Othello - RPGs

Djala » Lato » Voihan sappineste

Voihan sappineste
Post by lara on Dec 3, 2009, 23:08

[[hitodama ja Swildy tänne : ) Roolin tän aloituksen niin, että Ardante ja Othello on messissä, koska niinhän ne joka tapauksessa olisi.]]

Päivä oli jo kääntynyt yöksi sen vuorokauden osalta ja metsässä vallitsi varsin sinihehkuinen hämäryys. Hitaasti hämärtyneessä illassa koirasuden silmät olivat kuitenkin tottuneet pimeään vallan mainiosti ja se näki eteensä hyvin. Eihän se ihan turhaan ollut kehittynyt metsästämään öisessä maisemassa. Tähtiä ei juuri näkynyt lehtipuiden takaa, mutta siellä jossain ne paistoivat, jos jostain pienen palan taivasta sattui erottamaan.

Quanta laahusti eteenpäin varsin tympääntyneenä. Aiemmin päivällä se oli veljensä Ardanten kanssa tehnyt urotöitä; muunmuassa pelastanut yhden chihuahuan ja puolikasvoittanut siinä sivussa yhden lahkolaisen. Pelastusoperaatio olisi kuitenkin Quantan mielestä voinut jäädä vaikka tekemättäkin, sen verran raivostuttavaa seuraa sisarusten mukaan lyöttäytynyt chihuahua oli. Pikkupiski oli ollut aluksi ihan viihdyttävä, kun juttua oli löytynyt, mutta nyt kun aiempi urheilusuoritus ja metsässä käveleminen alkoivat ottaa voimille, teki nartun lähinnä mieli hutkia mokomaa turhaketta puutarhakuokallaan. Harmi kyllä niin ei sopinut tehdä, joten ruskeaturkki oli jo pidemmän aikaa laahustanut eteenpäin hiljaisena, jaksamatta edes valittaa väsymyksestään tai Othellosta, mikä oli jo aika harvinaista.

"Onko kellään mitään hajua, olisiko tässä lähistöllä joku hyvä yösija?"
Narttu tiedusteli ja vilkaisi olkansa yli Ardanten suuntaan. Olisi varmaan hyvä saada velipoikakin lepäilemään, sen verran ikävästi tuo oli kuitenkin haavoittunut taistelun tuoksinassa.
"Minä en ainakaan jaksa kävellä enää askeltakaan."
Se puhahti. Toki, jos Quanta olisi Djalan alueeseen paremminkin perehtynyt, olisi se varmasti heti johdattanut porukan ladolle. Vaan minkäs teit kun narttu kerran oli ensikertalainen näillä seuduin.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Dec 5, 2009, 18:01

Quantan johtaessa kolmen koiraeläimen hurjaa joukkiota talsivat porukan miespuoliset jäsenet eteenpäin muutaman askeleen päässä ruskeaturkkisesta naaraasta. Ardante seurasi väsyneesti raahustaen sisartaan, eikä jaksanut juuri keskittyä heidän kulkusuuntaansa. Ei sillä, että hän tosin olisi tätä seutua edes tuntenut, minkä takia suunnan miettiminen olisi ollut jopa melkoisen turhaa. Othello sen sijaan seurasi Ardantea ja tökkäisi tätä aina muutaman hetken välein kuonolla johonkin takajalkojen seutuville.
"Tuntuuko nyt?" chihuahua kysyi kerran toisensa jälkeen toiveikkaana. Pikkukoiran käsitykseen ei näyttänyt millään uppoavan, että vaikka tämä kuinka tökkisi itseään huomattavasti suurempaa urosta, ei tämän syntymästä saakka kadoksissa ollut tuntoaisti tulisi yhtäkkiä kokemaan huimaa ihmeparanemista.
"Ei tunnu", luppakorvainen nuorukainen sen sijaan vastasi taas kerran kärsivällisesti. Ehkä se johtui Othellon pentumaisesta olemuksesta ja pienestä koosta, sillä jotenkin tämän loppumaton uteliaisuus ei saanut Ardantea tuntemaan itseään kovin kiusaantuneeksi, vaikka yleensä tunnottomuutensa oli hänelle hyvin arka asia.

Vasta Quantan kääntäessä viimein katseensa kohti Ardantea tuntui kyseinen uros heräävän väsyneestä transsistaan. Keltaiset silmänsä kiersivät hetken toiveikkaana ympäristöä, mutta ei, ympäristö ei näyttänyt vieläkään sen ensimmäiselläkään tavalla tutulta.
"En minäkään" luppakorvainen huokaisi jokseenkin lannistuneena. Kai heidän täytyisi vain käydä nukkumaan jonkin puun juurelle, ellei mitään parempaa alkaisi pian löytyä.
"Yösijaa? Ai että onko?" kuului kuitenkin puolikuulaisen yllätykseksi hänen takaansa. Ardante kääntyi kulmiaan kohottaen kohti Othelloa, joka näytti virnistelevän suorastaan voitonriemuisesti suurempiaan kohden.
"Mulla on hajua, mä tiedän kyllä! Lato, Djalan lato, on ihan tässä lähellä", kyseiseen laumaan kuuluva chihuahua paljasti ylpeänä.
"Te saatte kyllä tulla sinne, kun mä annan luvan. Jos Rastinaama on paikalla, niin kyllä sekin ymmärtää taatusti, kun kerron että pelastitte mun hengen ja kaikkee", Othello turinoi kimeällä äänellään samalla, kun päätti pinkaista Quantan eteen ja ottaa joukon johdon haltuunsa. Ardante ei sen sijaan oikein tiennyt mitä olisi pienen toverinsa sanoista ajatellut, minkä takia hän käänsikin kysyvän katseensa kohti sisartaan. Kai he voisivat chihuahuaa seurata ja ainakin katsoa oliko mitään latoa edes olemassa, vai kuinka?

