Aamunkajo - RPGs

Befalas » Niitty » Elämisen vaikeus

Elämisen vaikeus
Post by hitodama on May 29, 2011, 13:59

Oli suorastaan synkeänharmaa iltapäivä ja suuret, raskaat vesipisarat rummuttivat tasaiseen tahtiin Befalasin niittyä. Ne saivat aukealla juoksevan kojoottikoiran turkin liimautumaan vasten hänen kehoaan, kun hän suuntasi kohti alueen laidalla pilkistävän kolon suuaukkoa. Kyseisen kaivauman näkeminen sai yleensä niin positiivismielisen koiraeläimen, Aamunkajon, luimistamaan korviaan.
'Revontuli, voi Reppana...' hän toisteli huolesta solmussa olevassa mielessään. Niin kovasti kun naaras toivoikin pääsevänsä taas puolisonsa luokse, pelkäsi hän toisaalta tämän näkemistä: mitä jos Reppanan kunto olisikin huonontunut, mitä jos kasvojen kammottava haava olisi alkanut hoidosta huolimatta mätiä? Sellaisia asioita nuori befalaslainen ajatteli päästessään viimein kotikolonsa suuaukolle.
"Revontuli?" Kajo varovaisesti huikkasi ravisteltuaan enimmät sadepisarat pois turkistaan ja lähdettyään laskeutumaan onkalon hämäryyteen.
"Toin lisää yrttejä. Tältä niityltä ei enää paljoa tosin löytynyt, joten myöhemmin minun pitää varmaan lähteä etsimään etelämmästä lisää." Näin todetessaan heilautti naaras kantamiaan mesiangervonkukkia parempaan asentoon. Kyseisten kasvien avulla puolikasvoituksesta aiheutuneet tuskat pysyisivät aisoissa niin pitkään, että koirasuden keho ehättäisi kasvattamaan kunnon arpikudoksen raadelmaa peittämään.

// Kaumous messiin! //

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on May 29, 2011, 16:36

.: : D :.

Revontuli odotteli Kajon paluuta kuunnellen sateen ääntä. Revontuli oli ottanut pois huivinsa, haava oli parantumaan päin mutta sitä pisteli ja kirveli, ja koirasusi totesi kauhuissaan ettei nähnyt toisellas silmällään yhtään mitään. Vaimeasti ynisten koirasusi vaihtoi asentoaan, ja pian se kuuli toisen huikkauksen ja vastasi: "Sirka?"ja toinen tuli puolihukan luokse. "Älä mene vielä" saksanpaimenikoiransukuinen pyysi hiljaa, ja irvisti uudelleen.
Kasvojen toista puolta kirveli ihan hirveästi, ja puolisuden oli tehtävä kaikkensa, ettei alkaisi hankaamaan sitä. Se oli koettanut lievittää pistelyä hankaamalla, mutta nyt haavassa oli hieman multaakin, ja hierominen oli sattunut. Kannattiko?
Reppana loi katseen Kajoon, ja sen kantamiin kukkasiin.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on May 29, 2011, 20:39

Kajo tunsi pikaisen helpotuksenaallon pyyhkäisevän ylitseen hänen kuullessaan Revontulen puhuvan. Vaikkei nuorikko toista vielä pimeyteen yhä totuttelevilla silmillään nähnytkään, tiesi hän siten tämän olevan ainakin jonkinasteisessa kunnossa.
"En mene, en. Ehkä yöllä tai aikaisin aamulla vasta", naaras lupasi lempeästi hilautuessaan puolisonsa lähelle. Lopulta oranssihtavat sielunpeilitkin alkoivat hahmottaa tilaa kantajansa ympärillä, jolloin kojoottikoira huomasi Reppanan katselevan hänen kantamiaan kukkasia.
"No niin, syö nämä kuitenkin nyt ensin. Ne pitävän kivun taas hetken poissa", hän tokaisi ojentaessaan tuomisensa niitä vartovalle koirasudelle. Samalla hän tuli huomanneeksi, että toisen arpeutuvat kasvot olivat tavalla tai toisella päässeet likaantumaan, mikä sai nuorikon huokaisemaan raskaasti.
"Tuo pitäisi taas puhdistaa, ettei se tulehdu pahemmin. Anteeksi, jos satutan", naaras jatkoi, ennen kuin kääntyi kohti sakemanninsukuisen kasvoja aikeinaan nuolla enimmät kurat pois.

