Othello - RPGs

Afuel » Vuoret » Lumisilla Laitamilla

Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Jul 7, 2007, 22:09

Vuoret kohosivat ylhäälläpäin varsin ylväästi ja säihkyvästi.
Oli mitä aurinkoisin päivä, ja lumi oli sopivasti sulaa mäenlaskua varten.
Pieni valkeaturkkinen pystykorva tarpoi kinoksissa minkä pääsi.
Nikita ei ollut etevä lumessaliikkuja, vaikka lumikoira olikin.
Pienet älähdykset kuuluivat nyt asiaan, kun naaras humpsahti kolosiin.
Sen tassut täyttyivät lumipaakuista, ja puolipitkät mutta sirot jalat ponnistivat eteenpäin.
Nikita hönkäisi ilmaan höyryä, jota kylmä ilma sai aikaan.
Lumi oli toisaalta hauskaakin.
Sillä voi tehdä melkeinpä mitä vain, jopa kodin.
Ajatus taasen omasta kodista ei houkuttanut. Nyt oli aika mäenlaskulle!
Narttu kipusi lumista rinnettä ylös, mikä ei tuntunut niin vaivalloiselta kuin olisi luullut.
Metsästyskoira kun vielä olikin, ei kevyt pystykorva uponnut lumeen kovin helposti. Kaikki neljä jalkaa jakoivat painon neljään ilmansuuntaan, kun Nikita seisoi tanakasti jalat lähekkäin ihaillen jo kiipeämisen tulostaan.
Parisen metriä sitä oli päästy ylemmäs tässä kovassakin ajatuksenjuoksussa. Jotta saisi paremman laskuhauskan, oli kiivettävä vielä jonkun verran ylemmäs.

[[Hitodama ole hyvö]]

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Jul 9, 2007, 0:35

// hitodama on hyvä. Yrittää ainakin. //

Lumessa juoksentelevan chihuahuan onneksi auringonpaiste oli tiivistänyt valkoisen massan kestäväksi alustaksi, jolla oli kevyen hyvä liikkua. Ja kevythän Othello oli, samoin kuin pienikin. Parisen viikkoa sitten tavattu koirasusikaan ei ollut uskonut otusta edes koiraksi. Moinen ei tosin penikkaa ollut kauaa painanut, uroksen nimenkin se oli jo unohtanut. Hatarasti aivot antoivat silloin tällöin muistikuvaa revitystä kasvonpuolikkaasta, mutta muuta se ei enää Isteristä muistanutkaan.
Tällä hetkellä se ei tosin edes halunnut, isokorva oli keskittänyt koko tarmonsa lumessa kirmaamiseen. Kirkaat vesipisarat kimpoilivat eläimen hennoista tassuista sen juostessa hirmuisella vauhdilla ympäri lumista vuorenrinnettä. Sen ei ollut ollut tarkoitus pinkoa näin pitkälle lumisessa maisemassa, mutta jalat olivat tahtoneet juosta vielä kauemmaksi, vielä yhden kiven ohi. Niinpä se oli lopulta saapunut Afuelin vuorelle saakka.

Innoissaan Othello loikki ja pomppi kantavassa hangessa, ja hyvä niin. Jos eläin olisi pysynyt hetkenkään aloillaan, se olisi luultavasti jäätynyt kuoliaaksi. Kesken häntänsä jahtaamisesta aiheutuneen pyörimisen otus havaitsi liikettä vähän matkan päässä. Näytti kuin lumi olisi lähtenyt liikkumaan neljällä jalalla. Rääpäleen aivoissa ei ollut mitään sellaisia osia kuin 'itsesuojeluvaisto' tai 'terve varovaisuus', joten sen kummempia miettimättä lähti chihu säntäämään kohti liikettä. Elävä lumi oli sentään pakko nähdä!
Muutaman metrin päässä liikkuja tosin osoittautui lajitoveriksi, mutta pettymystä se ei aiheuttanut. Otus vain kiihdytti vauhtia, sillä kun ei ollut ollut seuraa moneen päivään. Puute pitäisi korjata heti.
"Heeei hei hei heiiii!",
huusi pikkukoira juostessaan suoraan kohti uutta tuttavuutta.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Jul 9, 2007, 10:46

