Aamunkajo - RPGs

Befalas » Puro » Elämä hymyilee

Elämä hymyilee
Post by kadmium on Nov 15, 2008, 19:52

Roccio tanssahteli puron vartta pitkin hyräillen itse keksimäänsä sävelmää.
"Hmm'mm, daa di daa, mm'mm, tililaa, ymm'mm", kuuluivat sanat vaihtelevalla korkeudella.

Narttu pysähtyi kesken laulun ja nosti katseensa ylös, kiittäen Herraansa hienosta aamusta. Puiden tuuheat ikivihreät latvat estivät auringon kokonaisvaltaisen näkymisen, mutta se ei koiraa haitannut. Hänestä oli mukavaa olla kauniissa metsässä ja näinkin hienona päivänä. Ei sentään satanut! Eikä mieltä latistunut epäonnistunut Djalan alfan hakeminen. Ei lainkaan! Sillä reissulla oli vain saanut liitettyä yhden uuden persoonan hänen laumaansa Befalakseen.

Befalakseen. Hänen laumaansa? Roccio laski katseensa ja tuijotti mietteliäänä puron välkkyvää pintaa. Oliko hän alkanut ajattelemaan Befalasta yhä enemmän hänen laumanaan. Enemmän kuin ennen? Ei enää "hänen nyt-jo-kuolleen-äitinsä lauma" vaan "hänen laumansa, josta hän pitäisi huolta ja olisi ylpeä". Roccio tuijotti omiin sinisiin silmiin puron pinnassa.
"Taidan olla naurettava", narttu totesi peilikuvalleen ja naurahti itselleen.
"Ja hullu kun puhun kuvajaiselle vedessä."

[[... kuin silakkä piimätuopissa. hitodama, kom här!]]

Re: Elämä hymyilee
Post by hitodama on Nov 15, 2008, 20:47

// Äh en osaa vastata ruotsiksi mitään metkaa. =< Mutta tulen kuitenkin. //

Kaunis aamu oli erittäin omiaan kaunistuttamaan luonnossa kulkijankin mieltä, saamaan etenkin nuoren kojoottikoiraneidin mitä parhaimmalle tuulelle. Lintujen laulu helli korvia ja tuulen suhina havupuiden latvustoissa oli mitä rahoittavinta. Askel oli kevyt ja elämä oli mallillaan, ellei yhtä pikkuista seikkaa tullut ottaneeksi huomioon. Aamunkajona tunnettu nuorikko oli mitannut Andriaanan saarta laumattomana ristiin ja rastiin jo yli kuukauden päivät, koettaen parhaansa mukaan lunastaa paikkaansa saaren koiraeläinpopulan joukosta. Näytti kuitenkin siltä, että Befalasin alfa oli joko kadonnut jäljettömiin tai sitten ihan tarkoituksella häntä vältteli.

Nyt ei huoli yksinäisyydestä kuitenkaan Kajon mieltä painanut, eikä edes tieto siitä, ettei hänellä ollut varsinaisesti edes lupaa vieraan lauman mailla liikkua. Hän oli kuitenkin omaksunut kuin itsestään Befalasin alueet, etenkin kauniin niityn kodikseen, ja alkanut jopa tottua sen tiheisiin metsiin. Kauempaa kuuluva puron solinakin oli jo tuttu juttu - vaan sen seasta erottuva hyräily ei sitä kuitenkaan ollut.
Vieraan, jokin varsin suloisen äänen kuullessaan pysähtyi naaras hetkeksi paikoilleen, vaan jatkoi kuitenkin nopeasti matkaansa. Kukaan vaarallinen ei laulelisi tuolla tavoin, ja mukavat tuttavuudet olivat aina tervetulleita. Päivä siis vain näytti paranevan vanhetessaan.

Tumman turkkinsa ansiosta sulautui varsin pieni koiraeläin melko hyvin puiden varjoihin, ja näyttikin havaitsevan vieraan ennen kuin tuli itse huomatuksi. Pää kallellaan jäi kojoottikoira metsän rajaan kuuntelemaan, kuinka puron toisella puolen oleva harmaa naaras puheli kohti vettä.
"Tiesitkö, että peilikuva voi vastata, jos siltä kysyy jotakin oikein tärkeää?" huikkasi nuorikko hymyssä suin ja häntäänsä heilutellen. Huolettomasti lähti naaras jälleen toista lähestymään, kulkeutuen hänkin virran rannalle.
"Tai ainakin niin olen kuullut. Itse en ole siltä koskaan saanut vastausta, mutta ehkä en ole osannut kysyä mitään tarpeeksi tärkeätä."