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on May 30, 2011, 6:43

Kajo kehotti koirasutta syömään kukkia, huraa! Tottelevaisesti Reppana otti ne, hampaat jauhoivat kukkaset kätevästi mössöksi joka oli helpompi niellä. Sen tehtyään Reppana lipaisi huuliaan ja kirsuaan, ja luimisti anteeksipyytävästi korvia Kajon sanoessa puhdistamisesta. Revontuli halusi vetäytyä pois, mutta se joutui rauhoittelemaan itseään; Kajo ei olisi puolikuu, Kajo olisi yyyystävä. Puoliso.
Reppana sulki ainuan silmänsä, ja antoi toisen karhean kielen puhdistaa poski. vaikka se sattuikin hieman. No okei, aika paljon. Reppana päästi hengähdyksen hampaidensa välistä, se kuulosti melkolailla sihahdukselta.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on May 30, 2011, 17:24

Kajo tunsi suorastaan fyysistä kipua kuullessaan puolisonsa sihahtavan hengähdyksen, jonka hän tiesi aiheutuvan suorittamansa puhdistustoimenpiteen tuottamasta tuskasta.
"Anteeksi..." nuorikko vinkaisikin jo toistamiseen murheellisena, mutta jatkoi kuitenkin työtään tietäen, että loppujen lopuksi tämä koituisi Revontulen omaksi parhaaksi. Kaiken lisäksi sakemanninsukuisen suuhunsa pistelemät kukat alkaisivat varmasti pian tehota, jolloin tämän tuntoaisti turtuisi edes sen verran, ettei kasvojen särky olisi aivan ylivoimasta kestettäväksi.

Kojoottikoira teki työnsä tottunein elkein ja varsin pian enin lika olikin enää pelkkä ikävä muisto. Tahtomatta satuttaa Reppanaa vahingossakaan enempää tepsutti naaras sitten puolisonsa toiselle puolen ja laskeutui tämän kylkeen makaamaan.
"Kyllä me tästä vielä selviämme, eikö niin?" hän tokaisi vienosti hymyten, koettaen selvästikin saada tilannetta näyttämään edes hippusen valoisammalta.
"Paranet entistä ehommaksi ennen kuin oikeastaan huomaammekaan. Vähän niin kuin tallottu kukka, joka saa nyt tuosta ulkona satavasta vedestä energiaa nousta taas kohti aurinkoa."

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on May 30, 2011, 22:29

Reppana koetti naurahtaa toisen anteeksipyytelylle, mutta onnistui vain kirahtelemaan. "Ei.. se mitään" viimeisen sanan koirasusi tunki pois hampaidensa raosta, Aww.
Pian kidutus oli ohi, ja Reppana alkoi taas hengittää syvään. Kukkaset alkoivat jo pikkuhiljaa vaikuttaa, ja sykkivä kpu alkoi lievittyä, ja raskaasti huokaisten Reppana nojasi hieman kojoottikoiraan päin. "Tottakai" Reppana lohdutti toista ja koetti koskettaa kuonollaan somasti pienemmänsä kuonoa.
"Tottakai, sinun hoidossasi" Reppana naurahti hieman, ei sarkastisesti vaan silkasta ilosta. Okei.
Reppana katseli hetken jalkojaan, narttuun nojaten. "Tiedätkö mitä rakas.. minä.. olen aina halunnut.. no, tuota.. pentuja. Tiedäthän" Reppana vilkaisi puolisoonsa. "Omia pieniä palleroita." koirasuden äänestä kuulsi hellyys sen puhuessa pienistä pentusista.
"Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin haavettani pennuista" koirasusi vielä kiirehti sanomaan. Ettei vain Kajo luulisi, että narttu aikoi jättää sen.. ajatuskin karmi selkäpiitä.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on Jun 15, 2011, 15:02

Kajo antoi Reppanan koskettaa kuonoaan omallaan, jolloin hellä hipaisu sai kojoottikoiran varovaisen hymyn leviämään silmiin asti yltäväksi virneeksi. Nuorikko huokaisi raukeasti ja pyrki hautaamaan poskensa puolisonsa kaulusturkkiin, niin kovin pehmoiseen ja lämpimään ja ihanaan. Ellei koirasusi olisi itse alkanut jutustella, olisi keltamerkki voinut vain jäädä siihen kellimään kaikessa hiljaisuudessa vaikka lopuksi ikäänsä.

