Othello - RPGs

Yleinen » K-18 Roolaukset » Suurten sattumusten sarja

Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Jul 13, 2009, 22:38

Vaikka Andriaanan tunnetun historian voimallisin ja yhtäjaksoisin myrskykausi olikin jo onnellisesti takanapäin, peittivät vaaleanharmaat pilvimassat jälleen kerran Ederan alueiden yläpuolella kohoavaa taivasta. Näky ei ollut kovin sateinen tai ukkosta uhkuva, mutta peitti kyllä tehokkaasti valoa suovan auringon taakseen. Vaikka oli keskipäivä, oli tuuheiden lehtipuiden varjossa näin ollen melkoisen hämärää. Ja sekös sopi oikein hyvin metsän siimeksessä henkensä edestä pakoon juoksevalle pikkukoiralle.

Othellosta tuntui, että hän oli juossut jo usean kilometrin mittaisen matkan, mihin oli kulunut aikaa taatusti useamman tunnin verran. Sellainen aika oli pieni ikuisuus takaa-ajajaansa hirmuisesti pelkäävälle urokselle. Hän ei enää edes tarkkaan muistanut, miten oli onnistunut suututtamaan punaharjaksisen vainoajansa niin kovasti. Ei kyseinen susi toki ollut ainoa, jonka pikkukoira oli elonsa aikana saanut pelkällä ikipirteällä kimityksellään hermostumaan, mutta koskaan ennen ei piski ollut joutunut oikeasti juoksemaan henkensä edestä pakoon. Hänen kuulemma täytyisi katua syntymäänsä tai jotakin yhtä ikävää, kun vihainen naaras saisi hänet kiinni. Ja Othello ei tahtonut kokea mitään niin kovin kurjaa, ei alkuunkaan.
"Aaa-aapuaaa!" silmät suurina puiden seassa puikkelehtiva uros kiljaisikin aina, kun vain sai vedettyä tarpeeksi henkeä. Juuri tällä hetkellä hän ei nähnyt jossakin takanaan juoksevaa Fall-nimistä olentoa, mutta tiesi, ettei toinen voinut olla kaukana. Ja mikä pahinta, pienikokoinen koira tunsi, niin energinen kuin aina jaksoikin olla, voimiensa olevan viimein loppumaan päin. Jos joku ei pian kuulisi hänen epätoivoisia huutojaan... No, sitten hänen täytyisi kai jäädä ottamaan selvää, mitä syntymänsä katuminen käytännössä tarkoitti.

// Jees poks moi. Mukaan ekaksi siis Karelyon, ja sitten vielä Lara. Veri lentäkööt! //

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Jul 15, 2009, 16:06

[[Poks poks ja näin tulemme.]]

Susi ei varmasti ollut koskaan aiemmin juossut niin lujaa kuin nyt. Käpälät takoivat maata kiivaaseen tahtiin, samalla kun naaras kävi mielessään läpi koko osaamaansa, kaksikielisyytensä ansiosta varsin rikasta kirosanalitaniaa. Punaisella ja lumikiteillä koristettu varjo puikkelehti puiden välissä, puskien yli ja ties miten, yrittäen tavoitella… jotain. Susi ei edes ollut varma mitä jahtasi. Pieni, kellertävä, kilisevä otus tuoksui ihan koiralta, mutta näytti enemmän joltain hännättömältä, värivirheelliseltä oravalta. Todella ärsyttävältä oravalta kaiken lisäksi. Koko pikkupiskin olemus oli suorastaan yllyttänyt, oikein vaatimalla vaatinut sutta hyökkäämään kimppuunsa, jahtaamaan adrenaliiniryöpyn vallassa saaren laidalta laidalle. Ja voi, hän todella nauttisi siitä hetkestä kun saisi pienen olennon kiinni. Vielä ei rubiiniharjan mieli ollut täysin varma siitä, miten toimisi saatuaan jahdattavansa kiinni. Ehkä leikkisi hetken ja päästäisi pakoon? Ei, sittenhän koko jahti olisi ollut täysin turhaa työtä. Jos sitten ehkä olisi kerrankin hyvä palvelija, ja luovuttaisi tuon rotan Herran huomaan? Se kuulosti jo paljon paremmalta, ja mahdollisti myös pienen leikkihetken saaliin kanssa. Se kuulosti vallan mainiolta.

Samoin kuin chihuahua, myös susi alkoi hiljalleen tuntea puuduttavan tunteen raajojensa lihaksissa, samalla kun keuhkoihin hiipi ikävä halla, joka sai jo pelkän hengittämisen tuntumaan äärimmäisen vastenmieliseltä. Eikä se sydämen raivoisa jyskytyskään millään muotoa makoisalta tuntunut. Mutta ei, helminilkka ei varmasti luovuttaisi. Kyllä Fall vielä saisi tuon kirpun kiinni, näyttäisi miten kävi kun ärsytti sellaista kuin hän. Kun oli jo näin pitkä matka takana, ei voisi vain lähteä yhtäkkiä pois muille maisemille ja antaa pienemmän luulla voittaneensa. Se sattuisi jo ylpeyteenkin.
Mutta, toinen ehti jo huutaa jotakuta auttamaan itseään. Voi hemmetti, entä jos täällä olisikin joku joka tuota voisi auttaa? Pitäisikö nyt jatkaa tätä jo jonkin aikaa käytettyä tasaista kulkunopeutta, jolloin voisi vain odottaa toisen väsymistä, vai kiihdyttää hetkellisesti todella nopeaksi, ja yrittää ottaa toinen kiinni? Päätös lankesi ensimmäiseen vaihtoehtoon, pitäisi nyt vain toivoa että pienempi väsyisi ensin. Ja ettei kukaan tupsahtaisi yhtäkkiä auttamaan pienempää.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Jul 15, 2009, 22:47

Mestarijäljestäjä Quanta kulki kuono maassa etsien jäniksenpolkuja. Se oli tehnyt sitä jo hyvän tovin, ainakin viisitoista minuuttia, ja alkoi kyllästyä koko touhuun.
"Ääääh, Ardante, ei täältä mitään löydy! Miksei me voitu vaan mennä putouksille kalaan tai jotain? Siellä sentään olisi varmasti jopa ollutkin niitä kaloja."
Se nurisi veljelleen. Narttu olisi kovasti halunnut kokeilla uutta, upeaa puutarhakuokkaansa kalastamiseen. Nyt ase roikkui toimettomana sen selkää ja kylkiä suojaavan nahkapanssarin aselenksussa. Aseen ja suojuksensa Quanta oli löytänyt jokin aika sitten kylästä. Settiin kuului myös hullunkurinen vihreä kypärä, mutta narttu oli jättänyt sen vielä kylään odottamaan oikeaa aikaa. Ensin sen täytyi opetella taistelemaan hienon kypäränsä arvoisesti.

Jäljestys jäi kuitenkin pahasti vaiheeseen, kun metsästä kuului varsin kimakkaa huutoa. Quanta kohotti oitis päänsä ja kuulosteli korvat hörössä.
"Kai sinäkin kuulit tuon?"
Se kysäisi veljensä suuntaan vilkaisten. Samaan aikaan nartun puolikuumerkein koristellulle naamalle nousi varsin pahaenteinen virnistys, sillä oli nyt jotain mielessään.
"Meidän täytyy selvittää asia! Tule!"
Quanta komensi ja loikkasi suin päin laukkaan huudon suuntaan. Jos joku oli vaarassa, niin totta kai narttu halusi olla osallisena pelastamaan tyyppiä. Sehän olisi hurjan jännittävää!

Koska jännittävien tapahtumien keskus ei ollut kovinkaan kaukana, vihreisiin remeleihin sonnustautunut narttu pamahti toiminnan keskipisteeseen varsin vikkelästi.
Se loikkasi näyttävästi esiin pusikosta ja seisahtui niille sijoilleen mukamas kovinkin vaarallisena. Puolitoistavuotinen narttukoirasusi tuskin oli kovin vakuuttava kaikkine remmeineen, mutta se oli sentään Puolikuu, ja se oli sentään jo jotain.
"Mitä täällä tapahtuu?"

