Othello - RPGs

Carmis » Vesiputous » Iloisuus ei aina ole tarttuvaa

Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 1, 2009, 17:29

Sabriel haparoi tietään risujen lävitse, joutuen välillä hyppimään pienten puunrunkojen ylitse. Pienet oksat raapivat inhottavasti naamaa ja huono olotila sai maan pyörimään. Ihmeen hyvin koirasusi kuitenkin selvisi matkasta. Vesiputouksen nähdessään Sabriel hämmästyi sen kauneutta, mutta muuten neiti tuntui olevan kunnossa.
Sabriel ei ollut koskaan ennen nähnyt vesiputousta, kuullut vain äidiltään millaisia ne ovat. Todellisuus oli kuitenkin kertomuksia parempi.
Vesipisarat kimaltelivat ja kuohu oli mahtava. Vesi virtasi nopeasti alas ja jatkoi matkaansa alavirralle. Ainoa asia mikä ei putouksessa miellyttänyt oli kova pauhu. Se takoi Sabrielin päätä kuin moukari. Koirasutta kadutti vielä enemmän eilinen juopottelu. Pieni ärtymys käväisi Sinisilmän mielessä, mutta haihtui pian pois. Rico ei varmaankaan ollut tiennyt, että aamulla kaksikko olisi huonovointinen.
Sabriel käveli lähemmäs putousta, asettui veden reunalle ja joi. Vesi oli viileää ja hyvää eilisen viinan jälkeen. Saisi neiti pysytellä jonkin aikaa vesi linjalla. Sabriel oli varma, että kaksikko saisi viettää rauhallisen aamupäivän, mutta aina suunnitelmat eivät suju toiveiden mukaan.
”Rico, tämä vesi on ihanaa.” Sabriel totesi juotuaan sen verran mitä pystyi. Neiti ei luottanut siihen, että vatsa pitäisi suuria määriä vettä sisällä.
Sabriel laahusti itsensä kauemmas putouksesta ja asettui varovasti kyljelleen – nopeat liikkeet saivat pään pyörälle. Sinisilmä huokaisi hiljaa ja kiitti Herraa tästä rauhallisesta hetkestä.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jun 1, 2009, 17:49

Aivan Sabrielin kannoilla kulkien saapui myös tupsukorvainen lunnikoirauros vesiputouksen äärelle. Tämänkään olotila ei ollut sieltä hehkeimmästä päästä. Rico tosin oli varmasti naarasta jonkin verran kokeneempi alkoholinkäyttäjä. Puiden ansiosta ympäristö oli varjoisampi ja viileämpi, kuin paljas hiekkaranta. Se miellytti Ricoa, sillä silmiin ei nyt koskenut yhtä paljon. Päänsärky tosin ei ollut hälvennyt. Vaikka varsin sievä näky vesiputous olikin, sen pitämä melu ei tuntunut lainkaan sievältä päässä. Eihän kohina nyt niin valtaisan voimakasvolyymista ollut, mutta krapulaisessa päässä se jumputti aika ikävästi. Korviaan aavistuksen verran luimussa pidellen uros asteli veden äärelle ja joi ahnaasti.

"Niinhän se on", uros myönteli sinisilmäiselle nostettuaan kuononsa vedestä. Vesi teki hyvää. Kuin taikaiskusta se sai olon hetkessä huomattavan paljon paremmaksi! Taikavettä. Vielä toisen kerran uros kumartui ja joi. Rico uskalsi juoda reippaammin, kuin Sabriel. Uros oli oksentanut vain kerran ja sekin tapahtui edellisenä iltana. Lunnikoirauroksen vatsa oli näemmä naaraan vatsaa rautaisempi. Saatuaan janonsa tyrehdytetyksi mustaharjaksinen laahusti susikoiranaaraan vierelle ja kävi myös makaamaan. Uros asetteli etukäpälänsä sievästi ristiin eteensä ja painoi päänsä niiden päälle. Mustan harjaksensa alta se katseli naarasta tavalliseen tapaansa ilkikurisesti virnistellen.

"Tekipä hyvää! Olo on jo paljon parempi. Entäpä sinun?", tupsuhäntä kysyi. Naaras ei vaikuttanut vieläkään olevan täysissä voimissaan, mutta kukapa nyt sellaisen illan jälkeen olisikaan.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jun 3, 2009, 13:12

Krapulaisen kaksikon iloksi (tai harmiksi) vesiputouksen liepeillä norkoili myös kolmas koiraeläin. Jos joku olisi joskus ajatellut Ricon olevan hieman pienikokoinen toveri, olisi sama henkilö varmasti nimittänyt tämän uuden tuttavuuden suorastaan minimaaliseksi räkyttäjäksi. Ja noh, totuuden nimissä sitä nuori chihuahua taisi juuri nimenomaan ollakin. Vaan eivätpä moiset yksityiskohdat jaksaneet Othelloksi kutsuttua, tällä hetkellä vesiputouksen yläpuolella itsekseen leikkivää, urosta häiritä.
Pitkän aikaa oli kyseinen djalalainen viettänyt melko yksinäistä elämää laumansa alueilla yksinkertaisesti siitä syystä, että uskoi vakaasti kummitusten vallanneen niin Andriaanan eteläkärjen kuin Befalasin suistoalueenkin. Mokomat yliluonnolliset ektoplasmaörkit häntä olivat jo pariin otteeseen ahdistelleet, mutta lopulta oli jälleen pantakaulaisen loppumaton uteliaisuus voittanut ja potkinut pelot jonnekin mielen syvinmpiin syövereihin. Niinpä hän oli uskaltanut ilkeästi puhaltavasta, mahdollisesti myrskyä enteilevästä vihurista huolimatta lähteä kipittelemään kohti Carmiksen putousta.

Jo hyväsen aikaa oli Othello ehtinyt läiskytellä nopeasti virtaavaa vettä tassuillaan ja heitellä naureskellen risuja vesiputouksen vietäväksi, kunnes ylisuuret korvansa nappasivat uusia ääniä putouksen alapuolelta. Puhetta. Hetkeäkään miettimättä pinkaisi uros suurelta osin nurmen peittämän kallion reunalle, vilkuillen silmät suurina alempana loikoilevaa kaksikkoa.
"Heee-EEEE-eei!" tervehti koira kimeällä äänellään putouksen jylyn ylitse. Jäämättä kuitenkaan seuraamaan toisten mahdollisia reaktioita loikki uros koolleen ominaisen ketterästi vesiputouksen viertä alas, kunnes tömähti kirkasvetisen lammen rannalle.
"Hei hei hei vaan! Mitäs sakkia te ootte?" jatkoi koristeltu eläin sännätessään vikkelästi kohti häntä suurempia tovereita. Varmasti noista saisi mitä mainiointa leikkiseuraa!

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 6, 2009, 21:14

Sabriel katseli kuinka Rico joi ahnaasti vettä ja tallusteli lopulta neidin viereen. "Eipä kovin kehuttava." Neiti tuhahti. Olo oli kamala ja koirasusi ei oikein tiennyt oliko vesi helpottanut vai pahentanut sitä. Kauaa ei neiti asiaa kerennyt ajatella kun yläilmoista kajahti kimeä huuto.
Päälleen liian reippain liikkein Sabriel heilautti päänsä pystyyn ja kampesi mahalleen. "Ouh!" Sinisilmä voihkasi. Mikä karmaiseva tunne. Taaskaan neiti ei kerennyt ajatella asiaa, kun pieni, vielä Ricoakin pienempi, koira ilmeistyi rannalle. Mikä näky toinen olikaan pinkoessaan ja huutaessaan tervehdyksiään. Sabrielin teki mieli huutaa, jotta toinen olisi hiljaa, mutta se tekisi pää paralle vain enemmän tuhoa." Hei vain. Olemme huonovointista sakkia." Sabriel tokaisi. Kuulikohan toinen edes? No Sabriel ei voisi puhua lujempaa ellei haluaisi pään halkeavan.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jun 7, 2009, 12:50

Rico sipaisi naaraan poskea kuonollaan. Voi poloista, toipuisipa tuo nyt nopeasti. Sabrielista tuskin olisi ainakaan vähään aikaan juomaseuraa. Uros tosin ei ollut ainakaan vielä havainnut naaraassa minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä, joten kaipa tuosta olisi vielä iloa ilman viinaakin. Sinisilmä olisi varmasti huomenna taas paremmalla tuulella. Tai ainakin Rico hartaasti toivoi niin.

Tupsukärkiset korvansa painautuivat äkisti vasten niskaa lunnikoiran samalla kääntäen katseensa äänen suuntaan. Mikäs mokoma pikku sintti se tuolla hyppelehti? Ärsyttävän kimakka ääni sillä ainakin oli. Ja varsin rasittavan riehakkaaltakin tuo vaikutti. Rico kurtisti kulmiaan ja katseli chihuahuaa paheksuen.
"Mikäs kirppu se sinä olet olevinasi? Ja mitä halvattua sinä täällä teet?", piikkipantainen tuhahti tapansa mukaan varsin epäystävällisesti. Edes normaalissa olotilassa Rico ei olisi moista pientä riesaa sietänyt, eikä krapulassa nyt varsinkaan jaksanut moista kestää. Uros olisi varmasti noussut seisaalleen, jos olisi vain jaksanut. Eipä toinen onneksi ollut mikään suurikokoinen tapaus, joten makuulleenkin oli ihan hyvä.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jun 8, 2009, 21:49

Päästyään mielestään tarpeeksi lähelle kaksikkoa, pysähtyi Othello häntäänsä vispaten lähestulkoon aloilleen. Tassujen ylienergistä siirtelyä tuskin mikään kykeni estämään, mutta ainakaan elikko ei säntäillyt juuri nyt pää viidentenä jalkana ympäriinsä. Tässähän saattoi melkeinpä tutkailla eriparista kaksikkoa hieman tarkemminkin.
"Huonovointista? Sepäs sääli, sellainen ei ole olleskaan kivaa", myönteli uros kolmikosta isoimmalle, jonka vaimeat sanat olivat vain vaivoin kulkeutuneet piskin suuriin korviin. Ruskeat mulkosilmät tutkivat nurmella makaavan naaraan pikaisesti lävitse, ja chihuahua totesi toisen olevan taatusti mitä mainioin toveri. Ei näyttänyt millään tavoin uhkaavalta tai mitään, mutta ei toisaalta kantanut korujakaan mukanaan. Ei siis neiti ainakaan Djalaan kuulunut, mikä oli sinänsä vähän harmi.

Nopeasti kääntyi Othellon pää kuitenkin toiseen tuttavuuteen, jonka äänensävy poikkesi melkoisesti naaraan vastaavasta. Hetkeksi jäi nuorukainen tuijottamaan harjaspäistä urosta suu hölmösti raollaan, joskin pian jo palasi elämä lyhyen kikatuksen muodossa rotukoiran kasvoille.
"En ole kuule kirppu, vaan chii-huu-aa-huu-aa", tavasi vaaleaturkkinen tietäväisesti loikkiessaan vielä hivenen lähemmäs ärtyisen näköistä kaveria.
"Ja enpä minä tässä sen kummempia, kunhan tulin viihtymään putoukselle. Putous on aika siisti paikka nääs! Mutta mitä te sitten teette?" Katse kääntyi hieman huolestuneena takaisin naarasta kohden.
"Niin, paitsi että voitte huonosti."

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 11, 2009, 21:17

Sabriel ei jaksanut välittää Ricon äkäisyydestä. Neidin olo oli liian huono. Olihan Othello hieman yli pirteä ja energinen, mutta ei pikku koira varmaankaan kauaa viipyisi ja Sabriel oli valmis kestämään moisen otuksen, kunhan hän puhuisi hiljaa.
"Ei juu ole." Sabriel vastasi pienelle koiruudelle. Olisi ehkä parasta hoitaa puhumiset itse. Rico vaikutti erittäin kärttyiseltä.
"Emmepä oikein mitään muuta. Hörpimme hieman vettä." Koirasusi totesi vaisusti. Sabriel vilkaisi Ricoa sinisillä silmillään ja Othelloa myös. Sabrielia alkoi naurattaa koko soppa. Harmi, että nauru toi mukanaan yökkäyksen. Sabrielille tuli kiire, jotta neiti ei olisi oksentanut siihen paikkaan. Vaivoin sai naaras pidettyä oksennuksen sisällään ennen kuin pääsi lähimmälle puskalle. Kävely oli hoippuvaa ja koirasusi melkein lyssähti maahan takaisin päästyään. "Miksi minä join sitä litkua." Naaras maanitteli. Saamarin Rico, kun oli juottanut sitä. Hieman ärtyisäsäti neiti mulkaisikin Ricoa. Kunhan Sabrielin olo kohenisi niin Rico saisi pitää turkistaan kiinni.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jun 11, 2009, 21:44

"No olit mikä olit, joka tapauksessa voisit tukkia turpasi. Ei uskoisi noin pienestä lähtevän noin suurta ääntä", lunnikoirauros murahti epäystävällisesti pikkuiselle. Jotkut jaksoivat ilakoida, Rico se jaksoi aina olla yhtä inhottava toisille uroksille. Tosin Othellon tapauksessa tupsukorvaisen hermot olisivat olleet varmasti kireällä, vaikka tuo olisi ollut naaraaskin.

Mustaharjaksinen katseli kummaksuen, kun naaraansa yhtäkkiä ponkaisi itsensä pystyyn ja hoiperteli pusikkoon oksentelemaan. Tuollaisen näkeminen sai omankin olotilan laskemaan. Sabrielin vatsa se sitten ei millään tohtinut rauhoittua. Kummaksuen uros otti myös vastaan sinisten silmien ärtyisän mulkaisun. Mitäs pirskattia tämä nyt oli olevinaan?! Eihän se Ricon syy ollut, että naaras voi pahoin. Eikä uros ollut missään vaiheessa pakottanut koirasutta juomaan, mitä tupsuhäntäinen nyt oli hieman kaadellut täytettä Sabrielin tyhjentyneeseen maljaan vähän väliä

"No äläs nyt, safiirisilmäni. Illalla olit varsin sievissä juhlatunnelmissa ja nautit olostasi! Ja kuten jo aiemmin rannalla itsekin myönsit, meillä oli todella hauskaa. Vai etkö muka nauttinut viimeöisestä?", Rico yritti lepytellä huonovointista Sabrielia kera hurmurimaisen virnuilunsa. Suukonkin tuo olisi varmasti saanut, mikäli ei olisi juuri hetki sitten laatannut.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jun 15, 2009, 14:14

Iloisesti jaksoi Othello nyökytellä kovin pahoinvoivan näköiselle naaraalle niin, että kaulapantaansa kiedotut helmet heilahtelivat villisti.
"Täällä on kyllä tosi kirkasta ja raikasta ja ihanaa vettä! Sitä kyllä kannattaakin tulla juomaan. Harmi, ettei meillä Djalassa ole mitään tällaista, jotain tylsiä lätäköitä vain", uros räpätti ja jätti oikein taidokkaasti Ricon murinat tyystin huomiotta. Chihuahua käyttäytyi, kuin ei olisi piikkipantaisen sanoja kuullutkaan, ihan kuin ne olisivat täysin peittyneet hänen oman kimeän jutustelunsa alle. Mitä ne melkeinpä kyllä tekivätkin.

Vaan sittenpä lähti naaras yllättäen kohti pusikkoa, ja nopeasti jopa Othellon hymy hyytyi hänen kuullessaan suunnalta kuuluvat yökkimisäänet.
"Iuuuuh..." pikkukoira vaikeroi, ennen kuin pahoinvoiva lajitoveri palasi takaisin ja sai toverinsa selittelemään vuolaasti jotakin, missä pikkukoira ei pysynyt oikein kärryillä. Hieman hömelönä hän vain katsoi vuoroin kohti Ricoa, vuoroin kurjalta näyttävää Sabrielia. Samassa chihun kasvoille kuitenkin nousi melkeinpä kiukkuinen ilme, ja hän veti henkeään kuin säikähtäneenä.
"Mitä sä olet oikein tolle tehnyt?!" uros tivasi lunnikoiralta kärkkäästi päätettyään, että sievän naaraan pahoinvointi oli taatusti jotenkin ilkeän uroksen syytä.
"Ootko myrkyttänyt tai jotain? Ethän vaan, ethän sentään?!" rotukoira lähes kiljui ja äityi loikkimaan hermostuneesti lyhyellä nurmella.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 16, 2009, 11:10

Sabriel vilkuili Othelloa ja tämän heiluvia helmiä. Sabriel huokaisi hiljaa. "Niin kirkasta se tosiaan on." Naaras vastasi vaisusti. Othello mainitsi Djalankin. Pieniä lätäköitä. Sabriel oli nähnyt kokonaisen rannan. Pelkkää vaaleaa hiekkaa ja vettä." Onhan Djalalla upea hiekkaranta ja meri. Se ei sentään ole lätäkkö." Sabriel totesi. Pikku piski oli erikoinen näkymä. Pieni vaalea läntti kera monien helmien ja iloisen luonteen kanssa. Rico ei tosiaan tainnut pitää siitä yhdistelmästä.

