Othello - RPGs

Post by Wolf on 3 Oct 2013 at 23:07

[[ hitsku + the Verivihollinen, Miksulla on siis suunnilleen tämän tyyliset arvet jo tässä pelissä, kun se käy Loven hakattavana. Ps. huomaa ultimaattiset hiirelläpiirtämistaitoni u__u ]]

Heikohkossa mielentilassaan oli Mikaru vaeltanut päämäärättömästi pitkin Ederan metsää, oikeastaan itsekään tietämättään minne mennä. Fala oli tarkoitus tavata seuraavana päivänä, mutta uros ei enää tiennyt, halusiko se edes tavata naarasta enää. Arpeutuvat haavat sen kasvoissa kertoivat liikaa - se oli hävinnyt tappelussa, ja vieläpä puolikuulaista vastaan. Kuonoa kiristi, kylkiä särki, eikä uroksen ulkonäkö varmasti ollut enää entisensä, vaikka se ei itseään ollut voinutkaan nähdä. Eikä varmasti olisi edes uskaltanut. Lahkolainen häpesi itseään ja harkitsi jo, että muuttaisi erakoksi Afuelin alueille. Ajatuksistaan sekaisin se oli jopa lähtenyt vaeltamaan kohti Afuelin alueita, muttei ollut päässyt pitkälle.

Iltaan mennessä uros oli nimittäin onnistunut raahautumaan vasta Ederan ja Carmiksen rajoille - kenties siksi, ettei oikeasti ollut edes varma, halusiko lähteä Ederasta. Kysymys myös tietysti kuului, miksi juuri Carmikseen: Djalan alueiden läpi olisi lahkolaisena päässyt varmasti huomattavasti turvallisemmin. Kenties kuitenkin jonkinlainen itsetuhoisuus oli ajanut Mikarun Carmiksen alueille, tarkemmin nuotiopaikalle. Nyt uros oli laskeutunut metsänreunaan makuulleen ja sulkenut silmänsä. Osa siitä toivoi, että joku puolikuu löytäisi sen täältä ja tappaisi sen nukkuessaan, osa taas, että se selviäisi yöstä hengissä. Ikävä kyllä, valkoinen turkki ei tainnut olla omiaan piiloutumaan, etenkään, kun yöstä näytti tulevan aika pilvivapaa ja kuu teki jo nousuaan taivaankannen ylle.

Post by hitodama on 15 Nov 2013 at 20:54

Jokin kohtalon oikku näytti itse asiassa ajavan asioita hyvinkin nopeasti kohti toista niistä lopputuloksista, joita Mikaru pallotteli mielessään - eikä tämä vaihtoehto ollut valkoturkin pitkän ja terveen elämän kannalta kovinkaan otollinen. Myös muuan luppakorvainen puolikuulainen liikkui nimittäin nuotiopaikalla, kuten piskuinen chihuahuaseuralaisensakin. Vaan kuka tahansa kaksikon tunnistanut olisi osannut sanoa, etteivät asiat olleet heidän kohdallaan kuten olivat olleet ennen: Othello ei puhua pukahtanut, vaan jolkutteli ystävänsä perässä pää murheellisesti roikkuen, siinä missä Ardanten kasvot olivat puolestaan vääntyneet ahdistuksensekaisesta raivosta. Kumpaisenkin uroksen kuohuvalle mielentilalle oli toki syynsä, ja kummankin syyn polttopisteessä seisoi Mikaru itse.