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Jul 16, 2009, 15:41

Varsin uneliaan näköinen koirasusi, Ardanteksi nimitetty, seurasi katse laiskasti maata tutkaillen Quantaa tämän askelten jäljessä. Uros ei jaksanut oikein keskittyä saaliin hakemiseen, vaan oli päättänyt suosiolla jättää homman sisarelleen. Saisipahan toinen testata uutta, huimaa asettaan johonkin pupujussiin, jos sellainen vain vastaan sattuisi kävelemään.
"Putous on niin kaukana, sisko", luppakorvainen vastasi äänellään, joka aikuistumisen myötä oli alkanut yllättäen madaltua huomattavasti, "että olisit aika turhan nälkäinen siihen mennessä, kun olisimme perillä." Karu totuushan se oli, eikä koirasusi nähnyt tarpeelliseksi sitä kaunistella. Oli tosin jo melko erikoista, että hän ylinpäätään vaivautui vastaamaan mitään Quantan valituksiin: moinen teko kun lähes väistämättä poikisi seurakseen vain lisää ininää ties mistä asiasta.

Ehkä oli siis vain onni, että kaksikon keskinäinen elo sai osakseen erikoisen häiriötekijän jostakin kaukaisesta ulkomaailmasta. Myös Ardanten huomio kiinnittyi väistämättäkin kimakkaan kiljaisuun, sillä ei uros muistanut koskaan kuulleensa mitään samankaltaista. Avunhuuto se oli selvästi, ja jos kimityksen tarkoituksesta kerran sai selvää, oli kyseessä koiraeläin, mutta... Millainen koiraeläin kiljui kuin tapettava saalis?
Totisena luppakorvainen nyökäytti Quantalle päätään, vaikka hänen metsää päin kohdistuneesta ilmeestään jo varmasti tajusikin, ettei sisko ollut ääntä yksin kuullut. Ja kerrankin hän saattoi vilpittömästi olla samaa mieltä naaraan kanssa: asiasta oli otettava selvää. Niinpä hän lähti ravaamaan sisarensa perään, enemmän tai vähemmän valmiina ottamaan vastaan sen, mitä uusi tilanne sitten toisikaan tullessaan. Ei sillä, etteikö häntä olisi hermostuttanut moinen touhu, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että joku saattoi olla pahassakin pinteessä ja kaivata apua.

---

Ja pahassa pulassa Othello olikin. Viimeiset voimansa peliin laittaen chihuahua juoksi kuin, noh, kuolemanvaarassa oleva pikkukoira, joka mennessään kiljahteli kauhusta ja pelosta mitään tarkoittamattomia vingahduksia siinä toivossa, että joku sattuisi kuulemaan. Nopea vilkaisu taaksepäin riitti kertomaan, että jokin mustanpunainen vilkkui puiden seassa ihan liian lähellä urosta. Ensimmäistä kertaa takaa-ajon aikana pantakaulainen todella tajusi, että Fall saisi hänet kiinni, jos tämä jatkuisi enää yhtään pidempään. Ajatus oli puistattava ja sai nuorukaisen huudahdukset muuttumaan vaimeaksi vikinäksi. Ei kai tämä voinut loppua näin, yks kaks vain? Hänellä oli vielä ihan liian paljon hauskoja asioita kokematta, kivoja tyyppejä tapaamatta!

Juuri, kun epätoivo oli hivuttamaisillaan ohuita sormiaan Othellon mieleen, loikkasi hänen edessään olevasta puskasta esiin hahmo, jota takaa-ajajaansa keskittynyt chihu ei ollut ollenkaan huomannut.
"Aaauuthaaahaahh!" uros rääkäisi ja suuntasi kyyneleet silmissä suoraan Quantaa kohti, suomatta ajatustakaan sille mahdollisuudelle, ettei toinen ollut ehkä täällä häntä pelastamassa.
Jättäen melko kirjaimellisesti henkensä toisen käsiin, heittäytyi uros viimeisellä metrillä huimaan liusuun ruohikon poikki, suuntanaan vieraan naaraan etujalat. Viis siitä, vaikka hän tömähtäisi niitä vasten: ei se voinut olla hunompi vaihtoehto, kuin joutua Fallin kitaan.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Jul 16, 2009, 20:30

Tummanpuhuva hukka alkoi hiljaisen vähitellen, mutta kuitenkin täysin huomattavasti lähestyä saalistaan. Miedosti ilo kupli hänen mielessään, kehottaen lisäämään jo vinkuvien lihasten työtaakkaa, josko silloin jahti olisi nopeammin ohitse. Mutta sitä susi ei raaskinut tehdä, sillä hän nautti liiaksi huuman nostattamasta rasituksesta ja vauhdin tunteesta, sekä siitä ihastuttavasta tiedosta, että kohta tuo äärimmilleen kulutettu otus olisi vieläkin surkeammassa kunnossa kuin nyt juoksevana koruripustimena. Yllättäen tuo hennon kellertävä koira lisäsi vauhtiaan, hieman hätkähdyttäen. Oliko toisella vielä puhtia pitää yllä vielä kovempaa kulkunopeutta? Ja kiljua?
Tilanteen kiukustuttamana, hurmaamana ja ties minkämoisten tunteiden alaisena naaras ei huomannut lainkaan uusia, etäisiä ominaistuoksuja lähimaastossa. Punaharjas oli sen verran antaumuksella keskittynyt Othellon jahtaamiseen, ettei huomannut edes sitä, kun täysin tuntematon naaras hyppäsi esiin jossain hieman kauempana, mutta kuitenkin näköetäisyydellä.

Ja mikä yllätys se olikaan kun punaharjainen huomasi kaksi täysin tuntematonta koiraeläintä häiritsevän pienen matkan päässä. Ensiksi tummaturkki vain pelästyi, nuohan tukkivat koko tien ja hän törmäisi heihin! Ja sitten olisi vain iso pyörivä kasa ja hän saisi haukut. Fall aloitti epätoivoisen jarruttamisen, pysähtyen suurin piirtein samaan paikkaan josta chihuahua oli aloittanut liitonsa, juuri sopivasti parin metrin päähän kummallisesta kaksikosta. Hetken purettuaan järkytystilaansa, kiihtynyttä hengitystään ja juoksun aiheuttamaa rasitusta, susi nosti tulikiveä sinkoilevan katseensa kahteen koiranhahmoiseen suojelushenkeen, jotka olivat kuin sattuman kautta ilmaantuneet chihun pakoreitille. Hieman tulenkäryiseen katseeseen sekoittui kuitenkin pientä hämmästystä. Noissa hänen edessään olevissa koirasusissa oli jotain huomiota herättävää, joka yritti kovasti kilisyttää päänsisäisiä tiukuja. Kellertävien näkeminen sai aikaan hienon tunteen, joka yritti pakottaa hänet karkaamaan paikalta. Mitä kummaa?
”No? Onkos teillä jotain oikeaa tekemistä vai tulitteko vain tukkimaan tien?” Fall yritti pitää äänensä edes jonkin verran vilpoisena ja tyynenä, kuin viestittämässä ettei mitään tavallista kummempaa ollut tapahtunut.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Jul 16, 2009, 22:32

Rääkyvä pikkupiski syöksyi narttua kohti. Quanta oli onneksi nuori, vetreä ja vikkelä liikkeissään. Se sai nippa nappa väistettyä rääkyvän otuksen hypätessään takajalkojensa varassa hieman sivuun.
"Hullu!"
Se sihahti korviaan luimistaen. Ei kuulunut asiaan, että jos pelastuspartio saapui, niin heti ensimmäisenä koetettiin kampittaa partion johtohahmo.

