Othello - RPGs

Djala » Lehtimetsä » Höyheniä aivojen täydeltä

Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Aug 8, 2008, 23:46

Oli kaunis päivä, ei sitä voinut kukaan kieltää. Yadanethin mieli hehkui aurinkoa kylläkin jokaisella säätilalla, se rakasti niin sadetta, myrskyjä, kuin poutapäiviäkin. Kaikki olivat hienoja luomuksia. Ukkosia narttu kyllä pelkäsi hivenen, oli se pakko myöntää. Pallosalama oli ollut järisyttävä kokemus, mutta toisaalta siipiselkäinen eläin kiitteli vuolaasti Johtajatartaan tästä upeasta elämyksestä. Äiti Keijuhan siihen oli varmasti ollut osallisena. Fereqhin, kartanon ja kummallisen valopallon muistelu sai levottoman hymyn venymään huulille ja puun alla levänneen koiran nousemaan ylös jaloilleen.

Pehmeä, pitkä turkki oli vitivalkoinen ja korosti hyvin esille tummansiniset nätit, isot silmät ja siron pään, sekä kaulan ja jalkojen korut. Mutta myös vaaleansiniset, läpikuultavat siivet. Ne jaksoivatkin kiinnittää aina huomiota, mutta Yadaneth oli tottunut pahaankin kritiikkiin.
Toki se oli oppinut vuosien aikana elämään oman itsensä kanssa eikä ikinä ollut hävennyt sitä mikä se oli. Keiju. Viime aikoina oli vähän tullut epäröityä asioiden kanssa ja Yadaneth nyt yksinäisen tilaisuuden tullen oli saapunut mielestään saaren kauneimmille alueille, valoisaan ja avaraan lehtimetsään nätteine kasveineen. Se halusi apua Äiti Keijulta, Johtajattarelta, Suurelta Keijulta ja ties mitä muita nimityksiä kahmineelta olennolta.
Ongelman nimi oli rakkaus. Keiju oli tullut parantamaan maailmaa ja rakastunut itse koiraan. Oliko se oikein? Yadanethista tuntui, ettei se ollut elämäntehtäväänsä tarpeeksi hyvin täyttänyt. Ei ollut tarpeeksi montaa auttanut. Vaikka auttaisihan se suuresti yhtä urosta elämässään jos he todella olisivat somassa suhteessa. Ei kukaan voisi kieltää, etteikö Yadaneth Pelastaja olisi Pikloa pelastanut ja tehnyt tuosta todella onnellista. Mutta saiko keiju tehdä niin? Oliko nämä tunteet sydämessä oikein?
Muutenkin meni huonosti. Hampaankolossa häiritsi veikkonen nimeltä Ister. Yada oli pitänyt urosta ystävänään ja auttanut tuota monta kertaa, mutta Ister kohtelikin Yadaa yllättäen kuin moskaa ja littasi vain ja sylki naamalle. Tai no ei nyt ihan niin kirjaimellisesti. Loukkasi suuresti kuitenkin. Ei Yada halunnut inhota ketään.

Kaunis, vehreä metsä ei näyttänyt tarjoavan selkeitä vastauksia. Nartusta kyllä tuntui että se yritti kuiskia jotain. Koira höristelikin korviaan aivan kuin tosiaan ympäristö sille olisi jotain kiinnostavaa kuiskutellut.

[[hitodamaah]]

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Aug 9, 2008, 14:01

// Tucciih //

Metsän kuiskinta saattoi tosin olla jotakin aivan muuta, kuin puiden tai kukkasten aikaansaamaa äännähtelyä. Aluskasvillisuuden seassa kun tepasteli varsin pieni olento, jota hädin tuskin koiraeläimeksi tunnisti, ja joka kuiskutteli hiljaa itsekseen. Nenä kiinni maassa Othelloksi nimietty chihuahua hiippaili tuuhean kasvillisuuden seassa, katsellen maassa mönkiviä ötököitä.
"Sulla on siivet... Ja sullakin... Mutta sulla ei", laskeskeli uros itsekseen höpisten. Mistä se saattoi johtua, että vain osalla hyönteisistä oli siivet? Ehkä osalla koiristakin sitten saattoi olla jonkin sortin lentimet, vaikka ei uros ollut sellaista ilmestystä vielä tavannutkaan. Vaan ei se haitannut, sillä hän aikoi olla ensimmäinen. Hän aikoi oppia lentämään.