Nikita muhahti tyytymättömänä nousuunsa.
Sen pitkät mutta niin voimattomat jalat kävivät väsyneeksi pienessä kolmen metrin nousussa.
Kyllä, hän pääsi jo kapuamaan kolmeen metriin. Yksi saavutettu.
Tehtävää vaikeutti se, että ei ollut kiinnostusta. Naaras ei pitänyt yksinpuuhaamisesta. Mielellään tekisi jotain kunnon leikkikaverin kanssa.
'Tältä saareltahan ei ole tähän mennessä löytynyt sopivaa poppoota' Pystykorva ajatteli samalla kun katsahti taivaisiin.
Samassa se kuuli takaansa hieman epämääräistä ulvontaa. Jokin pieni ulina vain alkoi äkkiä kaikua kuin tervehdykseen.
Tästähän Nikita säpsähti, ja yritti vilkuilla taakseen, samalla menettäen neljän hontelon jalkansa tasapainon. Naaras rämähti nuo kolme metriä alas ja upposi puoli metriä lumeen.
Suunnilleen pää vain jäi pinnalle.
Jokin pieni ryntäsi suoraan sitä päin, mutta luultavasti se pysähtyisi, ellei hulluuntunut jäärotta ollut.

Koirahan se. Nikita totesi toisen olevan lajitoveriaan, mutta ei oikein uskonut rotuisekseen.
Toinen oli pienenpuoleista sorttia, Nikitaa ainakin puolet pienempi. Mielenkiintoista.
Ei oltu saarella sitä pienempää asukkia.
Pystykorva rämpi ylös lumesta, joka oli sopivasti pehmennyt pudotuksen alla.
"Hei vain sinullekkin." Naaras pääsi kuopastaan ylös, ja tarkasteli pienemmän kaverin kokoa.
"Olen Nikita. Entä sinun nimesi?"
Hymyähän tässä nyt vähän kaivattiin, vaikka vastaanotto oli omituisenpuoleinen.
Siispä Nikita hymyili hieman tuolle pienelle chihuahualle.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Jul 9, 2007, 23:41

Othello ei ilmeisesti ollut hulluuntunut jäärotta, koska pysäytti villin juoksunsa aivan toisen eteen niin, että lunta pöllähti lumeen uponneen kasvoille. Tahallaan ei otus sitä tehnyt, mutta eipä tullut ajatelleeksi lumen ominaisuuksia tältä kantilta. Lumi oli hassua ainetta, josta ei koskaan voinut tietää, mitä se tekisi.
Iloisesti pikkukoiran kasvot levisivät avoimeen hymyyn, joka ei ollut kuitenkaan mitenkään vahingoniloista sorttia. Kielivät vain suuresta onnesta, olihan chihu lopultakin löytänyt mukavan oloisen lajitoverin. Silmät, jotka näyttivät kuuluvan jollekin ulkoavaruuden olennolle tutkivat toisen ulkonäköä pikaisesti, kun naaras kömpi ylös hangesta.
Nikita oli tosiaan suurelta osin valkea, mikä olikin aiheuttanut efektin liikkuvasta lumesta. Tuon kasvojen oikeaa puolta halkomassa oli kolme arpea, jotka toivat ikävällä tavalla mieleen Isterin runnellut kasvot. Kauaa ei koira kuitenkaan tutkimuksiinsa perehtynyt, vaan päätti siirtää aivokapasiteettinsa keskustelukäyttöön.