Koska pienestä inisijästä ei ollut erityisemmin haittaa, Quanta kiinnitti huomionsa tätä ahdistelleeseen naaraaseen. Toinen oli susi, pitkä harja. Suunnilleen Quantan itsensä ikäinen, kenties hieman vanhempi. Tumma turkki kertoi, että vieras voisi olla Befalasista tai vaikka Ederastakin. Ei ainakaan lajitoveri.
"Minä kysyin; mitä täällä tapahtuu?"
Narttu lausahti painokkaalla äänellä tuijottaen ruskeilla silmillään vieraan nartun silmiin.
"Ja kyllä, tulin vain tukkimaan tien. Vastaa kysymykseeni ja kerro, miksi sinä ajat takaa itseäsi pienempää? Tuskin sinä koiranlihaa ainakaan syöt."
Quanta tuhahti inhoten. Siitä oli väärin tappaa ilman kunnon syytä, eikä narttu oikein uskonut, että pikkupiski olisi mitenkään onnistunut olemaan haitaksi tummaturkkiselle.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Jul 18, 2009, 1:37

Harmikseen ei Ardante ollut yhtä nopea liikkeissään, kuin mitä Quanta oli, ja astuessaan esiin tuuheasta pensaikosta mätkähtikin naaraan ohitse juuri ja juuri kiitänyt chihuahua suoraan vasten luppakorvaisen nuorukaisen etujalkoja. Tömähdys ravisteli äkkipysäyksen kokeneen pienelikon aivoja, mutta puolikuulaisuros ei sitä kyennyt edes tuntemaan. Ei sillä, että hän olisi eläessään tuntenut yhtään mitään muutakaan. Silti hän hätkähti silminnähden huomatessaan pentumaisen lajitoverin, joka valui pelosta inisten ja kaikki voimansa tyystin käyttäneenä hänen suurten tassujensa päälle.
"Auuttakaaa..." Othello vikisi, eikä hengästykseltään saanut yhäkään muuta sanotuksi. Vaikka Ardante kuinka tunsikin myötätuntoa tuota hänen päänsä kokoista rääpälettä kohtaan, ravisteli hän olennon vaivautuneesti puhisten irti itsestään. Hän ei pitänyt lainkaan tällaisesta koskettelutouhusta, joka sai hänet ikävästi muistamaan oman vajavaisuutensa. Chihuahuaa moinen kohtelu ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan, ja osaansa tyytyneenä hän ryömi maahan jäätyään Ardanten vatsan alle turvaan. Sinne pantakaulainen jäi silmät kiinni painaen ja etutassuillaan korviaan peitellen tasaamaan hengitystään. Hän ei tahtonut juuri nyt tietää mistään ympärillän tapahtuvasta mitään, halusi vain maata ison ja turvallisen pelastajansa suojissa.

Vasta Othellon hiljennyttyä kohotti Ardante katseensa toiseen koiraeläimeen, jonka hän oli kuullut pinkoneen paikalle pienemmän olennon jäljessä. Varsin tuimasti uros kohotti katseensa punaharjaksiseen suteen ymmärtäessään, että toinen oli taatusti se syy, jonka takia hänen vatsansa alla makaava olento oli juossut itsensä henkihieveriin. Samalla hän kuunteli Quantan ja tuon vieraan naaraan sanailua, tahtomatta itse juurikaan ottaa osaa keskusteluun. Hän ei ollut kummoinenkaan sanaseppä, ei etenkään ärtyneenä; ja ärtynyt yleensä kovin tyyni uros nyt oli. Mielenkiinnolla hän jäi kuitenkin vain paikoilleen odottamaan, josko susinaaraalla olisi jokin oikeinkin hyvä syy pikkukoiran jahtaamiseen. Puolikuulainen vain ei osannut keksiä ja käsittää, mikä se syy saattaisi olla. Pienempien tai heikompien kiusaaminen oli jotakin, mikä ei luppakorvaiselta juuri ymmärrystä osakseen saanut.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Jul 20, 2009, 11:00

Vanhempi naaras tarkkaili kaksikkoa tiiviisti viininvärisillä silmillään, välillä luimien korviaan. Mitä tekemistä noilla muka oli koko jutussa? Asia oli kuitenkin vain hänen ja kääpiökoiran välinen, ja riitti, että he tiesivät kaikki mahdolliset syyt. Ei tarvittaisi mitään kummajaisia kyselemään kuulumisia, kuten tämä joukon pomolta vaikuttava teki. Pieni, mietteliäs henkäys pääsi vähän aikaa toisen kysymyksen jälkeen, mitä nyt tuohonkin vastaisi? Moi, minä jahtasin tuota koiraa ja sitten melkein törmäsin teihin? Se ei kuulostanut niin fiksulta ja filmaattiselta ja hurmaavalta kuin sen olisi suonut. Mutta, tarkoittiko se sitten sitä, että pitäisi vain suoraan sanoa että uhraus oli ollut mielessä? Se ei ihan niin viisaalta kuulostanutkaan, mutta huonolla tuurilla noilla olisi kuitenkin joku valheenpaljastaja mukanaan. Vaikkapa tuolla oudolla naaraalla, jolla oli nuo vihreät vempeleet päällään.

Mietintätauko tuntui ikuisuudelta, vaikkei ollutkaan kestänyt edes sopimattomaksi laskettavaa aikaa. Huolettomasti narttu hieman heilautti päätään, yrittäen saada villin hiusputouksensa pois näkökenttää hämärtämästä.
”Jaa, pitäisikö minun sitten ajaa jotain itseäni isompaa takaa?” punaharja kysyi aikalailla värittömällä äänellä, haluten vain pois tästä tilanteesta.
”Alkoi tuo kirppu sen verran ottaa hermoon, että mietin, josko voisin olla kerrankin hyvä palvelija. Näin vaihtelun vuoksi”, hukka kertoili, hymyillen lämpimästi. Fall kyllä muisti, että Zel oli varoitellut kovasti häntä olemaan varovainen lahkolaisuutensa kanssa, joten kierrelläänpä hieman. Ehkä nuo eivät tajuaisi – mikä oli siis enemmän kuin suotavaa, tai sitten he tajuaisivat ja päästäisivät hänet menemään ilman uhria. Tai sitten nuo haukkuisivat ja hän livahtaisi jostain kolosta pois. Se alkoi jo kuulostaa mukavalta.
Aikansa kuluksi susi siirtyi tarkkailemaan tuota toista, luppakorvaista otusta, jota oli tuskin huomannut naaraan ryöstäessä itsekkäästi kaiken huomion. Aika iso koiraeläin tuo oli, kovin vaalea. Tuollaisen kanssa ei olisi varmaan kovin hauska ryhtyä leikkimään.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Aug 2, 2009, 0:18

Quanta ei kiinnittänyt enää huomiotaan pieneen koiraan. Se oli kiinnostunut vain ja ainoastaan sudesta ja seurasikin tämän liikkeitä herkeämättä. Narttu oli antanut kuononvartensa mennä hienoiseen ryppyyn ja nostanut häntänsä itsevarman oloisena ilmaan. Vaikka se oli toista narttua kevyempirakenteinen ja pienikokoisempi, Quanta luotti siihen, että kuokka ja hienot nahkasuojukset kyllä riittäisivät täyttämään nämä puutteet.

Suden sanat tarttuivat nartun korviin. Hyvä palvelija.
'Kiitos vain tiedosta, lahkolainen.'
Quanta tunsi lihastensa jännittyvän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja koirasusi koetti todella tajuta, että sen kunonon edessä oli ilmielävä lahkolainen. Mikäpä muukaan? Tätä tehtävää varten sitä oli valmennettu koko sen ensimmäinen elinvuosi. Puolikuulainen oli tehokkaasti aivopesty vihaamaan Lahkoa ja Herran palvelijoita sydämensä pohjasta. Se tosiaan tiesi, mitä tehdä.
"Ardante."
Quanta lausahti veljelleen varsin paljonpuhuvaan sävyyn laskematta katsettaan sudesta.
"Taisimme saada hommia."

Nopealla liikkeellä narttu repäisi kuokan kyljeltään ja pyöräytti sen oikeaan asentoon suussaan. Quanta oli harjoitellut paljon aseen saatuaan. Nyt se osasi käyttää sitä.
Koska taistelut oli aina aloitettava jostain, loikkasi nuori koirasusi kohti lahkolaisnarttua tarkoituksenaan mätkäistä kuokka tämän rinnuksiin.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Aug 6, 2009, 12:22

Othellon inistessä hiljaa itsekseen ehti Ardante hyvin käyttää aikaansa vieraan punaharjaksen tarkkailemiseen. Suoraan sanottuna ei uros kuitenkaan toisesta paljoa irti saanut: hän ei osannut arvioida oliko naaras luonnoltaan kovakin taistelija, mutta täysiverisenä sutena ja kaksikkoa vanhempana olisi toisesta kyllä varmasti paljon harmia, jos mokoma päättäisi haluta kaivaa vainonsa kohteen pois sisarusten suojista. Ajatus tappelemisesta ei luppakorvaista osannut oikein sykähdyttää; ei ainakaan ennen kuin hukka onnistui lausumaan nuo varsin kohtalokkaat sanansa, jotka muuttivat tilanteen laadun kertarysäyksellä.
'Hyvä palvelija', puolikuulainen toisti mielessään ymmärtäessään sisarensa tavoin, mitä tuo ohimennen lausuttu toteamus tarkoitti. Susi oli lahkolainen, Herran palvelija. Ja mokoma oli yrittänyt joko käännyttää tai uhrata pienen chihuahuan saastaiselle Herralleen.