Re: Elämä hymyilee
Post by kadmium on Nov 18, 2008, 22:55

Roccio säikähti. Hui, jokuhan oli tuolla pusikossa. Miksei hän ollut aijemmin huomannut kyseistä koiraeläintä? Ehkä se johtui siitä, että hänen ajatuksensa olivat jossain erittäin kaukana ja lähellä peilikuvaa.
Narttu pyörähti ympäri, kohdaten tulijan kasvoista kasvoihin. Olihan se parempi kuin antaa vieraan tuijottaa hänen häntäänsä. Roccio seurasi pienen koiraeläimen liikettä. Oli vieras ainakin häntä pienempi. Suvusta löytyi enemmän tai vähemmän sudenverta -- vaikkakin Roccio piti itseään täysin koirana -- ja tuossa toisessa oli jotain kettumaista.

Roccio löysi itsestään puheenlahjan.
"Niin, onhan se totta. Yksinpuhelukaan ei välttämättä ole paras tapa keskustella asiosta. Siitä saa vain yksinkertaisia asiota sanottua", koira vastasi, vaikkakin hieman ontuvasti.
"Kuten "onpa kaunis sää tänään" ja "hienoa kun minä olen elossa". Nehän on itsestäänselviä", narttu yritti selittää vielä paremmin asiaansa. Oikeastaan hän ei vain halunnut jättää asiaa yhden lausunnun varaan.

Koiraeläin, mikä nyt seisoi Roccion kanssa puron rannalla vaikutti ystävälliseltä. Aivan kuin toisesta nartusta olisi lähtenyt jokin säteily, joka vain rauhoitti. Vähän niin kuin auringon paiste. Ei kukaan jaksanut pitkään kiukuta aurinkoisessa säässä.
Rocciosta narttu oli myös kaunis. Sirorakanteinen ja sopusuhtainen. Mustan ja keltaisen väriyhdistelmä teki toisesta upean ilmestyksen. Naruista tehdyt korut olivat kuin toista varten suunnitellut. Koira huomasi miettivänsä kuinkahan monta sydäntä toinen oli ehtinyt jo särkeä, tahallaan tai tahtomatta.

Re: Elämä hymyilee
Post by hitodama on Nov 18, 2008, 23:41

Vieras näytti hivenen hätkähtävän Aamunkajon yhtäkkistä ilmestymistä, tai niin kojoottikoira ainakin tämän äkkinäisestä kääntymisestä päätteli. Lyhyt, heleä kikatus pääsi karkaamaan neidin huulilta, kasvojensa loistaessa avointa iloa. Vaikka toisille nauramisen toisinaan saattoikin tulkita jopa ilkeämieliseksi eleeksi, oli se Kajon tapauksessa melko vaikeaa; kaiken sorttinen kataluus kun vaikutti hänen olemuksestaan puuttuvan. Jos puhdas sydän vain saattoi päälle päin näkyä, teki se nuorikon tapauksessa juuri niin.

Kajon loikkelehtiessa puron äärelle sai mustanharmaa vieras puhekykynsä takaisin, ja pää kallellaan naaras toista kuunteli.
"Oi, eihän elossa oleminen ole lainkaan itsestään selvää! Elämästään täytyy osata olla kiitollinen. Jos sitä ei arvosta, sekään ei arvosta sinua", selitti nuorikko heimonsa opetuksiin tukeutuen.
"Jotkut sanovat sitä kohtaloksi tai karmaksi tai vastaavaksi." Vasta päästyään toisen naaraan rinnalle, huomasi keltamerkki heidän välillään olevan varsin merkittävänkin korkeuseron. Vaan vaikka joutuikin vierasta ylöspäin katsomaan, ei asia liiaksi kojoottikoiraa kiusannut. Hän oli varsin tottunut moiseen, kovin lyhyet jalat kun sattui omistamaan. Sen sijaan toisen taivaansiniset silmät kohottivat naaraan hymyn entistäkin leveämmäksi, katseensa kiinnittyessä niitä melkein tungettelevan ihailevasti tukimaan. Sininen oli kaunis väri, jota ei naaras harmikseen edes koruissaan kantanut.