Viimeksi kolmikon tavatessa oli nääs päässyt käymään niin, että lipevä valkoturkki oli onnistunut huijaamaan Othellon lahkolaiseksi, ja se oli viimein jokunen viikko sitten selvinnyt myös Ardantelle. Ja mikäpä olisi saanut Puolenkuun klaaniin kuuluvan koirasuden hiiltymään pahemmin, kuin hänen parhaan ystävänsä muljuttaminen Herran riveihin? Eipä oikeastaan mikään. Niinpä, asian varmistuttua, oli jättiläinen pienine seuralaisineen hiihtänyt edes takaisin Ederan rajaa siinä toivossa, että Mikaru eksyisi vielä jonakin päivänä uudelleen hänen näköpiiriinsä. Vaan vaikkei tällä hetkellä päivä oikeastaan ollutkaan, huomasi Ardante viimein maisemaan kuulumatonta valkoista turkkia sammaleisen nurmen seassa.
"Othello, odota hetki tässä", uros murahti. Sen sijaan että olisi nauranut ja inttänyt vastaan, istahti Oth apaattisena aloilleen ja jäi katsomaan, kuinka Ari harppoi yhä vain eteenpäin vailla mitään halua piilotella olemassaoloaan. Hänen puolestaan Mikaru saisi nääs hyvinkin olla tietoinen siitä, kuka hänen kimppuunsa oli tulossa ja miksi.

Post by Wolf on 17 Nov 2013 at 10:55

Normaalisti niin terhakka ja valpas susi oli nyt jo vajonnut täyteen, mutta levottomaan uneen. Suden silmät liikkuivat levottomina suljettujen silmäluomien alla uroksen nähdessä painajaisia. Toisinaan Mikaru havahtui horroksestaan hätkähtäen, kuitenkaan mitään ympärillään tajuamatta ja samantien takaisin uneen vaipuen. Kerran tai kaksi hän yritti hetkellisen havahtumisensa seurauksena nousta seisomaan ja jatkamaan matkaansa, mutta jalat eivät tuntuneet enää kantavan vaan uros valui takaisin maahan ja nukahti taas. Pikkuhiljaa tajunnan taso heikentyi ja heikentyi, kunnes lopulta havahtumisen hetkinään uros ei enää edes muistanut, missä oli tai kuka oli.

Vaikka Mikaru ei sitä huomannutkaan, paikalle saapuneen kaksikon huomattavasti suurempi osapuoli lähestyi häntä uhkaavasti. Siinä missä Mikarun normaalissa olotilassa kukaan ei olisi päässyt sataa metriä lähemmäs ilman hänen huomaamistaan, Ardante ehti nyt vain muutaman metrin päähän, kun susi taas kerran havahtui ja räväytti silmänsä auki. Siitä huolimatta se ei heti osannut tarkentaa katsettaan ja hetken sumea hahmo vain tuntui tanssivan sen silmissä, kunnes kasa muistoja lävähti takaisin uroksen tajuntaan ja siinä samassa silmien näkemä hahmokin piirtyi varsin selkeästi Mikarun aivoihin. Valkoturkkinen ei jaksanut nousta ylös, mutta se jaksoi kyllä murista ja niin se tekikin, hampaitaan kovasti irvistelynsä seasta näyttäen.
"Älä tule lähemmäs, Puolikuu", uros sai kakisteltua murinansa seasta.
"Auta minua, Herra", Mikaru lausui sitten lahkokielellä niin, ettei puolikuulainen voinut mitenkään ymmärtää. Jos paikalle sattunut puolikuu olisi ollut kuka tahansa muu, Mikaru olisi todennäköisesti ennemminkin pyytänyt tuota päästämään itsensä tuskistaan, mutta tälle kyseiselle yksilölle se ei aikonut antautua.
"Sinä tapoit Loistokukkani", susi sihisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä, ikäänkuin ilmoitusluontoisena asiana. Ihan vain siltä varalta, ettei Ardante ollut vielä ymmärtänyt, miksi hänen rakas ystävänsä oli liitetty Lahkoon.