Siniset silmät kääntyivät vuorostaan Ricoon. "Hyvä on minä myönnän. Minulla oli hauskaa, mutta en kyllä vähään aikaan maistele sitä juomaa." Naaraan ääni oli yhä hieman ärtynyt, mutta Rico onnistui lepyttämään koirasuden kuohuavan mielen.
Samassa Sabriel myös ymmärsi miksi ei ärsyyntynyt Othellosta tuon kimeää ääntä enempää. Othello muistutti pentua. Pientä iloista pentua. Ajatuksen juoksu oli myös hieman äkkipikainen ja Sabriel olisi nauranut, jos ei olisi voinut niin pahoin. Pienen hymyn Sabriel kuitenkin luikautti huulilleen. " Ei, ei Rico minua myrkyttänyt. Maistelimme hieman erästä juomaa. Mitäs se nyt taas olikaan?" Sabriel ääni oli hilpeä. Eikai toinen luullut, että Rico olisi myrkyttänyt seuralaisensa. Ajatus sai siniset silmät sykkimään sisäisestä naurusta. Sabriel ei kuitenkaan muistanut mitä oli Ricon kanssa juonut ja kysyikin sanojensa lopuksi sitä. Neiti ei ollut varma oliko koskaan edes kuullut sen liemen nimeä.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jun 16, 2009, 18:08

Kuten varmasti arvata saattoi, ei jo valmiiksi ärtynyt lunnikoirauros riemastunut lainkaan Othellon alkaessa pommittaa syyttävillä kysymyksillä. Rico ponkaisi nopeasti itsensä pystyyn, mikä ei tosin ollut kovinkaan kannattava teko. Uroksen päässä heitti pahasti, silmissä sumeni ja tupsukorvainen sai vain vaivoin pidettyä tasapainonsa. Oli lähellä, ettei piikkipantainen menettänyt tajuntaansa. Rico puristi silmänsä tiukasti kiinni ja avasi ne jälleen pienen hetken kuluttua. Huh, näkökenttä kirkastui jälleen.

"Minä v*tun hirviönä sinä minua oikein pidät, häh?! En koskaan, ikinä, milloinkaan myrkyttäisi narttuani! Sinä voisit ihan tosissasi pitää sen ylisuuren pääsi kiinni, kun et nähtävästi tiedä asioista mitään!", Rico kivahti. Uroksen sanat tosin eivät olleet niin voimakkaita, kuin lunnikoira olisi tahtonut niiden olevan. Rico ei jaksanut huutaa, vaikka mieli olisi tehnytkin. Uros silmäili chihuahuaa murhaavasti ja tuhahti. Raivoaminen ei ainakaan helpottanut olotilaa ja piikkipantaisen oli pakko laskeutua takaisin makuulleen.

"En minä tiedä!", tupsuhäntäinen tiuskaisi Sabrielille, tosin tahattomasti. Othellon ylienergisyys oli tosissaan saanut lunnikoiran mielen tuohtumaan. Ricon ei ollut tarkoitus olla naaraalle ilkeä, hermonsa vain olivat kovin kireällä.

"Siis... En ole itse asiassa varma. Jonkin sorttista viinaa se oli", uros lausahti tällä kertaa pehmeällä äänellä. Rico katsahti sinisilmäistä pahoittelevasti ja soi tuolle vinon hymyn. Ehkäpä huomenna olisi parempi päivä. Tästäkin päivästä tulisi varmasti mieluisampi, jos tuo pieni koristeellinen elikko suostuisi jättämään kaksikon rauhaan.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jun 18, 2009, 15:41

Othello katsoi Sabrieli päätään kallistaen ja kulmiaan kurtistaen, muistuttaen jollakin etäisellä tavalla oppilastaan toruvaa opettajaa, vaikka kaksikon kokoeron huomioon ottaen moinen ajatus varsin koominen olikin.
"Mutta se on hei merivettä, ei sitä voi juoda. Kieleen sattuu ja tulee vaan kovempi jano, ei ei, sitä ei juoda ikinä", chihuahua kertoi painokkaasti. Luonnollisestikin hänellä oli omakohtaisia kokemuksia kyseisestä suolaliemestä, niin jo mainitun juomisen kun myös uimisen ja vahingossa tapahtuneen sukeltelunkin muodossa. Meri oli kieltämttä koreaa katsottavaa, mutta muuta iloa siitä ei juuri ollut.

Ricon ponkaistessa pystyyn alkoi Othello kuitenkin viimein ymmärtää, ettei taitaisi haluta jäädä kyseisen lunnikoiran tielle. Siihen mennesä, kun piikkipannallinen uros oli saanut itsensä kasaan ja alkoi huutaa pienemmälleen, olkin chihu jo pinkaissut Sabrielin toiselle puolen turvaan. Piilostaan nuorukainen mulkoili äksyilevää Ricoa varsin syyttävästi suurilla silmillään.
"Itse et tiiä mitään, jos viina jollekin juotat!" kääpiökoira tiuskaisi, kun Rico oli saanut selittelynsä selitetyiksi.
"Viina tekee tyhmäksi", piski jatkoi vaimeammin, lähinnä itsekseen nuristen. Vaikkei hän muistanutkaan enää kovin selvästi omia pentuaikojaan, oli koulun alkoholihuuruinen vahtimestari painunut ikävänä muistona jonnekin aivojen sopukoihin. Viina sai ihmiset kättäytymään kurjasti, joten varmasti se oli vaarallista myös koiraeläimille.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 18, 2009, 17:10

Sabriel hymyili Othellon ilmeelle. Neidin mieliala oli parantunut huomattavasti ja olokin alkoi hiljalleen tasaantua. "Niin ei voi, jos juomaa hakee, mutta paikkana se on upea. Jos vertaa vesiputoukseen."

Sabriel säpsähti säikähdyksestä Ricon ponkaistessa pystyyn kuin vieteriukko. Penehkön uroksen raivoaminen ei saanut koirasutta pelkäämään tai säpsähtelemään enempää, olihan Sabriel isompi kuin Rico ja neiti ymmärsi hyvin lunnikoiran ärtymyksen. Ei Sabriel itsekkään Othellon seuraan vapaaehtoisesti liittyisi, mutta oli onni, että Othello oli uros, sillä jos asia olisi päinvastoin Sabriel olisi jo lähettänyt tuon menemään niin raivoisasti kuin pystyisi viinahöyryjen keskeltä.
Sabriel ei yrittänyt rauhoitella Ricoa vaan antoi toisen purkaa tunteita. Sabriel ei myöskään hätistänyt Othelloa pois, joka oli nopeasti piiloutunut Sabrielin taakse. Koirasutta asia jopa huvitti.

Ricon tiuskaistessa Sabrielille neidin silmät hieman kapenivat ja ilme muuttui myrtyneeksi, mutta pian Rico jo puhui lempeämmin ja päästi vanhan tutun vinon hymyn. Sabriel ei viitsinyt huomauttaa asiasta vaan sulki silmänsä ja hymyili pienesti. Pian neiti kuitenkin avasi silmänsä kuullessaan jälleen Othellon äänen.
Sabriel ei kommentoinut Othellon vastalauseita, mutta niinhän se oli. Viina teki useimmat tyhmiksi tai ei se ainakaan viisastanut.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jun 21, 2009, 21:33

"Voi kuulehan, itikka, tiedän varmasti paljon enemmän näistä asioista, kuin sinä. Ihan tosi, antaisit vain olla ja lopettaisit tuon ärsyttävän pätemisen. Mokomakin pelkuri...", mustaharjaksinen uros tokaisi ivalliseen sävyyn ja tuhahti. Ärsyttävä minirakki. Rico katseli Sabrielin taakse paennutta Othelloa tuimin silmin ja murahti vaimeasti. Pienen koiran sanat saivat lunnikoiran hermostumaan, mutta sitä Rico ei toki mennyt kiistämään, etteikö viina tekisi tyhmäksi. Tyhmyys oli toki vain pieni sivuseikka sen kaiken ilon ja hauskanpidon rinnalla. Vaikka Sabriel söikin jo melko kiitettävästi Ricon tassusta, ei uros uskoisi Sabrielin ryhtyneen viimeöisiin puuhiin selvin päin.

Luojalle kiitos siitä, ettei naaras ottanut lunnikoiran tiuskimista pahalla. Uros tahtoi hyvittää äskeisen ja niinpä tämä raahautuikin aivan naaraan kylkeen kiinni. Piikkipantainen painoi kuononsa naaraan rintaa vasten ja puhalsi hellästi. Tämän jälkeen tupsukorva painoi päänsä koirasuden selän päälle ja loi chiuahualle ilkeän katseen.

Taivas oli muuttunut uhkaavan mustaksi melko nopeasti. Alkoi sadella hiljalleen ja tuuli vain voimistui.
"Kettu, nytkö se sitten pisti sateen!", lunnikoirauros lausahti tuntiessaan vesipisaran putoavan kirsuunsa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jun 26, 2009, 18:03

Othello mulkoili yhä Ricoa varsin ikävästi, mutta tajusi sentään pysytellä turvallisesti kiinni kolmikosta suurimman kyljessä. Jos mokoma lunnikoira päättäisi heittäytyä väkivaltaiseksi, suojelisi Sabriel taatusti avutonta chihuahuaa. Ainakin kyseinen piski niin vakaasti uskoi.
"En mä päde mitään, mä sanon niin kuin asia on", koira totesi varsin rauhallisella äänensävyllä, joskin kulmiaan totisena kurtistaen.
"Enkä oo edes pelkuri, enkä itikka. Itse olet melkein yhtä pieni!" No, ei piikkipannallinen sentään ihan Othellon kokoluokka ollut, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin, jotta asiaan vetoaminen tuntui mielekkäältä. Ei Ricokaan nimittäin mikään jättiläinen ollut, joskin siinä missä lunnikoira oli ehkä noin puolet Sabrielin koosta, oli Othello kuitenkin vielä puolet Ricon koosta.

Hetken vallitsi pitkästä aikaa miellyttävä hiljaisuus, kun Rico lepytteli melkein suututtamaansa naarasta ja Othello tuijotteli myrtyneenä kohti kaksikkoa. Mitään ei chihuahua sanonut, mutta lunnikoiran sitten painaessa itsensä vasten Sabrielin selkää ei nuorukainen voinut enää hillitä itseään. Mustaharjaksisen vilkuillessa häntä ilkeästi näytti Oth urokselle kieltään, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei Sabriel huomaisia asiaa. Ilkikurisen eleen jälkeen hän kääntyi nopeasti kohti naarasta ja hymyili, kuin ei mitään olisi koskaan tehnytkään.
"Hei kuule, mikä sun nimi muuten on? Ihan unohin kysyä aiemmin. Mä oon Othello, Djalasta", uros tiedusteli ja jätti täysin huomiotta sadepisarat, joka yllättäen hänen selälleen taivaista tippuivat. Eivät koirat olleet sokerista tehty, joten eipä pieni kastuminen ketään taatusti haittaisi.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jun 27, 2009, 10:56

Jos Sabriel ei ollut ärsyyntynyt Othellon kimeästä äänestä ja energisestä käytöksestä, niin se ärsyyntyi Ricon ja Othellon kinastelusta. Eikö kaksikko voisi lopettaa? Oli tyhmää kinata tyhjänpäiväisistä asioista. Sabriel ei kuitenkaan sanonut mitään. Se ei halunnut puuttua asiaan. Sehän seilaili varsin puhtailla vesillä.

Sabriel loi Ricolle lempeän hymyn lunnikoiran ryömiessä koirasuden viereen ja puhallellen hellästi. Eipä Sinisilmä siihenkään erikoisemmin reakoinut, kun Rico painoi päänsä naaraan selkään. Sabriel ei myöskään nähnyt Othellon näyttävän kieltään. Ei neiti olisi siitä mitään sanonut, hymyillyt vain.

Sabriel hymyili Othellolle. "Olen Sabriel ja kuulun Ederaan. Veikeä nimi sinulla." Naaras totesi. Jos Othello olisi ollut naaras, Sabriel ei välttämättä olisi edes vastannut toiselle. Mutta eihän naaras, joka rakasti urosten seuraa voisi kärttyillä Othellolle, joka oli uros.
Sabriel ei ollut sadetta vastaan, mutta ei neiti siitä kuitenkaan pitänyt. Neiti nyrpisti hieman nenäänsä, mutta jätti asian sikseen.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jul 3, 2009, 21:16

Jos lunnikoirauros olisi ollut täysissä voimissaan, olisi tuo varmasti heittänyt vielä jotain varsin nenäkästä Othellon sanojen perään, mutta Rico ei krapulaisena juuri siihen hätään keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa. Niinpä uros tyytyi vain liioitellun äänekkääseen tuhahdukseen ja ilkeään mulkaisuun. Tupsukorvainen olisi varmasti heristänyt chihuahualle keskisormea, mikäli lunnikoira vain olisi taitanut sellaisen ihmisten tavan. Onneksi Sabriel toimi tilanjakajana ja piti kinastelevan kaksikon erossa toisistaan. Rico se sitten onnistui aina järjestämään itselleen tappeluseuraa, vaikkei aihetta juuri olisikaan.

"Vai että veikeä... Naurettava se on, jos minulta kysytään!", tupsuhäntä lausahti pilkallisesti ja höräytti vielä ilkeän tekonaurun sanojensa perään. Ei ollut mikään ihme, ettei lunnikoiralla ollut yhtäkään urospuolista ystävää. Eikä niitä naaraspuolisiakaan monia ollut. Mutta ei se itse asiassa edes haitannut Ricoa. Sille riitti, että se sai kiehnätä naaraiden kanssa, muuta seuraa piikkipantainen ei edes kaivannut.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jul 6, 2009, 20:36

Yhä Othello hymyili sädehtien kohti Sabrielia tämän kertoessa oman nimensä. Pieni uros tahtoi näyttää mahdollisimman kiltiltä ja mukavalta ihan vain hänen ärsyttämistään selvästi yrittävän Ricon kiusaksi.
"Sabriel on aika siisti nimi", chihuahua kehaisi naurahtaen, eikä kääntänyt katsettaan kohti hänelle jälleen kerran kettuilevaa lunnikoiraa. Kaikesta huolimatta hänen huomionsa keskittyi hetkoseksi kyseiseen urokseen, vaikka hän pyrkikin olemaan sitä näyttämättä. Othello kun tuli ajatelleeksi, ettei tiennyt kyseisen ilkimyksenkään nimeä.
"Onko tolla toisella mitään nimitystä?" chihu kysyikin - tosin Sabrielilta, ei Ricolta itseltään. Hänelle lunnikoira tuskin olisi edes vastannut.
"Joku Äksynaama sopisi kyllä aika hyvin", uros jatkoi viattomasti häntäänsä heiluttaen. Hänellä tuntui olevan jonkin sortin pakkomielle "naama"-nimityksiin: Djalan entistä johtajaa hän oli kutsunut Kallonaamaksi, nykyisen sen sijaan ollessa hänelle Rastinaama. Oudot tapansa kullakin.

Vasta alkanut sateenpoikanen alkoi pikkuhiljaa kasvaa voimakkaammaksi, eivätkä taivaalta putoilevat pisarat olleetkaan äkisti enää yksittäisiä poikkeustapauksia. Putouksen alla leviävän lammen pinta väreili pisaroiden iskeytyessä sitä vasten, ja alkoipa viileä vesi tuntua kutittelevana tunteena koiraeläimenkin turkissa.
"Sade on kyllä vaihteeks ihan kivaakin, ettei aina ole niin kuumaa", Othello totesi nostaessaan kuonon kohti taivasta ja katsellessa yllään levittäytyvää tummaa pilvimassaa. Hihitellen uros pian avasi suunsa, ja yritti napata kohdalle tulevia sadepisaroita leukoihinsa. Juuri tällaiset pienet huvit olivat hänen mielestään elämässä juuri niitä kaikkein parhaimpia.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jul 15, 2009, 12:18

Sabriel katsagti Ricoon. Neiti kyllä ymmärsi lunnikoiran ärtymyksen, mutta kai toisella nyt jotain käytöstapoja edes on. No Sabriel ei kuitenkaan voisi asialle mitään. Ei se halunnut nipottaa toiselle käytöstavoista, kun sen omatkaan käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa.
"Kiitos, minusta se on kyllä melko tavallinen." Sabriel sanoi hymyillen. Sen pahaolo oli haihtunut. "Hän on Rico. Älä härnää häntä liikaa." Sabriel sanoi hiljaa Othellolle. Rico ei varmaankaan pitäisi saamastaan nimityksestä.

Sabriel käänsi katseensa taivalle, josta isot pisarat tippuivat alas. "Niin onhan se ihan virkistävää." Sabriel olisi mieluusti luikkinut puun alle suojaan, mutta eihän se voinut. Hieman hymyillen neiti katseli kuinka Othello loikki pisaroiden perässä.

// Anteeksi tämä kamala tönkköys.//

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jul 15, 2009, 14:35

"Ha ha haa, etkö mitään tuon omaperäisempää keksinyt?", Rico murahti uudelle lempinimelleen. Uros oli hyvillään siitä, että Sabriel kehotti Othelloa olemaan ärsyttämättä. Mikäli sintti vielä tarpeeksi kauan jatkaisi, saattaisi Ricon päässä kiehahtaa kunnolla.