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Dec 5, 2009, 20:10

Neljäs lähistöllä oleileva koiraeläin kulki, tavastaan poiketen, hämärässä metsässä. Tai ei metsässä kulkeminen kovin poikkeuksellista ollut, mutta hämärä oli. Lumière kun ei pimeydestä kovinkaan paljoa pitänyt. Mutta uudessa paikassa ollessa olivat koiran tavat muutenkin muuttuneet aika radikaalisti. Tosin tämän taskulamppu oli jäänyt sytyttämättä vain siitä syystä, että hämärä oli laskeutunut niin nopeasti ja ruutuotsan ajatukset olivat olleet aivan muualla. Saareksi oli Revontuli oli tainnut paikkaa sanoa.
Mutta ruskeaturkin kuullessa puhetta ja askelia läheltä, sieppasi se lamppunsa nopeasti suuhunsa ja naksautti sen päälle hampaillaan. Näkisi ainakin tulijat ja voisihan lamppua hätätapauksessa käyttää vaikka lyömäaseena, ellei karkuun ehtisi. Pimeällä piti olla enemmän varuillaan kuin valoisalla, yöllähän liikkui aina ties mitä hiippareita.
Hetkeen ei Lumi nähnyt mitään, mutta silmät tottuivat nopeasti ilmestyneeseen valoon pian. Äänien aiheuttajaa, tai kenties aiheuttajia, ei näkynyt vielä. Hieman varautuneesti ruutuotsa lähti kulkemaan kohti puhetta.
Lähemmäksi tultuaan koira tunnisti ainakin kolme eri ääntä ja hajua. Nähdäkseen paremmin Lumière kipitti vielä pari askelta lähemmäs ja suuntasi lamppunsa kohti joukkoa. Jos ne edes vähän kavahtaisivat, kun Revontuli ei ollut edes korvaansa lotkauttanut. Ilkeät olivat huvit eräillä.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Dec 10, 2009, 1:57

Juttelullaan Quanta sai Ardantenkin kommentoimaan jotain. Se huokaisi raskaasti, kun velipoika ilmoitti tietämättömyydestään yösijan suhteen.
"No, sitten meidän kai pit--"
Typerä chihuahua pilasi nartun varsin teatraaliseen sävyyn lausutun toteamuksen ja Quanta vilkaisi uroksen suuntaan nyrpeä ilme naamallaan. Idiootti.
"Vai ihan lato."
Sanoi ruskeaturkkinen narttu väsyneesti. Se ei jaksanut oikein uskoa, että tuon otuksen ehdottama lato olisi kovinkaan asumiskelpoinen, mutta kaipa sekin paremman puutteessa kelpaisi.
"Mennään sitten sinne, eipä tässä kai muitakaan vaihtoehtoja ole."
Quanta lisäsi ja lähti haluttomasti raahustamaan Othellon perässä. Kaikkeen sitä elämänsä aikana joutuikin.

Kovin pitkää matkaa ei kolmikko kuitenkaan ehtinyt kulkea, kun se tuli yllätetyksi. Toki vieraan olisi voinut haistaa, kuulla askelista ja vaikka havaita välkkyvän valon kauempana, mikäli vain ei olisi ollut niin väsynyt ja tuijotellut vain maata tassujensa alla. Kirkas valokiila osui nartun naamaan ja se seisahtui kuin seinään karjaisten tyytymättömästi.
"Mitä hemm--"
Se aloitti sohien toisella etutassullaan naamaansa. Silmiin sattui, vaikka ne yrittikin pitää niitä kiinni. Tämä oli varmasti jokin tosi paha juttu, mutta Quanta ei osannut suhtautua moiseen kuin suuttumalla. Se ei mikään turha nössö ollut.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Dec 10, 2009, 22:01

Koska Quantan mielestä oli ihan okei lähteä seuraamaan Othelloa, nyökäytti Ardante hyväksyvästi kuonoaan kaksikon edellä heidän päätöstään odottavalle chihuahualle. Itsekseen hihkuen lähti Othello saman tien säntäämään kohti hyvin tuntemaansa latoa, ja vaikka pikkupiski katosikin nopeasti hämärän metsän sekaan, oli tämän kulkua helppo seurata äänen perusteella. Huokaisten lähti Ardantekin kulkemaan koiran jälkiä pitkin sisarensa vierellä samalla kovasti toivoen, ettei lato tosiaankaan olisi kovin kaukana.

Jonkin aikaa ehti kolmikko edetä varsin vaitonaisissa tunnelmissa, kunnes metsä viimein hiljeni kokonaan Othellon lopettaessa yksinäisen hyräilemisensä. Ardante ehti juuri kohottaa katseensa maasta ja ajatella chihuahuan varmasti päässeen perille, kun Quanta yllättäen karjaisi kirouksensa ilmoille. Hämmästyneenä uros käänsi katseensa kohti sisartaan ja koki elämänsä järkytyksen. Hän oli sentään juossut henkensä edestä pakoon villisikaa ja tapellut oikean lahkolaisen kanssa, muttei ollut koskaan osannut edes kuvitella näkevänsä pimeästä metsästä syöksyvää valonjuovaa, joka ilmeisesti oli juuri sokaissut hänen siskonsa. Ardante ei ollut uskoa näkemäänsä, eikä hän tosiaankaan osannut suhtautua asiaan minkään sortin rationaalisella tyyneydellä.
"Val-valo!" uros vain kivahti selvästi kauhistuneena. Hän ei epäonnekseen tajunnut katsoa kohti valon lähdettä, josta hän olisi saattanut erottaa taskulamppua pitelevän koiraeläimen, vaan silmänsä tuntuivat olevan liimautuneet Quantan valaistuihin kasvoihin.

Othello oli juuri ehtinyt saada ladon näkyviinsä puiden lomasta, kun jonnekin hänen taakseen jäänyt kaksikko alkoi elämöidä varsin kummallisesti. Asiasta välittömästi kiinnostunut chihuahua kääntyi nopeasti kannoillaan ja pinkoi takaisin Quantan ja Ardanten luokse, jolloin huomasi tietysti hänkin mystisesti metsän keskeltä hohtavan valon. Uros toki hämmästyi moisesta ilmiöstä ja jäikin hetkeksi paikoilleen sitä ihastelemaan, mutta mitenkään pelokkaita tuntemuksia se ei hänessä kuitenkaan aiheuttanut. Olihan hän sentään asunut pentuikänsä ihmisten hoivissa, joten taskulamppu ei ollut hänelle tyystin uusi tuttavuus.
"Vau! Mistä se tulee, mistä?!" koira alkoi innoissaan kimittää samalla, kun lähti juoksemaan valon lähdettä kohden.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Feb 1, 2010, 21:24

//Oh, kesto, lyhyt kökkö jne. Inspis ollut ihan maassa koko vuoden, mutta nyt jotain yritin väkertää D://

Vihdoin jonkinlainen toivottu reaktio! Lumière hihitti hiljaa itsekseen. Halvat olivat huvit jollakin. Aikansa naureskeltuaan naaras kiinnitti huomionsa koiraeläimiin, jotka valokiilassa olivat. Heitä oli kolme, kaksi suurempaa ja yksi kovin pieni. Lumi oli tottunut olemaan itse aina pienempi muita, eikä koskaan ollut tavannut itseään pienempää koiraa.
Naaras heilautti häntäänsä pari kertaa puolelta toiselle ystävällisenä eleenä, vaikka valon sokaisemat lajitoverit sitä tuskin huomasivat.