"Minä oon Othello!",
chihu täräytti kuin olisi kertonut jonkin maata mullistavan uutisen. Pieni uros kun oli kovin ylpeä siitä, että ylinpäätään muisti oman nimensä. Yleensä sillä kun ei ollut tapana kiinnittää huomiota moisiin muodollisuuksiin. Hauskanpito oli paljon tähdellisempää sen elämässä.
"Olen, hmm... Djalan laumasta!"
Tätä pitikin jo miettiä kauemmin. Toivottavasti vieras ei saisi kuvaa, että Oth valehteli, kun noin piti tuollaisiakin miettiä.
Samassa täpläturkki alkoi kierrellä nuorukaisen ympäri ripeästi jolkotellen. Oli niin kovin ikävystyttävää pysytellä paikoillaan pitkän aikaa. Köpötellessään se hokasi jotakin, joka liittyi Nikitan turkin väriin.
"Sä olet varmaan Afuelilainen, joo?"
Ääni oli kimittävä, kuten tavallista isokorvalle. Innostuksenkin siitä saattoi vaivattomasti bongata. Otuksen ääntely ei useinkaan ollut mieleen vastaantulijoille, mutta eipä se jaksanut Othelloa masentaa. Ei tänään, ei koskaan.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Jul 10, 2007, 10:31

Nikita hymöili melkeinpä yhtä suloisesti kuin taapertavalle pikkulapselle.
Oli hänkin vähän energistä ja pikkumaisen oloista sorttia, mutta tällainen tapaus oli jo harvinaista. Othello oli pölläissyt naamalle rutkasti lunta jo Nikitan notkottaessa siellä lumikuopassa, ja narttu pääsi vasta nyt puhdistamaan päänsä. Pystykorva huistaisi tassullaan lumia naamastaan minkä ehti siinä kolmella jalalla tasapainoitellen. Paras tapa olisi kai pudistaminen. Hidas äly oli koiralla. Nikita laskeutui maahan melkeinpä yhtä nopeasti kuin Othello lähti taas liikkeelle. Narttu putsasi naamansa etutassuillaan, samalla tuon chihun pyöriessä kuin karuselli sen ympärillä.
Kippurahäntä ei ehtinyt enää mitään siinä vaiheessa mitään kysymäänkään, kun Othello jo esitti oman osuutensa.
"Kyllä, olen Afuelilainen. Ja sinähän sanoit olevasi Djalasta?"
Othellon ääni oli kimakka, mistä puolestaan Nikitan hyvin kuulevat pystykorvat saivat kärsiä jonkin verran.
"Oletko minkä rodun edustaja?" Narttu vielä kysyi tuolta erikoispieneltä tapaukselta. Ei oltu moista ennen nähty.
Lumi humpsahti hieman chihun suuntaan kun Nikita nousi paikaltaan ylös saatuaan kuononsa puhtaaksi lumesta. Kylmä tässä tuli. Naaras kalisutti hieman hampaitaan, mutta niin äänettömästi kun voi.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Jul 14, 2007, 18:11

Othello pisti innostuneena juoksuksi kuullessaan Nikitan vastauksen.
"Tiesin tiesin tiesin! Olen olen olen!"
Vielä muutaman juoksukierroksen otus pyöri valkoisen ympärillä, kunnes pysähtyi kuin seinään. Jaa että minkä rotuinen koira oli? Aivot raksuttivat kuumeisesti, mutta lopulta antoi vaaleaturkki periksi ja käänsi mulkosilmänsä toista kohden.
"Kuule, en tiedä."
Ääni oli vakava, mutta edelleen kimeä kuin hiirellä. Kauaa ei kuitenkaan moinen eläintä jaksanut vaivata, kun pomppiminen sai taas vallan. Lumi pöllysi, kun chihu loikki edestakaisin tutkien omia jälkiään onnellisena. Lumeen jäävät jäljet olivat aina kiinnostaneet pikkuista kovasti.
"Heiheihei!"
Pää nousi ylös mielenkiintoisista jäljistä ottaen jälleen kohteekseen Nikitan.
"Tahtoisitko sä laskea mäkeä? Silleen fiuuuuu!"
Viimeisenä tulleen äännähdyksen tahdissa loikkasi Othello pikkuruisen kumpareen päälle, liukuen saman tien alas. Moisessa touhussa tulisi kyllä pitkän päälle kylmä, mutta mitäpä moinen haittaisi. Kunhan vain olisi kivaa.
"Tuolta ylhäältä kun pääsisi hitsin lujaa alas."
Pentu suuntasi kuononsa korkeina kohoaville, lumisille huipuille, joilta todellakin pääsisi alas 'hitsin lujaa'. Ehkä vähän liiankin lujaa, mutta mitäpäs pienistä. Koira huiski häntäänsä iloisena pelkästä ajatuksestakin moisesta vauhdin hurmasta. Se se vasta olisikin jotakin!