"No voi p*ska...", lunnikoirauros kirosi ja katsahti taivaalle. Ei pilkahdustakaan sinisestä taivaasta, saatika sittena auringosta. Musta takkuinen otsaharjaksensa oli ehtinyt jo ikävästi latistua ja nyt se valui pitkin Ricon naamaa. Piikkipantainen painoi korvansa luimuun ja niiden kärkien mustissa ilvesmäisissä tupsuissa riippui sadepisaroita. Uros nuolaisi myös viiksikarvoihinsa tarttuneet pisarat ja painoi jälleen päänsä Sabrielin selälle. Othello oli kyllä oikeassa. Sade virkisti ja olo tuntui puhtaammalta. Kuin suihkuun olisi päässyt.

"Pitäisikö meidän siirtyä sateelta suojaan?", tupsuhäntäinen lausahti osoittaen kysymyksensä koirasudelle. Toivottavasti Othello tajuaisi pian jättää kaksikon rauhaan. Tulisipa oikein rapea ukonilma ja pikkupiski pinkoisi häntä koipien välissä pakoon.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jul 16, 2009, 16:19

Osittain viatonta esittäen, osittain sitä ihan oikeasti ollenkin, tuijotti Othello Ricoa tämän arvostellessa saamaansa lempinimeä.
"Omaperäisempää?" chihuahua toisti ja kallisti epätietoisena päätään.
"No, no... Jos vaikka..." uros tapaili, mutta ei keksinyt toisesta mitään muuta mainitsemisen arvoista, kuin jo nimeen kertaalleen pääsyn äksyyden. Pian Sabriel kaikeksi onneksi paljasti toisen oikean nimityksen ja päästi pienempänsä pinteestä.
"Oi, enhän mä härnää ikinä ketään!" Vaikka lausahdus täyttä kukkua olikin, on Othellon puolustukseksi mainittava, ettei hän tokikaan ketään juuri koskaan tahallaan ärsyttänyt. Valitettavasti Rico kuitenkaan ei kuulunut tuohon sakkiin: ehkäpä tämän suhteellisen pieni koko sai jonkin sortin kilpailunhalun nousemaan pintaan nuoressa uroksessa. Ehkä hänen mielensä perällä kummitteli ajatus siitä, että hän saattaisi jopa saada pidettyä puoliaan lunnikoiraa vastaan, vaikka toinen kimppuun kävisikin. Sitä paitsi toinen oli kiroillessaan kieltämättä melko huvittava näky.

Hetken verran jaksoi Othello keskittyä tyystin sadepisaroiden metsästämiseen, antaen taakseen jääneen kaksikon olla rauhassa. Pian ainakin osa Ricon ääneen lausumattomista toiveista kuitenkin toteutui, ja matalasävyinen jyrähdys kiiri voimallisena pitkin taivaankantta. Salamaa ei tältä kohden katsottuna näkynyt, mutta jo uhkaava ääni sai yllättyneen chihuahuan vingahtamaan ja painamaan korvansa luimuun.
"Ukkonen, se on ukkonen!" uros inisi ja pinkaisi takaisin Sabrielin vierelle suojaan.
"Pitää mennä suojaan, eikö, eikö?" Yllättäen suojan hakeminen sai kannatusta nuorukaisenkin suunnalta, mutta mistäpä suojapaikka sitten löytyisi? Puun alle ei salamoinnin aikana ollut viisasta mennä, mutta ei avomaastossa seisominenkaan houkuttanut. Johan oli kinkkinen juttu.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jul 20, 2009, 18:49

Sabriel vilkaisi Ricoa. Naaras ei oikein jaksanut puuttua urosten kinaan. Oli sillä omatkin ongelmat.
Rico ei nähtävästi pitänyt saamastaan lempinimestä. Sabriel ei yhtään ihmetellyt. Se olisi itsekin näyttänyt varsin hapanta naamaa, jos olisi saanut vastaavan lempinimen.
"Minä voisin olla asiasta hieman toista mieltä." Sabriel tokaisi Othellolle. Pieni Othello osasi olla ärsyttävä, mutta ei toisessa muuta vikaa ollut. Kaikki eivät vain aina olleet yhtä iloisia ja pirteitä.

Sade tosiaan vain yltyi ja yltyi ja mitä lujempaa satoi sitä inhottavampaa Sabrielilla oli. Turkki oli märkä ja alkoi tulla jo hieman vilu. Ainakin viina höyryt häipyisivät, mutta muuta hyvää Sabriel ei asiassa nähnyt.
Pian jysähti kunnon ukkonen ja Sabriel ei ollut ainoa, joka säpsähti sitä. Othellon vinkaisu ei helpottanut yhtään asiaa. "Juu se suoja voisi olla ihan hyvä idea." Sabrielin ääni värisi hieman ja se olisi mieluusti luikkinut lähimmän puun alle, mutta sen piti odottaa muita. Reippaasti naaras nousi kuitenkin ylös, välittämättä liiemmin Ricon päästä, mikä lojui Sabrielin selän päällä. "Eikö tuo suuri tammi olisi hyvä?" Sabriel ehdotti katsoen suurta tammea, mikä oli noin parinkymmenen metrin päästä kolmikosta. Ilman vastausta, neiti lähti kipittämään puuta kohti. Se ei jäisi sateeseen pidemmäksi aikaa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jul 20, 2009, 19:20

Tuhahtaen ja toista kulmaansa kohottaen Rico katsahti chihuahuaan tuon kiistäessä ärsyttävyytensä. Ricon olisi ihan totta tehnyt mieli hieman pöllyttää mokomaakin pikku kärpästä. Sen uros olisi varmasti häpeilemättä tehnytkin, mikäli fyysinen olotila sen vain olisi sallinut. Jos pelkkä sanasota teki pahaa jo ennestään kipeälle päälle, niin miltähän sitten fyysinen tappelu olisi tuntunut. Ei varmastikaan järin mukavalta, ja häpeäkseen tupsukorvainen olisi voinut vaikka hävitä itseään pienempikokoiselle. Se olisi valtaisa isku piikkipantaisen valtaisalle egolle. Nyt olisi vain parasta yrittää säilyttää malttinsa ja tyytyä heittelemään herjauksia.

Eipä aikaakaan, kun Ricon salainen pikku toivomus jo osin toteutuikin. Harmi vain, että se tilanteen toinen osuus sitten menikin juuri lunnikoirauroksen toivomusten vastaisesti. Eihän tästä mitään tulisi, jos Othello jäisi Sabrielin helmoihin roikkumaan ja itkemään. Jälleen sai pieni chihuahua raukka osakseen jäätävän ilkeän katseen mustaharjaksiselta. Rico unohtui niin tiiviisti mulkoilemaan ja irvistelemään Othellolle, että tuo suorastaan rojahti maahan Sabrielin noustessa ylös.

Salamana oli Ricokin pystyssä. Tupsuhäntäinen kirmasi pian sinisilmäisen rinnalle, ikään kuin yrittäen karistaa kaksikon pientä koristeellista uutta seuralaista. "Kyllä, se on oikein hyvä, kultaseni!", Rico tokaisi Sabrielille hunajaisella äänensävyllä ja tassutteli aivan kiinni koirasuden kylkeen.

"Ehkä sinunkin kannattaisi etsiä itsellesi jokin suojapaikka. Tässä ihan lähistöllä ei taida olla mitään, joten pidä kiirettä, jottei salama korvenna sinua poroksi", Rico solvaili Othellolle ja näyttipä uros vielä ilkikurisesti kieltään djalalaiselle.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jul 23, 2009, 15:58

Joskus oli helppoa, kun osasi vain sulkea ikävät asiat pois korvistaan, vaikka kyseiset kuuloelimet varsin mittavan kokoiset olivatkin. Kuin ei olisi mitään koskaan kuullutkaan jatkoi Othello siis vesipisaroiden pyydystelyä, vailla pienintäkään reagoimista Sabrielin epäilyihin hänen ärsytystaipumuksistaan. Vesi oli kivaa, joten siihen oli kiva keskittyä, toisin kuin kurjiin syytöksiin. Miksi siis edes miettiä kumpaan kannatti ajatustoimintansa suunnata?

Vaan ukkosen pian jyrähtäessä oli Othello jälleen hyvin kiitollinen kaksikon (no okei, ei ehkä niinkään Ricon) seurasta, chihuahuan painautuessa turvaa hakien tiiviisti vasten Sabrielin ruskeaa turkkia. Huomatessaan lunnikoiran hirmuisen tuijotuksen painoi nuorukainen kasvonsakin vasten naarasta, jotta olisi välttynyt piikkipannallisen epämiellyttävältä mulkoilulta. Moinen tosin sai aikaan sen, että Sabrielin noustessa seisomaan valahti Othello Ricon tavoin hieman hullunkurisesti maahan puoliksi makuulleen, piskin hypätessä kuitenkin nopeasti takaisin seisomaan. Vaan mitä hän silloin kuulikaan? Sabriel tahtoi mennä puun alle säätä piiloon?!
Tieto naulitsi yleensä ikiliikkujan tavoin toimivan eläimen paikoilleen, eikä hän saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Tammea kohti suunnistava kaksikko ehtikin päästä jo hyvän matkan päähän pienestä uroksesta, ennen kuin tämä lähti kauhuissaan rääkyen heidän peräänsä.

"EI! Ei puun alle! Ei ikinä ukkosella, ei eieieiei!" chihuahua kiljui silmät suurina saavuttaessaan edellään liikkuvaa kaksikkoa. Hetkeksi katseensa kiinnittyi hänelle virnistellen puhuneeseen Ricoon, ja lunnikoiran sanat saivat chihuahuan vieläkin hysteerisemmäksi.
"TEIDÄT SE KÄRVENTÄÄÄH!" pantakaulainen ulvoi silmiensä näyttäessä pullistuvan ulos päästä. "Salama osuu puuhun ja KABUUUM te räjähdätte savuna ilmaan!" Vaikkei vaaleaturkkinen piski yleensä tiennytkään kovin paljon maailman menosta, omasi hän päässään joitakin tämänkaltaisia (melkein tosia) triviatietoja: sen siitä sai, kun oli viettänyt pentuaikansa ala-asteen pihalla oppilaiden huollettavana.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jul 23, 2009, 16:17

Sabriel ei juuri taakseen vilkuillut, joten hupaisa tapahtuma jäi siltä näkemättä. Olisihan se tuonut pientä pirteyttä muuten niin synkkään päivään. Sabriel olisi varmasti nauranut keuhkot pihalle, nähdessään kuinka kaksi pientä koiruutta tömähtivät maahan Sabrielin noustessa.

Sabriel hymyili Ricolle pehmeästi toisen kehuessa neidin ideaa ja liimautuessa kiinni koirasuden märkään kylkeen.
Sabriel oli aivan märkä ja vesi vain valui pitkin sen turkkia. Pian tulisi vilu, sen Sabriel tiesi kokemuksesta.

Sabriel jäi seisomaan puun alle. Siellä oli aivan kuivaa. Täydellinen paikka, mutta silti Othello kirkui kauempana.
"Miksi ei? Minusta tämä on täydellinen paikka, täysin kuivakin!" Sabriel huusi Othellolle takaisin. Ilman äänen kohottamista huudoksi, Othello tuskin olisi kuullut Sabrielia.
Mitä vikaa tammessa oli? Sehän oli täydellinen. Ainakin, jos ei tiennyt, että salama saattoi iskeä siihen milloin vain.
Sabriel kuunteli Ricoa. Niin Othellon pitäisi myös mennä suojaan. Sabrielille sillä mihin suojaan Othello menisi ei ollut väliä. Etsisi oman tai tulisi Ricon ja hänen seuraan. Sama se. Kunhan ei jäisi keskelle aukeaa aluetta.
"Miksi se meidät kärventäisi? En näe mitään syytä miksi salama iskisi tähän puuhun." Sabriel kysäisi hämillään. Eihän salama päässyt puun oksien läpi. Puun alla he kaikki olisivat turvassa, eikö Othello sitä käsittänyt?

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jul 23, 2009, 17:20

Eipä ollut Ricokaan moisesta kuullut, etteikö ukonilmalla saisi puun alle suojaan mennä. Chihuahua näytti melko huvittavalta noin hädissään juostessaan ja suurten ruskeiden silmiensä yhä vain suuremmiksi revähtäessä. Othellon ääni normaalitaajuudellakin oli Ricon mielestä liian kimakka ja kovaääninen. Pienen koiran huudellessa varoituksia joutui lunnikoira painamaan tupsukärkiset korvansa tiiviisti luimuun. Perkule soikoon, miksi sen piti jatkuvasti huutaa?

"No niin, sintti. Lopetahan moinen p*skanjauhanta ja painu v*ttuun siitä. Etsi itsellesi joku hemmetin onkalo ja painu sinne itkemään. Mehän pysymme tässä, vai mitä, hunajaiseni?", lunnikoirauros lausahti ja katsahti lopuksi Sabrieliin lempeästi hymyillen. Tupsuhäntä asteli naaraan vierelle ja istahti tuon rinnalle.

"Piski on totaalisesti päästänsä sekaisin", Rico tuhahti lähinnä ääneen ajatellen ja pudisteli päätään katsellessaan hieman kauempana hätäilevää suurikorvaista otusta. Hyväähän chihuahua varmasti tarkoitti, muttei Rico sitä ymmärtänyt. Eikä tuntunut Sabrielkaan ymmärtävän.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Jul 27, 2009, 23:36

Ricon ja Sabrielin istahtaessa puun alle kuroi Othello nopeasti jäljellä olevan matkan umpeen pinkoessaan pää viidentenä jalkana, eikä aikaakaan, kun hän oli jo hengästyksestä puhisten jälleen kaksikon edessä. Hätääntyneenä chihuahua käänteli katseettaan pikavauhtia koiraeläimestä toiseen, kunnes päätti keskittyä hänelle äsken kysymyksiä huudelleeseen Sabrieliin.
"Koska se on PUU! Ne tekee niin, ihmiset sanoi! Mä näin kuviakin siitä. Kaboom, thuum!" pantakaulainen elehti kuvitellessaan kirjassa näkemäänsä kirkkain värein piirrettyä kuvaa siitä, kuinka ihminen koski puuhun yhtä aikaa salaman kanssa sillä seurauksella, että poloisen olennon luut paistoivat ihon läpi ja tukka sojotti päässä. Othello ei millään tahtonut itselleen tai lajitovereilleen käyvän moista kamaluutta, minkä takia hän yhä jatkoi hysteeristä loikintaansa omituisen levollisten tovereidensa edessä.

Vaan Ricon sitten avatessa epäystävällisyyksiä laukovan kitansa Othello lopulta pysähtyi, ja kääntyi melkeinpä kyyneleet silmissä lunnikoiraa kohden.
"Mut... Mut... Muttaaa..." chihuahua uikutti ja painoi suuret korvansa surkeana vasten niskaa. Hän ei kerta kaikkiaan keksinyt millä saisi kaksikon uskomaan itseään, tehtävän vaikuttaessa kovin epätoivoiselta.
Kaiken huipuksi ukkonen päätti jälleen julistaa olemassaoloaan äkillisen jyrähdyksen muodossa, mikä sai Othellon kirkaisemaan ja hyppäämään suin päin kohti Ricoa. Vaaleaturkkinen eläin koetti paniikinomaisesti takertua piikkipannallisen jalkoihin, vaikka jossain sisimmässään tajusikin tekonsa hyvin typeräksi. Aivot kuitenkin käskivät hakeutua turvaan, ja lunnikoira valitettavasti sattui olemaan Sabrielia lähempänä.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Jul 28, 2009, 10:20

Sabriel kyllä tiesi ihmisistä ja siitä, ettähe olivat keksineet kaikenlaista, mutta olihan se aika outoa, että puu vain kärventyisi. Sabrielin aivot eivät kyenneet käsittämään sitä.
"Rauhoitu nyt. Eihän sinusta saa mitään selvää, kun vain loikit."Sabriel rauhoitteli Othelloa. Saarella totisesti oli kummaa porukkaa.
Sinisilmä käänsi päänsä Ricoon.
"Kyllä minä ainakin ajattelin pysyä tässä." Koirasusi sanoi pehmeästi. Naaraan mieleen tuli viime yö ja se hymyili veikeästi lunnikoiralle.
"Ehkä hieman järkyttynyt." Sabriel vastasi Ricolle. Siniset silmät katsoivat Othelloa. Ehkä Othellolle oli joskus käynyt niin, että puu oli posahtanut. Voisihan othellon sanoissa olla perää, mutta Sabriel ei uskonut, että he kärventyisivät.

Pian ukkonen jysähti jälleen ja Othello oikein loikkasi Ricon syliin. Sabriel hymyili pienesti, mutta piti naurun omanaan. Neiti itse ei ollut säikähtänyt ukkosta. Sehän oli selvää, että milloin vain saattoi jysähtää.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Jul 31, 2009, 12:08

Myös lunnikoira oli joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja tämä tiesi niiden tekevän ja tietävän typeriltä tuntuvia asioita. Ei Ricokaan silti tohtinut uskoa Othellon sanoja todeksi. Mikäli uros olisi kuullut saman jonkun toisen suusta ja hieman selkeämmin selostettuna, olisi tupsukorvaisen mielipide saattanut ollut hieman toisenlainen.