Kuljettuaan tarpeeksi kauan kuono maata viistäen sai Othellon nenä tarpeekseen mullasta ja pölystä, eikä uros voinut pidätellä äänekästä aivastusta. Ötökätkin moista pärskähdystä näyttivät lähtevän karkuun, joten tutkimukset saivat tältä osin päättyä, päätti pikkukoira.
Jäämättä asiaa sen enempää pohtimaan loikkasi koira eteenpäin ja alkoi pomppia pitkin Djalan valoisan lehtimetsän vaihtelevaa maastoa. Tätä metsää nuorukainen oli jo kauan pitänyt kotinaan, kuuluihan se hänen laumalleen ja kaikkea. Hän tunsi olonsa täällä hyvin turvalliseksi, tuskin mikään olisi voinut häntä täällä vahingoittaa.

Varsin pian näki Oth kuitenkin suunnattoman suurten silmiensä näkökentän laitamilla jotakin mielenkiintoista. Nopeatahtisessa pompinnassa kohde jäi varsin epäselväksi, mutta yksi asia oli varmaa: se oli valkoinen. Valkoiset asiat eivät olleet mitenkään yleisiä saaren näillä osin, ne kuuluivat Afuelin maille. Kuten lumi ja muut sellaiset jutut.
Nopeasti teki chihuahua äkkipysähdyksen niille sijoilleen ja oli vähällä kierähtää nurmen sekaan vauhdin yhtäkkiä stopattua. Jotenkin uros sai kuitenkin pidettyä itsensä jaloillaan, katseen suuntautuessa nopeasti valkoista länttiä kohden.
Kyseessä ei näemmä ollutkaan ihan mikä tahansa läikkä, vaan lajitoveri. Havainto sai koiran huulet vetäytymään iloiseen hymyyn ja hännän vispaamaan edes takaisin vimmatulla vauhdilla.
"Terve!" hihkaisi chihu lähtiessään taapertamaan kohti vierasta. Toisen selässä olevat ulokkeet eivät olleet vielä kiinnittäneet koiran huomiota, nuorukaisen ollessa yksinkertaisesti iloinen ja kiinnostunut toisen läsnäolosta.
"Kukas olet ja mitäs teet ja mitä sulle kuuluu?" uteli piski nopeaan tahtiin, päästyään lähemmäs lumenvalkeaa otusta.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Aug 11, 2008, 23:06

Yadaneth keskittyi huolella metsän kuiskintaan ja ilme alkoi hiljalleen näyttää siltä kuin se todella olisikin ymmärtänyt ympäristön ääniä ja mitä metsä halusi sille kertoa. Hauskoja asioita rouva Lehtimetsä tänään kertoikin. Koruntäyteinen koira raotti huuliaan ja vastaili pehmeällä suhinalla tuulelle. Hihih, puut olivat puheliaita ja tänään jopa vitsailivat. Hyvällä tuulella. Niin oli narttukin. Murheet siitä, oliko rakastaminen oikein, tuntuivat haihtuvan sen saman tien ja hymy venyi venymistään.

Kun kasvistoissa alkoi kahistaa toisen samanlajisen kulkiessa, se peittyi täysin Yadanethin luonnon kuiskutteluihin ja narttu lähes kihelmöi kun kuulosti niin hauskalta metsän puheet yllättäen. Se ei katsellut lainkaan äänen tulosuuntaan, vaan säpsähti täysin kun kuuluikin ihan koirien puhetta. Keiju palaili maan pinnalle hetkessä ja oli tilanteen tasalla jälleen, virnistäen itsekseen omalle ajatusmokalleen. Pitäisi ehkä keskittyä joskus ympäristöön muutoinkin.
Koiran kulmat kohosivat ja katse pongahti latvuksista alas, mutta iloinen virne pysyi kasvoilla. Ei Yadaneth tavannut varuillaan olla vieraista ja tämä pikkuriikkinen veikko oli oikein suloisen ja herttaisen näköinen. Kivan kaverin näköinen ihan. Vähän niinkuin Fealicy, vaikkei Feta nyt aina mikään suloinen otus ollut jos oli joutunut kokemaan viikkojen tiiviin yhdessäolon pikku luolassa.