Lopulta muisti Aamunkajo kuitenkin jälleen aina yhtä tärkeät käytöstavat, ja käänsi katseensa kohti hiljakseen solisevaa puroa.
"Oh, anteeksi, olisi varmastikin kohteliasta esittäytyä", tokaisi nuorikko häntäänsä heilauttaen.
"Minä olen Aamunkajo, Kuutuulen tytär, Tasangon heimosta." Pitkän nimensä päätteeksi nyökäytti kojoottikoira suippoa kuonoaan kumarrukseksi.
"Ja minun ei ollut mitenkään tarkoitus hiippailla takaa päin säikäyttämään ketään, olin vain tulossa purolle juomaan", naaras selitti kirkkaalla äänellään jälleen naurahtaen.

Re: Elämä hymyilee
Post by kadmium on Nov 27, 2008, 19:04

Roccio hymyili vaivaantuneesti. Voi tuo toinen puhui niin... viisaasti. Viisaammin mitä hän ja hänenhän pitäisi johtaa jotain laumaa. Kuinka vanha vieras oli? Eihän tuo vaikuttanut edes kovin vanhalta. Toisaalta, ehkä toinen oli vain todella hyvin säilynyt. Näkihän niitäkin vähän väliä. Vanhoja koiria ja susia, jotka yhä jaksoivat juosta nuorempiensa tahdissa ja jopa nopeampaa.

Narttu tunsi itsensä jotenkin vaivaantuneeksi. Vieras katsoi -- tai tuijotti, miten ikinä tahtoi asian ilmaista -- häntä silmiin ja hymyili leveästi. Miksi ihmeessä? Eihän hänessä pitäisi olla mitään naurettavaa, eihän? Olihan Roccio hieman kummallinen väritykseltään, mutta minkäs hän sille mahtoi. Jumala oli luonut hänestä tällaisen ja näin oli hyvä.

Roccio hymyili anteeksi antavasti pienemmälle koiraeläimelle. Eipä tuo mitään, vaikkei heti esittäytynyt. Kunhan vain jossain välissä kertoisi sen. Ei olisi mukavaa jos tuntisi jonkun hienon henkilön, muttei osaisi nimetä häntä.
"Sinulla on pitkä ja kaunis nimi", narttu henkäisi lopulta. Hän oli vain yksinkertaisesti Roccio. Se kuullosti kovalta ja ytimekkäältä. Ei mitenkään laulavalta saati runolliselta, miltä Aamunkajo kuullosti.

Koira hymyili Aamunkajolle.
"Voi ei se mitään. Minä vain olin ajatuksissani", narttu pehmenteli toisen selitystä.
"Olen Roccio, Befalaksen alfa. Hauska tutustua", hän esittäytyi ja lisäsi yhden kohteliaisuuden perään. Äiti oli aina sanonut, että pitäisi olla kohtelias.

Re: Elämä hymyilee
Post by hitodama on Nov 29, 2008, 23:31

Vasta käännettyään katseensa kohti kirkasvetistä puroa tuli Aamunkajo ajatelleeksi, kuinka vaivautuneelta toinen olikaan hänen tuijotuksensa alla vaikuttanut. Ei naaras moista tahallaan ollut aiheuttanut, ja nyt vatsan pohjalla tuntuikin ikävästi muljahtavan moisen ansiosta. Kylläpäs hän oli mahtanut antaa itsestään kurjan ensivaikutelman.
"Mh, kiitos paljon", lausui kojoottikoira kuitenkin koettaen näyttää yhä mahdollisimman pirteältä. Suoraan sanottuna hän itsekin piti omasta nimestään, se kertoi kuka hän oli, mistä tuli ja mihin kuului.
"Voit toki kutsua ihan vain Kajoksi, sillä on tuo nimi kuitenkin aika pitkä koko ajan käytettäväksi", lupasi nuorikko jälleen pitkää häntäänsä toiselle heilauttaen, jolloin nahkanauhoihin kiedotut pronssikiekot iskivät vaimeasti toisiaan vasten.