Sabrielin hymy sai Ricon ajatukset hetkeksi irti Othellon varoituksista. Naaraan ilme oli piikkipantaisen mielestä sangen viekoitteleva ja Rico päättikin painautua yhä tiiviimmin kiinni sinisilmäiseen. Tupsukorvainen kurisi vaimeasti painaen samalla kuononsa Sabrielin rintaa vasten. Vaikka koirasuden turkki olikin hieman kostea, se ei haitannut urosta. Päin vastoin, melko viehättäväähän se oli.

Chihuahuan uikutus kuitenkin sai lemmestä huumautuneen lunnikoiran palaamaan takaisin nykyhetkeen. Mikäli Rico olisi ollut hiukkaakaan hyväsydämisempi, olisi tuo varmasti säälinyt surkeana valittavaa Othelloa. Valtavan ilkeästihän Rico oli tuolle sanonut, mutta Rico jos kuka oli sellainen tyyppi, joka ei tuntenut sääliä taikka sympatiaa.

Ukkosen jyrähtäessä säikähti lunnikoirakin. Ei tosin itse jyrähdystä, vaan itseään kohti suin päin singahtavaa pikkuotusta. "Herranjumala, mitä h*lvettiä sinä luulet tekeväsi!?", mustaharjaksinen huudahti yrittäen paniikinomaisesti riuhtoa itseään irti Othellon otteesta. Näky oli varmasti sangen huvittava, eikä olisi ollut mikään ihme, vaikka Sabriel olisi uroksien touhulle ääneen nauranutkin. "Ota se pois! Ota se pois!", Rico kiljui kuin pikkutyttö jatkaen epämääräistä ja -toivoista sätkimistään.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Aug 6, 2009, 4:20

Othellon panikoidessa ja keskittyessä täysin omiin kauhukuvitelmiinsa meni häneltä tyystin ohi Ricon ällöttävän huumautunut ilme, kun lunnikoira kietoutui vasten urosta itseään suurempaa Sabrielia. Ei sillä, että pikkupiski olisi moisesta lääppimisestä kuitenkaan mitään edes tajunnut: kai sitä nyt ystäviään kaikki välillä halailivat? Itse asiassa oli melko merkillistä, että vaikka chihuahua jo ikänsä puolesta oli luettavissa tyystin aikuiseksi yksilöksi, saattoi hänen mieltään pitää hyvin helposti pennun tasolle jämähtäneenä. Tiedä sitten oliko kyse vain otuksen luonteesta vai ties mistä aivovammasta, mutta ainakaan Othello itse ei ollut moista asiaa tullut kovin syvällisesti pohtineeksi. Hänen mielestään aikuistuminen oli vain maailman tylsimpiä asioita, ja siksi mokoman touhun saattoi hyvin jättää täysin välistä.

Vaan mikään aikuistumiseen liittyvä (tai yhtään mikään muukaan) ei ehtinyt pyöriä Othellon pienessä pääkopassa nyt, kun hänen turvapaikkansa alkoi yllättäen potkia ja kiljua kuin mikäkin neiti. Ricon rääkyminen yllytti chihuahuan vastaavasti huutamaan yhä lujempaa ja tarrautumaan toiseen kiinni kaikella tarmollaan - mikä tosin pian osoittautui varsin vaikeaksi piikkipantaisen sätkiessä turhan voimakkaasti irti pienempänsä otteesta. Rankkasade oli saanut maan nopeasti kostumaan, ja vaikka puun alla suhteellisen kuivaa olikin, muuttui kaksikon teutaroidessa maa Othellon alla mutaiseksi tahmaksi. Pieni uros oli jossakin vaiheessa onnistunut kaatumaan selälleen kyseiseen velliin, ja turkin sekaan tunkeutuva kylmänkostea kura taisi olla se viimeinen niitti jo ennestään järkytyksestä sekaisin menneelle chihuahualle.

Aivan yhtäkkiä Othellon huuto vaimeni piskin lysähtäessä lasittunein silmin Ricon jalkoihin. Vaaleaturkkisen koiran hengitys muuttui epänormaalin nopeaksi ja pinnalliseksi haukkomiseksi, kun ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan hyökyi kiihtymisen aiheuttama epilepsiakohtaus nuoren elikon lävitse. Hetken verran chihuahua vain makasi velttona paikoillaan, mutta pian alkoivat lihaskouristukset vavisuttaa chihuahuan ruumista. Näky oli varmasti varsin karmiva, mutta Othello ei sille mitään mahtanut: hän ei voinut kontrolloida itseään, eikä itse asiassa ollut edes juurikaan tietoinen siitä, mitä hänelle tapahtui.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Aug 6, 2009, 12:41

Sabriel oli varsin mielissään Ricon painautuessa neidin kylkeen ja anaten kuin pientä turvaa myrskyisään tunnelmaan.

Rico reagoia varsin erikoisella tavalla Othellon tarrautumiseen. Toinen kiljui ja riuhtoi neitimäisesti. Sabriel ei voinut muuta kuin nauraa. Tilanne itsessään oli jo huvittava, mutta Ricon käyttäytyminen oli vieläkin huvittavampaa.
Siniset silmät tuikkivat ja vesi valui pitkin koirasuden silmiä Sabrielin nauraessa pienessä kippurassa.
Nauru kuitenkin alkoi hiljalleen hyytyä, osaksi vain silkasta rauhtoittumisesta, osaksi Othellon takia. Pieni otus oli päästänyt jo irti, mutta oli samalla valahtanut aivan veltoksi. Velttous ei ollut niinkään outoa, mutta sen jälkeen tulevat kouristukset olivat kauhistuttava näky koirasudelle, joka ei ollut ennen nähnyt vastaavaa.
"Othello, mikä sinulle tuli?" Sabriel kysyi värisevällä äänellä. Neiti ei oikein pitänyt näkemästään ja varovasti Sabriel hivuttautuikin taakse päin.
Sinisilmä ei oikein osannut sanoa mikä toista vaivasi, mutta ei hän uskaltanut mennä lähemmäs ottamaan selvääkään. Kinkkinen tilanne.
Sabriel katsoi hätääntyneenä Ricoa.
"Tee jotain! Mikä hänellä on!" Sabriel melkein kirkui. Neiti ei tiennyt mikä toisella oli, eikä miten olisi toista auttanut. Sabriel vain luimisteli korviaan ja pakitti aivan vanhaa tammea vasten.

// Uh tulipa inhottavaa luettavaa. //

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Aug 10, 2009, 13:43

Tuntiessaan käpälänsä jälleen vapaiksi vaimeni myös lunnikoiran epämiehekäs kiljunta. Aluksi Rico ei kiinnittänyt mitään huomiota maahan paiskaantuneeseen Othelloon, sillä uros oli niin keskittynyt ravistelemaan kuraa tassuistaan. Lähes ääneen oli tupsukorvainen huokaissut helpotuksesta chihuahuan otteen viimeinkin kirvotessa. Piikkipantainen havahtui ja käänsi katseensa omasta navastaan vasta kuullessaan Sabrielin huolestuneeseen äänensävyyn lausutut sanat.

Aluksi Rico vilkaisi nopeasti naaraaseen, mutta siirsi sitten katseensa epilepsiakohtauksen kourimaan Othelloon. Lunnikoiran silmät revähtivät järkytyksestä selälleen. Taisipa jopa tämän suukin loksahtaa hieman raolleen. Eipä ollut Ricokaan koskaan aikaisemmin nähnyt tuollaista, mutta jonkin sorttiseksi sairaskohtaukseksi lunnikoira sentään tilanteen osasi tunnistaa. Uros ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä, eikä hätääntynyt Sabriel ainakaan helpottanut tilannetta. Sinisilmäisen vuoksi Ricon olisi nyt esitettävä todellista miestä ja yritettävä jotenkin saada tilanne hallintaan. Muussa tapauksessa tupsukorva olisi varmasti jättänyt asian vain sikseen, vaikka uros olikin hieman huolissaan siitä, miten chihuahualle tulisi käymään.

"R-rauhoitu, pupuseni!", Rico huudahti värähtäen. Sabrielin paniikki sai lunnikoiran tuntemaan itsensä varsin epävarmaksi, mutta siitä huolimatta jotain oli yritettävä. "Hei? Oletko sä ihan okei?", uros esitti varsin typerän kysymyksensä ja töytäisi samalla sätkivää pikku koiraa varovaisesti toisella etukäpälällään.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Aug 10, 2009, 22:19

Epäonnekseen ei Othello kuullut tai ainakaan käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hänen ympärillään seisovat lajitoverit hänelle sanoivat. Edes Ricon varovainen tökkäisy ei saanut mitään muutosta aikaan mudassa nytkähtelevässä chihuahuassa, jonka raajat heittelehtivät sinne sun tänne ja jonka niska näytti välillä kouristavan elikon pään tyystin pois paikoiltaan. Vaikka suuret silmänsä olivatkin apposen auki, ei niistä välittynyt minkäänlaisia tajunnan merkkejä; ne näyttivät lasittuneilta ja vuotivat kyynelnestettä ruohon ärsyttäessä silmien pintaa. Uroksen avonaisten leukojen välistä valui kuolaa, johon kohtauksen yhä jatkuessa näytti sekoittuvan myös verta elikon purressa itseään kieleen.

Aika tuntui näkyä seuraavien olentojen mielestä todennäköisesti todellisuutta pidemmältä, mutta parin minuutin kuluttua alkoi kohtaus lopulta hellittää. Othellon hengitys pysyi yhä kovin pinnallisena, mutta kouristukset rajoittuivat enää tassujen satunnaiseen nykimiseen. Mitään tajuamaton katsekin sulkeutui lopulta silmäluomien taakse, kun uros viimein näytti jäävän hervottomana paikoilleen makaamaan. Rotukoira oli yltä päältä mudassa ja kasvonsa olivat sotkeutuneet limaan ja vereen, mutta ainakin hän näytti olevan jotenkuten hengissä.
Samassa ukkonenkin muistutti olemassaolostaan kirkkaan salaman ja voimallisen jyrähdyksen muodossa. Sade piiskasi yhä rankemmin maata, eikä edes puun alus pysynyt enää turhan kuivana. Sää oli kaikesta päätellen yltymässä kunnon myrskyksi.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Aug 11, 2009, 8:41

Sabriel ei pystynyt ymmärtämään mikä Othellolla oli. Ei neiti ollut ennen nähnyt sairaskohtausta. Ei ollu sellaisesta ikinä edes kuullut.
Sabriel pelkäsi enemmän Othellon kouristelua kuin sitä, että Othellolle olisi käynyt jotain vakavaa. Hätätilaanteessa oma henki tuppasi menemään kaiken edelle ja niin se meni nytkin. Koirasusi olisi halunnut porhaltaa pois, pois kamalasta tilanteesta. Mileen juolahti vain pieni etäinen ajatus siitä, että Othello saattaisi olla vaarassa.

Lopulta kun Rico sitten käski Sabrielia rauhoittumaan pääsi neitonen jälleen mielensä herraksi. Sinisilmä veti henkeä ja rauhoittui.
Sille alkoi riittää tällainen touhu. Se halusi pois.
Sabriel asteli hieman lähemmäs Othelloa ja vilkaisi Ricoa epävarmasti.
"Pitäisikö meidän tehdä jotain?" Pääsi vaimea ääni jostain tummista sisuksista.

Othello näytti kurjalta. Naama veressä ja kuolassa ja pieni kroppa mudan peitossa. Sabriel ei tosiaan keksinyt mitään muuta kun, että toinen pitäisi pestä. Ei kovinkan välkky ajatus, mutta ainoa mikä koirasudelle tuli mieleen.
Sätkiminen alkoi hiljalleen hyytyä ja Othellon kohtaus näytti menevän ohi.
Salama valaisi taivasta ja loi varsin kammottavan kuvan kaiken ylle. Ilmassa haisi märkä koira ja tunnellma oli karmiva. Tiesiköhän edes Othello mikä hänelle oli tullut. Vai oliko pikkukoiraan iskenyt salama?

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Aug 11, 2009, 13:15

Lunnikoirauros ei osannut vastata Sabrielin esittämään kysymykseen. Kyllähän tuolle ehkä jotain olisi pitänyt tehdä, mutta mitä. Tupsukorvainen vain katseli järkyttyneenä Othelloa ja vilkaisi vähän väliä naaraaseen. Eipä tuollakaan ilmeisesti ollut ideoita. Chihuahua oli toden totta melko karu näky tuon naaman tahriutuessa omaan vereensä. Hieman Ricoakin pelotti moinen holtiton sätkiminen ja ilman Sabrielin läsnäoloa olisi piikkipantainen satavarmasti luikkinut pakoon.

Kouristusten lopulta päätyttyä siirtyi lunnikoira hieman lähemmäksi katsastamaan Othellon tilannetta. Rico olisi varmasti luullut koristeellista pikku koiraa kuolleeksi, mikäli tuo ei olisi niin kiivaasti henkeä haukkonut. Osaksi yhä vain yltyvän sateen, osaksi inhottavalta tuntuvan epätietoisuuden vuoksi tupsukärkiset korvat painautuivat tiukasti vasten uroksen niskaa. "M-mikä sulla oli?", mustaharjaksinen kysyi ääni aavistuksen värähtäen Othellolta. Rico ei ollut varma, kuuliko pikkuinen, mutta kai siihen nyt jonkinlainen kontakti piti yrittää saada.

Salaman iskiessä Rico painautui tiukasti Sabrielin kylkeen. Oli siinäkin sinisilmäisellä mies. Mutta kukapa ei olisi järkyttynyt nähtyään juuri elämänsä ensimmäistä kertaa epilepsiakohtauksen, vieläpä rankan myrskyn pauhatessa taustalla. Rico oli onnekas, sillä uroksen krapula oli jo lähes kokonaan laimennut. Pienen pieni sydämen lyöntien tahtiin iskevä jomotus tosin tuntui vielä jossain pääkopan perukoilla, mutta sitä lunnikoira tuskin edes enää ehti ajatella. Mahtoi Othellon päätä särkeä enemmän, kuin Ricon. Ehkäpä Othellon varoituksissa oli ollut jotain perää. Noinko Ricolle ja Sabrielillekin kävisi, jos salama iskisi heihin? Ricosta tuntui, että puunalus ei ollut kovin turvallinen paikka enää.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Aug 13, 2009, 18:46

Othello pysyi autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta, sen kurjasta säästä ja lajitovereidensa kauhisteluista, kunnes Rico kohtauksen hellitettyä yritti puhutella chihuahuaa uudelleen. Tutun äänen kuuleminen sai koiran inahtamaan vaimeasti ja palaamaan sen verran lähemmäs elävien kirjoja, että piski sai vedettyä auki levähtäneen suunsa takaisin kiinni. Hengityksenkin alkaessa lopulta tasaantua olisi djalalaista voinut pitää vain rauhallisesti nukkuvana pentuna, ellei ylen määrin sotkeutunut turkki olisi kertonut omaa, karua tarinaansa. Kylpyä otus olisi toden totta tarvinnut, vaan ajoipa maisemaa piiskaava rankkasadekin varmasti loppujen lopuksi saman asian.

Muutamien minuuttien ajan näytti Othello vain makaavan hievahtamatta paikoillaan, kunnes jalkansa alkoivat sitten pienesti liikahdella. Liike ei ollut kohtauksen tuomaa rajua huitomista, vaan kieli heräämisen olevan lähelle.
Eikä aikaakaan, kun kyljellään mudassa makaava rotukoira raotti varovaisena silmäluomiaan ja alkoi lopen uupuneelta vaikuttaen vilkuilla ympärilleen.
"Sala...ma..." nuorukainen pihisi. Hänellä ei ollut sen ensimmäistäkään muistoa kohtauksesta, mutta osasi hän sentään joitakin tosiasioita kohmeisessa mielessään yhdistellä: hän makasi maassa, häneen sattui ja häntä väsytti suunnattomasti. Salaman oli täytynyt iskeä puuhun ja sitä kautta häneen itseensä.
"Saaa--aabriel? Riiico?" pantakaulainen huhuili huolestuneena, mutta jaksamatta nousta paikoiltaan ylös. Katseen tarkentaminenkin oli silmien ärtymisen vuoksi vaikeaa, eikä uros oikeastaan edes nähnyt kaksikkoa ympärillään. Tai ainakaan tajunnut näkemäänsä, aivojensa ollessa vielä kovin tokkurassa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Aug 14, 2009, 19:35

Rico ei vastannut Sabrielin kysymykseen, mutta eipä neiti sitä enää edes kaivannut. Kysymys oli unohtunut. Varmasti Rico ja Sabriel olisivat voineet jotain tehdä, mutta mitä. Sitä ei kumpikaan tainnut tietää.

Sabriel tunsi Ricon painautuvan salaman aikana kylkeensä ja neiti oli siitä varsin kiitollinen. Tämä päivä ei varmasti unohtuisi pitkään aikaan. Taustalla riehuva myrsky, laantuva krapula ja Othellon kohtaus oli tehnyt päivästä varsin järkyttävän.
Oli onni että krapula oli jo kaikonnut, sillä muutenhan tilanne olisi ollut vielä hirveämpi.
Othello kuitenkin hallitsi tilannetta. Sen tunnelmaa ja samalla myös Sabrielin ja Ricon ajatuksia. Kohtaus oli ollut varsin raju ja koirasusi toivoi, että pikku koira olisi kunnossa.