Haukuista pienimmän lähtiessä rynnistämään Lumièrea kohti, ruskeaturkki käänsi lamppunsa syrjään. Eihän se sentään halunnut ketään sokeuttaa, vaikka hetkellinen sokaiseminen taisi olla ihan ookoo.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Feb 13, 2010, 17:25

Narttu käännähti selin valoon nähden heti, kun oivalsi moisen toimenpiteen tosiaankin tuottavan tulosta. Se irvisteli inhoten ja painoi korvansa luimuun pitkin niskaa.
Sen teki kovasti mieli käydä mätkäisemässä valolla noin varomattomasti hosuvaa koiraeläintä kuokallaan kalloon, mutta Quanta jätti sen kuitenkin tekemättä. Eihän se toki noin köykäisestä syystä pahasti väkivaltaiseksi ryhtyisi.

Valo kuitenkin katosi nopeasti, kun rääkyvä Othello päätti ottaa asiasta selvää. Kiukkuisena Quanta kääntyi kohti häiriön aiheuttajaa ja asteli sekin lähelle hyvin ylpeän ja dominoivan oloisena, häntä korkealla ja niskakarvat pystyssä.
"Miksi sinä sokaisit meidät valollasi?"
Se tivasi vieraalta ja tuijotti murhanhimoisesti tämän suussa olevaa valonlähdettä. Carmislainen ei ollut koskaan aiemmin nähnyt taskulamppua, eikä niin ikään tiennyt mikä se oli. Saatanallinen kapine joka tapauksessa. Sellainen, ettei Quanta halunnut olla moisen kanssa missään tekemisissä.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Feb 15, 2010, 14:25

Nopeasti aluskasvillisuuden seassa kipittäessään pääsi Othello varsin pian aivan Lumièren luokse, chihuahuan jäädessä pomppimaan innoissaan naaraan ympärille. Hän katseli silmät suurina kiiluen vieraan suussa pitelemään esinettä, jonka koira osasi hetken muisteltuaan jopa nimetä.
"Taskulamppu! Sulla on ihan oikea taskulamppu! Onko se sun oma? Mistä sä oot sen saanut? Voi pojat, onko tällä saarella jossain lamppuja?! Mäkin haluun lampun, oman taskulampun!" djalalainen kimitti nopeatempoisesti ja samalla häntäänsä onnesta puolelta toiselle huiskien. Hän ei edes muistanut, koska olisi viimeksi nähnyt jonkin noin siistin esineen Erilaiset aseet olivat urosta joskus kiinnostaneet, mutta moisia hän ei olisi koskaan voinut kuvitella itse kantavansa - sen sijaan taskulapun hän olisi voinut ottaa mukaansa koska tahansa!

Ardanten paniikki laantui melko nopeasti sen jälkeen, kun Lumière tajusi kääntää valonsa pois Quantan naamasta ja uros sai huomata, ettei sisarensa ollutkaan ilmeisesti menettänyt näköään pysyvästi. Sen saattoi tyhminkin päätellä siitä, kuinka puolikuulaisnaaras näytti lähinnä raivostuneelta sen sijaan, että olisi jäänyt edes hetkeksi taivastelemaan näkökentästä tyystin kadonnutta maailmaa.
"Mistä se valo tuli?" ehti uros pohtia ääneen Quantan lähtiessä askeltamaan kohti Lumiérea, jonka läsnäolon luppakorva tosin huomasi vasta kääntäessään katseensa nyt suoraan tätä kohti. Hän kohotti hämmästyneenä kulmiaan: miten ihmeessä tuo koira oli saanut sellaisen valon aikaiseksi?

Tyrmistyksestä vielä hetken toivuttuaan ravasi Ardante Quantan perään, hänen pitäessään samalla jokseenkin varovaisenoloisen katseensa tiukasti Lumièreen suunnattuna. Tämä piteli suussaan jotakin kalikkaa, jonka päästä valo vaikutti tulvivan. Mitä puolikuulainen nyt Othellon kimityksestä sai selvää, taisi kyseisen esineen nimi olla "taskulamppu".

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Feb 19, 2010, 20:33

Hei, hei, hei! Eihän nyt leikistä saa suuttua! Lumière heilautti häntäänsä pari kertaa lepyttelevästi, Eihän ruutuotsa ollut pahaa tarkoittanut, mitä nyt vain vähän pilaillut. Kaikkien mielestä pilat eivät näemmä olleet kovin hauskoja. Ei sillä, että Lumikaan olisi tykännyt, jos sitä vastaan pilailtaisiin. Mutta toisille oli aina hauskaa tehdä kaikenlaisia kepposia, jekkuja tai ihan vaan vähän kiusata esimerkiksi taskulampun valolla. Ruskeaturkki oli julma.

Kysymykseen naaras ei kuitenkaan ehtinyt edes ruveta ajattelemaan miten esittäisi vastauksensa, kun kysymyksiä rupesi toiselta taholta tulemaan vallan ryöppyämällä. Ruskeaturkin kasvoille levisi leveä hymy, kun se kumartui pikkukoiran puoleen ja nyökytti innokkaasti päätään. Oma oli lamppu totta kai, eihän ruskeaturkki sitä keltään varastanutkaan ollut. Muihin vastauksiin oli vaikeaa vastata, joten ruutuotsa tyytyi jatkamaan nyökyttelyään hetken. Taskulamput olivat maailman paras keksintö.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Feb 28, 2010, 23:38

Narttu luimisti korviaan Othellon kimitykselle. Vaikka se oli sosiaalinen ja rakasti uusia suhteita, sai sen myös hyvin helposti inhoamaan itseään jos osasi homman. Quanta ei pitänyt Othellosta, eikä se pitänyt taskulampputyypistäkään. Negatiivinen ensivaikutelma tulisi olemaan hyvin hankalaa muuttaa positiiviseksi nyt, kun narttu jo piti vierasta narttuna idioottina ja mykkänä turhakkeena.