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Jul 15, 2007, 14:14

Nikita mulkaisi kummastuneena niin pirteää Othelloa.
Itse narttu tiesi rotunsa, senhän pystyy jo näkemään. Pystykorvaksi oli kutsuttu, mutta eihän tarkalleen tiedä minkämaalaista pystykorvaa.
Kippurahäntä huispaisi ajatuksesta mäenlaskuun. Sehän olisikin hauskaa! Nikita katsoi Othelloa myöntyneesti, kun pieni koira jo tahtoi päästä laskettelemaan.
"Mennään vain." Naaras lausahti kun lähti pian kävelemään asettuen chihun vierelle. Pystykorva etsi sopivaa nousukohtaa tuolle korkealle vuorelle. Huipulle asti ei tarvinnut kavuta, mutta ainakin sen verran, että laskussa ehtii kilometrivauhteja kasvamaan. Lumessa tarpominen oli raskasta.
Välillä pieniä kikkareita irtoili toisistaan ja vuolahti alemmas. Lumi oli hieman pettävää. Ylös kylläkin sopivasti pääsi kapuamaan.
Nikita vilkaisi taakseen odottavasti.
Jokohan tuo Djalalainen mikä_lie_rotuinen Othello nimeltään alkoi kavuta? Pienellä koiralla oli painonsa vuoksi helpompi kavuta. Tuonhan ei tarvinnut kuin ehkä hieman pistää energiaansa kokoon ja loikkia lumikokkareelta aina seuraavalle ja seuraavalle, vaivattomasti.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Jul 20, 2007, 13:04

Othellon silmät suurenivat (mikäli mahdollista) entistä suuremmiksi ilosta. Yleensä kukaan ei ollut suostunut mukaan villikon rientoihin, mutta lopultakin oli siis sattunut vastaan hauskaa seuraa.
"Jihuuu!",
kiljahtikin otus riemuissaan ja alkoi pomppia paikoillaan niin että ylisuuret korvat lepattivat ylös ja alas, kuin lentämään olisi koira yrittänyt. Nikita lähtikin jo kiipeämään kohti huimaa mäkeä, ja pikkukoira ampaisi perään nähdessään naaraan kääntyvän katsomaan taakseensa.
Nopsaan se saavutti valkoturkin ja haukahti iloissaan kohdalle päästyään. Toinen oli oikeassa, kevyen olennon oli helppo liikkua märällä, tiiviillä lumella. Se pomppi kumpareelta toiselle, päästen lopulta hitaammin etenevän toverinsa edelle.
Yhtäkkiä se kuitenkin pysähtyi paikoilleen ja mulkosilmät nauliutuivat hankeen tuijottamaan. Suu vääntyi mietteliäästi mutruun ja kulmat kurtistuivat aivojen pysähdyttyä miettimään jotakin. Hetken miettimisen jälkeen pää nousi takaisin ylös ja eläin käänsi katseen toveriinsa.
"Kuule hei, tiedätkö sinä mitä lumi oikeastaan on?"
Chihu kallisti päänsä vinoon kysymystään tehostaakseen. Sillä itsellään kun ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä mainitusta asiasta. Lunta ei oikein voi syödä, ei se ole liioin maatakaan. Tuskimpa lumi nyt kasvikaan on. Mutta mitä se sitten on? Ainakin se oli varsin veikeää ainetta, ajatteli Othello pikku pääkopassaan.