Raskas huokaus ravisutti Sabrielin ruumista neidin katsellessa kuinka Othellossa viimein alkoi näkyä heräämisen merkkejä. Koirasusi oli helpottunut. Vaara taisi olla ohi.
Othellon avatessa silmänsä Sabriel asteli lähemmäs ja katseli sinisin silmin toista.
Othellon pihinä ei kantautunut aivan Sabrielin korviin, mutta huolestuneet huhuilut kyllä.
"Olemme tässä, Othello. Mikä sinulle oikein tuli?" Sabriel kysyi huolestuneesti ja tutki pikkuista tarkasti katseellaan, etsien vaurioita. Toinen oli selvästi loukkaantunut, koska naama oli veressä, mutta mistä.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Aug 17, 2009, 16:00

"Salama!", Rico huudahti kauhistuneena. Olisi näköjään pitänyt uskoa Othelloa. Salama oli varmasti iskenyt chihuahuaan ja saanut pienen ruumiin niin hirvittävällä tavalla kouristelemaan. Rico painautui yhä vain tiiviimmin kiinni itseään huomattavasti suurikokoisempaan koirasusinaaraaseen. Taisipa uroksen häntä jopa eksyä jalkojen väliin. Nyt oli tupsukorvaisen mahtipontinen ego varsin heikoilla, mutta Sabriel tuskin panisi sitä merkille. Vaikutti neiti itsekin olevan melko peloissaan. Ja Othello nyt tuskin moista seikkaa jaksaisi tuossa tilassa huomioida, jos djalalainen ylipäätään edes Ricon surkeaa, pelokasta olemusta näki.

"Sabriel! Tuo pikkupiski saattoi olla oikeassa! Salama iski siihen! Meidän on lähdettävä heti ja etsittävä turvallisempi suojapaikka, ettei meille käy samoin!", piikkipantainen uros lähes kiljahti. Mikäli Rico olisi ollut jokseenkin rauhallisemmassa mielentilassa, olisi uros varmasti korvannut sanan "meille" sanalla "sinulle". Sehän olisi kuulostanut paljon paljon urhoollisemmalta. Tässäkin tilanteessa lunnikoira taisi lähinnä ajatella enimmäkseen omaa etuaan. Mikäli tupsukorvainen olisi uskaltanut lähteä yksin, olisi tuo jo varmasti kirmannut pää viidentenä jalkana mahdollisimman kauas puun luota ja vältellyt parhaansa mukaan kaikkia muitakin puita.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Aug 19, 2009, 16:08

Ohikiitävän hetken ajan tunsi Othello olonsa kovin yksinäiseksi ja hylätyksi, kun eivät silmänsä tavoittaneet lainkaan vielä äsken hänen lähettyvillään ollutta kaksikkoa. Eivät kai he olleet vain lähteneet ja jättäneet häntä tänne makaamaan? Tai mitä jos toveritkin olivat joutuneet salaman iskemiksi ja lentäneet taivaan tuuliin?
Pian Sabriel kuitenkin astui lähemmäksi, jolloin helpottunut, joskin kovin väsynyt hymy kohosi chihuahuan huulille. Naaras näytti vain vaaleanruskealta läntiltä hänen sumeissa silmissään, mutta tämän sanat kantautuivat varsin kirkkaina koiran tajuntaan.
"Minä... Minä..." uros koetti pihisten vastata, mutta silloin hän kuuli myös Ricon paniikkia tihkuvan äänen, joka vastasi Sabrielille pikkupiskin puolesta. Vaikka lunnikoira osasikin olla mitä ikävin toveri, oli Othello jollakin tapaa helpottunut siitä, ettei tämä ollut sentään joutunut salaman nuolemaksi. Sen verran ikävältä moinen tapaturma nimittäin tuntui.

Samassa Othello vetäisi kuuluvasti henkeä ja koetti vaivalloisesti kääntää päätään kohti taustalla jatkuvaa meluaan pitävää vesiputousta. Hän muisti ajatelleensa ennen salamaniskua jotakin, jolla oli jokin yhteys putoukseen tai sen ympäristöön. Vaan mitä se oli mahtanut olla?
"Kallio!" chihuahua pian kivahti, saaden tosin palkakseen lyhyen yskänpuuskan äkillisestä äänensä korottamisesta. Sen laannuttua uros käänsi päänsä taas takaisin suunnalle, jossa oletti Sabrielin ja Ricon seisovan.
"Mennään... Kallion viereen suojaan", pantakaulainen kuiskutteli. Putouksen reunamilla oleva kallio ei ollut puu, joten se ei taatusti johtaisi salamoja heidän luokseen, mutta jostakin sen painaumasta saattaisi löytyä jonkinlaista suojaa sadetta vastaan.

Vaikka Othello tunsi yhä olevansa niin hirmuisen väsynyt, kierähti hän vatsalleen makaamaan, koettaen siitä pinnistellä itsensä seisomaan. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut jäädä tähän, missä salama voisi toistaa kamalat tekonsa ja iskeä uudelleen. Piti päästä pois, oli pakko.
"Suojaan, suojaan", uros mumisi lähinnä itseään vakuutellen samalla, kun koetti yhtä aikaa ryömiä eteenpäin ja nousta jaloilleen. Ei ollut mitenkään sulavan näköistä touhua se.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Aug 19, 2009, 19:15

Sabriel saattoi hieman jo rauhoittua. Othellolla ei vaikuttanut olevan miitän suurempaa hätää, ei enää. Mutta Ricon kauhistunut huudahdus sai Sabrielin säpsähtämään. Ricohan huusi kuin mikäkin villisika.
Mutta kun neiti mietti Ricon sanoja ei hän voinut niihin uskoa. Kai se olisi näykynyt ja eikö Othello olisi musta? Sellaisen käsityksen Sabriel oli saanut salamoista. Ne kärvensivät niinhän Othello oli sanonut. Miksi Othello ei sitten ollut kärventynyt?
Kauaa ei sitäkään asiaa Sabriel kerinnyt miettiä kun kuului pientä pihinää alhaalta. Othello puhui. Hiljaa toki eikä sanoja kuullut, mutta puhui silti.
"Minä en kuule!" neiti huusi.
Ricon pienoisen paniikkikohtauksen taas kuuli erittäin hyvin. Tietysti Sabriel oli samaa mieltä, että piti mennä suojaan, mutta siihen koirasusi ei uskonut, että Othello olisi saanut salamasta.
"Oles nyt hetki hiljaa Rico minä yritän ajatella!" Sabriel suorastaan karjaisi. Neiti oli saanut jostain päättäväisyyttä ja rohkeutta. Ukkonen oli tietysti pelottava, mutta pahin pelko ja paniikki olivat kadonneet. Ehkä kolmikko nyt tarvitsikin jonkun joka osasi sanoa mitä tehtiin.

Alhaalta kuului jälleen ääntä. Tällä kertaa jopa kuultavaa. Nopea kiljaisu ja yskänpuuska sen perään.
"Kallio. erittäin hyvä idea, Othello. Mennään nopeasti."
Sabriel nyökytteli. Othello ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän pystyyn ja Sabriel yritti tarrata uroksen niskaan, jotta voisi kantaa pikkuisen koiran. Siihen ei suuria voimia tarvittu.
Rico osaisi varmasti kävellä omin jaloin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Aug 20, 2009, 9:03

Rico ei pitänyt lainkaan siitä, että Sabriel noin tiuskaisi hänelle pyytäen pitämään pienempää suuta. Ja vielä vähemmän lunnikoirauros piti silmiensä edessä avautuvasta kauhukuvasta, jossa hänen oma naaraansa koski vieraaseen urokseen. Eihän tilanteessa ollut mitään aihetta mustasukkaisuuteen, mutta sellainen, joka Ricoa edes hieman paremmin tuntisi, ei ihmettelisi lainkaan piikkipantaisen uroksen kiukusta roihuavaa ilmettä. Muutamassa sekunnissa oli pelko karissut tupsuhäntäisen mielestä ja nyt Rico oli jokaista soluaan myöten mustasukkainen, ehkä hivenen jopa vihainen.

Lunnikoira jättäytyi hetkeksi jälkeen hampaitaan raivoisasti yhteen purren ja katsellen yhä vain loittonevaa kaksikkoa. Pää ja häntä painuksissa ja turkki vettä valuen lähti tupsukorvainen lopulta tallustamaan Sabrielin ja Othellon perään muutaman epämääräisen kirosanan vielä mutisten. Pian kuitenkin otti mustaharjaksinen pienen juoksuspurtin ja kiilasi itsensä jälleen naaraan kylkeen kiinni. "Ei tuolta kuitenkaan mitään hyvää sadesuojaa löydy", uros lausahti sangen nyrpeään äänensävyyn välttäen parhaansa mukaan katsekontaktia Sabrieliin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Aug 24, 2009, 4:57

Sabrielin kerätessä jostakin itselleen päättäväisyyttä ja huutaessa ajatuksensa ilmoille, ei Othello voinut muuta kuin painaa silmänsä jokseenkin kärsivän näköisenä kiinni. Naaraan sanat kaikuivat omituisen jyskeen lailla hänen päässään, eikä chihuahua tainnut saada niiden sisällöstä edes selvää. Ne vain tuntuivat moukaroivan ikävästi hänen jo valmiiksi turvonneita aivojaan.

Parhaansa Othello kuitenkin yritti lähtiessään rämpimään kohti jossakin kaukana (tai oikeammin ehkä parinkymmenen metrin päässä) kohisevaa vesiputousta varmana siitä, että sen luona hän olisi viimein turvassa. Ei sillä, että hän olisi tiennyt mitä turvaan päästyään aikoisi tehdä, mutta silti se tuntui mitä mainioimmalta idealta. Matka kuitenkin taittui ryömien vähän turhan hitaasti, ja tuntiessaan jonkun nykäisevän itsensä ilmaan ja kiikuttavan kohti päämääräänsä, oli Othello hetken hämmennyksen jälkeen hyvin kiitollinen. Voipuneena hän kohotti katseensa kohti pelastajaansa, ja silmiensä alkaessa hiljalleen palautua ennalleen hän tunnisti Sabrielin ruskean olemuksen, joka kantoi määrätietoisena häntä pitkin vesiputouksen laitamia.
"Kiitos", uros lausui yksinkertaisesti, mutta sanaansa koko sydämestään tarkoittaen.

Jonkin ajan kuluttua kuuli Othello myös Ricon äänen jostakin lähistöltä, ja velttona Sabrielin otteessa roikkuva chihuahua käänsi katseensa ääntä kohden. Hän ei oikein erottanut lunnikoiran kasvoja, mutta jotenkin piski osasi arvata, ettei toinen ollut varmastikaan kovin iloinen.
"On se parempi, kuin salama", uros inisi ja hymyili hennosti toiselle. Jos hän olisi ollut yhtään välkymmällä päällä, olisi hän voinut todeta sateensuojan olevan muutenkin tässä vaiheessa jo melkoisen turha: vettä tuli niin, että kulkijat olivat kuitenkin jo enemmän tai vähemmän märkiä itse kukin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Aug 26, 2009, 10:58

Sabriel ei osannut arvata kuinka hänen tekonsa Ricoon vaikuttivat. Eihän Rico ja Sabriel ollut edes pari.
Niinpä neiti lähti varmoin askelin Othello suussaaan kulkemaan kohti kalliota.
Kallio ei erottunut rankan sateen takia kovin hyvin, mutta vesiputouksen kuohunta opasti tummaa koirasutta lähemmäs päämäärää.
Othellon kiittäessä Sabriel hymyili pienesti. Othello kenties ymmärsi, että naaraan oli vaikea puhua toisen roikkuessa hänen hampaissaan.
Ainakaan Othello ei ollut pannut pahakseen sitä, että sai hieman apua. Rico ei varmasti olisi suostunut moiseen järjestelyyn.

Ricon liimautuessa jälleen Sabrielin kylkeen siniset silmät katsahtivat lunnikoiraa. Toisen ilme oli selvästi hapan ja pian Rico lausuikin varsin nyrpeän mielipiteen. Toinenhan käyttäytyi kuin pieni lapsi. No kai Ricolla oli siihen pienen pieni syy.
Sabriel ei kyennyt vastaamaan urokselle, mutta Othello hoiti sen varsin kätevästi.
Samalla Sabriel mietti, miksi Rico oli niin äreällä tuulella. Kaipa uros leppyisi kunhan Sabriel pääsisi lipaisemaan tätä kuonosta. Kunhan he vain ensin löytäisivät sen suojan.

Kallio alkoi hiljalleen erottua rankan sateen takaa ja Sabriel kiihdytti hieman vauhtiaan. Neiti käveli yhä, mutta reippaammin.
Tummasta kalliosta erottui selvästi pieniä syvennyksiä ja kun Sabriel oikein siristi silmiään saattoi neiti huomata pienen luolan. Kolmelle otukselle juuri sopivan. Varsinkin kun kaksi oli varsin pienikokoista.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Aug 26, 2009, 15:26

Tupsuhäntäinen murahti vaimeasti Othellon sanoille, mulkaisi naaraan suussa roikkuvaa pikkukoiraa vihaisesti ja käänsi sitten katseensa nopeasti toisaalle. Mokomakin jaksoi yhä olla ärsyttävä, vaikka olikin juuri äsken kouristellut epilepsiakohtauksen armoilla. Rico jäi jälleen hieman vanaveteen Sabrielin kiristäessä tahtiaan. Lunnikoirauros kuitenkin kiihdytti vauhtiaan nähdessään edessä häämöttävän suojapaikan, ja uros sipsutteli chihuahuaa suussaan kantavan koirasuden ohi.

Yhä nyrpeää ilmettä naamallaan ylläpitäen astui läpeensä märkä lunnikoirauros pois sateesta pienen luolan varjoihin. Olihan se melko pieni, mutta Ricon mielestä parempi paikka, kuin taivasalla sateen piiskaamana ja salamoiden nuoltavana. Uros oli kuitenkin ehtinyt asettaa itsensä totaalisesti känkkäränkkä-vaihteelle, joten pitihän tästäkin asiasta tietysti vikistä. "Tämä on ihan liian pieni! Ei me tänne mahduta!", tupsukorvainen marisi. Siitä huolimatta piikkipantainen kuitenkin ravisteli turkkiaan hivenen kuivemmaksi ja asettautui istualteen. Eipä sitä kannattaisi suurempaa luolaa nyt lähteä etsiskelemään. Vettä valuvan mustan harjaksensa alta paistoi lunnikoiran tyytymätön ilme. Uros viestitti koko olemuksellaan suunnatonta ärtymystä. Jahka Sabriel ja Othellokin ennättäisivät luolan suojiin, pitäisi Rico huolen siitä, että he kaksi pysyisivät erillään, ja mieluiten mahdollisimman kaukana toisistaan. Se ei välttämättä näin ahtaissa olosuhteissa tulisi onnistumaan ihan helposti.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 3, 2009, 17:05

Hieman tuntui velttona kantajansa hampaissa killuva Othello pettyvän, kun ei Rico vastannut hänelle mitään sanallisesti kovin monimuotoista. Ei chihuahuakaan siten osannut oikein mitenkään keskustelua enää jatkaa; ei etenkään, kun lunnikoira pian jättäytyi nyreänä kaksikon taakse. Korviaan harmistuneena luimistaen Othello joutui suuntaamaan samean katseensa takaisin sateisen hämärään maisemaan. Kai tämä hiljaa ympäriinsä kannetuksi tuleminenkin levosta kävi, mutta lepääminen oli vain niin kovin... Tylsää.

Kun kolmikko viimein saapui vesiputouksen vierellä kohoavan kallion luokse, oli Othellon näköaisti jo kutakuinkin palautunut normaaliksi. Kaikeksi onneksi oli sateessa likoaminen vieläpä irrottanut suurimman osan häntä peittäneestä mutakerrostumasta, ja pessyt chihuahuan kasvotkin puhtaiksi verestä. Hän näytti jo lähestulkoon normaalin energiseltä itseltään - paitsi että nimenomaan se energisyys vielä suurimmaksi osaksi oli kateissa.
"Kyllähän mahdutaan, jos vähän sovitetaan", pikkukoira väitti hyväntahtoisena vastaan Ricolle. Okei, kalliossa oleva painauma ei mikään suuri ollut, eikä sitä oikein osannut edes luolaksi nimittää, mutta kyllä se heille kelpasi.
"Tulee lämminkin, kun istutaan ihan vierekkäin", uros jatkoi nostaessaan katseensa kohti Sabrielia. Samalla alkoi chihua vaivihkaisesti kiemurrella naaraan otteessa: hän uskoi pääsevänsä kyllä jo itsekin muutaman askeleen verran kävelemään.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 4, 2009, 21:23

Othellon ja Ricon keskustelun tynkä tosiaan jäi pelkäksi aloitteeksi. Rico murahti pikkuiselle koiralle jotain ja jättäytyi taas hieman taaemmas. Sabriel toivoi että uros pian leppyisi. EIhän Sabriel ollut toista mitenkään loukannut. Ei ainakaan tietoisesti.
Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun nyrpeä lunnikoira jo kirmasi Sinisilmän ja Othellon ohi.