"No tuolta."
Quanta tiuskaisi veljelleen tuijottaen uutta tuttavuutta kuononvarttaan pitkin.
"Ilmeisesti se on myös mykkä."
Vihreäpanssarinen tuhahti. Taskulampputyypin typerä nyökyttely ja hymyily oli kaikin puolin raivostuttavan näköistä ja antoi tyypistä vähintäänkin vajaaälyisen kuvan. Hitto, mihin porukkaan sitä joutuikin! Narttu olisi ollut niin paljon onnellisempi, jos olisi voinut vain kulkea veljensä kanssa ilman turhaa chihuahuaa ja tuollaisia valopäisiä tuttavuuksia.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Mar 4, 2010, 19:18

Ardante katseli Lumièrea vielä hetken melko epäluuloisena, mutta Quantan todetessa tämän olevan ilmeisesti mykkä lientyi uroksen ilme lähinnä myötätuntoiseksi. Uros ei ollut ihan varma oliko siskonsa laskenut leikkiä vai mitä, mutta kun vieras ei edes Othellon kimittäessä voimiensa takaa vastannut tälle sanallakaan, alkoi Arda uskoa jutun olevan totta.
"Taidat olla oikeassa", uros vastasi vaimeasti Quantalle.
"Ei se varmaan tarkoittanut mitään pahaa, kuule. Ehkä sillä on jokin hätä, eikä se voinut tehdä muuta, kuin valotella tuolla... Taskulamppu-jutulla", puolikuulainen jatkoi ja käänsi katseensa kohti Quantaa. Lieni sanomattakin selvää, että uros ymmärsi sisartaan paremmin sen, kuinka hankalaa oli toisinaan tulla toimeen ilman yhtä kokonaista peruskykyä. Näin ollen hän oli myös vakaasti sitä mieltä, ettei Quantan olisi oikeutettua äristä muukalaiselle yhtään enempää, ennen kuin he saisivat enemmän selvyyttä tämän valottelun takana mahdollisesti piileviin syihin.

Othello tunsi itsensä hieman pettyneeksi huomatessaan, ettei taskulamppuheppu vastannut hänelle mitenkään muuten, kuin nyökyttelemällä päätään. Chihuahua olisi tahtonut jutella ja keskustella ja vaikka väitellä, joten vieraan vaitonaisuus oli kieltämättä varsin ikävää.
"Etkö sä osaa puhua? Vai etkö vaan voi, kun sulla on toi lamppu suussa? Ota hei se pois, laita maahan tai jotain", koira ehdotteli kulmiaan kurtistaen. Samassa hän pani merkille Quantan ehdottaman syyn Lumièren puhumattomuuteen, mikä sai Othellon naaman vääntymään suorastaan kauhistuneeseen ilmeeseen.
"Mykkä?! Ai silleen, ettei voi puhua ollenkaan, vaikka haluais?" koira taivasteli ja käänteli katsettaan vuoroin kohti jokaista paikalla olevaa koiraeläintä.
"Mahtaa olla kamalaa! Hei kuule, sun pitäisi tulla meiän kanssa nukkumaan tonne latoon, eikö, eikös joo?" Othello jatkoi pikaisesti, jäämättä varsinaisesti odottamaan vastausta mihinkään aiemmista kysymyksistään. Hän tahtoi kuitenkin ottaa tämän mykän kaverin mukaan ihan vaikka sitten siltä varalta, että chihu voisi keksiä miten tämä voisi oppia puhumaan - puhumattomuus kun oli ehkäpä kamalin asia, mitä uros osasi pienessä mielessään keksiä.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Apr 21, 2010, 20:17

Muiden keskustellessa mykkyydestä ja sen mahdollisuudesta alkoi Lumièrea hiukan ärsyttää. Toisethan puhuivat, kuin se ei olisi paikalla ollutkaan. No, parempi kai näin, kun eihän naaras olisi esimerkiksi kysymyksiin voinut oikein vastata. Ja kysymyksiä rupesi taas tulvimaan pikkukoiran suusta. Ruutuotsa päätti selvittää tämän puhumattomuusasian ja naksautti lamppunsa pois päältä. Sammuttuaan lamppu joutui etujalassa olevaan koteloon. Sitten se avasi suunsa ammolleen ja vaikka olikin jo hämärää, näkyi varmasti naaraan katkennut kieli selvästi.
Kauaa ei ruskeaturkki kuitenkaan suu auki möllistellyt, eiköhän juttu ollut nyt tullut selväksi.

Majapaikkaehdotukseen Lumière vastasi nyökkäämällä innokkaasti. Vaikka se selvästi huomasi, ettei varsinkaan Quanta sitä kaivannut seuraan. Oli minkälainen seura vaan mukavampaa kuin yksinäisyys.

//Nyt eio kyllä oikeen luonnistu D: //

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Apr 29, 2010, 12:41

Narttu luimisti korviaan Ardantelle. Vaikka tyypillä olisi mikä hätä ollut, se ei tasan oikeuttanut osoittelemaan vieraita (varsinkaan Quantaa) taskulampulla! Nyt, kun narttu oli tähän mielentilaansa päässyt, ei paluuta ollut, vaikka sen käytös meni hyvin lapselliseksikin.
Sen kuitenkin onnistui pitää kuononsa kiinni ainakin hetkellisesti, mikä kenties oli ihan hyväkin juttu.

Kun vieras avasi suunsa näyttääkseen kielentynkänsä, ei Quanta tajunnut edes hävetä sitä, että oli mahdollisesti pahoittanut toisen mielen heitollaan mykästä. Eihän se pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin.
Sen sijaan se tuijotti taskulampputyypin kielentynkää hetken aikaa inhoten, ja käänsi sitten katseensa pois. Kuinka kuvottavaa! Carmislaisen teki mieli lähteä tilanteesta saman tien, mutta tänne asti tultuaan se voisi kaiketi yhtä hyvin nukkua yön ladossa ja miettiä lähtemistä sitten aamulla.
Othello kinusi kielettömän latoonkin heidän kanssaan, ja narttu huokaisi itsekseen. Kaikkea sitä joutui kestämään.
"No katsotaan sitä latoa sitten."
Se murahti tympääntyneenä ja lähti astelemaan siihen suuntaan, mihin he olivat olleet menossa. Koirasusi ei ollut vielä hoksannut ladonrähjää hämärän metsän seasta, mutta oikeaan suuntaan oli kuitenkin menossa.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Apr 30, 2010, 16:16