Post by hitodama on 18 Nov 2013 at 01:39

Ardanten lähestyessä valkeana hohtavaa karvakasaa alkoi hän kaiken raivonsakin keskellä tajuta, että lahkolaisen täytyi olla kaiketikin nukkumassa. Noin luontevasti tämä kun olisi muutoin puolikuulaishöyryjunan reitillä maatessaan pysynyt ainoastaan kuolleena, eikä Mikaru haissut yhtään sen sorttiselta. Vähän veriseltä ja huonossa kunnossa olevalta ehkä, nyt kun asiaa oikein ajatteli, mutta muutoin ihan vain siltä samalta raivostuttavalta itseltään kuin aina ennenkin. Kuinkahan ihmeen monta kertaa Ari olikaan itse asiassa ottanut jo tämän samaisen lahkolaisen kanssa yhteen ilman, että kumpikaan oli saanut tehtyä toisestaan hakkelusta?

Kohti mennyttä kääntyneet mietteet saivat tosin jäädä siinä samassa, kun Mikaru viimein havahtui ja tajusi jokusen sydämenlyönnin jälkeen jopa paljastaa hampaansa tulijalle. Syystä, jota Ardante ei ymmärtänyt, ei ederalainen tosin noussut vieläkään seisomaan. Hyvä kuitenkin niin, sillä ainahan liukas valkoturkki olisi helpompi niitata niille sijoilleen kuin juosta kiinni öisellä sammalaukiolla.
"Sinä..." sihahti luppakorva puolestaan, kun ikivihollisensa avasi suunsa lätistäkseen ilmoille sanoja, jotka olivat Ardantelle kaikki yhtä yhdentekeviä keskimmäisen siansaksan kanssa.
"Sinä puhuit ystäväni Lahkoon, ja nyt saat luvan puhua hänet siitä ulos!" koirasusi jatkoi samalla, kun hän otti pari mittavaa loikkaa päästäkseen vaalean hukan vierelle ja yrittääkseen iskeä leukansa kiinni tämän niskaan.

Post by Wolf on 5 Dec 2013 at 00:53

Aika tuntui ikäänkuin hidastuvan, sekunnit venyvän minuuteiksi ja edelleen tunneiksi, kun Mikaru jatkoi murisemistaan odottaessaan mitä Ardantella oikein mahtoi olla sanomista. Jos se nyt edes pystyi sanomaan mitään, sen verran häkeltyneen oloiselta uros näytti. Tai ehkä Mikaru itse olikin se häkeltynyt osapuoli, hän ei oikein enää tiennyt. Kaikki maailman hajut tuntuivat sekoittuvan kirsussa toisiinsa ja värit tuntuivat tanssivan silmissä. Uros painoi korvansa luimuun ja päätään alemmas sulkiessaan silmänsä hetkeksi. Sen piti nyt yrittää selvittää ajatuksensa.

Kuullessaan Ardanten epätoivoiset sanat Lahkosta, Mikaru vain naurahti. Uros avasi silmänsä, muttei jaksanut liikkua mihinkään suuntaan vaan tunsi koirasuden hampaiden pureutuvan niskaansa. Ihan sama, ei kiinnostanut enää. Sitäpaitsi kyllä hän pakoon pääsisi, kunhan haluaisi. Adrenaliini tulvahti elimistöön jo nyt, kun aivot halusivat käskeä raajoja liikkumaan. Sitkeästi Mikaru kuitenkin pysyi paikallaan, jossain turkin alla lihakset värähdellen.
"Voi kuule, ystäväsi on ja pysyy Lahkossa. Siitä ei pääse pois kun siihen kerran on liittynyt. Vähän sama asia, kun sinäkin kannat puolikuumerkkiä ikuisesti kehossasi, sinun ystäväsi kantaa nyt Herraa ikuisesti mielessään", Mikaru naurahti ja heilautti päätään vaikka se sattuikin, kun Ardanten hampaat yhä puristivat niskaa.
"Lahkosta pääsee pois vain kuolemalla, ja silloinkin sielu palvelee Herraa omalla tavallaan", uros kertoi auliisti, jottei Ardantelle vain jäisi epäselväksi, että tämä oli nyt pysyvää ja lopullista.