Sabriel tassutteli yhä kohti suojaa kun Ricon kiukkuinen ääni kantautui. Sabriel tuli kuitenkin tilaisuus vastata, kun Othello rimpuili hänen suussaan.
Sabriel laski pienen uroksen maahan ja jatkoi sitten matkaa kohti suojaa.
Perille päästyään neiti ei voinut vastustaa kiusasta ravistella turkkiaan. Olihan se hieman inhottavaa, että pisarat lentelivät pienessä tilassa, mutta koirasusi halusi saada edes suuremmat vedet pois turkistaan.
"Kyllä me tänne mahumme." Neiti tokaisi ja asettui suojan seinää vasten makuulle. Sen verran tilaa edes oli. Sabriel kuitenkin varmisti, että myös Rico ja Othello mahtuisivat.
"Rico, tulisitko viereeni?" Sabriel kysyi yrittäen hieroa sovintoa.
Siniset silmät katsoivat Ricoa hellyttävästi. Kuka niiden katsetta nyt voisi vastustaa?

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 4, 2009, 21:50

"Kyllä me mahdutaan, istutaan vierekkäin, tulee lämmin, njän, njän, njää...", kiukkuinen lunnikoirauros toisteli Othellon sanoja varsin ikävän narisevaan äänensävyyn, joskin niin hiljaisella volyymilla, että Othello tai Sabriel niitä tuskin kuulivat. Tällä hetkellä Ricoa potutti melko mahtipontisesti, eikä tupsukorvainen toki peitellyt sitä.

Uroksen sisällä kuohahti, kun vielä Sabrielkin väitti tilan olevan riittävä. Ricon ärtymys oli kuitenkin parissa sekunnissa laimennut lähes olemattomiin naaraan pyytäessä tätä tulemaan luokseen. Vieläpä oikein viekoittelevan katseenkin sinisilmäinen soi. Eikä lemmenjanoinen uros sitä olisi voinut millään vastustella. Vekkulimainen perusvirne pyyhkäisi nyrpeän ilmeen piikkipantaisen kasvoilta. Tämä nousi innokkaana ylös ja siirtyi susikoiranaaraan luokse. Hetkeksi aikaa mustaharjaksinen unohti tyystin Othellon olemassaolon. Rico keskittyi jälleen vain ja ainoastaan Sabrieliin. Lunnikoira punkesi itsensä Sabrielin kylkeen ja kävi siihen makaamaan. Matalaa, kehräämistä muistuttavaa kurinaa pitäen tupsuhäntäinen kiehnäsi kuonoaan naaraan lapaa vasten. Tuoksuipa Sabriel niin ihanalta. Todellisuudessa naaras tuoksui varmasti tavanomaiselta märältä koiraeläimeltä, mutta lunnikoiran mielestä siinä tuoksussa oli jotain tajunnanräjäyttävän herkullista. Olipas elämä nyt taas kerta kaikkisen ihanaa. Ainakin hetken aikaa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 8, 2009, 23:40

Othello ei kuullut Ricon marisevia sanoja, mutta jokseenkin hämärästi hän näki lunnikoiran aukovan itsekseen suutaan painauman suojissa. Puhuiko piikkipannallinen toveri itsekseen? Ajatus sai chihuahuan tirskahtamaan huvittuneena.
Nopeasti moinen sattuma kuitenkin unohtui, kun Sabriel viimein laski kantamuksensa maankamaralle. Tuntui kivalta saada kiinteä, vaikkakin märkä maa taas tassujen alle - olkoonkin, että pikkukoira nautti myös lentämisestä, mutta maa se oli aina kuitenkin maata. Iloissaan Othello loikki hetken paikoillaan, antaen Sabrielin kulkea ohitseen kallion luokse. Hetkisen uros olikin tyystin yksin taivasalla ja koetti taas kerran napata sadepisaroita suuhunsa, kunnes ukkosen jyrähtäessä hän muisti yhä uhkaavan vaaran. Henkeään kauhistuneena vetäisten kipitti elikko pikaisesti kallion suojiin, jossa toverinsa näyttivät jo mukavasti makoilevan.

Othello käppäili suorin tein Sabrielin vierelle, ja huomasi vasta paikalle istuuduttuaan Ricon painautuneen onnellisesti naaraan toiselle kyljelle.
"Mähän sanoin, että lämmin tulee. Ja lämmin on kivaa", koira totesi, olettaen lunnikoiran virneen johtuvan chihun juuri lausumasta asiasta. Kieltämättä tuntui ihan miellyttävältä päästä rankkasateen jälkeen suojaan, joka ei tulisi johtamaan kamalia salamoita heidän luokseen.
"Mut mitäs me nyt tehtäs?" uros jatkoi jo huomattavasti piristyneellä äänellä samalla, kun kierähti selälleen makaamaan. Toiveikkaana hän suuntasi suuret silmänsä kohti tovereitaan siinä toivossa, että heillä olisi tiedossaan vaikkapa jotain mainioita seuraleikkejä.

// Ah, oikein mainiota syntymäpäivää Mezzi! =D //

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 10, 2009, 18:24

// Paljon kiitoksia hito! 8) //


Rico näytti yhä nyrpeältä, mutta kun Sabriel pyysi uroksen luokseen niin ilme kirkaustui huomattavasti. Harmi, ettei sää tehnyt samoin.
Sabrielilla oli nälkä ja ukkosen jylistessä taivaalla oli pieni mahdottomuus etsiä jotakin syötävää.
No ukkonen lakkaisi joskus. Pakkohan sen oli. Sitten voisi etsiä ruokaa. Ja paljon. Niin ja Sabriel lupasi mielessään uhraavansa Herralleen. Ricon ollessa koko ajan kannoilla se oli mahdotonta, mutta ehkä jos neiti harhauttaisi uroksen tai vain sanoisi, että etsisi eri suunnasta. Niin Sabriel tekisi oli mukana Rico tai Othello, tai molemmat.
Othellon puhe ravisteli Sabrielin maan kamaralle.
"Juu niin tulee." naaras sanoi hajamielisesti.

Sabriel lipaisi Ricoa poskesta ja hymyili pienesti. Siinä missä Rico suuttui helposti, uros myös leppyi helposti. Sabriel oli iloinen, että rauha vallitsi jälleen kolmikon kesken. Ei kuitenkaan ollut takuita, että se kestäisi hetkeä kauempaa.
"Jaa eipä tule mitään mieleen." koirasusi totesi. Sabriel halusi nyt vain levätä. Se ei jaksanut edes ajatella mitään leikkimistä tai muutenkaan mitään energiaa vievää.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 10, 2009, 20:56

//Vooooooooooiii kettu sentään! Juuri kun olin saanut viestin kirjoitettua, piti mennä säheltämään jotain ja sinne se sitten meni. Pahoitteluni, mikäli on vähän hutaistun oloinen roolaus. En jaksanut enää toisella kerralla keskittyä. Niin, ja onnea vielä kerran, Mezzi. n___n


Rico oli uppoutunut nuuhkimaan Sabrielin sulotuoksuja niin keskittyneesti, ettei lunnikoirauros aluksi edes huomannut Othellon tulleen kaksikon luokse. Vasta chihuahuan avatessa suunsa uros palasi jälleen astetta lähemmäs nykyhetkeä. Tosin djalalaisen sanat kuuluivat siitä huolimatta lunnikoiran tupsukärkisissä korvissa melko epäselkeänä taustahälynä sateen kohinan ohella. Piikkipantainen pani merkille vain yksittäisiä sanoja. “Joo, on tosi kivaa!”, Rico huikkasikin välinpitämättömästi. Mutta tottahan se oli. Kyllä Ricolla oli varsin kivaa. Ainakin toistaiseksi.

Pikkukoiran puhuessa toisen kerran, kuuli mustaharjaksinen tuon sanat jo selkeämmin. Voi pyhä Mooses sentään, eikö tuo nyt millään voisi jättää kaksikkoa rauhaan! Rico tahtoisi vain olla kaikessa rauhassa kahden oman ihanan Sabrielinsa kanssa, ja palautella mieleen eilisiltaista. Naaraan antama suukko olikin oiva muistutus tapahtumista. Tupsuhäntäinen alkoi vain innostua yhä enemmän ja enemmän. Ehkäpä pitäisi vain yrittää olla piittaamatta Othellosta. Lunnikoirauros painoi kuononsa yhä syvemmälle sinisilmäisen turkin sekaan ja näykki leikkimielisesti, mutta varovaisesti toista. Pian näykkiminen vaihtui kirsulla naaraan leukaa hipomiseksi, joka lopulta johti intohimoiseen lipaisuun.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 12, 2009, 2:57

// Sinun pitäisi Yoshi kyllä ruveta kirjoittamaan roolisi vaikka Wordiin, ettet onnistuisi niitä hukkaamaan. =D //

Ricon ilmoittaessa olevansa samaa mieltä Othellon kanssa kirkastui chihuahuan ilme suunnattomasti ja piiskamainen häntänsä alkoi huitoa onnesta kielien ympäröivää ilmaa. Uros uskoi vankasti, että lunnikoira oli viimeinkin hyväksynyt hänet porukkaan ja suostui nyt juttelemaan mukavia, kuten kunnon tovereiden tulikin. Olipa taas sinnikäs yrittäminen tuottanut siis tulosta.

Vaan isokokoisemman kaksikon keskittyessä kiehnäämään toistensa kimpussa (tai ainakin Ricon kiehnätessä Sabrielia) jäi Othello hieman hölmistyneenä tuijottamaan moista touhua. Piskin maatessa selällään näkyi kaikki vieläpä varsin hullunkurisesta vinkkelistä, mikä teki tilanteesta entistäkin kummallisemman. Uros oli jo aikeissa tiedustella tarkemmin miksi Rico oikein mahtoi ruskeaturkkista naarasta nuoleskella, mutta hetken miettimisen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, ettei ehkä edes halunnut tietää. Näytti nääs melkoisen ällöttävältä touhulta moinen - ja siksipä se olikin syytä lopettaa mahdollisimman lyhyeen.

Koska Sabriel ei Othellon kehotuksesta huolimatta kuulunut mitään puuhaa keksineen, päätti uros hamuta ohjat takaisin tassuihinsa. Kyllä hän jotain hupia saisi aikaan, se oli sitten ihan varma.
"Nooh... Hmm..." koira puhisi kierähtäessään hitaasti vatsalleen. Siitä hän nousi venytellen ylös ja asteli päättäväisen näköisenä tovereidensa eteen seisomaan. Mitäpä siitä, että tässä paikassa hän nyt kyllä kastuisi; olipahan toisten ainakin pakko kiinnittää häneen jonkin verran huomiota.
"Jos oltaisiin kyselyleikkiä?" uros ehdotti päätään kallistaen.
"Joku kysyy ja toisten pitää vastata ja taas kysyä muilta", hän selitti omasta ehdotuksestaan selvästi innostuen.
"Ja mä, mä aloitan! No tota totaaah... Ootteko ikinä nähneet kummitusta?" Selvästi jännittyneenä Othello vilkuili Ricosta Sabrieliin ja taas takaisin, odottaen suurella mielenkiinnolla kaksikon vastauksia.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 12, 2009, 13:15

Sabriel tökkäisi Ricoa poskeen ja lipaisi toisen silmäkulmaa. Ricon hipominen tuntui varsin mukavalta ja Sabriel alkoi hieman innostua. Päätään urosta vasten puskien neiti heilutteli häntäänsä varsin tyytyväisenä.
Othello kuitenkin osasi keskeyttää hommat. Ja kun Sabriel vilkaisi eteensä, seisoi pieni koira siinä. Vikkelä otus toinen oli ja vielä erittäin sitkeäkin.
Vaikka Sabriel ei ollut aiemmin milläänlailla toista syrjinyt alkoi koirasuden kärsivällisyys huveta. Vaikka Othello olikin uros toinen alkoi muistuttaa vastakkaista sukupuoltaan. Ja siitä Sabriel ei pitänyt. Naaras yritti kuitenkin peitellä kasvavaa kiukkuaan.
Othelloa ei näyttänyt häiritsevän se, että muut eivät keksineet leikkejä, koska otus keksi itse.
"Kyselyleikki?" naaras toisti epäuskoisesti. Ei Sabriel halunnut leikkiä mitään. Ja Othellon kysymykseen neiti vastasikin hieman kärttyisästi.
"No en ole tainnut nähdä."
Sabriel vältti katsomasta Othelloon, koska neidin katse oli niin hapan. Othello voisi ihmetellä neidin mielialan muutoksia. Ja Sabriel ei kaivannut kysymyksiä, jotka viittasivat hänen mielialaan.

// Kiitos Yoshi. 8) Oikean tuplatoivotus. //

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 13, 2009, 14:15

//No niin kyllä pitäisi, ja uusi käytäntö alkakoot tästä päivästä lähtien. :")


Othellon hääriessä siinä kaksikon ympärillä ja ehdotellessa naurettavia leikkejä alkoi pikkupiskin huomiotta jättäminen käydä jokseenkin hankalaksi. Tilanne oli kieltämättä melko kiusallinen sekä Ricolle ja Sabrielille että varmasi myös Othellolle. Viimein lakkasi lunnikoiran kehräys, ja Sabrielin tapaan tuokin katsahti chihuahuaan. Jos tuo kerran leikkiä tahtoi, miksei se voinut etsiä itselleen siihen soveltuvaa seuraa? Naaraan äänensävystä tupsukorvainen aisti tuonkin jo alkavan menettää malttiaan djalalaisen kanssa. Mahtavaa! Ehkäpä Othello viimein tajuaisi jättää heidät rauhaan, jos Sabrielkin sitä todella tahtoisi!

"Joo, totta kai minä kummituksen olen nähnyt!", Rico vastasi sarkastisesti chihuahuan typerään kysymykseen. "Voisitko nyt ihan oikeasti painua muualle leikkimään noita naurettavan lapsellisia leikkejäsi?! Meillä on Sabrielin kanssa nyt oma leikki vähän kesken…", lunnikoirauros murahti, mutta jälkimmäisen lauseen päätettyään tuo katsahti kulmiaan vihjailevasti kohotellen koirasuteen. Tämän jälkeen Rico puski kuonollaan ruskeaturkkista jälleen lempeästi. Ei saisi noin sievä naaras olla huonolla tuulella.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 13, 2009, 17:30

Ricon mainitessa kohtaamisestaan kummituksen kanssa käänsi Othello suuriksi levinneet silmänsä kyseiseen urokseen. Hetken verran hän todella uskoi lunnikoiran sanoja ja odotti innolla toisen kertomusta yliluonnollisen olennon tapaamisesta, mutta nähdessään toisen äkäisen ilmeen hyytyi hymy chihuahuankin huulilta. Katseensa kääntyi kohti Sabrielia, ja silloin pieni koira koki todellisen iskun vasten kasvoja: edes naaras ei enää näyttänyt mitenkään turhan iloista naamaa. Mikä nyt oli yhtäkkiä mennyt näin pahasti mönkään?