Ruutuotsaisen koiran sulkiessa taskulamppunsa ja pujottaessa sen jalkakoteloonsa, käänsi Ardante varovaisen kiinnostukneen katseensa tämän toimia kohden. Hänestä oli erittäin erikoista, että oli olemassa tuollaisia laitteita, joilla saattoi kontrolloida valaistusta miten ikinä mieli. Saattoikohan jollakin vehkeellä sitten hallita jopa esimerkiksi säätä?
Puolikuulainen jämähti tuijottamaan pimentynyttä lamppua niin intensiivisesti, että oli kokonaan missata lampun omistajan suun aukomisen. Vasta tämän jo sulkiessa leukojaan tajusi Arda katsahtaa kohti tämän kasvoja, mutta hämärän laskeuduttua metsään ei hän ehtinyt kielentynkää huomata. Ei sillä, että asialla olisi ollut suurta merkitystä, sillä luppakorvainen oli jo valmiiksi varsin vakuuttunut tämän mykkyydestä.
Quantan lähtiessä harppomaan kohti suuntaa, johon Othello heitä oli aikaisemmin johdattanut, lähti Ardante kuuliaisesti perään. Hän kuitenkin jättäytyi hieman jälkeen naaraasta, jotta saattoi vilkaista kohti puhekyvytöntä muukalaista.
"Tule vaan", uros pyysi vaimeasti siinä toivossa, ettei toisen läsnäolosta ärtynyt Quanta kuulisi hänen sanojaan.

Othello ei juurikaan jaksanut kiinnittää huomiota puolikuulaiskaksikon toimiin, sillä tämä uusi tuttavuus oli hänestä huomattavasti mielenkiintoisempi tapaus. Asiaankuuluvan äimistyneenä chihuahua huokailikin, kun Lumière sammutti taskulamppunsa ja sujautti sen kätevään pidikkeeseen jalassaan.
"Siistiä!" uros totesi häntäänsä vispaten, ja loikki tutkailemaan pimennettyä lamppua ja tämän koteloa hieman lähemmin.
"Kätevä tuo tuommonen--" Othello aloitti kohti naaraan kasvoja kääntyen, mutta keskeytti lauseensa nähdessään tämän avautuneen suun ja kielentyngän. Pienen koiran kasvot valahtivat nopeasti melko kauhistuneiksi.
"Iuuuuu", uros vingahti korviaan luimistaen. Hän ei muistanut nähneensä ikinä ehkä mitään noin kamalaa! Puistatus kulki läpi rotukoiran kehon hänen vain ajatellessaan sitä, kuinka kamalan kipeää kielen katkeaminen mahtoi tehdä.

Ardanten ja Quantan ryhtyessä taas askeltamaan kohti latoa työnsi Othello kuitenkin tuntemuksensa syrjään, ja vilkuili pikaisin liikkein jokaista paikallaolijaa.
"Latoon, latoon joo siis latoon", hän mumisi muistaessaan hetken kuluttua, minne he olivatkaan olleet juuri matkalla. Samassa hän sai vauhtia jalkoihinsa ja alkoi pinkoa kokoonsa nähden varsin nopeaa tahti kohti kotilaumansa tukikohtaa.
"Täällä se on, se lato, täällä näin!" hän huhuili mennessään.
Koska koira tiesi mitä etsi ja mistä, huomasi hän nopeasti ladon puisen seinän häämöttävän metsän keskeltä. Hihkaisten onnellisena lisäsi rotukoira vielä hivenen vauhtia, minkä ansiosta hän seisoi varsin pian jo tuon kaivatun rakennuksen vierellä.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Apr 30, 2010, 22:32

Pimeys ei tuntunut Lumièresta lainkaan mukavalta. Ruskeaturkki joutui todella harvoin kulkemaan edes hämärässä ja yö ilman valoa oli ahdistava ja synkkä, mutta koira ei viitsinyt ottaa lamppuaan enää uudestaan esiin, vaikka mieli kovasti tekikin.
Lumi lähti seuraamaan muita jonkin matkaa jäljessä. Jotenkin koirasta ei tuntunut sopivalta tunkea uusien tuttavuuksien rinnalle käppäilemään, vaikka sekä Ardante että Othello olivat sitä mukaan pyytäneet.

Jonkin aikaa joukko metsässä kulkikin, kunnes lato tuli näkyviin. Ruutuotsasta tuntui mukavalta nähdä taas jotain ihmisten rakentamaa, vaikka kyseinen rakennus olikin selvästi parhaat päivänsä nähnyt.
Myös kylä, jossa Lumière oli aiemmin vieraillut oli aika kulahtaneen näköinen ja naaras rupesi menettämään toivoaan saaren ihmispopulaa kohtaan. Vaikutti nimittäin melkolailla siltä, ettei ihminen ollut eksynyt paikalle moneen moneen vuoteen. Loppujen lopuksi, Lumièrehan oli vain kotikoira ja se kaipasi ihmisten tuomaa turvaa kovasti.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on May 18, 2010, 12:28

Othellon opastuksella koko lauma saapui viimein ladolle. Quanta silmäili lahoa, rähjäistä puurakennusta hieman tympääntyneenä. No ei kovin kaksinen suojapaikka ollut.
"Toivottavasti tuo ei romahda niskaamme kesken kaiken."
Se mutisi pessimistiseen sävyyn ja luimisti korviaan. Tietenkään narttu ei voinut riemuita siitä, että edes jokin yösija oli löytynyt. Sehän olisi ollut liian pirtsakkaa.

Sen suuremmin aikailematta Quanta kuitenkin työntyi sisään latoon sen avonaisesta oviaukosta. Tomuista oli, ja koirasusi aivasti melkein heti, kun oli päässyt sisään hämärään. Narttu koetti silmäillä ympärilleen. Heinää ainakin näytti olevan, joten kai täällä voisi yhden yön viettääkin.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on May 19, 2010, 11:45

Othello pomppi jonkin aikaa onnellisena ladon edustalla, mutta tajusi rauhoittua hieman Quantan astellessa paikalle. Ketä tahansa muuta olisi chihuahua saattanut pyytää liittymään omituiseen tanssahteluun kanssaan, mutta ihmeen nopeasti koira oli oppinut, että Quanta oli viisainta jättää sellaisten touhujen ulkopuolelle. Ei tämä kuitenkaan suostunut tekemään mitään kivaa, vaikka kuinka ehdottaisi.
"Ei se romaha, se on ollu tässä jo tosi kauan ja ihan pystyssä aina", uros kuitenkin päätti epäileväistä toveriaan rohkaistakseen vakuuttaa.
"Oli jo ton... Mikähän sen nimi oli... Niin Kallonaama! Lato oli jo Kallonaaman aikaan täällä, ja on se toiminut hyvin nyt Rastinaaman ja Rastinaaman siskon aikanakin", hän vielä jatko Djalan johtajistoon erikoisilla kutsumanimillä viitaten samalla, kun hän lähti pomppimaan sisälle heinien täyttämään vajaan.