// Anteeksi jumitus, pieni inspispula meneillään. //

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Jul 30, 2007, 19:42

Nikita vähän väliä säpsähti niin Othellon kiljaisuun, kuin koiran haukahdukseen.
Pieni kaveri tuntui innokkaalta. Ei ehkä ihmekään.
Mäenlasku on melkeinpä aina hauskaa, paitsi jos sitä harrastaa rappukäytävissä.
Chihuahua ennätti ohittaa suomenpystykorvan, ja loikki vaivattomasti hankien päällä.
'Iloinen tapaus'
Nikita ei ollut koskaan tavannut vastaavaa versiota koiraeläinten luonteesta. Tämähän tuntui ihan hupaisan harvinaiselta.
Tuo seikka ei ollut haitta, sillä olihan Nikitakin luonteeltaan hieman vilkas ja vinheä. Se mielellään viettäisi aikaansa mielummin tämänlaisten tapausten kanssa, kun kohtaisi verenhimoisia lahkolaisia silmästä silmään.
"Tiedänhän minä. Lumi on..." Niin, mitä se lumi on?
Lumi on lunta, mutta mistä se on tullut ja miten se on tehty. Katse taivaaseen olisi helppo vastaus. Hangethan ovat taivaasta tullut, mutta kuka tietää että se olisi täysin vaaratonta.
"En oikeastaan tiedä mitä lumi on." Nöyrä loppu vastaukselle oli helppo.
Jospa Othello tietäisi jotain tästä aineesta.
"Tiedätkö sinä mitä se lumi on?"

//Ei tuo minua haittaa, itsekin olen jumitellut:'] //

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Aug 2, 2007, 15:33

Toisen pohtiessa lumikysymystä, alkoi vaaleanruskea kaivaa pikkuista kuoppaa seisomalleen kumpareelle. Ikään kuin vastaus olisi löytynyt, kun katsoi hieman pintaa syvemmälle. Kirjaimellisesti.
"Eee-en.", huikkasi Othello korvat vipattaen kaivuun tahdissa.
"Mutta lumi on kivaa, eikös? Paa-aljon kivempaa kuin... Kuin..." Pikkuinen lopetti kaivostoimintansa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin. Se oli jokseenkin puhunut itsensä umpikujaan, sillä chihun mielestä lähes kaikki oli niin kovin hauskaa. Hiekka oli veikeää, samoin vesi. Pitkässä, pään yli yltävässä nurmessakin oli mukava temmeltää. Lopulta pääkoppa kuitenkin muodosti muistikuvan yhdestä ei-niin-kivasta materiaalista.
"No kivet. Kivet on tylsiä. Ne on niin kovia ja kylmiä, niillä ei voi tehdä mitään kivaa."

Pian sai kaulapantainen rääpäle jälleen huomionsa kiinnittymään kumppaniinsa. Tällä näytti olevan paljon kovempi työ kiivetä jyrkkää, lumista seinämää kuin Othellolla. Pikkuinen mutristi suutaan harmittelevasti. Ei olisi ollenkaan mukavaa, jos toinen olisi laskuhetken koittaessa aivan naatti. Mäenlaskun piti olla hauskaa, niin hauskan hauskaa, eikä siinä sopinut olla voipunut. Voisi jopa käydä niin, että toinen päättäisikin kääntyä takaisin ennen aikojaan! Sitäpaitsi tällä vauhdilla matka huipulle kestäisi pienen ikuisuuden. Ei, sellainen ei kävisi laatuun. Chihuahua ei ollut laskenut mäkeä ties kuinka pitkään aikaan, joten tämä ei nyt saisi kaatua mihinkään pikkuseikkoihin.
Niinpä koira alkoi hakea katseellaan jotain sopivaa nyppylää mäestä. Oltiinhan sitä nyt jo ihan kivan korkealla, mitäpä sitä käyttämään liikaa aikaa tähän kiipeilyyn. Lopulta ylisuuret silmät bongasivat jotakin sopivan näköistä.
"Hei kuule, laskettaisiinko jo tuosta kohtaa?", kivahti pentu osoittaen kuonollaan eräänlaista tasannetta muutamaa metriä ylempänä. Oli suorastaan yllättävää, että länttiturkista löytyi kerrankin näin paljon huomaavaisuutta, mutta poikkeus vahvistanee säännön. Osoiteltuaan lumikumparetta käänsi Othello pirteän katseensa kysyvästi kohti Nikitaa.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Aug 30, 2007, 15:48