Mutta niin, Revontuli kuitenkin päätti avata suunsa, mikä sai Kajon hetkeksi kiinni painuneet silmät avautumaan ja kääntymään kohti ruskeaturkin kasvoja.
"Pentujako?" koristeltu elikko toisti hieman yllättyneenä. Hän itse oli vielä sen verran nuori, ettei ollut ehtinyt ajatella jälkikasvun hankkimista kovin vakavasti - ei ainakaan sen jälkeen, kun oli tajunnut sen olevan puolisonsa kanssa varsin mahdotonta.
"Minäkin rakastan sinua niin kovasti, niin kovasti... Mutta kyllä minä pennuistakin pidän! On kyllä harmi, ettei meillä voi koskaan olla omia taaperoita. Mieti nyt, sellaisia pienen pieniä karvakeriä, joilla olisi sinun silmäsi ja minun, hmm... Vaikka minun häntäni!" kojoottikoira kikattaen kuvitteli. Hän ei näyttänyt täysin tajuavan sitä, kuinka suuri asia pennuttomuus puolisolleen oli, mikä kuulsi varsin selvästi hänen seuraavasta kysymyksestäänkin.
"Mistä sinulla nyt yhtäkkiä pennut tulivat mieleen?"

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on Jun 16, 2011, 23:52

Reppana tykkäsi siitä, kun Kajon naama oli sen kaulusturkissa. Nartun rinnasta kuului vaimeaa, tyytyväistä hyrinää, kuin jollain ihmeen kissalla, eheh. Reppana virnisti anteeksipyytävästi. "Niin. Pentuja" se sanoi sitten, ja katsahti nolona narttua. Mitä mieltä Sirka oli pennuista? Ja toisen seuraavat sanat saivat puolisuden hymyilemään. "Vooi" Reppana ihasteli jo pelkästä ajatuksesta, voi pienenpieniä Reppanasilmäisiä ja Kajohäntäisiä lapsia! Revontulen häntä heilahti ajatukselle. Ja toisen ksyessä, mistä pennut yhtäkkiä tulivat mieleen, koirasusi hymyili hieman nolona. "No.. en ole ihan varma, mutta tämä kohtaaminen sen puolikuulaisen kanssa sai minut tajuamaan, kuinka.. helppo on kuolla" Revontuli sanoi. "Me voimme kuolla koska tahansa, huomenna, yli huomenna, vuosien päästä" narttu sanoi. Filosofista. "Ja minä.. olen aina halunnut omia pentuja, ennen kuolemaani" Revontuli sanoi ja kumartui tökkäämään Sirkaa poskelle.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on Jun 18, 2011, 20:22

Kajo hihitti yhä lisää ja antoi häntänsä yhtyä Revontulen omallaan aloittamaan heilahtelemiseen, ennen kuin puolisonsa muuttui taas jotenkin noloksi ja jatkoi aiheesta tavalla, joka sai nuorikon sydämen jättämään yhden lyönnin välistä.
"Kuolla?" hän pihahti tajuamatta, että toisteli taas puolisonsa sanoja kuin papukaija ikään. Ajatuskin koirasuden kuolemasta sai hänet kuitenkin muuttumaan sisältä niin tehokkaasti pelokkaana tutisevaksi hyytelöksi, että oli suoranainen ihme kun hän sai lausuttua yhtään mitään.
"En... En... Vau", hän tulikin takellelleeksi, ennen kuin tajusi painaa katseensa omiin tassuihinsa. Niille kun tuntui tällä hetkellä helpommalta puhua, kuin vakavaksi käyneelle Reppanalle.
"En tiennyt, että se tappelu sai sinut ajattelemaan tuollaisia. Tai siis kyllä minäkin hetken pelkäsin pahinta kun näin sinut ensimmäistä kertaa haavoittuneena, mutta..." Jälleen lause jäi kesken, kun nuorikko ei tiennyt miten sitä olisi jatkanut. Niinpä hän jätti päätään pudistaen yrittämisen viimein sikseen ja palasi ikäviltä sivupoluilta takaisin pääaiheeseen: jälkikasvuun.
"Luuletko, että me voisimme adoptoida jonkun pennun, jolla ei jostain syystä ole omaa emoa? Olisiko se mahdollista?"