Ardante kulki hieman kauempana pääporukasta, jotta saattoi tarkkailla tuliko mykkä vieras heidän perässään. Ja kyllähän Lumière mukana pysyi, vaikkakin näytti kovin ujolta liittymään kunnolla latoa kohti kulkevaan joukkioon.
Kun luppakorva pääsi vanhan lautahökkelin luokse, olivat nopeimmat jo ehättäneet tutkimaan paikan sisätiloja, mistä syystä ei uros jäänyt vitkastelemaan pitkäksi aikaa rakennuksen ulkopuolelle. Quantan aivastuksen kaikuessa ladossa kurkisti vaaleaturkkinen puolikuulainen sisään oviaukosta, ja vaikka näkyvyys olikin heikko, pani hän nopeasti merkille ympäri avonaista tilaa lojuvat heinäpaalit.
"Aika erilaista, kun niissä kylässä olevissa taloissa", Arda totesi ja hiippaili ympäristöään tutkaillen peremmälle.

Päästyään sisälle latoon loikkasi Othello tottuneesti heinäpaalien päälle ja nuuskutteli kiinnostuneena niiden aavistuksen homeelta tuoksuvia pintoja.
"Ei oo ketään ollu täällä vähään aikaan", chihuahua päätteli hitusen pettyneenä. Olisi ollut kiva esitellä koko uusi ystävärevohka Djalan johtajasisaruksille. Tyytyen kuitenkin paikalla olevaan populaan kävi pikkupiski makaamaan paalin päälle ja suuntasi katseensa seurailemaan muiden toimia.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on May 20, 2010, 15:02

Toisten mennessä ladon sisään jäi Lumière hetkeksi ulos vielä katselemaan rakennusta. Mutta huomatessaan, että toiset olivat kadonneet jo sisälle, kipitti ruutuotsakin kohti ladon oviaukkoa. Ruskeaturkki jäi hetkeksi ovensuuhun miettimään halusiko se varmasti viettää iltaansa näiden tyyppien kanssa. Näin suurelta saarelta löytyisi varmasti muutakin seuraa.

Lopulta Valo päätyi kuitenkin hypähtämään muun joukon perässä hämärään latoon. Ilmaan pölähtävä heinäpöly sai silmät kirvelemään ja homeisen heinän haju etoi. Yrittäessään hajuaistillaan kartoittaa ladon sisältöä, joutui myös Lumiére aivastamaan.
Pahimman pölyn siirryttyä muualle, tai laskeuduttua, tai muuten vain kadottua, pääsi ruutuotsakin tutkailemaan ladon sisältöä tarkemmin. Kai sitä paremman puutteessa voisi siellä hetken viipyä.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Jun 20, 2010, 0:18

Othello aloitti taas päättömän räpätyksensä, ja Quanta antoi pikkukoiran porinan mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Jotain tyhjänpäiväistä lässynläätä kuitenkin, millä ei mitään tekisi.
Muut porukka tuli myös sisään latoon, ja Ardante kommentoikin heinävaraston erilaisuutta kylän tönöihin.
"Tätä ei kai ole tarkoitettu asumukseksi."
Se kommentoi silmäillen yhä hämärää latoa uteliaana. Ei täällä paljoa nähtävää kyllä ollutkaan.

Quanta vilkaisi nopeasti, olivatko kaikki tulleet sisään. Jopa se mykänpuoleinen uusi tuttavuus oli seurannut, mutta narttu ei jaksanut kommentoida. Se halusi mieluiten vain nukkua. Ruskeaturkkinen carmislainen huokaisi, asteli lattian poikki paalirivistön eteen ja Othellon esimerkkiä noudattaen hypähti paalin päälle asettuen sekin mukavasti makuulle.
"Tämä heinä kutittaa..."
Koirasusi mutisi itsekseen, muttei kuitenkaan vaihtanut paikkaa. Hienoinen pölypilvi leijaili sen ympärillä, tomu oli noussut paaleista Quantan käydessä makuulle.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Jun 20, 2010, 17:02

Ardante asteli hitaasti ja hieman varuillaan peremmälle latoon samalla, kun hän hymähti myöntävään sävyyn Quantan lausahdukselle ladon käyttötarkoituksesta. Vaikutti tosiaankin siltä, että vanha hökkeli oli tehty jonkinlaiseksi säilytystilaksi, sillä missään ei näkynyt kylästä tuttuja huonekaluja ja muita ihmisten hienouksia. Ainoastaan kuivaa, vanhaa heinää, minkä säilöminen neljän seinän sisässä oli luppakorvaisesta erittäin kummallinen ajatus ja sopi siten ihmisten toimintatavaksi oikein mainiosti.
"Eiköhän me täällä voida kuitenkin tämä yö nukkua", puolikuulainen jatkoi sisarensa käytyä valittamaan korsien kutittavuudesta.
"Minä olen ainakin liian väsynyt lähteäkseni enää muualle." Vaikkei Ardante fyysisesti uupumusta tuntenutkaan, huomasi hän kyllä unentarpeensa viimeistään siitä, kuinka silmänsä koettivat väkisin painua kiinni. Nukkuminen poistaisi onneksi mokoman vaivan nopeasti.

Kun puolikuulaisuroksen askeleet olivat kuljettaneet hänet Quantan vierelle, pysähtyi hän hetkeksi paikoilleen ja käänsi katseensa kohti Othelloa ja mykkää naarasta.
"Käykää vain tekin nukkumaan", Ardante kehotti ja hymyili kaksikolle voipuneesti, ennen kuin kokeili nostaa etutassunsa muiden tavoin yhden heinäpaalin päälle. Paali vaikutti kuitenkin sen verran huteralta, ettei painava koirasusi rohjennutkaan kokeilla onneaan sen päälle loikkaamisessa, vaan päätti jäädä tukevalle ja turvalliselle lattialle. Huokaisten syvään uros laskeutui makuulle ja antoi unen viimeinkin hiipiä hiljalleen mieleensä.