Nikita hymähti vähän pettyneenä, koska ei saanut selkoa Othelloltakaan mitä se lumi on.
Koira kuunteli kumminkin mitä chihu aikoi sanoa, ja jatkoi puhuen kivistä.
Kukapa ei tunnistaisi kiviä. Onneksi oli olemassa äidit, jotka aina kertoivat mitä tulee nenän eteen, juuri silloin kun siihen törmää. Nikita sai aikoinaan tällä tavoin tietää kiven merkityksen. Kaikki muu elävä, oravat ja muut väistyivät aina tieltä kun niiden eteen sattui kävelemään, mutta jalkojen korkuinen kivipä ei liikahtanut minnekkään, vaikka oli pystykorvaa pienempi.

Mäenlasku alkoi tosiaan ottaa voimille. Lumi oli pehmeää ja helposti upottavaa materiaalia, mutta Othellon ehdotus kuulosti mukavalta.
"Joo. Mennään." Naaras ponnisteli pitkillä ja laihoilla jaloillaan vielä viimeiset metrit, sillä olihan seuraava tasanne hyvin lähellä. Pystykorva nousi tasaumalle upottavasta lumesta. Lumi upotti hieman, mutta ei enää kunnes lasku alas voisi alkaa.
"Jospa sinä voisit kavuta selkääni, tuona pienempänä osapuolena?" Lumi varmasti antaisi laskea itsessään, kunhan painoa oli tarpeeksi laskuun. Nikita tähyili hetkosen alas mäkeä, ja ihaili sen ollessa sopivan jyrkkä. Vauhti on vinhaa.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Aug 31, 2007, 21:42

Othellon suu levisi ylileveään virneeseen, kun toinen vastasi myöntävästi kysymykseen. Odottaminen ei todellakaan ollut pikkukoiran alaa, ja toisen hidas eteneminen oli tuhottoman tylsää katsottavaa.
"Kivaaa!",
se kimitti sulkien silmänsä onnesta. Pian mentäisiin mäkeä alas niin että lumi pöllyäisi, eikä enää mietittäisi mitä mokoma aine on. Se oli kivaa, ei muulla väliä, ainakaan tälle penikalle.

Nikitankin suunnatessa kapuamisensa chihun äkkäämälle kielekkeelle lähti länttiturkki riemukkaasti pomppimaan paikkaa kohti. Lumi kantoi niin vaivattomasti höyhenenkeveää palleroa, että isompien voisi käydä kateeksi. Ruskeahuippuinen häntä heilahteli vallattomasti puolelta toiselle, kun koira matkalla potki lumikokkareita vyörymään alas rinnettä. Ihanaa, pian hekin tekisivät samoin!
Päästyään nyppylälle kääntyi pentu taas katsomaan, missä kohden toinen oli tulossa. Honteloilla koivilla käynti oli hidasta, mutta kyllä se kaveri sieltä näytti saapuvan askel kerrallaan. Kannustavasti pentu haukahti kimeällä äänellään, joka pahimmassa tapauksessa oli kylläkin ennemmin ärsyttävä kuin voimaa antava.

Ja kun Nikita pääsi Othellon tasalle, ehdottipa naaras jotain vallan mainiota.
"Joo, kuulostaa tosi tosi kivalta!",
antoi uros vastauksensa. Eipä aikaakaan, kun pikkuinen koetti jo hyppiä valkoiseen selkään, lopulta joten kuten sinne päästekin. Joutui eläin hiukan ähisemään ja puhisemaan sekä ottamaan pikkuisilla hampaillaan kiinni toisen turkista, mutta selkään kuitenkiin oltiin kivuttu. Othellon vielä asetellessa itseään paremmin Nikitan niskan ja selän yhtymäkohtaan alkoi tuo jo taas hihkua:
"No niin mäki, täältä me tulemme!"