Tilanteen tajuamisesta johtunut järkytys kesti vain hetken aikaa, ja Quantan lausuessa veljensä nimen oli uros jo pörhistänyt niskakarvansa äkäisesti pystyyn, keltaisten silmien tuijottaessa Fallia järkähtämättä. Vasta nyt puolikuulainen todella tajusi, etteivät puheet lahkolaisten julmuudesta kaiketi olleet lainkaan liioiteltuja, vaan täyttä totta. Herran takia mokomat olivat valmiita käymään vaikka pentujen (minä Ardante epäilemättä Othelloa piti) kimppuun, mikä tuntui vaaleaturkkisesta suorastaan anteeksiantamattomalta.
"Niin taisimme" luppakorvainen vastasi totisena sisarelleen, ennen kuin jännitti lihaksensa ja kävi tämän rinnalla hyökkäykseen.

Ardantella ei ollut juurikaan ideaa siitä, mitä he taistelun edetessä tulisivat vastustajalleen tekemään, mutta uros ei antanut sen häiritä itseään. Jos he voittaisivat, voisivat he joko tappaa toisen tai kokeilla, miten Quantan kuokka soveltuisi puolikasvoituksen jaloon taitoon. Sen saisi nähdä sitten.
Antaen adrenaliinin viedä syöksyi kookas uros hampaat irvessä suoraan kohti tummaturkkisen naaraan kuonoa. Hän ei varsinaisesti osannut pelätä itsensä vahingoittamista, joten tuntui varsin hyvältä idealta yrittää kiinnittää lahkolaisen huomio urokseen ja antaa siten Quantalle parempi mahdollisuus iskeä uudella aseellaan.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Aug 9, 2009, 10:12

Lähes leppoisaksi muuttunut tilanne sai takaisin uhkaavuutensa aivan yllättäen. Se sai muutoin aivan rennon suden karvat nousemaan tuskin huomattavalla mitalla. Jokin outo jännite tässä tilanteessa oli, mutta punaharja ei kyennyt tunnistamaan mikä se oli ja mistä johtui. Kellertävät koirantapaiset kuitenkin tuntuivat varsin hyvin tietävän jutun jujun. Ehkä pitäisi odottaa että nuo sitä selventäisivät.
Äh. Taisi se olla täysin turha toive. Jotain salakieltä ja karjakkokatseita vain keskenään vaihtoivat. Pitäisi ilmeisesti vain sitten odottaa iloisena kunnes joku kertoisi mistä oli kyse. Sitä odotellessaan Fall vain tyytyi katselemaan molempia vuorotellen. Kovasti oli salaperäistä menoa tämä.

Ja sitten kaksi ruskeankellertävää rasvattua salamaa syöksyi kohti. Naaras ei oikein edes ehtinyt tajuta mitään kun kaksikon urospuolinen oli jo niin lähellä että melkein pystyi tuntemaan tuon hengityksen iholla. Naama ehti juuri muotoutua irveeseen kun piti jo täpärästi väistellä tuon hampaita. Vihreään verhoutunut otus ei sillä hetkellä erikoisesti huolettanut, mitä sellainen pelle muka osaisi tehdä? Itsepuolustuksena naaras pyrki toisen esimerkistä vahingoittamaan luupiikeillään vaaleamman kuonoa. Ehkä se sitten menisi kauemmas. Mikäli ei, pitäisi vain etsiä jostain hyvä kohta jota puristaa leukapihdeillä kunnes kipu olisi liian suuri ja uros perääntyisi.
Mietteet kuitenkin katkesivat kipuun ruumiin etupuoliskolla, samalla kun melkeinpä hämmentyneet kasvot kääntyivät Quantaa kohden. Kivun lähteelle ei suotu aikaa, mutta mikäli hän olisi vain alaspäin katsonut, olisi hän varmasti nähnyt varsin sievän haavan rinnallaan. Kipu siirtyi kuitenkin pois ajatuksista, kun lähes kaikki mietteet keskitettiin kaksikkoon. Muistiin tuli kuvia hänen ja Zelin keskustelusta lähemmäs vuosi takaperin. Puolikuu, oli tuo vanhus sanonut, että heitä pitäisi varoa. Oliko tässä nyt niitä inhottavia olentoja? Ne, jotka kuulemma teurastivat kaikki lahkolaiset jotka vain tapaisivat? Voi mitenköhän tästä nyt selviäisi.

Pohtiessaan suunnitelmaa selviytyäkseen naaras yritti hieman heikosti puolustaa itseään kahta lähes itsensä kokoista vastaan. Jollain ihmeellisellä älyllä hukka arvioi, että vihreät jutut nuoremman nartun yllä olivat jonkinlainen suoja, joten toinen pitäisi vain pitää loitolla vahingoittamisen saattaessa olla vaikeaa. Ehkä kannattaisi tosiaan keskittyä enemmän urokseen, joka oli huomattavasti haavoittuvamman näköinen. Loistavan ideansa rohkaisemana naaras syöksi päänsä kohti luppakorvaisen rintaa, yrittäen saada jonkinlaista otetta, josta sitten pitää kiinni kuin elämästä itsestään.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Aug 11, 2009, 0:32

Oli jännittävä tunne, kun kuokan piikit ruopaisivat toisen nartun rintaa ja haavoista turskahti verta. Se tuntui hampaissa, mutta onneksi Quantalla oli napakka ote kuokastaan. Se tanssahti parin askeleen päähän sudesta, ei pitänyt turhaan jäädä puruetäisyydelle, vaikka Ardante olisikin mukana vetämässä huomiota itseensä. Sillä Ardanten Quanta oli nähnyt hyökkäävän sivusilmällä tuossa itse riehuessaan.

Narttu seisoi naama kohti tummaa vastustajaansa ja veljeään. Hitto vieköön, tuo punaharjainen idiootti ei edes taistellut Quantan kanssa! Kävi vain Ardantea vastaan. Se sai koirasuden ärsyyntymään entisestään. Se oli jo aika hyvin, sillä puolikuulainen oli jo nyt äärettömän vihainen, joskin se tunne alkoi hälvetä taistelutilanteen tuoman hurmoksen tieltä.
Siinä missä susi hyökkäsi kohti sen veljeä, hyökkäsi Quanta kohti lahkolaista. Tällä kertaa se tähtäsi kuokkansa piikkejä toisen nartun kylkeen. Repisi oikein kunnolla, jos sattuisi osumaan. Jos menetti verta, heikkeni nopeasti. Jos sai paljon kipua tuottavia haavoja, heikkeni sittenkin. Niin Quantalle oli kerrottu. Nyt oli aika testata oppeja käytännössä oikein toden teolla.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Aug 13, 2009, 18:02

Vaikka Ardante kuinka yritti, saivat hänet vahvat leukansa purtavakseen vain ilmaa. Susi oli liian nopea hänelle, mokoman väistellessä hänen iskunsa varsin taidokkaasti. Yhä uudelleen ja uudelleen puolikuulainen koetti iskeä hampaansa toisen kasvoihin, eikä hän edes ihan tajunnut toisen käyvän pelkän puolustautumisen sijasta pian myös vastahyökkäykseen. Vaikkei uros toisen otteeseen varsinaisesti jäänytkään, kostautui pelkkään omaan toimintaan keskittyminen hukan hampaiden onnistuessa nirhimään hänen kuonoonsa muutaman pitkän haavan: osa viiloista oli vain pintanaarmuja, mutta pari kuonon päälle tulleista oli varsin syviä, niiden alkaessa myös vuotaa välittömästi hieman enemmänkin verta. Arda ei tapahtumaa kuitenkaan edes tajunnut, sillä eihän hän vammojaan tuntenut sen ensimmäiselläkään tavalla. Häntä vain harmitti se, ettei hän itse saanut vastustajalleen minkäänlaista vahinkoa aikaiseksi.