Othello tapitti vuoroin jokaista ladossa olevaa henkilöä, kunnes puolikuulaissisarukset näyttivät alkavan asettua yöpuulle.
"Nukkumaan?" chihuahua toisti Ardanten sanojen jälkeen.
"Ei mua ainakaan nukuuuuu..." Sana venyi erikoisesti koiran suusta karkaavan haukotuksen mukana. Vaikkei djalalainen sitä itse oikein tajunnutkaan, oli hän aivan yhtä väsynyt, kuin suurikokoisemmat toverinsakin.
"Ta! Nukuta. Nukuta ei yhtään. Tai sitten vaan ihan vähän. Tosi vähän", hän haukotuksensa jälkeen yritti lähinnä itselleen todistella.
"Nukuttaako sua?" Othello uteli Lumièrelta samalla, kun käänsi suurten silmiensä tuijotuksen taas kyseistä ruutuotsaa kohden. Ehkäpä tämä suostuisi valvomaan chihuahuan kanssa, kun lopusta porukasta ei siihen kerran näyttänyt oikein olevan.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Jun 21, 2010, 17:17

Muiden tehdessä olonsa kotoisaksi päätti myös Lumière rentoutua ja hypähti sekin tahollaan erään paalin päälle makaamaan. Suurimman osan heinäpölystä laskeuduttua saattoi naaras painoaa päänsä tassujen päälle ja seurailla muiden tekemisiä. Vihreään pukeutuneen lajitoverin valitus alkoi ottaa ruutuotsaa päähän joten Lumi käänsi pian katseensa joukon muihin jäseniin. Luppakorvainen yksilö aikoi selvästi nukkua, toisin kuin pikkukoira sanojensa mukaan.
Quantan tekemiset eivät Lumièrea liiemmin kiinnostaneet.

Kun Othello sitten kysyi Valolta nukuttamisesta, nosti ruskeaturkki päänsä tassujensa välitä ja pudisti päätään. Sitä ei väsyttänyt juuri lainkaan, sillä se oli liiankin tottunut iltapainotteiseen unirytmiin. Oikeastaan se oli joukkoa latoon seurannut vain seuran vuoksi, ja jos muut aikoivat ruveta koisimaan Lumière luultavasti häipyisi paikalta etsimään virkeämpää seuraa.
Vihersilmästä itseasiassa tuntui, että chihuahua itse nukahtaisi aika pian, jos haukottelusta saattoi mitään päätellä.

Joka hetki ruskeaturkista rupesi tuntumaan, että sen valitsema seura ei ollut parhainta mahdollista miltään kannalta.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Jul 18, 2010, 21:04

Ardante totesi, että porukka voisi hyvin nukkua yhden yön ladossa. Quanta muljautti velipojalle silmiään, mutta teki sen niin, etteivät muut kenties nähneet.
"Niin, jos nyt tältä kutinalta saa nukuttua."
Narttu tokaisi, mutta sen äänestä veli osasi varmasti kuulla myöntymyksen sävyn. Ruskeaturkkinen puolikuulainen luimisti korviaan Othellon ilmoittaessa olevansa valmis valvomaan lampputyypin kanssa vaikka koko illan. Vaikka chihuahua vaikuttikin uniselta, saattaisi se olla juuri niin hullu, että valvoisi vaikka minkä piiloenergian voimalla aamuun asti. Sitä Quanta ei ehkä kestäisi. Narttu halusi itse koettaa nukkua edes vähän, eikä kuunnella koko yötä jonkun ääliön jorinoita.
"No kuitenkin, öitä vaan kaikille."
Puolikuulainen toivotteli ja asettui hyvään asentoon nukkuakseen.

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Jul 19, 2010, 12:27

Ardante kuuli kyllä sisarensa viimeisimmän valituksen, muttei enää jaksanut reagoida siihen matalaa hymähdystä syvällisemmin. Vaikka olisi ollut paremmin hereillä, ei luppakorva tosin olisi siltikään kovin suurta ymmärtämystä ja myötätuntoa osannut toiselle jakaa, sillä "kutina" oli yksi niistä lukuisista asioista, joita tunnoton koirasusi ei ollut koskaan oppinut alkuunkaan käsittämään.
Othellon äänekkäästä lätinästä huolimatta alkoi Ardante huomattavan nopeasti tuhista rauhalliseen tahtiin sen merkiksi, että oli vaipunut kokonaan unten maille. Olisi varmasti ollut kohteliasta valvoa ruutuotsaisen naaraan ja chihuahuan seurana, mutta uros oli aivan liian voipunut käyttäytyäkseen niin salonkikelpoisesti. Mutta minkäs sille mahtoi, että lahkolaisten kanssa tappeleminen ja pikkukoirien pelastaminen olivat varsin raskaita tehtäviä hoidettavaksi, oli sitten hommaansa koulutettu puolikuulainen tai ihan kuka tahansa.

"Hiheh, no sittenhän me voidaan valvoo yhessä, jos noi ei jaksa", vastaili Othello etäämpänä sisaruskaksikosta Lumièrelle. Ellei naaras ollut mykkyyden lisäksi vielä sokea, saattoi hän kuitenkin varmasti havaita, että puheistaan huolimatta oli chihuahua aivan naatti.
"Hyvää yötä vaan Quanta, hyvää yötä Ardante!" uros toivotteli toisille häntäänsä vispaten, ja haukotteli samassa jälleen leveästi.
"Kuuu-UUU-uule... Mäkin voisin kyllä eka lepuuttaa vähän mun silmiä, ennen sitä valvomista siis. Sitte voidaan valvoa vaikka koko yö, eikös joo?" rotukoira jatkoi kääntyessään takaisin kohti yhä hereillä olevaa puhekumppaniaan.
"Jotenkin noi silmät on ihan hassut ja haluaa levätä, vaikka ei mua kyllä väsytä muuten yhtään. Eikä nukuta, ei ainakaan sitä." Sanojensa aikana laski pikkupiski kuononsa etujalkojensa päälle, jolloin silmäluomensa alkoivat lipsua tuon tuostakin kiinni.
"Ihan vähä vaan, hetken ajan... Sitte me... Valvotaan... Kauuaaan..." Vaan niinpä valvomisen puolesta puhunut Othellokin sammui kuin saunalyhty ja alkoi kuorsata erikoisen kimeään sävyyn.

Re: Voihan sappineste
Post by swildy on Jul 19, 2010, 12:43

Niinpä sitten kaikki seuralaiset yksi kerrallaan sammahtivat. Othellokin, vaikka olikin luvannut Lumièren seurana valvoa.

Ruutuotsa kohautti olkiaan sisäisesti ja hyppäsi heinäpaaliltaan alas mahdollismman äänettömästi. Vielä ennen lähtöään vihersilmä vilkaisi varuillaan, ettei kukaan ollut herännyt, mutta totesi pian, ettei asia oikeastaan edes kiinnostanut. Niinpä Lumi katosi yöhön naksauttaen heti lamppunsa päälle antamaan valoa pimeälle polulle.