"Moi!" afuelilainen hihkaisi ilahtuneesti ja heilautti muhkeaa, valkoista häntäänsä. Kivalta kuulosti uros joten tummansiniset silmätkin tuikkivat riemukkaasti. Kaikki kivat otukset olivat hyvä, iso askel maailmassa kohti sitä mitä Yada tavoitteli elämällään.
"Minä olen Yadaneth Afuelista ja olin juuri keskustelemassa metsän kanssa-" koira piti tauon, jonka aikana kiskoi happea keuhkoihinsa ja mietti hetken miten se vastaisi viimeiseen kysymykseen. Mitään epäilystä ei näitäkään kohtaan ollut vaan keijukainen vaikuttaisi siltä, että pongauttaisi hilpeän, vilpittömän vastauksen mihinkä tahansa esitettyyn kysymykseen.
"Ja minulle kuuluu mainiota!"
Leveistä levein ja ystävällisin hymy kohosi keskikokoisen, siron nartun huulille.
"Voit kutsua ihan Yadaksi vaa. Entä itse?"
Sinisiipinen keikautti päätään vinoon ja huiskautteli yhä hitaanlaisesti häntäänsä.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Aug 13, 2008, 18:53

Valkoturkkinen otus, mitä ilmeisimmin neitokainen, näytti hieman hätkähtävän Othellon yhtäkkistä puheenporinaa. Vaan eipä uros moista jäänyt miettimään, useat järkyttyivät hänet nähdessään huomattavasti enemmän. Toinen jopa hymyili chihulle, mikä oli melko epätavallista herkkua. Tosin viimeaikoina pikkukoira oli tavannut oikeastaan vain mukavaa seuraa, ja ikävämmät tuttavuudet olivat hyvää vauhtia painumassa unholaan. Hus hiiteen kaikki Ronkat ja Isterit, jotka olivat ihan tylsiä tyyppejä molemmat.

Valkoturkin vastaillessa vailla pienintäkään nenän nyrpistystä pääsi pieni kikatus karkaamaan Othellon suusta. Niin mukavaa hänestä oli, kun toinen oli heti kaveria hänen kanssaan.
"Kiva tavata Yada!" vastasi koira seisahtuessaan aivan naaraan nenän eteen. Yhä koreili leveä hymy rotukoiran huulilla, kun hänen ylisuuret silmänsä afuelilaista tapittivat.
"Mä olen Othello Djalasta ja mullekin kuuluu hyvää. Ei, parasta!" hän jatkoi. Tokihan tämä oli mitä suurinta parhautta, kun näin laatuseuraa oli metsästä löytynyt.
"Mitä metsä sanoi sulle, kun keskustelitte?" uteli piski sitten ottaen täysin vakavasti toisen jutut puille puhumisesta. Suellen oli puhunut tuulelle, joten kai sitä saattoi ihan yhtä hyvin puhua kasveillekin. Ehkä uros itse alkaisi puhua vaikkapa kiville? Ei, se kuulosti suunnattoman tylsältä. Kivet olivat niitä harvoja asioita, joita koira ei pitänyt kovin mielenkiintoisina.

Hetkisen antoi chihuahua katseensa tarkastella lähemmin Yadanethin ulkomuotoa, mistä muodostuikin hänelle nopeasti varsin selkeä kuva.
"Sulla on tosi hieno turkki", lausui Oth ajatuksensa ilmoille. Naaras näytti oikein mallikelpoiselta afuelilaiselta puhtaanvalkoisen karvansa kanssa. Ja niin pehmoiselta, että koiran olisi tehnyt mieli painaa poskensa toisen kylkeä vasten.
"Tunnetko sä Tommyn? Sekin on Afuelissa", jatkoi piski tiedusteluaan, yhä toista tuijotellen. Tällä kertaa katseensa kiinnittyi naaraan koruihin, sekä kummallisiin selässä oleviin ulokkeisiin. Ne kiinnostivat urosta erityisesti, ja tämä ottikin pari askelta sivummalle nähdäkseen ne paremmin.

Ja mitä Othello saikaan pian havaita. Yadanethillä oli selässään - ei enempää eikä vähempää kuin - siivet! Ihka aidot, sinisinä läpikuultavat siivet.
Chihun leuat loksahtivat apposen ammolleen, eikä hän saanut sanaa suustaan. Heiluva häntäkin pysähtyi niille sijoilleen, kun koira jäi tuijottamaan tätä ihmeellistä näkyä. Hän oli viimeinkin löytänyt etsimänsä: siivekkään koiran!