Post by hitodama on 8 Jan 2014 at 07:47

Niin kummallista kuin se olikin, ei Mikaru edes yrittänyt puolustautua Ardanten päästessä runnomaan koko purukalustonsa esteettä tämän niskaa. Kulmahampaat pureutuivat syvälle lahkolaisen lihaan ja saivat metallisen maun tulvahtamaan nopeasti halki koirasuden tajunnan. Näin pitävästä otteesta hän ei totta vie luopuisi ennen kuin hukan viimeinenkin veripisara olisi vuotanut ulos tämän kehosta - tai näin puolikuulainen ainakin suunnitteli. Hänen ajatuksensa alkoivat kuitenkin harhautua ihan toisaalle sitä mukaan, kun hyvin merkillisessä mielentilassa ilmeisestikin oleva valkoturkki kertoi hänelle ikäviä tosiasioita siitä, minkä Ardante tietenkin jo tosiasiassa tiesi. Uros ei vain tahtonut sitä uskoa; ei halunnut luovuttaa ja hyväksyä, että maailman viattomin ja hyväsydämisin koiranrääpäle oli turmeltu peruuttamattomasti muutamalla hassulla sanalla.
"Lakkaa valehtelemasta ja tee jotakin!" kuulemiensa faktojen hiljalleen murtama puolikuulainen karjui ääni pahasti särähtäen. Hän alkoi kyllästyä Mikarun passiivisuuteen, siihen tyyneyteen ja levollisuuteen jolla mokoma saasta puhui Othellon tilasta. Hän oli etsinyt valkoturkin tassuihinsa purkaakseen tähän turhautumistaan tappelun merkeissä, eikä tappelu ottanut onnistuakseen jos sen toinen osapuoli vain makasi paikoillaan kuin vettynyt nenäliina.

Niinpä yleensä kovin kylmänrauhallinen puolikuulainen ryhtyi musertavista tunteista täristen repimään liki itsensä korkuista mutta paljon kevytrakenteisempaa hukkaa pystyyn, pyrkien pakottamaan tämän siten tassuilleen. Samalla hampaansa kaivautuivat yhä syvemmälle suden lihaan, kohti tämän niskarankaa, jonka koirasusi kyllä keksisi ennen pitkää kaivaa päivänvaloon ellei vihollinen rupeaisi pian tekemään edes jonkinlaista vastarintaa.

Post by Wolf on 18 Apr 2014 at 11:09

Mikaru naurahti laiskasti Ardanten huutaessa ja käskiessä sen tekemään jotakin. Tyhmä kuin tyhmä, tosin niinhän puolikuulaiset aina. Ei ehkä vain halunnut ymmärtää, että ystävänsä oli lopullisesti Herran käsissä, nyt ja aina.
"Etkö ymmärrä, asialle ei voi mitään", Mikaru korisi veren maun tulvahtaessa sen suuhun kun kipu niskassa lisääntyi puolikuun hampaiden pureutuessa yhä syvemmälle. Kun toinen sitten yhtäkkiä alkoikin repiä sutta ylös maasta, seisomaan, sulki Mikaru silmänsä ja antoi toisen repiä itsensä seisaalleen. Mikäli sillä olisi ollut silmät auki, ei se varmaan muutenkaan olisi nähnyt mitään kivun sokaistessa sen näkökentän.

Jossain vaiheessa jaloilleen päästyään (tai oikeastaan kun Ardante oli uroksen saanut ylös revittyä), Mikaru kuitenkin jossain mielensä perukoilla tuntui tosiaan tajuavan tilanteen. Eihän hän voinut täysin tälle kyseiselle puolikuulle antautua, puolikuut eivät häntä saisi murtumaan. Voimat olivat lopussa, mutta jotain oli pakko tehdä. Niinpä senkin uhalla, että Ardante saisi revittyä aimo kaistaleen niskaa auki, keräsi Mikaru voimansa ja taklasi itsensä koko vartalonsa painolla itseään vankkarakenteisempaa urosta kohti. Se ei ehkä ollut helpoin tapa päästä irti, mutta siinä tilanteessa ainoa, jonka Mikaru keksi.

