tosi kummalle." Itse oli kojoottikoira joutunut mokoman vesiesteen saarelle saapuessaan ylittämään, eikä häntä lainkaan houkuttanut tehdä moista matkaa toiseen kertaan. Ei hänellä ollut uimaan lähtiessäänkään ollut ajatustakaan siitä, kuinka laaja meri saattoi olla, ja naaras lienikin selviytynyt reissusta lähes pelkällä tuurilla.

Haelin astellessa Kajon vierelle suuntasi keltamerkkinen katseensa paimenta kohden. Lempeästi naaras hymyili toiselle, vaikkei uros elettä voinutkaan nähdä. Kojoottikoira kuitenkin tahtoi ajatella, että toinen kykenisi jollakin selittämättömällä tavalla hymyn aistimaan.
"Höh, et sinä ole yhtään ollut riesaksi! Minulla on ollut todella mukavaa kanssasi", tyrmäsi nuorikko Haelin väitteet, samalla tökkäisten kuonollaan toista tämän mustan turkin peittämälle kaulalle.
"Tahdon kuitenkin nopeasti päästä Befalasiin, että voitaisiin olla laumatovereita sitten", naaras selitti. Toisen sukulaissuhteita hän ei viitsinyt lähteä kommentoimaan, sillä etenkin ottotytär-käsite meni kojoottikoiralta hieman ohi ymmärryksen. Jotakin hienoa sen kuitenkin täytyi olla, kun toinen siitä näin hänelle kertoi.
"Laumattomana kun on vähän yksinäistä joskus", Kajo kuitenkin vielä totesi totuudenmukaisesti.

Hetken Haelin vierellä seisottuaan otti Aamunkajo muutaman askeleen eteenpäin, päästäkseen kokonaan pois ladon suojasta. Vaikka mukavasta uroksesta eroaminen olikin hieman haikeaa, oli naaras varma, etteivät nämä voisi mitenkään olla lopulliset hyvästit. Vaikkei nuorikko ollutkaan Andriaanalla vielä tavannut yhtäkään koiraeläintä kahteen kertaan, ei se toki tarkoittanut, etteikö Hael voisi olla ensimmäinen lajissaan.
"Minä menen nyt sitten. Kun seuraavan kerran tavataan, lupaan voivani kertoa kuuluvani samaan laumaan kanssasi." Moisten lupaileminen oli toki ehkä hieman liioiteltua, muttei kojoottikoiran positiivisen varmalla elämänasenteella mitenkään mahdotonta.
Vielä käänsi Kajo oranssisten silmiensä katseen kohti puoliluppakorvaista paimenkoiraa ja heilautti häntäänsä, jolloin siihen kiinnitetyt metallirinkulat iskivät vaimeasti toisiaan vasten.
"Hei hei Hael! Älä unohda minua!"
Sanansa toiselle huikattuaan lähti kojoottikoira vikkelästi viipottamaan Djalan metsän halki varmana siitä, ettei ainakaan itse tulisi koskaan ystäväänsä unohtamaan.

// Kiitosta pelistä! n__n //

Re: Yhdessä emme ole niin yksin
Post by pipsu on Jan 14, 2009, 20:35

>Kiitos pelistä! Olen liian laiska kirjoittamaan loppupeliä, mutta vannokoot Hael ettei Kajoa unohda ja lähti sitten pois kepukka oppaanaan.<