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Aug 15, 2008, 23:17

Yadaneth virnisti.
"Minä olin ennen Djalassa!" narttu hehkutti kaverillisesti ja heilautti häntäänsä. Se oli tykkänyt Djalasta, paitsi Kallo oli ollut vähän outo. Käyttäytynyt tylysti. Ja olihan Yadaneth Yelenhankin tavannut ja se kermaharjaksinen oli kohdellut keijukaista typeränä roskana. Tätä ei kyllä Yadaneth liiemmin ollut älynnyt, että se oli Djalan alfan kohdannut. Katsellut vain kyyneleet silmissä kun Ister oli vaihtanut parempaan seuraan ja painunut ulos.
Muut laumalaiset ja alueet olivat kuitenkin olleet ehdottoman positiivinen kokemus. Afueliin oli narttu vaihtanut kaaostilanteen vuoksi, siellä Yadkin oli päässyt tekemään sitä mitä piti elämäntehtävänään. Auttamaan ja tukemaan.
"Aika paljonkin! Sillä on ollut viime aikoina hieman tylsää, kun oravat eivät ole vipellelleet seuraa pitämässä ja on ollut huonoa säätä. Nyt se on taas iloinen kun on kaunista ja joku puhuu sille."
Afuelilainen hymyili lämpimästi kirkkaalle metsikölle ympärillään, näyttäen siltä että voisi viettää vaikka koko päivän paikassa pitämässä seuraa 'metsälle'.

"Ai kiitos", naaras lausahti iloisen yllättyneenä. Kyllä sekin piti pehmoisasta, pitkästä puhtaanvalkoisesta turkistaan. Etenkin lumiseudulla, vaikka ei lämmintä pohjavillaa kyllä sillä tavalla ollut. Hieman jotain lämpimämpää turkkia oli tosin tunkenut, kun oli pitkän aikaa vakituisemmin viettänyt pakkasalueilla.
"En ole kuullut, vaikka olen kyllä moneen tutustunut... etenkin sodassa. Olin parantajana", Yadaneth puheli avoimena ja vilpittömänä. Se uskoi, että toista kiinnostaisi kaikki löpinä. Se itse ainakin oli aidon kiinnostunut kaikesta mitä Othello sanoi.

Toisen katse oli pysähtynyt naaraan selkään ja Yada kohotti hivenen kulmiaan, vilkaisten silmänurkastaan siipiään. Olihan se saanut kerättyä niihin monesti katseita. Tämä oli kyllä ensimmäinen reaktio tätä laatua.
"Mitä pidät?" Yada kysäisi ja hymähti huvittuneesti.
"Olen keiju."

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Aug 17, 2008, 23:39

Päätään kallistaen ja hiljaa hymähtäen jatkoi Othello Yadanethin tuijottelua, pohtien toisen aiempaa elämää Djalassa. Tosiaan, olihan toisella jos jonkinlaisia koruja ja kaikkea, hyvin olisi heidän laumaansa sujahtanut mukaan.
"Oho", lausahti uros yksinkertaisesti, kun ei oikein tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. Ei piski tullut edes ajatelleeksi miksi toinen oli laumaa päättänyt vaihtaa, eikä onneksi tullut maininneeksi mitään heidän uudesta johtajastaan, josta chihu kyllä piti oikein kovasti.
Valkoturkin kertoillessa metsän kuulumisista lähti Othin katse harhailemaan pitkin puiden oksistoa, kuin äänen lähdettä etsien.
"Vau. Hyvä jos se on nyt iloinen. Tylsyys on kamalaa" totesi uros ja käänteli ylisuuria korviaan puolelta toiselle. Jos puut vaikka sattuisivat kuiskuttelemaan ihan vähän hänellekin. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, tai ainakaan koira ei lehtien suhinasta sanoja osannut erotella.

Valitettavasti afuelilainen ei laumatoveriaan Tommya tuntenut, mutta moisen takaiskun Othello ohitti lapojen kohautuksella. Terrierikaveri oli ollut sen verran eläväinen otus, että saattoi viipottaa kyllä vaikka missä. Befalasin aluetta sekin puro oli ollut, jossa chihuahua oli toisen tavannut hauenmetsästyksen merkeissä.
"Olit sodassa, niinkö? Siellä olikin varman paljon parannettavaa" pohtikin uros jo kohta seuraavaa aihetta, yhä iloisesti virnistellen. Vaikka koira periaatteessa tiesikin mitä sota oli, ei hän oikein ollut sen kauheuksia sisäistänyt. Ja Afuelilaiset olivat sitä paitsi voittaneet, joten ei se heille mitään kovin hirveää ollut voinut olla, vai kuinka?