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on Jun 19, 2011, 0:01

Reppana luimisti anteeksipyytävästi korviaan. "Niin.. kuolla" narttu sanoi, vahvisti vielä. Ja ruskeat silmät katsoivat kojoottikoiraa anteeksipyytävänä - olikohan se järkyttynyt Kajoa liikaa? Toinen katsoi tassujaan, ja Revontuli ymmärsi - tai niin se ainakin uskoi ymmärtävänsä - ja päätti olla painostamatta Sirkaa. "Olen pahoillani" narttu sanoi sitten. "Taidan ajatella liikaa" Reppana yritti naurahtaa sanojensa päätteeksi, mutta ääni oli vähän tukahtunut.
Ja pian Kajo ehdottikin jotakin, mitä sakemannisekoitus ei olltu tullut edes ajatelleeksi! Tosiaan. "Mutta mistä.. me löytäisimme tarpeeksi pienen pennun?" koirasusi kysyi hieman hämmentyneenä Kajolta - Andriaanan saarelta ei löytyisi varmastikaan tarpeeksi pikkuista pentua. Narttu katsoi Kajoa, olisiko sillä joku nerokas idea? "Orvot.. emottomat pienet pennut taitavat olla Andriaanalla harvassa" narttu vielä lisäsi, luimisti korviaan harmissaan.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on Jun 21, 2011, 22:26

Kylmät väreet juoksivat pitkin Aamunkajon selkää, kun Reppana toisti jälleen kolkon kuolla-sanan, eikä nuorikko saanut estettyä silmiään painumasta hetkeksi kiinni.
"Ei, älä ole pahoillasi", nuorikko hienoisesta järkytyksestään huolimatta pyysi, "ajatteleminen on vain hyvästä. Ja kuolema on osa elämää, kyllä siitä pitäisi pystyä puhumaan ja sitä miettimään. Tämä vain tuli vähän äkkiä, yllättäen." Sinänsä oli ehkä vähän naiivia uskoa, ettei vakavan tapaturman läpikäynyt Revontuli olisi miettinyt ollenkaan rajan taakse siirtymistä, mutta sellainenhan Kajo nyt vain oli: optimistinen ja hieman lapsellinen koiraeläin, joka olisi tahtonut ajatella aina vain asioiden hyviä puolia synkkien sijasta.

Näin ollen olikin hyvä, että aihe hivuttautui takaisin pentuihin, joiden mietiskeleminen oli paljon kuoleman pohdiskelua mukavampaa. Hiljakseen Kajokin alkoi taas rentoutua, kun hän kuvitteli vastaansa kävelevää pentulaumaa, joka suorastaan huusi haluavansa päästä hänen ja sakemanninpuolikkaan kasvatettavaksi.
"Hmm-m, ei se helppoa ole, mutta ei mahdotontakaan. Yhden minä olen jopa tavannut täällä Andriaanalla, ihan silloin kun vasta tulin tänne. Nyt Zaigo on kyllä tietysti jo aikuinen, mutta silloin hän oli vasta pieni sudenpentu, joka oli hukannut emonsa jonnekin", keltamerkkinen muisteli.
"Voi olla, että kohtalo järjestää polullemme vielä toisenkin sellaisen."

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on Jun 26, 2011, 21:19

.: Anteeksi kesto, heiluin Rovaniemella D: :.

Reppana nyökytteli hyväksyvästi toiselle, heilautti hieman häntäänsä ja katsoi sitten toista. "Oletko?" narttu kysyi selkeästi hämillään. Mistä ne tosiaan saisivat pennun? "Voi.. toivottavasti kohtalo olisi nyt puolellamme" Ruskeasilmä sanoi haaveksivasti. Vaan.. sen mieleen tuli toinenkin tapa hankkia pentu. Se voisi etsiä jostakin uroksen ja.. hmm, pyytää siltä palvelusta, mutta varsinaisesti tämä tapa ei houkutellut koirasutta kovinkaan paljoa, ja se ei oikeastaan halunnut edes ajatella sitä. Repo katsahti sielunsisartaan hymy mustilla huulilla leikkien ja häntä tömähti hieman nartun heilutellessa häntäänsä.