Vaikkei uros kiinnittänytkään sen kummemmin huomiota sisarensa toimiin, huomasi hän sivusilmästään toisen vetäytyvän parin askeleen päähän ja iskevän sitten kohti susinaaraan kylkeä. Kuvitteliko Ardante vain, vai oliko toisen kuokan teristä valunut verta?
Sen enempää ei koirasusi asiaa ehtinyt pohtia, kunnes hän jo huomasi vihollisensa syöksyvän päin hänen rintaansa. Puolikuulainen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään väistääkseen, vaan katsoi ulkopuolisen mielestä varmasti jopa pelottavan rauhallisesti, kuinka punaharjaksinen pirulainen painoi hampaansa uroksen lihaan. Hampaat puhkoivat ihon helposti, ja kirkas veri alkoi nopeasti pujotella noroina koirasuden tiiviin turkin seassa. Näky tuntui huumaavalta, mutta herätti myös luppakorvaisen itsensä toimimaan: raivolla hän suuntasi omat hampaansa kohti Fallin pään ja niskan yhtymäkohtaa, tarkoituksenaan puristaa leukansa yhteen kaikella sillä voimalla, jota hänelle tämä maailma oli suonut.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Aug 17, 2009, 7:49

Kaiken kurjuuden keskellä tunsi susi suurta riemua siitä että oli saanut haavoitettua edes toista vastustajistaan. Mikäli olisi vain aikaa ollut riittämiin, olisi susi mieluusti katsellut kuinka raudan värjäämä neste alkoi soljuen liukua toisen kuonolla. Olkoonkin, ettei koirasusi edes tuntunut huomaavan haavoittuneensa, oli silti helpottavaa nähdä että jotain täysin mitätöntä vahinkoa saatiin aikaan.
Kaksikosta tummempi näytti liitelevän hieman etäämmälle, pois puruetäisyydeltä. Se sopi oikeastaan vallan mainiosti, eipä sitten hetkeen tarvitsisi toisesta huolehtia. Oli oikein mainio tilaisuus hyökätä urosta kohti. Fall aivan yllättyi huomatessaan kuinka helppo toimenpide se oli. Puolikuu hyväksyi sen oikealla Buddhan rauhallisuudella, eikä tehnyt elettäkään väistääkseen. Normaalioloissa se olisi varmasti hämmentänyt sutta, mutta nyt mielessä oli vain näistä uusista tuttavista selviytyminen. Siispä suotakoon nuorelle herralle hänen harvinaisen tyyni mielenlaatunsa kun se kerran auttoi pyrkimyksiä.

Kauaa ei naaras tästä onnistuneesta iskustaan kyennyt nauttimaan kun tunsi jo repäisevän kivun kyljessään, jonka oli typerästi jättänyt vahtimatta. Ääneen sanomattakin nuorikko tiesi että kyseessä oli se vihreään verhoutunut heppu, jonka punaharjainen oli aivan tietoisesti jättänyt huomioitta, uskoessaan ettei niin tyhmännäköinen otus voisi mitään tehdä. Kuokalla sai ilmeisesti vallan hyvää jälkeä tehtyä. Näkökentässä tuntui räjähtelevän ja se pimeni puoliksi kivun takia. Lähes lamaantuneena hukka vain piteli hampaillaan kiinni koirasuden rinnassa. Ei tummanharmaa ollut oikein tottunut tämänkaltaisiin tilanteisiin. Yleensä sitä eleli kuin kivusta tietämättä, ja sitten satunnaisista tappeluista yritti selviytyä mahdollisimman vähällä vaivalla ja kivulla. Tämä tilanne oli ihan eri luokkaa kuin aiemmat.
Luppakorva käytti hienosti hetken hyväkseen, iskien voimalla niskaan. Punasilmä tunsi kuinka toisen purukalusto upposi turkin ja nahan läpi, päästen pinnalla olevien verisuonien luo ellei syvemmällekin. Jotain lämmintä ja märkää tuntui valuvan niskassa, mikä oli itse asiassa aika epämiellyttävä tunne. Sille ei oikein kyennyt uhraamaan ajatuksia niskan ollessa tiukassa pihtiotteessa jolla useimmiten tapettiin nopeasti saaliseläin. Tämä ei kuitenkaan tuntunut sellaiselta otteelta jolla nopeasti taitettiin niskat, enemmänkin sellaiselta, jolla vain estettiin karkaaminen. Hetken niskojaan heilutellessaan ja pyristellessään naaras totesi purennasta pakenemisen äärimmäisen vaikeaksi, ellei jopa täysin mahdottomaksi. Täydellä voimallaan ei hukka tietenkään vastustanut, raukka kun pelkäsi niskansa puolesta. Peli taisi olla menetetty, ja hieman kuin sitä osoittaakseen hukka murahti äärimmäisen turhautuneena. Okei, toisten vuoro nyt, tehkööt mitä ikinä haluavat.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Aug 26, 2009, 20:57

Quanta tunsi taas, että se osui. Verta roiskahti sen naamalle lämpiminä pisaroina. Narttu hypähti jälleen kauemmas, se ei halunnut itse ottaa osumaa heti onnistumisensa jälkeen. Susi ei kuitenkaan ollut kovinkaan hyökkääväinen. Puri vain Ardantea.
Koirasusinarttu luimisti korviaan ja murahti punaharjaiselle. Oli inhottavaa nähdä Ardante noin, verta valuen ja kaikkea. Toki Quanta tiesi, ettei veli tuntenut kipua, mutta oli se silti kovin ikävää katseltavaa. Se oli itse iloinen, että oli säästynyt naarmuitta.

Luppakorva kuitenkin ryhtyi sekin toimimaan ja lasautti hampaansa hienosti kiinni suden niskaan. Quanta keskeytti juuri melkein alkaneen hyökkäyksensä.
"Haha, hyvä Ardante!"
Se huudahti riemuissaan ja oli vähällä tiputtaa koko kuokan maahan.
"Heitä se maahan."
Ruskeaturkkinen narttu käski ovela ilme naamallaan Ardanten suuntaan vilkaisten. Samalla se muljautteli kuokkaa suussaan parempaan asentoon. Siinä oli kaksi päätä ja toinen puolista, tasainen, mutta silti kovin terävä, voisi olla omiaan erään pienen toimenpiteen suorittamiseen.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Sept 1, 2009, 16:08

Ardanten onnistui kuin onnistuikin kietomaan leukansa lahkolaisen niskaan, ja puristamaan hampaansa nuoren uroksen kaikella voimalla läpi toisen verrattain heikon ihon. Naaraan tumma veri valui vuolaana vaaleaturkkisen suuhun, nesteen maistuessa koirasuden mielestä saastaiselta ja väärältä. Ehkä mielikuva johtui siitä, että veri oli hänen lajitoverinsa, tai sitten sillä oli jotakin tekemistä punaharjaksisen olennon lahkolaisuuden kanssa. Kaikkein mieluiten Ardante olisi päästänyt otteensa sylkeäkseen veret ulos suustaan, mutta sitä hän ei tokikaan voinut tehdä. Kunnon puolikuulaisen tavoin hänen tuli viedä tämä homma loppuun asti, jotta maailma vielä jonakin päivänä voisi olla vapaa lahkolaisten Herran piinaavasta otteesta.

Niinpä Ardante piti tiukasti kiinni Fallin niskasta, vaikka toinen yrittikin heikosti pyristellä itseään vapaaksi. Uros keskitti kaikki aistinsa niin tiiviisti susinaaraan paikoillaan pitämiseen, että Quantan yhtäkkinen ääni tuntui kantautuvan jostakin kaukaa tilanteen ulkopuolelta. Hetken pohtimisen jälkeen hän kuitenkin ymmärsi mitä sisko tahtoi hänen tekevän, ja samassa taisi uros tajuta jutun juonen itsekin. Jos hän pitelisi lahkolaista kyljellään maassa, saisi Quanta oivan tilaisuuden kokeilla kuokkansa varsin erikoisiin tehtäviin soveltuvaa litteää päätä käytännössä.
Pikaisesti Ardante murahti sisarelleen myöntymisen merkiksi, hänen heittäytyessä sitten yhä toisesta kiinni pitäen koko painollaan kohti maata. Fallin ote repi hänen rintaansa, mutta siitä oli vaikea välittää, kun vahinkoa ei tuntenut. Uros itsekin jäisi nyt kyllä maahan makaamaan, mutta jos jäisi lahkolainenkin, ei sillä kaiketi olisi mitään väliä.