Vaan vieraan esittäytyessä ei voinut Kajo estää suutaan loksahtamasta hämmästyksestä pienelle raolle. Katseensa kääntyi Roccioksi nimitettyä naarasta kohden, eikä kojoottikoira tuntunut hetkeen saavan sanaa suustaan.
"Hau... Hyvin hauska tutustua" vastasi naaras lähes mekaanisen oloisesti. Eihän toinen voinut olla alfa! Lack oli sanonut tuntevansa Befalasin johtajan paremmin kuin hyvin, ja hän oli selvästi kutsunut tätä Nivyvaksi. Jokin nyt mättäsi jossakin, eikä nuorikko oikein tiennyt missä ja mikä.
"Olette alfa, Befalasin johtaja?" varmisti keltamerkki yhä kovin hämmentyneenä, vaihtaen puhuttelunsa nopeasti teitittelymuotoon. Jos toinen oikeasti oli mitä väitti - ja miksi ihmeessä tämä valehdellutkaan olisi - oli toinen asemaltaan nuorikkoa itseään paljon, paljon korkeammalla. Hui kauhistus.

Jälleen havaitsi Kajo harmikseen jääneensä tuijottamaan toista kovin epäkorrektisti, hänen kääntäessään taas kerran nolostuneena katseensa pois.
"Anteeksi, olen vain varmasti saanut väärää tietoa. Onko sellainen henkilö, kuin Nivyva sinulle tuttu?" uteli nuorikko melko vaisusti, seuraten katseellaan veden hiljaista pyörteilyä puron kivien lomassa.

Re: Elämä hymyilee
Post by kadmium on Dec 6, 2008, 0:48

Roccio maisteli nimeä mielessään. Kajo. Kajo... Narttu pyöritti nimeä yhä uudelleen ja uudelleen, tullen lopulta siihen tulokseen, että se oli kanssa sointuva. Keskellä se "jo" kuullosti niin soljuvalta. Vähän niin kuin vuoripurolta keväisin. Kun se pääsi alkuun, se vain luikersi alas yhä kiihtyen ja kiihtyen. Aamunkajo, Kajo.

Koira hymyili pahoittelevasti. Hassua saada tällainen reaktio. Yleensä kysyjät olivat sanoneet "Voi kuinka hienoa! Hauska tutustua!" ilman mitään muutosta iloisessa asenteessa maailmaa kohtaa. Kajon käytös vaikutti muuttuvan silminnähden. Narttu lannistui hieman ja heilautti häntäänsä arasti.
"Olen. Eikä tarvitse muuttaa käytöstä. En minä lopulta niin kovin paljoa ylempänä ole", Roccio vastasi. Voi, hän olisi niin mielellään antanut Daseinin hoitaa koko järjestely, nyt kun veli oli hengissä, ja jäädä itse vain perintöprinsessaksi. Olisi hieman vapaampaa eikä muiden suhtautuminen häneen muuttuisi. Tästä tuli jotenkin vaivaantunut olo. Eikä Kajon tuijotus yhtään helpottanut asiaa. Roccio käänsi katseensa pienemmästä koiraeläimestä puroon ja päätti ihmetellä veden solinaa ja kuinka kivet kimmelsivätkään kivasti veden alta.

Roccio nosti toista suupieltänsä virnistykseen. Virnistys kyllä lopahti heti alkuunsa jääden araksi hymyksi.
"Ei taida olla väärää tietoa. On vain vanhentunutta", narttu korjasi ja huokaisi syvään. Äidin kuolinyö palasi takaisin mieleen. Voi miksi hän oli ollut niin hölmö ja jäänyt kuusen alle kökkimään eikä rynnännyt apuun? Voi miksi hän oli ollut niin typerä?
"Äitini. Hän on nyt... poissa", koira vastasi huokaisten syvään ja surumielisesti.

Koira muisti kuitenkin missä seurassa liikkui ja haki kaiken läheltä löytyvän energian itseensä.
"Mutta niin, minä olen nyt Befalaksen johtaja. Voinko auttaa jotenkin?" Roccio kysyi vuorostaan piristäen ääntänsä hieman. Muille piti näyttää olevansa vahva persoona. Kuka sellaista kunnioittaisi, joka itkisi päivät pääksytysten jonkun perään?