Post by hitodama on 19 Apr 2014 at 21:32

Mikaru toisti itseään ja hieroi kuvainnollisesti Ardanten kuonoa yhä syvemmälle siihen saastaiseen tietoon, ettei Othelloa voisi enää pelastaa mitenkään. Niinpä samalla kun puolikuulainen kiskoi velttoa vihollistaan jaloilleen sumentuivat jättiläisen silmät katkerista kyynelistä, joita hän oli yrittänyt viimeisiin toivonkipinöihin takertuessaan niin kovasti pidätellä. Tämä yhdistettynä koirasuden tuntovammaisuuteen riitti siihen, että valkoisen hukan yllättävä aktivoituminen heitti Ardanten pois tasapainosta. Taklaus sai puolikuulaisen kaatumaan kyljelleen ja hellittämään samalla leukojensa otetta sen verran, että suden mukanaan vetämisen sijasta hampaisiinsa jäi ainoastaan kasa karvaa ja pari suikaletta veristä nahkaa. Mikaru itsessään oli yhtäkkiä vapaa, ja vaikka sammaleelle kellahtanut keltaturkki tiesi että hänen olisi noustava ja käytävä uuteen hyökkäykseen, eivät hänen jalkansa suostuneet kovin kunniakkaaseen yhteistyöhön. Yritettyään hetken sotkea itseään pystyyn jäikin murtunut puolikuulainen nyyhkyttämään aloilleen liki yhtä apaattisen näköisenä, kuin vihollisensa aikaisemmin.

Joidenkin kymmenien metrien päässä hiljaa yksikseen istunut Othello kohotti viimein etäisen kiinnostuneena päätään, kun jonkinlaisen kauempana käydyn kahakan seurauksena Ardante näytti lysähtävän maahan ja jäävän niille sijoilleen. Chihuahuasta tuntui että hänen olisi pitänyt olla huolissaan ystävänsä voinnista, mutta jokin merkillinen mieltään sumentava voima esti häntä muistamasta miksi. Niinpä hän päästi vain pitkän, valittavan vingahduksen ja jatkoi kulmat surullisessa kurtussa istuksimistaan.

Post by Wolf on 19 Apr 2014 at 21:54

Mikarun yllätykseksi Ardanten ote irtosi kuin irtosikin suden niskasta, kun uros taklasi itsensä päin itseään suurempaa puolikuuta. Mikaru jäi pystyyn seisomaan ja Ardante sen sijaan tällä kertaa kaatui maahan pitkälti hyvin samannäköisenä, kuin Mikaru itse oli äsken ollut. Uros naurahti itsekseen pilkallisesti. Herra piti siitä selvästikin huolta, eikä halunnut vielä menettää hyvää palvelijaansa. Vaikka niskaa kivisti irronneiden nahkakaistaleiden johdosta, pari pientä arpea oli selvästi parempi kuin kuollut lahkolainen keskellä Carmiksen alueita.

Vaikka Mikarun teki mieli hyökätä vuorostaan puolikuun kimppuun, sen sijaan se perääntyi muutaman askeleen varovaisena taaksepäin, valmiina juoksemaan parhaansa mukaan karkuun, mikäli murtuneen oloinen Ardante maasta nousisi. Se tunsi kyllä olevansa selvästi aivan liian heikko jatkamaan taistelua, eikä viitsinyt enää leikkiä hengellään. Se murisi Ardantelle hampaitaan näyttäen.
"Onnea vain, puolikuu. Pääset toteuttamaan elämäntehtävääsi, muiden tappamista. Omalla parhaalla ystävälläsi..." Mikaru naurahti ivallisesti.
"Saatpahan kokea miltä tuntuu menettää joku hyvin tärkeä."