--

Jossakin sivummalla Othellon hengitys alkoi viimein tasaantua, ja paniikki laantua vatsanpohjalla kipristeleväksi peloksi. Chihuahua raotti varovaisesti silmiään, ja tajusi vasta nyt, etteivät Ardanten jalat enää olleetkaan suojelevasti hänen ympärillään. Hätkähtäen uros pomppasi seisomaan ja pälyili nopeasti ympärilleen, kunnes havaitsi takanaan riehuvan taistelun. Onnekseen pantakaulainen otus tajusi näkemästään, että hänen kiusaajansa vaikutti olevan pahasti häviöllä. Silti verinen nujakka kammotti otusta sen verran, että häntä koipien välissä hän luikki lähellä olevaan pensaaseen piiloon.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Sept 12, 2009, 10:42

Susi ei pitänyt tilanteesta. Hän kyllä tiesi varsin tarkkaan, että oli ansassa, ja oli lähes täysin itse aiheuttanut sen. Ja siksi punaharjan oli niin helppo syyttää itseään pääkopassaan ja turhautua tilanteeseen enemmän. Ihan vain ärtymystään purkaakseen Fall puristi leukojaan lujemmin kellertävään rintaan, vaikkei siitä kyllä näkynyt olevan juuri mitään harmia kohteelle. Mikäli Sielunkantaja ei olisi niin kovasti keskittynyt itsensä syyttelyyn, olisi hän voinut ehkä hieman ihmetellä asiaa. Toki sitä tiesi, etteivät kaikki kestäneet kipua samalla tavalla, toisilla oli korkeampi ja toisilla matalampi kipukynnys, mutta oliko tuollainen edes mahdollista? Koirasusi ei edes näyttänyt huomaavan kuinka hänen rintaansa revittiin, tai edes tuntevansa jotain kipua toimenpiteestä.
Kirkas tytönääni tavoitti korvat, mutta aluksi valkoraaja ei välittänyt siitä, tuollaiselle ärsyttävän pirteälle hihkumiselle kun harvemmin kehtasi aikaansa uhrata. Vasta seuraava virke, erilaisella sävyllä herätti huomion. Heitä se maahan? Perhana.

Vaikka susi tiesi jollain tasolla varautua tulevaan, tuli se silti aikamoisena yllätyksenä. Lyhyttä ilmalentoa ei edes pystynyt kunnolla tajuamaan, mutta varsin pian maahan päädyttyään tummaturkki koetti päästä ylös, ihan vain pakkoliikkeenä. Kuitenkin Ardante esti yrityksen tehokkaasti niskaotteellaan ja painollaan, joten kai sitä oli pakko vain maassa pysytellä. Ote toisen rinnasta oli myös kirvonnut kaatumisen ja hetkellisen hengettömyyden tilan vaikutuksesta. Maahan yhtäkkiä läjähtäessä kun keuhkoista katosi tehokkaasti ilma, jolloin piti nopeasti saada taas henkeä.
Mutta mikäs siinä maassa löhöillessä kun ei vielä toistaiseksi ollut tapahtunut mitään. Raajoja kuitenkin särki melkoisesti, varsinkin niitä joiden päälle hän oli kaatuessaan lysähtänyt, joten yhtäkkinen superpako tuntui aika kaukaiselta ajatukselta. Kaksikielinen mieli kirosi äänettä varsin laajasti koko tilanteen.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Sept 22, 2009, 23:25

Ardante mäjäytti suden tantereeseen varsin tehokkaasti eikä Quanta voinut estää itseään silmäilemästä veljeään ihaillen. Olihan se toki aina tiennyt, että luppakorva oli varsin riski otus, mutta ei narttu itse olisi moiseen ainakaan vielä kyennyt. Oli hyvä, että tiimissä oli mukana joku vahvempikin kaveri. Muuten tämä olisi voinut olla aika itsetuhoinen taistelu.

Narttu astahti lähemmäs. Se tuijotti tummaturkkista sutta varsin kiinteästi. Ei toinen näyttänyt niin pahalta, mitä lahkolaisista aina sanottiin... ihan normaalilta. Samanlaiselta kuin Quanta itse. Hetken aikaa narttu epäröi. Puolikuulainen oli kuitenkin aivopesty pennusta asti varsin tehokkaasti Lahkoa vastaan. Se sysäsi nopeasti ajatukset pois päästään ja palautti mieleensä sen, kuinka tuo punaharjainen narttu oli ahdistellut pientä koiraa aiemmin. Sellaisia lahkolaiset olivat; läpimätiä pahiksia, jotka piti raivata pois tätä saarta saastuttamasta. Mutta ei ihan heti. Niiden piti antaa kärsiä ensin. Antaa muille mahdollisuus, mitä ne oikeasti olivat.

"Saat vähän esiteltävää muille lahkolaisille."
Quanta totesi hiljaisella, kylmänkalsealla äänellä puristaen vihreävartista kuokkaa hampaissaan jännittyneenä. Susi makasi sen jaloissa varsin otollisessa asennossa. Paras toimia nopeasti, niin. Ruskeaturkkinen narttu tähtäsi pikaisesti toisen kasvojen yläosaan ja heilautti kuokkaansa kohti lahkolaisen päätä tarkoituksenaan mäjäyttää se ihon läpi ja vetää nahka aseellaan irti.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Sept 24, 2009, 2:31

Lyhyt ilmalento kohti tannerta oli vähän turhankin nopeasti ohitse, mutta jollakin konstilla sai Ardante kuitenkin pidettyä otteensa vastustajastaan heidän iskeytyessä raskaasti vasten maastoa. Ilma puristui varsin tehokkaasti ulos puolikuulaisen keuhkoista ja hänen päänsä kolahti ikävästi maahan, minkä hän huomasi lähinnä hetkellisesti iskun voimasta hämärtyvästä näkökyvystään. Uros oli kuitenkin kaatuillut etenkin pentuna huomattavan paljon ja tiesi kokemuksesta päähän osuvien iskujen omaavan moisia epämukavia sivuvaikutuksia, joten voidakseen keskittyä purentaotteeseensa painoi luppakorvainen vain silmänsä tiukasti kiinni ja odotti näkönsä palaavan entiselleen.

Vaan kun tuntoaistin lisäksi vielä silmätkin olivat poissa pelistä, alkoi Ardante tahtomattaankin huomioida tarkemmin asioita, jotka oli tietoisesti koettanut jättää taka-alalle. Hän maistoi jälleen vihollisen veren kielellään, mutta haistoi myös oman verensä tuoksun ilmassa. Vasta se sai uroksen viimein kunnolla tajuamaan, että hän saattoi olla jopa pahemmin vahingoittunut, kuin tummaturkkinen susi hänen hampaissaan. Luppakorvainen ei sitä itse nähnyt, mutta verta tosiaankin vuosi varsin runsaasti etenkin hänen rintansa haavoista, jotka lahkolainen oli jättänyt jälkeensä. Verenhukka tulisi olemaan melkoinen siinä vaiheessa, kun tämä kirottu tappelu joskus loppuisi.

Quantan lausuessa tulevia tapahtumia enteilevät sanansa avasi Ardante varoen silmänsä ja huomasi, ettei maailma enää näyttänyt utuiselta sekamelskalta. Hän katsahti kuokkaa koholla pitelevää sisartaan odottavasti, suorastaan henkeä pidättäen. Nyt se olisi menoa sitten. Tuntui tosin oikeastaan hyvin kammottavalta seurata tapahtumia ihan lahkolaisen vierestä, aivan kuin olisi itsekin samalla ollut vaarassa saada kuokasta naamaansa. Juuri ennen kuin naaraan ase heilahti ilman halki, velloikin kammottava pelko tunnottoman uroksen lävitse; ei hän tosin pelännyt omasta puolestaan, mutta hän pystyi niin elävästi asettumaan Fallin asemaan, että joutui lähes pakokauhun valtaan. Hän olisi tahtonut sulkea uudelleen silmänsä, mutta kuin paikoilleen kivettyneenä hän ei saanut repäistyä katsettaan irti kuokan terävästä reunasta, joka pian tulisi hyvin todennäköisesti pureutumaan syvälle tumman suden kasvojen herkkään ihoon.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Sept 27, 2009, 10:34

Susi mulkoili lähestyvää naarasta varsin kiukkuisena. Vaikkei hän toisen ajatuksia kyennyt lukemaan, osasi Fall kuitenkin odottaa jotain ikävää seuraavan välimatkan vähenemisestä. Ei naaras ollut koskaan mistään puolikasvoituksen kaltaisesta kuullutkaan, ja Puolikuukin oli sivuttu kerran muutamalla lauseella. Tieto omasta tietämättömyydestä sai harjaspäisen vain syyttelemään kiivaammin itseään. Kyllä hänen olisi pitänyt kysyä Zeliltä muinoin enemmän Puolikuusta ja Lahkon haitoista. Hänen olisi pitänyt tietää, että jotain tällaista tulisi tapahtumaan. Olisi voinut myös jättää Othellon kommentit omaan arvoonsa ja jatkaa elämää onnellisena törmäämättä koskaan kellertävänruskeisiin kuunsirppikuvioisiin koiraeläimiin.
Quantan puhe sai maassa makaavan tummaturkkisen hämmentymään. Esiteltävää? Mitä ihmettä hän muka esittelisi ”muille”, kyljen haavojako, hah? Sellainen käytöshän oli niin… köyhää. Punaharjainen tyytyi tuijottamaan nuorempaa naarasta samaan aikaan kysyvänä ja hieman halveksuvana. Samalla oli hyvä odottaa että vihreään verhoutunut tekisi jotain mikä selittäisi sanavalintoja. Varmaan koko juttu liittyi jotenkin kuokkaan, kun kerran puolikuulainen sitä niin omistavasti piteli hampaissaan hmm.