Re: Elämä hymyilee
Post by hitodama on Dec 8, 2008, 0:08

Yhä kovin hölmistyneen näköisenä Aamunkajo tuijotti Befalasin alfaa, kuin uskomatta, että tämä todella seisoi hänen edessään. Niin kauan oli nuorikko toista etsinyt, niin kauan Andriaanan saarta turhaan kiertänyt. No, ehkä ei nyt ihan niin eeppisen pitkää aikaa, kuin miltä naaraasta nyt tuntui, mutta aivan tarpeeksi kuitenkin.
"Tuota, selvä", vastasi keltamerkkinen toisen kehottaessa pitäytymään asemastaan huolimatta normaalissa käytöksessä. Lyhyt kumarrus kuitenkin luikahti kuin varkain sanojen päätteeksi nuorukaisen kuonolta, mitä hän toki katui heti niin tehtyään. Ehkä toisella oli syynsä tahtoa tulla kohdelluksi samanarvoisena muiden kanssa, ja heti oli kojoottikoira tuota toivetta vastaan rikkonut. Ei hyvin sujunut nyt ollenkaan tämä.
Ja pianpa selvisi Nivyvan arvoituskin, vaikkakaan ei Kajo olisi tahtonut tuollaisia sanoja lainkaan kuulla. Roccion äiti, Lackin ystävä, oli ilmeisesti siirtynyt rajan toiselle puolen.
"Olen hyvin pahoillani. Hän oli varmasti hyvä johtaja", lausui koristeltu koiraeläin kohteliaan pahoittelevaan sävyyn. Itse kuolema ei hänen uskomustensa mukaan ollut niinkään paha asia, mutta muille aiheutunut luopumisen tuska toki oli aina yhtä merkittävä, oli elämänkatsomus mikä tahansa.

Hetken vallitsi kaksikon välillä hiljaisuus, kuin kunnioituksena vanhaa johtajaa kohtaan. Roccion sanat kuitenkin saivat pian Kajon kääntämään katseensa takaisin harmaaturkkiin, vetämään niinikään pienen hymyn huulilleen.
"Niin, aivan. Olen jo jonkin aikaa etsinyt henkilöä, joka Befalasin johdosta vastaa", aloitteli kojoottikoira koettaen kuulostaa mahdollisimman pirteältä. Nyt ei ollut aika miettiä kuolleita sukulaisia, ei omia eikä toisten. Sillä yhtä äiditönhän Kajo oli, kuin mitä Rocciokin.
"Ensinnäkin tahdon pahoitella sitä, että olen majaillut laumasi niityllä ilman lupaa lähes koko tällä saarella oloni ajan." Niitty oli ruohotasangoilla eläneen koiraeläimen mielestä tuntunut alusta alkaen kovin kodikkaalta, hän nautti kovasti sen aukeasta maisemasta ja värikkäistä kukista.
"Ja toisekseen tahtoisin pyytää lupaa liittyä Befalasin laumaan."

Re: Elämä hymyilee
Post by kadmium on Jan 2, 2009, 23:38

Hassua kuulla jonkun sanovansa hyvin pahoillaan siitä, että joku tuntematon oli kuollut -- tai siis, ainakin Roccio oletti, ettei Kajo ollut tutustunut hänen äitiinsä. Se tuntui jotenkin... typerältä. Roccio kuitenkin tunsi sen jotenkin lohduttavan, mutta Kajo tuntui säälivän häntä.
"Niin, niin hän oli. Varmasti", Roccio myönsi ja antoi hiljaisuuden vajota Kajon ja hänen välilleen. Narttu tuijotti kirkasta vettä, joka virtasi iloisesti solisten kohti jotakin. Koira ei jaksanut juuri sillä hetkellä muistaa mihin puro päättyi. Pudonnut neulanen ratsasti märällä ratsulla. Kovaonninen muurahainen oli joutunut neulasen päälle ja oli oikeastaan silkka arvoitus, miten se oli pysynyt lauttansa päällä.