Post by hitodama on 24 Apr 2014 at 15:14

Ardante olisi kenties jäänyt niille sijoilleen vaikka hamaan tuomiopäivään saakka, ellei Mikaru olisi heittäytynyt ylimieliseksi ja yhdestä onnenpotkusta henkisesti voimistuneena käynyt aukomaan päätään viholliselleen. Ensin puolikuulainen aikoi vain sulkea korvansa mokomalta, mutta kuullessaan vasten tahtoaan kuinka valkoturkki puki sanoiksi juuri sen mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt, kaikkein kovimmin yrittänyt olla ajattelematta, pakotti uros hammasta näkyvästi purren sittenkin itsensä jaloilleen. Noustuaan heikosti huojuen ylös käänsi hän itkuiset, kiiltonsa kadottaneet silmänsä kohti lahkolaista ja veti väsyneesti kuononsa uhkaavaan irvistykseen.
"Ja sinä saat tuntea miltä tuntuu menettää oma henkensä. Sen minä sinulle vannon, lahkolainen, vannon kantamani puolikuumerkin kautta. Sinä maksat tämän kymmenkertaisesti", Ardante puolestaan lupasi synkkään sävyyn ja nytkähti sitten liikkeelle, aikomuksenaan ottaa valkoinen paholainen kiinni, mikäli tämä vain antaisi siihen mahdollisuuden. Ja tällä kertaa hän ei todella päästäisi sudesta irti, ennen kuin henki olisi tästä kaikonnut.

// Laita vaan Mikaru pinkomaan pakoon jos tahdot, ei Ardante kauan sen perässä jaksa juosta. //

Post by Wolf on 1 May 2014 at 22:28

Mikaru naurahti pilkallisesti kun Ardante uhkaili sen henkeä. Se ei jäisi tapettavaksi, vaikka ehkä tappaa kyllä voisi itsekin. Tosin ei vielä, olisi paljon kivempi ensin katsella ja kuulla sivusta, kuinka puolikuulainen kärsisi ystävänsä menetyksestä, eihän koko hommassa muuten olisi mitään järkeä.

Niinpä uros tuhahti puolikuulaiselle koirasudelle tuon noustessa seisomaan ja nytkähtäessä kohti lahkolaista. Se perääntyi ensin varoen muutaman askeleen, ja kun Ardante alkoi vakaasti lähestyä yhä nopeammin, keräsi Mikaru voimansa ja pinkaisi takaisin kohti Ederan rajoja. Sen ei tarvitsisi päästä kauas, niin se olisi turvassa. Varmasti Ederan alueilta löytyisi joku, joka olisi vielä tappelukykyinen ja häätäisi mahdollisen tunkeilijan pois.

[[ Jees, eiköhän tämä ollut tässä! Kiitos taasen kerran pelistä, laitetaan vihamieskaksikko tapaamaan taas joskus :3 Tällä kertaa Miksulle arvet vaikka sinne niskaan, ens kerralla sit Ardalle ; ) ]]

Post by hitodama on 2 May 2014 at 15:38

Ikävä kyllä apaattisuus oli todellakin liuennut tykkänään pois lahkolaisesta, joten Ardanten lähtiessä juoksemaan Mikarua kiinni, otti hukka fiksusti jalat alleen. Vauhdissa ja ketteryydessä valkoturkki nimittäin otti reilusti takaisin sen minkä hän voimassa puolikuulaiselle hävisi, joten jo muutaman kymmenen metrin jahdin jälkeen carmislainen luopui koko touhusta. Hänellä ei todellakaan ollut tällä hetkellä energiaa tai sisua kirmailla pitkin maita ja mantuja turhan tähden. Niinpä, päätään alhaalla roikottaen ja antaen tassujensa viistää voipuneina sammaleista maaperää, lähti Ardante palaamaan Othellon luokse. Vaan mitä hän parhaan ystävänsä saavutettuaan tekisi... Noh, sitä ei tiennyt vielä puolikuulainen itsekään.

// Voi kyllä olla, että jos nämä pököpäät tämän jälkeen kahden toisensa vielä tapaavat, ei siitä pelkillä arvilla selvitä. ='D Mutta sen näkee sitten - kiitos tosiaan tästä pelistä, hyvin hoituivat hommat! //