Sielunkantaja ei edes kunnolla tajunnut jutun jujua, kun jo jokin terävä iskeytyi kasvoihin. Aluksi naaras vain pelkäsi terävää esinettä, jonka oli sivusilmällä nähnyt ilmassa, mutta sitten jokin lämmin valui kasvoja pitkin. Se tuoksui vereltä.
Ja kun kipu viimeinkin iskeytyi tajuntaan, ei kylläkään kovin suurena järkytyksen lieventäessä sitä, susi joutui tosissaan pinnistelemään, ettei olisi alkanut huutaa. Hän ei ollut varmaan koskaan aiemmin tuntenut samanlaista kipua. Se tuntui valtaavan jokaisen solun kehosta, sykkivän siellä ja tuhoten kaikki muut aistit. Punakuvioinen ei edes nähnyt mitään kivun peittäessä näkökentän, tosin saattoihan myös valuvalla verellä olla jotain osaa asiaan. Hengitys katkeili naaraan yrittäessä jotenkin selvitä kivusta ilman kauheita tuskanosoituksia. Satunnaisesti henkäyksen mukana kuului säälittävä vingahdus, jotka tuntuivat hieman kovenevan ajan kuluessa.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Sept 28, 2009, 21:32

Quanta sai painaa tosissaan, että nahka lähti kuoriutumaan aseen mukana irti suden päästä. Se veti kuokkaansa hitaasti pitkin punaharjaisen naamaa, ja samalla ase repi mukaansa nahkaa varsin leveälti ja rumasti. Se paino ja vastus, joka kuokanvarressa tuntui, kuvotti. Narttu oli onnellinen, kun se oli päässyt posken alapintaan ja saattoi repäistä kuokkansa irti. Lipare naaman nahkaa tippui verisenä, sekaisena myttynä muualle.
Hieman huohottaen (lähinnä kaikesta jännittämisestä tilanteen aikana) Quanta astui syrjemmälle. Se tuijotti maassa makaavaa lahkolaista inhoten. Kuvottavaa.

"Laske se menemään, Ardante."
Ruskeaturkkinen narttu kehotti hiljaa, väristen paikoillaan. Se halusi pois tästä tilanteesta. Tämä oli kuvottavaa. Omituista. Ei Quanta ollut koskaan uskonut oikeasti tekevänsä näin. Repivänsä jonkun kasvoja.
Nopea vilkaisu velipojan suuntaan paljasti, ettei toinen ollut kaikkein parhaimmassa kunnossa sekään. Sudesta tuskin olisi tuossa kunnossa enää haittaa. Lahkolaisella olisi tarpeeksi vaivaa jo oman itsensä parantelemisessa.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Sept 29, 2009, 2:30

Silmät suurina Ardante tuijotti kammottavan läheltä, kuinka sisarensa raastoi uroksen paikoillaan pitelemän lahkolaisen kasvoja kuokallaan. Puolikuulainen muisti kyllä, kuinka häntä oli valmennettu taistelemaan ja jopa tappamaan moisia saastoja, mutta kun hän nyt näki vihollisen tumman veren vuotavan vuolaana ja valuvan jopa keltaturkkisen itsensä päälle... Uros pelkäsi voivansa pahoin hetkellä millä hyvänsä. Miksei kukaan ollut muistanut mainita, että tappeleminen herätti jopa voitokkaassa osapuolessa näin hirveän määrän suurimmalta osin negatiivisia tuntemuksia?

Pahaan oloonsa keskittyvä luppakorva ei pannut juurikaan merkille Fall-paran vaimeita tuskanvingahduksia, uroksen valtaansa ottaneen lumouksen katketessa vasta Quantan viimein pudottaessa epämääräisen kasan veristä ihoa punertuneelle nurmelle. Näyttäen olevan suorastaan kauhuissaan irrotti Ardante otteensa ja pomppasi kompastellen pystyyn, vilkuillen sisarensa vierelle astellessaan vuoroin tummaa sutta, vuoroin irti revittyä nahanpalaa. Puolikuulainen tärisi kauttaaltaan ja läähätti katkonaisin hengenvedoin.
"Men-mennään pois..." hän pyysi vaimeasti, saaden viimein käännettyä tuskaisen katseensa sisareensa. Puolikuulainen toivoi kovasti, että he pääsisivät lähtemään ilman tarvetta enempään taisteluun - hän ei tahtonut olla enää missään tekemisissä tämän lahkolaisen kanssa.

--

Piileskeltyään aikansa suojaa antavassa pusikossaan, alkoi Othello tuntea tylsistymisen hiipivän hiljalleen pelkonsa tilalle. Hän kuuli muutamien metrien päästä kantautuvan tappelun äänet, ja vaikka hän ei mikään taistelun ystävä ollutkaan, alkoi häntä yhä enenevässä määrin kiinnostaa tapahtumien kulkusuunta. Kai häntä puolustava kaksikko olisi sentään voitolla? Jos tumma susi nimittäin onnistuisi jollakin konstilla päihittämään vastustajansa, voisi chihuahuan henki olla jälleen kerran katkolla.
Vatsallaan ryömien möngersi pieni uros pensaan laidalle, ja pujotti päänsä esiin lehtien seasta. Toiveikas hymy kiipesi nopeasti piskin huulille hänen nähdessään Fallin makaavan maassa, vihrein jutuin päällystetyn toverin seisovan sivummalla ja luppakorvaisen otuksen noustessa juuri pois suden viereltä. Ottelu näytti selvästi olevan lopuillaan. Ehkäpä Othellokin pääsisi pian astelemaan kokonaan ulos piilostaan, jonka lukuisat oksat kutittivat ikävästi hänen kylkiään.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Oct 18, 2009, 11:01

Oli varsin kuvottavaa tuntea kuinka iho repeili irti lihasta, päästäen samalla omaan korvaan varsin kummallista ääntä, josta ei tiennyt oliko se oikea vai pelkkä kivun luoma aistiharha. Varsin mallikkaasti nahka kuitenkin rullautui pois naamalta, vaikkakin ehkä suden makuun hieman turhan hitaasti. Puolikasvoituksen aiheuttama tuska oli sen verran vaikea kestettävä, että mieli alkoi väkisinkin toivoa toimituksen loppumista, jotta voisi vain rauhassa mennä omaan yksinäisyyteensä märehtimään häpeän ja ikävän olon määrää. Kaiketi onneksi se loppui aikanaan, likaisen, verisen nahanpalan valuessa maahan kasvoja peittämästä. Luultavasti jossain päänsä sisällä hukka kiitti Herraansa tai vastaavaa siitä, ettei olisi halutessaankaan kyennyt näkemään tuota epämääräistä sotkukasaa, joka oli joskus ollut osa hänen kasvojaan. Nyt se oli vain tutulta haiseva, likaisen punertavansävyinen mytty, jonka alkuperästä turtuneet aivot eivät oikein kyenneet ottamaan selvää.