Kajo päätti nostaa hiljaisuuden verhon heidän välillään. Roccio käänsi katseensa vedestä nuoreen narttuun ja kuunteli tätä hymyillen nyökytellen vähän väliä. Befalaksen alfa nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Koira nyökkäsi huvittuneena Kajolle. Kuullosti hupsulta kun toinen pyysi anteeksi sitä, että oli viettänyt öitään Befalaksen alueella. Eikä Roccio oikein voinut sanoa mitään vastaan. Hänhän ei repeäisi kovinkaan moneksi vahtimaan rajoja ja tutkimaan alueita, ettei vain jotain vieraita olisi paikalla ilman lupia. Se kuullosti ajatuksena vielä naurettavammalta. Miksi rajoittaa liikuskelua? Hyvinhän oli eletty aiemminkin ilman mitään suurimpia rajoituksia, joten miksei elettäisi nytkään?
"Turhia pyytelet anteeksi", Roccio vastasi kuulostaen iloiselta.
"Ja olet tervetullut Befalakseen. Kaikki tummaturkkiset otetaan ilolla vastaan", narttu jatkoi ja nyökkäsi. Koira näytti saaneensa jotain päähänsä.
"Sait juuri uuden aiheen esittely listaasi. Olet nyt Aamunkajo, Kuuluuten tytär, Tasangon heimosta ja Befalaksen laumasta", Roccio lausahti ylpeänä muistaessaan Kajon koko esittelyn.

Re: Elämä hymyilee
Post by hitodama on Jan 4, 2009, 14:06

Helpotus valtasi nopeasti alaa siltä pieneltä huolelta, joka Aamunkajon mieltä oli jo pitkään vaivannut, kun Roccio ei näyttänyt olevan millänsäkään laumansa alueella oleilleesta tunkeilijasta. Kaiketi Befalasilla oli sitten ainakin tarpeeksi tilaa ja riistaa rajojensa sisäpuolella, kun ei kerran vieraita ollut tarpeen pitää kauempana.
Ja niin liittyi Kajo kyseiseen laumaankin ilman sen suurempia juhlallisuuksia tai syynäilyjä, nopea vilkaisu turkin tummuusasteen arvioimiseksi riitti. Naaraan kasvoja halkova hymy levisi yhä maireammaksi, ihastuneen huokauksen ja naurahduksen yhdistelmänkin päästessä suustaan karkaamaan.
"Kiitos, kiitos paljon! ...johtaja", lausui keltamerkkinen innoissaan, lisäten toisen tittelinkin vielä leikkimielisesti lauseen perään. Tuntui vain niin turvalliselta, kun oli pitkästä aikaa taas joku, jota saattoi reilusti johtajaksi kutsua. Enää ei kojoottikoira ollut kurja laumaton kulkuri, vaan saattoi sanoa kuuluvansa tällä saarella johonkin. Erittäin miellyttävä tunne sinänsä.

Ellei edellisessä ollut vielä riemua kylliksi, jatkoi Roccio nuorempansa ilahduttamista lausuessaan koko tämän pitkän nimilitanian kaikkine lisäyksineen. Suorastaan haltioituneena Kajo katseli hymyilevin kasvoin toista, heleän naurahduksensa lopulta lumouksen rikkoessa.
"Niin sain! Se kuulostaa oikein hyvältä nyt", kojoottikoira myönsi. Suoraan sanottuna hän olisi tahtonut tältä seisomalta sännätä jonkun uuden tuttavuuden eteen vain, jotta olisi laumaansa voinut esitellä. Tai päästä kertomaan Haelille heidän olevan nyt laumatovereita!
"Kiitoksia vielä kerran Roccio, Nivyvan tytär, Befalasin kunnioitettu alfa", luikautti Kajo muokaten toisen nimen lennosta omaansa vastaavaan muotoon.
"Olen varma, että tulen viihtymään laumassasi. Jos vain joskus tarvitset apua jossakin, voit aina pyytää sitä minulta." Jalomielisen lupauksensa päätteeksi nyökäytti naaras jälleen kuonoaan kumarrukseksi, unohtaen innoissaan täysin toisen pyynnön olla liiaksi asemaansa huomioimatta.

Eleensä päätteeksi kääntyi Aamunkajo jättääkseen Roccion yksin puron varrelle, naaraan ollessa liian innoissaan, jotta olisi voinut enää pysytellä paikoillaan. Hänen teki mielensä suunnata suoraa päätä niitylle, jossa voisi kirmailla ja laulella ja kerätä itselleen kauniin kukkakimpun - samalla tietäen olevansa alueella täysin luvallisesti.
"Me varmasti tapaamme vielä. Näkemiin siihen saakka!" hyvästeli nuorikko, ennen kuin lähti erinäiset korut heilahdellen vipeltämään Befalasin tummien metsien sekaan.

// Näin tuli tämä hoidettua. Kiitosta vaan pelistä! n_n //