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Sept 19, 2007, 16:23

Nikita hymyili leveästi Othellon vastatessa hyvinkin innokkaasti ehdotukseen.
Pieni koira vaikutti hyvin myöntyväiseltä kaikkeen, eikä ihmekkään, sillä kohta päästäisiin itse asiaan: mäenlaskuun.
Narttu vähän ärähti hiljaisella äänellä kun Othello kiskaisi tätä turkista yrittäessään kavuta selkään. Hauskasta pitää kärsiä yhtä lailla kuin kauneudestakin.
Pystykorva tähyili jyrkänteeltä alas samalla tuntien chihuahuan asettuneen mukavaan asentoon Nikitan niskassa.
Othellon huudahdus käynnisti innon. Nikita tassutteli varovasti hentoinen koira niskassaan reunalle, ja istahti pepulleen. Naaras nojautui vähän eteen, ja tuntiessaan liukuvansa se nojasi taas taakse.
Vinha mäenlasku alkoi. Nikitalla kohosi vedet silmiin kun kylmä tuuli puhalsi siihen vasten. Lopulta tuuli antoi vähän periksi, joten naaras alkoi nauttia vauhdista, ja varmisti vielä chihun istuskelevan kyydissä.

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by hitodama on Sept 21, 2007, 23:58

Othellolta ei liiennyt huomiota toisen ärähdykselle, oli tuo niin keskittynyt kapuamiseen. Nyt koira kuitenkin istui mukavasti toisen selässä ja odotti innotuksesta läähättäen, että päästäisiin matkaan.
Toinen istuutui hangelle, jolloin chihu kietaisi lyhyitä etutassujaan toisen niskan ympärille. Hui kauhea, jos tästä putoaisi kesken matkan! Koko lystihän menisi ihan piloille ja se taas ei käynyt mitenkään päinsä. Niinpä pikkuinen uros puristi kaikin voimin (joka ei tosin ollut paljon) Nikitaa niskan sivuilta, jotta varmasti pysyisi matkassa mukana.

Hitaasti mutta varmasti valkoinen koiraeläin alkoi liukua pitkin Afuelin vuorenrinnettä, ruskea nyytti tiukasti niskassaan.
"Nyt se alkaaaa!",
huusi pikkukoira, kun lopultakin päästiin vauhtiin. Tuuli löi vasten laskettelijoita, mutta onnekseen ohutturkkinen Othello pääsi pakoon pahinta viimaa "kelkkansa" niskan taakse. Lepakkomaiset korvat lepattivat tuulessa miten sattuu, silmien painuessa viirulle tuulen voimasta. Ylimaallisesta onnesta kielivä hymy ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, vaan pysytteli levittämässä eläimen suupieliä.
"Jaahahaaa!",
toitotti Oth koko kimeällä äänellään.

Lumi pöllysi eläinten tullessa vauhdilla alas vuorenrinnettä. Pentuinen chihuahua nautti koko sydämestään, eikä iloa vähentänyt edes nopeasti lähestyvä, tasainen maankamara. Parivaljakko liukui vielä pitkälle vuoren jäätyä taakse, mutta väistämättäkin vauhti alkoi matkaa myöten hiljentyä. Onnesta häntäänsä holtittomasti vispaava Othello hyppäsi yhdellä loikalla pois Nikitan selästä ennen kuin vauhti oli vielä edes kokonaan loppunut. Tuon johdosta vaaleanruskea kaatui nenälleen lumeen, mutta hyppäsi saman tien pystyyn iloisesti nauraen.
"Hehehee, se oli tosi kivaa! Huippua!",
räpätti pentu valkoturkille.
"Ja sä olet tosi kiva hei. Leikitäänhän me joskus toistekkin? Jooohan?",
kysyi pallosilmä vetoavalla äänellä. Tuon eteen ei ollut liian usein tullut heppuja, joita olisivat pikkukoiran hölmöilyt kiinnostaneet. Itse asiassa ystävät olivat varsin harvassa, joten tästä pidettäisiin kiinni. Sen verran mukavaa seuraa naaras oli ollut.