Puolikuunarttu astahti hieman kauemmas, sen verran susi kykeni shokkitilaltaan maailmasta tajuamaan. Toisen hiljainen kehotus kuului ikävän selkeänä ja kirkkaana, kaipa kuuloaisti oli palannut muita aisteja voimakkaampana hetkellisen lamautumisen jälkeen. Kellertävä uroskin taisi olla saanut tilanteesta tarpeekseen, sen verran innokkaasti tuo irrotti otteensa lahkolaisesta, siirtyen siskonsa seuraksi hieman kauemmas voitetusta. Mielessään hukka kannatti erittäin lämpimästi ajatusta lähtemisestä. Fallkaan ei enää halunnut viettää aikaansa toisten seurassa. Befalaslainen halusi vain pois. Paeta pois kauas tästä tilanteesta, kunnes jalat eivät enää kantaisi ja sydänlihas tuntuisi repeävän rinnassa. Ja siitäkin voisi vähän ylilyödä, ja vain jatkaa, kunnes hyvässä lykyssä sydän pysähtyisi ylirasituksesta tai jotain.
Harmi vain etteivät jalkojen lihakset olleet kovin halukkaita yhteistyöhön suden kokeillessa niiden toimivuutta pienen, hallitun liikkeen turvin. Voi vitja, pitäisi sitten kai vain odotella että on saanut pahimmat kivut kestettyä ennen kuin voisi jatkaa matkaa.

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by lara on Oct 26, 2009, 22:07

Quanta kannatti Ardanten ehdotusta koko sydämestään. Sekin halusi pois tilanteesta, mahdollisimman kauas tästä paikasta ja tuosta ällöttävästä lahkolaisesta. Narttu taipui kovin heikosti sille kyljelle, jolla sen kuokka yleensä roikkui. Lihaksia vapisutti, mutta lopulta Quanta sai aseen laitettu paikoilleen, joskin toimenpide oli jokseenkin kömpelö.
"Ihan pian."
Narttu lupasi vaimealla äänellä.

Koirasusi kääntyi hitaasti kohti lahkolaista. Toinen oli jäänyt vielä paikalle, mitä Quanta ei pitänyt kovinkaan järkevänä tekona.
"Ala mennä, lahkolainen."
Narttu murahti paljastaen vielä hampaansa veristen huuliensa lomasta.
"Sinut on nyt merkitty. Ensi kerran kun me tai joku muu klaanimme jäsen tapaa sinut, hän tappaa sinut saman tien. Pidä siis varasi! Sinua on varoitettu."
Quanta tuhahti sanojensa päätteeksi varsin ylimieliseen sävyyn ja kääntyi sitten takaisin Ardanten puoleen. Lahkolainen ei enää hyökkäisi kuitenkaan, joten sen voisi jättää siihen.
"Mennään nyt."
Ruskeaturkkinen narttu komensi veljeään ja lähti verkkaan astelemaan paikalta. Se ei ehtinyt ottaa huomioon sitä, että Ardantekin voisi olla uupunut taistelusta. Quantan päähän mahtui vain se, että sitä itseään väsytti vietävästi eikä se ainakaan jaksaisi alkaa raahata veljeään ympäriinsä selässään kantaen tai mitään.

Ympäristössä oli niin paljon muuta huomiota vangitsevaa, ettei narttu edes huomannut ruohonjuuritasolla tapahtuvaa liikettä pelastuksen kohteena olleen chihuahuan osalta. Ei se edes muistanut, että kaksikko oli koko kirppua lähtenyt alun alkujaan pelastamaankaan.

[[Joo no meni hän siitä sitten. Oli hieno peli! ; )]]

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by hitodama on Nov 2, 2009, 4:25

Ardante ei pystynyt enää suuntaamaan silmiään veriseen lahkolaiseen, joten Quantan messutessa sudelle jotakin seuraavan tapaamisen kauhuista käänsi uros katseensa kauempana oleviin pensaisiin. Yllättäen hänen paha olonsakin kaikkosi hetkeksi, kun puolikuulainen tajusi katselevansa heidän vasta pelastamaansa pikkuista koiraa suoraan silmiin. Hetken hämmästelemisen jälkeen Ardante oli varsin huojentunut siitä, että piski näytti voivan ihan hyvin ja päässeen pensaan suojiin turvaan. Kenties pantakaulainen otus oli jopa säästynyt näkemästä sitä, mitä kaksikko oli hänen kiusaajalleen oikein tehnyt. Ainakin niin saattoi päätellä siitä, että koira hymyili varsin leveästi ja katseli taistelukenttää kuin mitä tahansa muutakin maisemaa.

Quantan lopettaessa puheensa vilkaisi uutta pontta saanut Ardante vielä pikaisesti Fallia. Toisen katsominen teki yhä pahaa, mutta nyt uros ainakin muisti, että heidän tekonsa oli tehty oikeista syistä: sen ansiosta pikkukoira oli saanut elää.
"Älä enää tule Puolikuun tielle", luppakorvainen murahti matalasti, ennen kuin lähti askeltamaan sisarensa jäljessä pois paikalta. Taistelu tulisi kyllä kummittelemaan hänen mielessään vielä pitkään, mutta tältä osaa tämä oli tässä. Oikeus oli voittanut - vaikka toinen toteuttajistaan olikin saanut kuonoonsa pari syvää haavaa, joiden jättämät arvet tulisivat pysymään paikoillaan hänen päiviensä päähän saakka.

--

Othello seurasi tappelun jälkimaininkeja piilostaan varsin onnellisena. Hänet pelastanut kaksikko puhui jotakin maassa makaavalle ilkimykselle, joka ihan selvästi oli ottanut nokkiinsa toisilta. Jollakin konstilla chihuahua onnistui tyystin ignoraamaan kaiken maata punaavan veren, eivätkä häntä siten häirinneet alkuunkaan kaksikon brutaalit toimintatavat, joiden avulla voitto oli saavutettu.

Ruskeaturkkisten koirasusien lähtiessä astelemaan pois, loikkasi Othellokin viimein esiin piilostaan. Tuntiessaan olevansa nyt turvassa näytti chihua kieltään (mukavan välimatkan päästä) Fallille, kunnes säntäsi hänet pelastaneen kaksikon perään. Noin vahvat tyypithän suojelisivat häntä vaikka miltä pahalta! Ja sitä paitsi pitihän Othellon keksiä heille jotakin hienoa kiitokseksi. Hän voisi vaikka pitää kaksikolle seuraa koko loppuelämänsä ajan tai jotakin sellaista. Siitä he varmasti ilahtuisivat!

// Okei, näiden osalta tämä oli sitten tässä. Kiitos mukavan verisestä pelistä! >=) //

Re: Suurten sattumusten sarja
Post by karelyon on Nov 28, 2009, 16:47

Kipu alkoi vähitellen hellittää otettaan niin kasvoista kuin kehon painosta kärsivistä jaloistakin. Testausmielessä yrittäessään Fallin onnistui nousta ylös maasta jumittamasta, ja ottaa muutama varovainen askel turtuneilla jaloillaan kauemmas puolikuukaksikosta. Oikean puolen raajoja pisteli kun veri pääsi viimein kiertelemään kunnolla suonissa.
Toinen koirasusi alkoi pitää palopuhetta siitä kuinka kannattaisi häipyä vilkkaasti ja että miten elämästä tulisi niiiin hirveää koko sen loppuajaksi ja muuta soopaa. Ihanko tosissaan tuo luuli että häntä ylipäätään kiinnostaisi? Olo oli sen verran surkea että sitä olisi mieluusti kuollut vaikka siihen paikkaan. Hetken ajan melkein houkutti lähteä etsimään jotain toista klaanilaista saarelta, ihan vain jotta pääsisi henkirievusta ja kärsineestä kehosta eroon. Jos sitä kerran saman tien kuolisi, niin se olisi varmaan aika nopeaa ja kivutonta ajanvietettä.

Susi ei halunnut vastata mitään kaksikon yksinpuheluun, vaikka se mitä selvimmin oli osoitettu hänelle. Fallilla ei ollut mitään sanottavaa asiaan, mieli oli niin tyhjä ja turta ja täynnä itseinhoa, ettei puhumisesta olisi mitään hyötyä. Puolikasvoitettu tyytyi vain mulkoilemaan sisaruksia ja pikkukoiraa väsyneenä, kunnes saatuaan tarpeekseen aloitti poispäin linkuttamisen kankeilla raajoillaan. Matka taittui ihan liian hitaasti, mutta se ei tuntunut kovin merkittävältä. Hän halusi vain pois jonnekin missä voisi vain mädäntyä rauhassa, poissa muiden ikäviltä ja arvostelevilta katseilta.

[[Juu, kiitoksia pelistä vain teille molemmille :>]]