Hölmistyneenä ja korvat vasten niskaa painuneina Othello katsahti jälleen Ricoa, joka sitten kertoikin varsin selvin sanoin mistä homma kiikasti. Kulmiaan surkeasti kurtistaen joutui djalalainen painamaan päänsä ja huokaisemaan sydäntäsärkevän syvään.
"Mutta..." chihuahua valitti, "en mä voi mennä tonne. Saan vielä uudelleen salamasta." Pienen koiran keho värähti pelosta, kun hän ajattelikin moista mahdollisuutta. Mutta muut eivät olleetkaan joutuneet salaman iskemiksi, eivätkä siten kai tienneet, kuinka epämiellyttävä kokemus se osasi olla. Niinpä uros päätti mielessään antaa Ricolle anteeksi hänen ajattelemattomat sanansa.
"Kyllä mä voin leikkiä ihan mitä te haluatte", Othello myönsi lunnikoiraa kulmiansa alta anovasti katsellen, viitaten piikkipantaisen kaksimielisiin sanoihin (joita hän ei tosin kaksimielisiksi ymmärtänyt)
"Ei ole pakko olla kyselyleikkiä", hän vielä vakuutti Sabrielia kohti kääntyessään. Kaikesta päätellen naaraskaan ei nimittäin ollut kyseisestä pelistä oikein välittänyt, mitä chihuahua kieltämättä ei oikein osannut ymmärtää.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 16, 2009, 18:21

Siniset silmät pysähtyivät lopulta kallion seinämään. Sabriel yritti kovasti hillitä kiukkuaan. Ei hän ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin uros seurassa. Othello taisi olla poikkeus. Mutta osa Sabrielista kuitenkin piti Othellosta. Othello muistutti suuresti pentua. Ja Sabriel piti pennuista. Pieni hymy liukui kuin vaihvihkaa naaraan huulille. Mitä turhia pohtia. Antoi urosten tehdä päätökset. Sabriel ei kylläkään leikkisi mitään, mutta ei häntä haitannut, vaikka Rico ja Othello olisivat leikkineet kahdestaan.
"Emmekö nyt voisi vain olla ja odottaa sateen loppumista. Minä haluan ainakin ruokaa ja sitä saa vasta sateen loputtua, joten ei kannata tuhlata sitä energiaa riitelemiseen." Sabriel totesi järkevästi. Nälkä neidillä tosiaan oli ja loppuen lopuksi hän ei voinut raivota Othellolle, vaikka olikin hieman tiuskinut toiselle. Olihan Othello yhä uros ja hieman pentukin. Kaikki parhaat yhdistelmät samassa paketissa. Paitsi, että Othello ei ollut kovinkaan miehinen.
Oho johan Othello innostui, paitsi, että toinen ei oikein tainnut ymmärtää Ricon sanoja oikein. Voi pientä tietämätöntä.
Sabriel hymyili viekkaasti. Voisihan Rico ja Sabriel pitää toiselle oppitunnin, jos Othello vain haluaisi.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 16, 2009, 22:34

Othellon nähdessään ja tuon pienen väärinymmärretyn koiran sanat kuullessaan moni olisi varmasti tuntenut sääliä ja sympatiaa. Vaan eipä havainnut Rico itsessään moisia tuntemuksia. Ne olivat täysin vieraita käsitteitä tämän lunnikoirauroksen maailmassa. Tupsukorvainen vain jatkoi vihaisen naaman ylläpitämistä, ja tuo katseli ilkeästi kapeiksi supistuneilla silmillään chihuahuaa. Uros ei enää edes viitsinyt vastata djalalaiselle, eikä piikkipantainen enää edes olisi keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa. Onneksi Sabriel hoiti tilanteen fiksusti. Ainakin kaksi kolmasosaa porukasta olisi tyytyväisiä, mikäli turhanpäiväiset leikit jätettäisiin leikkimättä. Ehtisihän Othello varmasti leikkiä myrskyn lakattuakin, mikäli tuo ei uskaltanut sateensuojasta poistuakaan. Sitä Rico ei kyllä ihmetellyt tippaakaan Othellon hetki sitten kärsimän salamaniskun (tai oikeammin epilepsiakohtauksen) vuoksi.

"Minulle passaa! Jahka myrsky laantuu, minä hankin sinulle ruokaa, pupuseni", Rico leperteli naaraalle ja lipaisi tätä jälleen leuasta. "Sitä odotellessamme voisimme vaikka hieman lämmitellä, ettei tule vilu", mustaharjaksinen jatkoi astetta vihjailevammalla äänensävyllä. Uros kierähti selälleen siten, että päänsä oli nyt Sabrielin etukäpälien välissä. Tupsukorva puhalteli leikkimielisesti ilmaa sinisilmäisen leukaan.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 20, 2009, 17:31

Alistuneena leikkiä vailla olevaan tilanteeseensa käänsi Othello suurten, kosteiden silmiensä katseen kohti puhumaan puhjennutta Sabrielia. Chihuahua ei ollut enää varma mitä uskaltaisi kyseiselle naaraalle sanoa, sillä tämän äskeinen suuttuminen oli ollut varsin kova paikka hyvää tarkoittavalle pikkukoiralle.
"Ei riidellä, joo, ei ollenkaan", pantakaulainen saneli vaimeasti ja nyökytteli varmemmaksi vakuudeksi päätään. Eihän hän missään vaiheessa tapella ollut halunnutkaan! Uros ei ymmärtänyt mistä tässä nyt olisi voinut riita syttyä, mutta ainakin hän oli Sabrielin kanssa yhtä mieltä siitä, että moinen olisi täysin turhaa energian haaskausta.

Ricolle ei Othello sen sijaan vastannut enää mitään, vaikka Sabrielin kutsuminen "pupuseksi" olikin melkein saada chihuahuan tirskahtamaan huvittuneesti. Vaikka lunnikoira kaiketi yrittää esittää oikeinkin kovaa jätkää, osasi toinen näemmä olla myös varsin hassu tapaus.
Ricon kierähtäessä Sabrielin jalkoihin istahti Othellokin aloilleen, ja jäi pää kallellaan seuraamaan mustaharjaksisen uroksen toimia. Hän ei yhtään tajunnut mitä toinen oikein yritti, sillä olihan tämä kieltäytynyt vasta osallistumasta minkäänlaisiin leikkeihin. Ja leikkimiseltä tuollainen hulluttelu Othellosta nimenomaan kyllä näytti.
Vaan koska oli lupautunut tekemään sitä, mitä suurikokoisempi kaksikko ikinä halusikaan, päätti pikkupiski liittyä valittamatta mukaan touhuun. Ricon esimerkkiä seuraten veti uros keuhkonsa täyteen ilmaa, ja puhalsi sen sitten päin lunnikoiran kasvoja - toisen silmää, jos nyt ihan tarkkoja oltiin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 20, 2009, 20:20

Sabriel hymyili Ricolle pehmeästi. Hyvä hyvä toinen tarjoitui hankkimaan ruokaa. Sillä välin Sabriel voisi uhrata eläimen Herralleen. Ricolle neiti voisi sanoa ettei saanut mitään. Kohoaisi himan toisen itsevarmuuskin samalla.
"Kuulostaa hyvältä." naaras vastasi Ricon lämmittely idealle. Kyllähän se Sabrielille kävi.
Othellolle koirasusi hymyili pienesti.
Hyvä ettei kukaan enää halunnut riidellä. Sabriel eii juuri nyt jaksanut kuunnella sitä.

Niin kuin Othello oli luvannut hän ryhtyi toisten leikkiin, mikä oli saada Sabrielin naurahtamaan. Neiti peitti sen kuitenkin yskänpuuskalla. Toinen oli ymmärtänyt hieman väärin.
Rico ottaisi asiasta varmasti siepit, mutta tilanne oli huvittava. Othello oli niin mainion näköinen, kun puhalteli siinä Ricoa silmiin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 20, 2009, 20:54

Hetken aikaa oli tupsukorvainen varsin hyvällä tuulella. Sabrielin hellittely sai Ricon ajatukset pois ärsyttävistä seikoista. Othellon siinä sitten ottaessa omalla hupsulla tavallaan osaa leikkiin, hermostui lunnikoira kuitenkin jälleen. Reaktio oli varmasti varsin helposti arvattavissa. "Ja mitähän h*l-vet-ti-ä sinä luulet tekeväsi?!", mustaharjaksinen huudahti vihaisena. Chihuahuan puhaltelun seurauksena uroksen silmä alkoi vuotaa, eikä se tuntunut lainkaan mukavalta. Rico ponkaisi itsensä salamannopeasti pystyyn, ja tuo pyyhkäisi kyynelnesteen toiseen etukäpäläänsä.

"Ihan tosi! Etkö sinä v*ttu näe, että minulla ja naisellani on hommat kesken?! Tajuatko, h*lvetti soikoon, että silloin nulikoiden tai kenenkään muun ei kuulu tulla siihen väliin pelleilemään! Jos et v*ttu osaa olla, kuin sinua ei olisikaan, voit painua ulos salamoiden iskettäväksi!", lunnikoirauros karjaisi kiroten päin pantakaulaisen pikkukoiran naamaa. Othello oli sanonut, ettei tahtoisi riidellä, mutta tahattomasti tuo onnistui riitaa aiheuttamaan. Djalalaisen olemus ärsytti muutenkin niin lyhytpinnaista Ricoa suunnattomasti. Tupsukorvainen katsahti koristeelliseen pikkukoiraan vihasta roihuavin silmin. Pulssinsa hivenen tasoituttua asettautui lunnikoira koirasusinaaraan vierelle istumaan, ja katsahti tuohon kysyvästi. Mitä sintin kanssa oikein pitäisi tehdä?

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 23, 2009, 21:32

Eipä ottanut onnistuakseen Othellon uusinkaan hauskanpitoyritys, ei sitten alkuunkaan. Ricon ponkaistessa karjuen seisomaan pieni chihuahua säikähti niin, että lyhyesti rääkäisten loikkasi tasajalkaa ilmaan.
"Enenenen mä tiedä!" uros uikutti korvat luimussa, jahka oli tömähtänyt takaisin vetiseen maahan. Peloissaan djalalainen peruutti varmuuden vuoksi muutaman askeleen kauemmas lunnikoirasta, ennen kuin uskalsi taas avata suunsa.
"Tein vaan niin kuin säkin, niin, ihan niin", pantakaulainen koetti selittää yhtä aikaa hyvin hölmistyneen ja kauhistuneen, mutta myös viattoman näköisenä. Oli varmasti hyvin selvää, ettei pieni uros tajunnut alkuunkaan mitä oli nyt onnistunut tekemään väärin.

Vaan Ricopa ei näyttänyt tyyntyvän, ennen kuin oli saanut messuta pienemmälleen oikein kunnolla, eikä Othellolla ollut juurikaan muuta vaihtoehtoa, kuin vain kuunnella lunnikoiran huutoa silmät suurina. Toisen sanat järkyttivät urosta toden teolla: eikö Ricolle oikeasti ollut väliä, vaikka chihu olisi jälleen saanut iskun salamasta? Kuinka kukaan saattoi olla noin kamalan julma!?
"Mut... Mut mä..." vaaleaturkkinen inisi, kun kyyneleet täyttivät hänen yleensä niin kirkkaat silmänsä, jotka kääntyivät pian anoen kohti Sabrielia. Eihän naaras sentään voinut olla samaa mieltä, vaikka olikin äsken hieman tuohtunut pikkupiskille?
"En haluu salamaaaaa..." koira valitti vaimeasti ja niiskaisi sydäntäsärkevästi.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 26, 2009, 17:54

Äskeinen huvittunut mieliala oli kadonnut Ricon alkaessa huutaa Othellolle. Sabriel oli säikähtänyt perinpohjin. Naaras katselikin hieman järkyttyneenä vierestä kun Rico paasasi Otellolle. Eihän se nyt niin iso juttu voinut olla? Sabriel toki myönsi ettei olisi siitä itsekkään niin välittänyt, mutta ei kai siitä nyt noin paljon voinut suivaantua. Ilmeisesti Rico kuitenkin pystyi siihenkin.
Sabriel nousi istumaan. Oli helpottavaa katsella tapahtumia hieman korkeammalta.

Othellon selityksiä oli kamala kuunnella. Sabriel ei ollut tunteikkaan olento, mutta olihan Othellon surkutus melko liikuttavaa. Voi toista.
Sabriel halusi ulos tilanteesta se halusi tilaa ympärilleen.
Niimpä neiti nousi ylös ja talsi ulos.
Sade oli hiipunut. Ehkäpä kohta voisi lähteä metsälle. Helpotus.
Sabriel asetti takamuksensa vetiselle nurmelle ja katseli vesiputousta. Se erottui jo selvästi, vaikka sade ei ollut kuitenkaan lakannut.
"Lähtisimmekö jo metsälle?" Sabriel huudahti toisille. Hän ei enää jaksanut kuunnella Othellon ja Ricon kinastelua.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 27, 2009, 0:43

//Heyy, dudes! Kävisikös teille sellainen juttu, että pistettäisiin Rico oikein kunnolla suuttumaan? Tehtävähän on sinänsä varsin helppo. Mutta jos esimerkiksi Othello onnistuisi saamaan Ricon jälleen raivon partaalle, jonka johdosta Sabriel sitten vaikka suutahtaisi hieman Ricolle? Tällaistahan lunnikoira ei tietenkään sietäisi, vaan painelisi sitten nyreissään menemään. Miltäpä kuulostaisi? Tämä ukkeli kun pitäisi saada vapautettua tässä jonkun ajan kuluttua.


Lunnikoirauroksen havaitessa Othellon olevan aidosti peloissaan, tämä tunsi itsensä varsin arvovaltaiseksi. Rico tunsi valtaisaa onnistumisen tunnetta huomatessaan, kuinka pantakaulainen lopulta parahti kyynelehtimään. Tupsukorvainen tunsi saavuttavansa jotain hienoakin. Ha hah, huomasipahan pikkurakki ainakin, kuka tästä porukasta on kaikista arvovaltaisin. Nyt viimeistään uros tajusi, ettei Othello todella ollut tahtonut muuta, kuin osallistua kaksikon puuhiin luullen sitä aidosti vain viattomaksi leikiksi. Pikkupiskin täytyi oikeasti olla hivenen päästään tärähtänyt. Jep, kyllä se taisi ihan oikeasti olla salamanisku... Lunnikoira loi Othelloon varsin ilkeän, ylimielisen katseen.

Todellisuudessahan Ricoa ei voisi luonnehtia samoin, kuin lunnikoira itse itsestään ajatteli. Sabrielhan se oli, jonka pillin mukaan piikkipantainen loppujen lopuksi tanssi. Naaraan siirtyessä ulos, teki mustaharjaksinen samoin. Rico tassutteli aivan koirasusinaaraan vanavedessä, ja tuokin astui kallionpainauman tarjoamasta suojasta sateeseen. Onneksi se oli ehtinyt jo hivenen tyyntyä. Itse asiassa ukkonenkaan ei ollut hetkeen jyrähdellyt, nyt kun uros asiaa tarkemmin muisteli. Taivas oli yhä sangen tumma sävyltään, ja pilvimassa vaikutti paksulta. Ehkä silti olisi parempi lähteä metsälle, valtava nälkähän tässä jo alkoi olla. Ehkäpä mielialakin siitä hivenen kohenisi, kun vatsansa saisi täyteen. "Lähdetään vain, kultaseni!", Rico myöntyi Sabrielin ehdotukseen ja hymyili jo lähes ylitseampuvan hunajaisesti sinisilmäiselle. Mahtaisi olla pienoinen haaste löytää saaliseläimiä tällaisessa säässä. Olivat kaikki mokomat varmasti luikkineet koloihinsa myrskyä piiloon. Mieluummin Rico kuitenkin yrittäisi etsiä ruokaa, kuin vain istuskelisi toimettomana ahdistavan lyhyen välimatkan päässä hermoja raastavasta chihuahuasta. Ricon oli kai turha edes haaveilla kahdenkeskeisestä ruuanhakureissusta. Othello roikkuisi ilman muuta kaksikon perässä. Ei se uskaltaisi jäädä yksin putouksellekaan odottamaan. Ei siitä varmasti edes olisi minkäänasteista hyötyä. Pelästyttäisi kimakalla mölyllään ne mahdolliset vähäisetkin saaliseläimet pakosalle. Pääsisivätköhän Rico ja Sabriel mokomasta enää ikinä eroon.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Sept 27, 2009, 2:43

// Joo, sopii minulle vallan mainiosti. =) Othellokin voi sitten samalla häipyä pillittäen johonkin ties minne. //

Vaikka Sabriel taisi jonkinasteista sääliä sisimmässään Othelloa kohtaan tuntea, ei se chihuahuan harmiksi näkynyt naaraasta kovin selvästi ulospäin. Koirasuden astellessa ulos painauman suojista venähti pikkukoiran ilme entisestään hänen ollessa täysin varma, että nyt oli Sabrielikin hänet sitten hylännyt.
"Me-metsälle..?" pantakaulainen henkäisi säikähtäneenä, kuin naaras olisi juuri tuominnut pienempänsä vähintäänkin julmaan kuolemaan.
"Ei-mut-ei-mut-salamoita-ei-ei-ei", nuorukainen valitti yhtenä pötkönä, samalla nyyhkyttäen ja kuulostaen pahasti siltä, että oli jälleen joutumaisillaan jonkinasteisen paniikin valtaan. Hermostuneena hän nousi seisomaan, ja alkoi täpistellä ja kiemurrella vauhdikkaasti paikoillaan. Katseensa kiersi vuoroin lajitovereissa, vuoroin kalliossa ja vesiputouksessa, kun välillä taas tummien pilvien hämärtämässä metsässä.

Ricon sitten kipittäessä naisensa perään hivuttautui Othellokin varoen lähemmäs kaksikkoa, hänen pelätessään jäävänsä tyystin yksin (hiljalleen laantuvaan) sateeseen. Lähestyessään toisia chihuahua uikutti ja vikisi ja valitti yhä oikein lahjakkaasti, sekä näytti tyystin unohtaneen kyvyn pysytellä paikoillaan.
"Älä älä Rico, et kai sä oikeesti metsään aio mennä?" uros soperteli äärimmäisen huolestuneen ja surkean näköisenä. Hän ei osannut alkuunkaan päättää, oliko yksin jääminen vai metsään säntääminen kamalampaa.
"Salamat kun varmaan iskee helpoiten kaikkiin pieniin, niin, niin se varmaan on", hän jatkoi toivoen hartaasti, että moinen erittäin looginen päätelmä saisi lunnikoiran unohtamaan moiset metsästyssuunnitelmat.
"Kun säkin oot aika pieni, niin ei kannata mennä kyllä, ei ei ei ollenkaan!"