.: Tök? x'D :.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on Jun 28, 2011, 11:19

// Eihän tässä mitään kestoa vielä edes ollut, heh. =D //

Hymy Kajon huulilla leveni hetkeksi entisestään, kun Revontuli toivoi kohtalon olevan heidän puolellaan. Kojoottikoira olisi toki voinut selittää kotiheimonsa näkemyksiä kohtalosta ja siitä, kuinka se oli aina kokijoidensa puolella, vaikka elämä ei aina varsinaisesti mennytkään niin kuin olisi toivonut, mutta jotenkin se tuntui tässä tilanteessa hieman turhalta. Niinpä hän ei ryhtynyt latistamaan sitä hentoa toivonpoikasta, jonka oli sateelta suojaava luolaan onnistunut tuomaan.
"Varmasti on. Kyllä me vielä saamme oman pennun, oli se sitten alkujaan suden, koiran, kojootin tai vaikka oravan jälkeläinen", nuorikko päätyi lyhyesti naurahtaen toteamaan, hänen aavistamatta lainkaan millaisia vaihtoehtoja Reppana puolestaan mielessään mietti.

Kun asiassa ei nyt tuntunut tällä erää olevan sen enempää keskustelemista, sulki Aamunkajo huokaisten silmänsä ja kaivoi kuononsa taas puolisonsa turkkiin. Toisen tuoksu, vaikka siihen sekoittuikin ripaus parantavien yrttien ja arpeutuvan ihon paljastamaa sairauden hajua, tuntui hänestä aina niin kovin turvalliselta.
"Nukuttaisiinko vähän? Ei tuonne kaatosateeseenkaan viitsisi nimittäin mennä turkkiaan kastelemaan", nuorikko ehdotti. Hän kun tuntui todella kaipaavan kuulemiensa uutisten jälkeen hieman lepoa, ennen kuin lähtisi taas noutamaan lisää kukkia toipuvalle koirasudelle.

Re: Elämisen vaikeus
Post by mira on Jul 2, 2011, 11:18

Reppana naurahti lempeästi. "Tuskinpa oravaemo lastaan meille uskoisi" se naurahti. Ja pian Sirka laittoi kuononsa taas suuremman yksilön turkkiin, Reppana hymyili ja painoi hellävaraisesti oman päänsä toisen turkille ja hengitti syvään ja rauhallisesti. "Nukutaan vain" sakemanni nyökäytti päätään ja korjasi hieman päänsä asentoa, että kipeä kasvojen puoli - tosin nyt kipu oli lieventynyt lähes tuntuvaksi - ei vahingossakaan osuisi keltamerkin turkkiin - Reppana ei pitänyt siitä, ja tuskin Kajokaan olisi siitä nauttinut, hm?

.: Lyhyt xD Mutta siis, tähän tämä loppuu? :.

Re: Elämisen vaikeus
Post by hitodama on Jul 4, 2011, 15:41

Kajo hymyili leveästi naurahtelevalle puolisolleen, jonka iloisen äänen kuuleminen lämmitti hänen sydäntään kovasti. Äskeinen synkkäsävyinen keskustelu tuntui nopeasti painuvan yhä kauemmaksi unholaan, ja nuorikko alkoi tuhista rentoutuneeseen sävyyn Revontulen vierellä.
"Ei sitä tiedä vaikka uskoisikin", kojoottikoira vastasi unisesti ja kikatti itsekin lyhyesti kuvitellessaan, kuinka he Reppanan kanssa yrittäisivät paimentaa puihin tuon tuosta karkaavaa kasvattiaan. Niihin aatoksiin tuntui olevan hyvä nukahtaa, ja naaras keikkuikin jo aivan unen rajamailla mutistessaan vielä viimeiset lupauksensa sakemanninsukuiselle.
"Menen sitten... Aamulla taas hakemaan... Kasveja", velvollisuudentuntoinen Kajo vannoi. Vaan vain muutaman henkäyksen jälkeen tuudittivatkin rakkaansa lempeä kosketus ja pesäkolon kattoa rummuttava sade hänet jo syvään, rauhaisaan uneen.

// Joo, lopetellaan tähän ja katsellaan jonkun ajan kuluttua, että miten taas lähdettäisiin juttuja edistämään. =3 Kiitos pelistä! //