Edelleen ylionnellisena hypähti koira muutaman kerran paikoillaan, juosten sitten kiinni toisen etukoipeen. Tuttavallisesti länttiturkki hieraisi poskeaan toisen jalkaan, vähän kuin halatakseen.
"Mutta nyt mä menen. Etsin lisää ystäviä, paljon paljon ystäviä! Sitten voidaan lasketella joskus kaikki yhdessä!"
Tuon sanottuaan loikkasi Othello korkealle ilmaan ja maahan laskeuduttuaan lähti pinkomaan minkä pienistä kintuistaan pääsi. Mitäs sitä päämäärää miettimään, kunhan vain sai juosta. Lumi pöllysi, kun ennestäänkin pieni elikko kutistui kadotessaan horisonttiin.

Jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi hetken kuluttua jostain kuulla kantautuvan tuulen mukana vielä viimeiset, iloiset hyvästit.
"Heeeeei heeeiiii!"

// Tämä nyt lähti. Kiitoksia pelityksestä. n__n //

Re: Lumisilla Laitamilla
Post by sanya on Sept 23, 2007, 10:40

Nikita tunsi Othellon voimakkaan puristuksen, ja yllättyi hieman kuinka luultua paljon voimaa pienemmällä koiralla oli. Othello ei kovin voimakkaasti puristanut, sillä se tuntui vain pienenä napakkuutena. Nikita tosin oli luullut toisenlaista.

Pystykorva vetäisi korvansa luimuun kovassa vauhdissa, ja kuuli himmeästi Othellon huudahduksen. Narttu joutui tassuillaan hieman myötäämään lumen liikehdintää kahden koiran alla, jotta matka ei tyssäisi.
Juuri kun vauhtia alkoi sopivasti taas kiihtyä, Nikita uskalsi avata silmänsä, jotka se oli alussa ehtinyt sulkea. Lumiset maisevat suorastaan tyrkyttivät valkeutta silmän jokaiseen näköhermoon. Valkoisuus ei ottanut loppuakseen. Lukuunottamatta pieniä ruskeita länttejä lumessa kaikki oli valkoisen verhoamaa.
Vauhtikin oli mahtava. Harmi vain se alkoi ottaa loppuakseen. Nikitan korvat vispasivat tuulessa, mutta ne alkoivat pikkuhiljaa hiljentää liikettään.
Vauhti hiljeni loppua kohden, ja kesti vielä kotvan ennen kuin Nikita tajusi kokonaan pysähtyneensä. Othello oli hetki sitten hypännyt kyydista hihkuen innoissaan.
Pystykorva nousi istuviltaan ja ravisti paakkuuntuneet lumet takapuolestaan.
"Tottahan toki me voimme taas leikkiä. Sitten kuin ensi kerralla kohdataan toisemme."
Nikita väläytti leveää hymyä Othellolle, ja tunsi itsensä jollakin tavalla äitihahmoksi. Narttu vavahti hieman kun tunsi chihun tarrautuneen hänen jalkaansa. Nikita katsahti alas ja huomasi toisen kiehnäävän tämän tassua vasten. Naaras ei vastannut Othellon sanomisiin enää, se vain tyytyi hymyilemään itsekseen.
Othello irrotti tomeran otteensa metsästyskoiran jalasta ja pinkaisi matkaan. Nyt taisi tulla hyvästien aika.
"Heeeeei heeeiiii!" Nikita toivotti samalla tavalla. Se kääntyi pian ympäri ja lähti talsimaan upottavassa lumessa, saaden perässään kinoksia tassunpohjuksiinsa.

[[Kiitosta sinullekkin peliseurasta^^]]