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Sept 28, 2009, 18:37

// Juup käy tänne myös. Jos kaikki muut kerta häipyvät niin Sabriel voi jäädä sateeseen kykkimään. 8) //

Sabrielin teki mieli sulkea korvat. Eikö kaksikko voinut olla hiljaa. Nälkä kurni ja koirasusi alkoi jo totisesti menettää malttinsa, jopa urosten seurassa.
Rico sitten ilmestyikin siihen viereen ja Sabriel mulkaisi toista erittäin happamasti. Mitään nasevaa neiti ei vielä keksinyt, mutta kaiketi uros näki toisen katseen.
Sabriel oli totaallisesti kyllästynyt seuraansa. Heistä ei ollut hänelle enää mitään hyötyä ja he saivat hänen pinnansa loppumaan. Ja vara pinnoja kun ei tullut neidille mukaan.

Jo sitten alkoi Othello rääkyä. Eikö se pikkuinen piski osannut olla hiljaa.
"Ei siellä ole mitään vaarallista. Ja äskenhän väitit, että salama iskee puuhun. Sekö sinusta on pieni?" Sabrielin ääni oli matala ja varoitti selvästi tulevasta mielialan myräkästä.
Sabriel nosti mutaiseksi menneen takamuksensa ylös ja lähti marssimaan metsää kohti. Jo oli vinkuvaa porukkaa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Sept 29, 2009, 12:43

Suuri ja mahtava herra Ricokin joutui nielemään arvovaltansa, ja luimistamaan tupsukärkisiä korviaan ylijumala Sabrielin tuiman katseen alla. Mikähän sille nyt oli tullut? Eihän Rico mitään pahaa ollut tehnyt, Othellohan se siinä vinkui ja valitti. Naisenlogiikkahan oli tunnetusti äärimmäisen monimutkainen ja vaikeaselkoinen kokonaisuus, mutta jonkin verran lunnikoira oli sitä elämänsä aikana sentään oppinut tulkitsemaan. Ilmapiiri oli jo jonkin aikaa ollut varsin kireä, eikä toisaalta ollut mikään ihme, jos koirasuden pinna alkaisi hiljalleen palaa urosten yhä vain jatkaessa kinasteluaan. Noh, kyllä se Sabrielin mieli siitä kirkastuisi, jahka sinisilmäinen vain saisi ruokaa. Piikkipantainen jopa lupasi naaraalle hiljaa mielessään, että yrittäisi olla riitelemättä. Othello pitäisi vain jättää niin pienelle huomiolle, kuin mahdollista. Olisi yritettävä olla, kuin tuota ei olisikaan.

Lunnikoiran komealtakalskahtava lupaus kuitenkin joutui koetukselle sen siliän tien. Chihuahuan kimakka valitus sai tupsuhäntäisen pinnan napsahtamaan jälleen. Pantakaulaisen uikutuksen ja parkumisen Rico onnistui vielä jotenkuten skippaamaan, mutta ei sitä, että uroksen kokoa arvosteltiin.
"Kutsutko sinä itikka minua pieneksi?!", mustaharjaksinen kivahti ja otti pari askelta kohti djalalaista. Niskakarvansa olivat raivosta kohonneet pystyyn. Lunnikoiran olisi niin kovin tehnyt mieli vähän pöllyttää chihuahuaa.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Oct 2, 2009, 6:20

Vielä hetkisen aikaa joutui Othello räpistelemään peloissaan ympäriinsä, kunnes viimein päätti Sabriel päästää hänet pälkähästä varsin loogisella toteamuksellaan. Chihuahua näytti ensin kivettyvän paikoilleen, ja kääntävän vasta hetken asiaa ajateltuaan ihailevan katseensa naaraaseen.
"Ni-niinpä! Eli ei munkaan kai käy kuinkaan, kunhan vaan pysyn kaukana puista?" uros tiedusteli puoliksi itseltään, ja puoliksi ruskeaturkkiselta koirasudelta. Varsin pian helpottunut hymy jo kohosikin pikkupiskin huulille, hänen päättäessä samassa pyyhkiä enimpiä kasvoilleen valuneita kyyneliä pois tassullaan. Raukka näytti täysin unohtaneen, että oli alun perin alkanut pillittää kauhistuksensa lisäksi myös siitä syystä, että niin Rico kuin Sabrielkin olivat hänelle syystä tai toisesta suuttuneet.

Vaan eipä saanut djalalainen kauaa nauttia autuaasta olostaan, kun erään tietyn lunnikoiran raivoisa kivahdus jo kantautui hänen korviinsa. Hätkähtäen Othello pomppasi katsomaan Ricoa, ja jälleen venähti uroksen naama yhtä yllättyneeksi, kuin jos hän ei olisi koskaan nähnyt kyseisen toverin suuttuvan.
"Öh, joo..?" chihu vastasi epävarmasti häntäänsä heiluttaen ja kulmiaan kurtistaen. Vaistomaisesti hän otti pari askelta pois päin raivostuneesta Ricosta, muttei muuten näyttänyt kovin paljon piikkipannallista koiraa pelkäävän - vaikka ehkä olisi ollut tässä vaiheessa jo syytäkin.
"Kun siis mieti nyt! Sabriel on iso, ja mä oon tosi pieni, niin kyllä sä oot sitten ainakin vähän pieni. Ihan järkevää se on, eikö joo?" Othello perusteli päätään kallistaen.
"Et kyllä mikään isokaan nimittäin, ei ei. Sellasta minikokoa ehkä, tiedätkös?"

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Oct 2, 2009, 17:58

Rico hiljeni ja Othellokin sai vihdoin järkeä päähänsä. Sabriel huokaisi.
"Niin. Se voi kyllä metsässä olla vaikeaa." Sabriel totesi pienesti virnuilleen. Othellon pointti oli ihan hyvä, jos ei ollut aikeita mennä metsälle, mutta nyt oli.
"Ja Othello. Ukkonenhan on jo laantunut. Eihän enää edes jyrise." koirasusi totesi.

Ilo meni hetkessä ohi. Rico ei äänensävystä päätellen yhtään tykännyt kun häntä sanottiin pieneksi, vaikka tottahan se oli. Uroksella taisi olla huono itsevarmuus, jos ei totuutta kestänyt.
"Rico, kyllä sinä melko pieni olet. Et yhtä pieni kuin Othello, mutta pieni silti." Sabriel totesi varovaisesti. Neiti jopa pysähtyi. Pitihän se vähän katsoa, ettei Rico ollut Othellon kurkussa kiinni.
"Eikai se sinua Rico niin paljon haittaa?" Sabriel kysyi pientä kiusaa äänessään. Nälkä ei tosiaankaan sopinut neidille.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Oct 4, 2009, 11:14

Jo se, että Othello huomautti Ricolle tämän fyysisestä koosta, oli ollut urokselle kova pala. Mutta vielä kaiken kukkuraksi Sabrielkin! Mikäli haastetta kaipasi, tupsukorvaisen suututtaminen ei toden totta ollut kummoinen tehtävä. Lunnikoiran sai nimittään raivostumaan varsin helposti, kuten Othello ja Sabriel huomata saattoivat. Rico väläytti chihuahualle hampaitaan, ja mulkaisi sitten vihamielisesti Sabrieliin. Mokomatkin! Djalalaisen mielipiteellä ei ollut Ricon arvomaailmassa yhtä suurta merkitystä, kuin naaraan. Senhän Rico nyt oli aikoja sitten havainnut, ettei Othellon pääkopassa kummoisia ajatuksia liihotellut, mutta koirasuden todetessa olevansa samaa mieltä pikkupiskin kanssa! Kyllä Rico oli sellaisenaan ainakin vielä eilen kelvannut naaraalle. Ehkäpä Sabriel alkaisi jo kyllästyä Ricoon? Eihän sinisilmäinen missään vaiheessa ollut sanonut Ricon koon olevan epämiellyttävä piirre, mutta sellaiseksi lunnikoira sen ainakin itse mielsi.

Kärttyisesti tuhahtaen tuo käänsi päänsä poispäin, ja lähti laiskanoloisesti talsimaan siihen suuntaan, jonne kolmikko oli ennen tätä pienoista välikohtausta lähteneet. Lunnikoira tiesi, että Sabriel ja Othello kyllä tulisivat perästä. Nyt Rico oli (taas jälleen kerran) vihainen, ja oli aika mykkäkoulun. Uros ei aikoisi vastata toisten typeriin kysymyksiin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Oct 8, 2009, 2:41

Vaikka Sabriel totesikin puiden välttelyn olevan melko konstikassa metsän keskellä, ei Othello näyttänyt piittaavan moisesta pikkuseikasta. Tassuaan heilauttaen hän pyyhkäisi asian sivuun, ja lausui jo taas melko itsevarmaan sävyyn:
"Kyllä mä puita välttelen, kuljen vaan kasvien seassa matalana ja pienenä. Helppo homma." Chihuahuan kokoluokkaa olevalle otukselle se sitä taisi ollakin, mutta tuskin suuremmille lajitovereilleen. Onneksi ruskeaturkkinen naaras oli kuitenkin oikeassa siinäkin, että ukkonen toden totta näytti menneen jo menojaan. Sadekin alkoi hiljalleen muuttua ärsyttäväksi tihuuttamiseksi kunnon myräkän sijasta.

Ricon alkaessa vilautella hampaitaan tajusi Othellokin viimein loikkia hieman rivakammin pois toisen tieltä. Sen lisäksi, että lunnikoira oli eittämättä hermostunut pienelle djalalaiselle, ärisi tämä chihuahuan yllätykseksi kuitenkin nyt myös Sabrielille. Othello-parka tunsi olevansa jälleen kerran totaalisen pyörällä päästään; mitä ihmettä naaraskin oli muka toiselle ehtinyt tehdä? Pikkupiski ei osannut ymmärtää, kuinka kukaan voisi suuttua pelkkien tosiasioiden lausumisesta.
"Pieni mikä pieni, enhän mäkään siitä suutu!" koira lausui lapojaan kohauttaen, kun lunnikoira alkoi astella taakseen katsomatta poispäin. Toisin kuin Rico uskoi, ei ainakaan Othellolla ollut kuitenkaan mitään aikomusta lähteä hänen peräänsä. Chihu oli saanut jo tarpeekseen toisen ailahtelevaisesta seurasta, ja nyt kun hän uskoi pääsevänsä laumansa maille tarvitsematta pelätä ukkosta, tuntui uroksesta hyvin houkuttelevalta lähteä vain toisen tavoin lätkimään. Uteliaisuuttaan hän kuitenkin istahti paikoilleen, ja jäi pää kallellaan katselemaan kävelisikö Rico tosiaan pois sanaakaan sanomatta.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Oct 8, 2009, 14:52

Rico se taisi ottaa helposti nokkiinsa. Ärisi taas Othellolle ja Sabriel kyllä huomasi saaneensa mulkaisun itselleen.
Rico lähtikin lätkimään metsän suuntaan. Sabriel ei aikonut kuin lammaskoira seurata perässä. Othello taisi tuumata samoin koska istahti vetiselle maalle.
Sabriel teki samoin. Se ei sietänyt enää uroksen ailahtelevaa käytöstä, vaikka haikea tunne täyttikin koirasuden.
"Sinun kannattaisi hyväksyä kokosi, koska koolla ei ole väliä." Sabriel huusi toisen perään. Siniset silmät katselivat lunnikoiraan perään. Lopulta neiti kuitenkin siirsi katseensa Othelloon.
"Mitäs nyt sitten?" Sabriel kysyi. Nälkä kurni yhä. Oli toki helpompi uhrata jotain Herralle, jos ei ollut ketään siitä tietävää mukana.
Mutta jos Othello lähtisi myös niin sehän menisi mainiosti. Herra voisi saada jonkun hieman isommankin saaliin. Sabriel hymyili pienesti ja katsahti taivasta.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by yoshi on Oct 8, 2009, 22:00

//Kiitti pelistä! Teidän kanssa oli oikein mukava pelailla! (:


Toisten huudot takaansa kuullessaan Rico tajusi, etteivät Othello ja Sabriel lähteneetkään kulkemaan lunnikoiran perässä. Mitä!? Eivätkö he olleetkaan lähdössä metsälle? Ilmapiiri oli varsin kireä, eikä ollut mikään ihme, jos itse kullakin alkoivat hermot olla totaalisen loppuun palaneet. Tupsukorvainen hidasti entisestään laiskaa tahtiaan ja pysähtyi lopulta. Nyrpeää ilmettä naamallaan ylläpitäen tuo käänsi päänsä ja vilkaisi taakseen jäänyttä kaksikkoa. Siellähän ne istuskelivat, eivätkä vaikuttaneet piirun vertaakaan siltä, että aikoisivat lähteä Ricon perään. Hyvä on, ei sitten! Rico menetti lopullisesti kärsivällisyytensä nyt myös Sabrielin kanssa. Naarasta ei enää tuntunut kiinnostavan. Vaikka tuo väittikin, ettei Ricon koolla olisi ollut väliä, oli tupsukorvaisen mieli hapan.

"No h*lvetti soikoon, oikein rattoisaa loppuelämää vaan sitten teillekin!", uros huusi kiroten ja murahti vaimeasti. Piikkipantaista potutti suunnattomasti, ja tuo lähti jälleen lampsimaan eteenpäin. Kyllä Rico taas uutta naisseuraa löytäisi. Ei Sabriel ollut todellakaan saaren ainoa naaras. Mielessään lunnikoira yritti uskotella itselleen, että koirasuden seura oli itse asiassa alkanut jo urosta itseäänkin kyllästyttämään. Todellisuudessa asiat kuitenkin olivat toisin. Mielellään mustaharjaksinen olisi vielä viettänyt aikaa sinisilmäisen kanssa. Toisaalta koiran mieli oli huojentunut, sillä Othelloa Rico ei olisi enää sietänyt katsella. Tupsuhäntäinen lähti kiristämään hieman tahtiaan ja pian tuo katosikin jonnekin metsikön suojiin.

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by hitodama on Oct 16, 2009, 16:17

Päätään kallistellen Othello katseli Ricon loittonevaa takamusta, kun lunnikoira talsi yhä kauemmaksi kaksikosta. Chihuahua oli jo täysin varma, ettei toinen sanoisi paikalle jääneille enää sanaakaan, kunnes uros sitten yhtäkkiä kääntyikin karjaisemaan ärtyneet hyvästinsä toisille.
"Samoin sulle!" pikkukoira huikkasi häntäänsä heilauttaen ja leveästi hymyillen, eikä näyttänyt lainkaan noteeraavan Ricon sanoista muuta, kuin toivotukset hyvän loppuelämän suhteen.
Pian piikkipannallinen lunnikoira olikin jo kadonnut puiden taakse, eikä Othello parhaalla tahdollaankaan voinut väittää jääneensä uroksen seuraa liiaksi kaipaamaan.

Kun nyt oli jäänyt kahden Sabrielin kanssa, kääntyi chihuahua pian katsomaan tuota itseään huomattavasti suurikokoisempaa naarasta.
"Ääh, mä lähen ainakin mun lauman alueelle nyt", djalalainen vastasi hetken mietittyään toisen kysymykseen. Ei häntä tällä säällä huvittanut vesiputouksellakaan peuhata, joten ihan hyvin sitä voisi suunnistaa jo kotia kohti.
"Ehkä nähään vielä joku päivä, ehkä ei. Joskus vähän paremmalla säällä. Joo, se ois kivaa", uros pohdiskeli ääneen samalla, kun nousi venytellen seisomaan vedestä mutaiseksi muuttuneella nurmella. Olo oli yhä epilepsiakohtauksen jäljiltä heikko ja epämukava, mutta eiköhän se menisi kunnon kävelylenkin aikana ohitse.
"Heippa vaan, Sabriel", huikkasi Othello, ennen kuin lähti häntäänsä vispaten kipittämään kiireettömällä vauhdilla kohti Djalan alueita - varoen tiukasti olemaan kulkematta liian lähelle suuria puita.
Varsin nopeasti chihuahua jo sulautuikin metsän tiheän aluskasvillisuuden sekaan ja katosi tyystin näkyvistä.

// Jeps, kiitos minunkin puolestani tästä paikoin toimintarikkaasta ja pitkästä pelistä! n___n //

Re: Iloisuus ei aina ole tarttuvaa
Post by ticarri on Oct 17, 2009, 10:50

Sabriel katseli Ricon perään. Naaras ei olisi ihmetellyt, jos toinen ei olisi edes vilkaissut taakseen, muta toinen teki niin.
"Kiitos samoin!" Sabriel huusi kärttyisesti.
Rico alkoi todella ottaa Sabrielia päähän. Mokoma riesake.
Pian Rico häipyi näkyvistä. Koirasusi huokaisi hiljaa.

"Ah selvä. Toivotaan, että nähään. Hei vain Othello!" Sabriel sanoi jo paljon iloisemmalla äänellä. Ei siksi, että Othello häipyi vaan siksi, että Rico ei ollut enää kiukuttelemassa.
Othello lähti talsimaan metsikköön ja pian Sabriel olikin jo yksin. Ehkä sen oli jo aika etsiä muuta seuraa. Se oli viettänyt koko saarella olonsa Ricon kanssa. Vaihtelu virkistäisi varmasti.
Sabriel nousi ylös ja lähtipä hänkin metsän suuntaan. Ei kuitenkaan sinne minne muut olivat kadonneet. Vaan aivan eri suuntaan. Pitäisi etsiä sitä ruokaakin. Ainakin neiti sai samalla uhrata Herralleen.

// Kiitos mielenkiintoisesta ja hupaisasta pelistä molemmille! //