//Hohoo, se hylkäsi ne nyt, kiitoksia molemmille pelistä :)//

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Aug 4, 2010, 22:47

Quanta luimisteli korviaan kuunnellessaan Othellon ääntä hämärässä. Se halusi nukkua, mutta idioottimainen pikkupiski vain aukoi päätään. Ihme kyllä narttu piti suunsa kiinni, ja pian Othellon ääni vaipuikin, kun uros viimein nukahti. Hiljalleen torkahti Quanta itsekin, varsin uupuneena päivän rasituksista.

Vaan aikaisin koirasusi sitten heräsikin. Se nosti unisena päätään ja haukotteli leveästi. Se mykkä oli ilmeisesti lähtenyt, mutta muutoin porukka näytti olevan kasassa. Tänään olisi varmasti hieno päivä lähteä omille teilleen. Hyvästelemättä puolikuulainen ei kuitenkaan viitsisi olla, vaan noustuaan se hipsi hiljaa Ardanten luo. Toivon mukaan chihuahua ei heräisi ja pilaisi kaikkea.
"Ari."
Quanta kuiskasi hiljaa.
"Minä taidan lähteä nyt."

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Aug 4, 2010, 23:02

Niin Ardante kuin Othellokin nukkuivat sikeästi aamuun saakka autuaan tietämättöminä siitä, että Lumière oli häipynyt jo yön aikana taskulamppuineen päivineen maailmalle. Vasta Quantan noustua ylös veljeään herättelemään avasi Arda silmänsä, siinä missä chihuahua sen sijaan jatkoi yhä uniaan heinäpaalin päällä röhnöttäen.
"Mmmh?" puolikuulaisuros hymähti sisarelleen ja kohotti haukotellen päätään. Kesti hetken, ennen kuin hän sai unenrippeet karistettua silmistään ja katseensa suunnattua kunnolla kohti Quantaa, joka ilmoitti olevansa lähdössä. Hetken verran luppakorvainen näytti jokseenkin hölmistyneeltä ja totesikin kulmiaan kohottaen:
"Ai yksinkö?" Vielä jokin aika sitten moinen uutinen olisi järkyttänyt Ardantea pahanpäiväisesti, mutta nyt kun asiaa oikein ajatteli... Ehkä he tosiaan olivat jo tarpeeksi vanhoja kulkemaan erillään. Kenties lahkolaisen puolikasvoittaminen, oli se kuinka brutaalia hyvänsä, oli tuonut mukanaan jonkinlaisen aikuisuuden ja itsenäisyyden tunteen jopa siskoonsa hyvin kiintyneelle keltaturkille.
"Selvä sitten", Ardante hetken asiaa tuumailtuaan vastasi ja hymyili lempeästi Quantalle.
"Nähdään taas pian kuitenkin, eikö? Voitaisiin käydä katsomassa muitakin sukulaisia. Äitiä ja isää ja sisaruksia. Ja Vendettaa", uros ehdotti vaimeasti noustessaan toisen tavoin seisomaan. Kenties hän olisi pitänyt suunsa tyystin supussa asiasta jos vain olisi tiennyt, millaiseen sotaan tuleva sukukokous oikein tulisi päättymään.

Re: Voihan sappineste
Post by lara on Yesterday at 21:52

Kun Ardante kysäisi, oliko narttu lähdössä matkaan yksin, vilkaisi Quanta varsin paljonpuhuvan inhoavasti Othellon suuntaan.
"Niin."
Se myönsi kääntäessään katseensa takaisin luppakorvaisen veljensä suuntaan. Olisihan se jo aika käydä tutkimassa maailmaa ihan yksinkin. Etsiä uusia ystäviä ja muuta jännää. Vaikka veli oli loistava, kaipasi Quanta silti myös omaa rauhaa.
"Tietysti nähdään. Koko porukalla."
Ruskeaturkkinen virnisti veljelleen ja otti jo pari askelta kohti ovea.
"Heippa."
Quanta huiskautti häntäänsä hyvästiksi ja seikkaili metsään uuden, itsenäisen elämänsä alkutaipaleelle.

[[Jee, kiitos vaan seurasta 8)]]

Re: Voihan sappineste
Post by hitodama on Today at 1:34

Ardante pani merkille sisarensa ruman mulkaisun kohti Othelloa ja tajusi sen ansiosta yhä paremmin, mistä kenkä oikein puristi. Quanta ei vain ollut sellaista tyyppiä, joka olisi tullut kovin kaksisesti tuollaisten ikipirteiden toverien kanssa toimeen, ja kun Othello oli tainnut joskus edellisenä päivänä vieläpä lupailla pysyvänsä puolikuulaisten seurassa ikuisesti... Ajatuskin chihuahuan ja koirasusinaaraan yhteiselosta sai Arin pudistamaan lyhyesti päätään. Se ei vain tulisi toimimaan, ei mitenkään päin.
"Ymmärrän kyllä", uros totesi haikeasti, mutta jollakin tavalla myös helpottuneena. Hajaantuminen kun säästäisi koko kolmikon varmasti yhdeltä jos toiseltakin kinalta ja murheelta, jotka muuten olisivat tulleet väistämättä jossain vaiheessa eteen.

Ilman sen ihmeellisempiä tunteiluja Quanta sitten otti ja lähti, veljensä jäädessä paikoilleen katselemaan toisen poistumista.
"Pidä huolta itsestäsi", luppakorvainen heitti hyvästiksi naaraan kadotessa sumuiseen aamuun. Vaikka uros kuinka tiesikin näin olevan parasta, ei hän voinut estää muutamaa kyyneltä nousemasta silmiään kostuttamaan. Nopeasti hän kuitenkin pyyhkäisi vetistelyn jäljet pois kasvoilta tassullaan ja asteli sitten unisena tuhisevan Othellon vierelle. Vasta nyt uros tuli huomanneeksi, että mykkä naaras ei ollut enää ollenkaan ladossa. Hetken asiaa ihmeteltyään työnsi puolikuulainen asian kuitenkin syrjään mielestään ja kävi lepäilemään pienen djalalaisen valtaaman heinäpaalin edustalle. Nukuttua hän ei enää saisi, mutta ainakin hän saattoi jäädä nauttimaan vielä yhden eläväisen seurasta ja läheisyydestä - olkoonkin, että tuo elollinen oli kuorsaava, minimaalisen kokoinen chihuahua.

// Jep, tattista molemmille! =D //