Vaan ne siivet, ne siivet! Katse lasittuneena chihuahua tuijotti kohti Yadanethin selkää ajatellen hetken niin paljon kaikkea, että lopulta aivot päättivät lyödä lapun luukulle ja olla ajattelematta mitään. Vasta naaraan sanat saivat pikkukoiran tipahtamaan takaisin tähän maailmaan, ja ruskeiden silmien katse alkoi kääntyillä epäuskoisena siivistä toisen silmiin ja taas takaisin.
"Keiju?" henkäisi rotukoira tukahtuneesti. Ei hän tiennyt mikä se oli, mutta mitä ilmeisimmin se oli jotakin aivan uskomattoman hienoa.
"Sulla on on on siivet", uros jatkoi, ja yhtäkkiä lähti pinkomaan naaraan toiselle puolelle. Kyllä, siivet näkyivät tältäkin puolen ihan yhtä hyvin. Vau.
"Mistä sä olet saanut siivet?" kysyi uros jo hivenen tarmokkaammin, jättimäisen innostuksen tehdessä tuloaan nuorukaisen mieleen. Tämä avasi nyt aivan uusia mahdollisuuksia hänelle ja hänen lentäjän uralleen, se oli varma.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Aug 27, 2008, 19:05

"Jep", narttu myönsi hilpeän kuuloisesti itsekin metsää katsellessaan. Oli se tärkeää, että ympäristökin oli hyvällä mielellä. Mahtaisi käydä huonosti hyvyyden tasapainoisuuden jos kaikki hyvä olisi poissa niin metsästä kuin sen asukkaista. Karmi ajatuskin.
Pitäisi vain jatkaa urheasti taistelua pahuutta vastaan. Vaikkei sitä koskaan kuuluisikaan poistaa kokonaan, se piti pitää aisoissa ja keijukainen ajatteli todella voivansa tehdä asian eteen runsaasti.

"Olihan heitä. Harva sieltä pääsi naarmuitta poistumaan. Siinä riitti työtä pitkäksi aikaa ja se oli melkein kamalampaa aikaa kuin itse sota. Vaikka afuelilaiset voittivatkin."
Vatsassa muljui kun muistelikin sitä tunnelmaa siellä luolalla kun kaikki oli ollut vielä kriittisessä vaiheessa. Yadanethin keijumieli oli sinänsä ihan kiitettävästi selvinnyt raskaimmista alkupäivistä, kun hommaa oli ollut koko ajan ja valitusta ja kivun älähdyksiä oli pitänyt sietää ja katsella heikoimpien ja haavoittuneimpien kuolemia ja jännittää niiden puolesta, jotka olivat lähellä kuolemaa.

"Ne on olleet minulla aina", valkoinen lausahti hivenen hämmästelevään sävyynkin tuolle pikkuiselle otukselle. Ei siltä oltu ennen tuollaisia kyselty!
"Äiti Keiju ne on minulle antanut kun lähetti minut auttamaan koiria ja susia maailmassa."
Afuelilaisen pienessä päässä hiipi muisto uuvuttavasta ja jännittävästä lentomatkasta, miltä ilmavirta korkeuksissa oli tuntunut...
"Sinua kiinnostaa siivet?"
Kas kun olet nero neiti Yadaneth. Näkyihän se toisen hehkuvasta naamataulusta metrien päähän, mutta narttu yritti johdatella näin aihetta hieman syvemmälle. Sitä kiinnosti koira jota kiinnosti siivet, asian saattoi ilmaista parhaimmassa tapauksessa niin.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Aug 29, 2008, 0:47

Othello tuntui putoavan hivenen kärryiltä Yadanethin puhellessa sodasta ja sen kamaluuksista. Miten paranteleminen saattoi olla kurjempaa kuin itse sota?
"Hyvä että silti voititte?", tokaisikin uros hivenen kysyvästi. Kai se sentään oli hyvä asia? Ainakin voitto kuulosti hirmuisen hyvältä ja mukavalta.
Hetkeksi pysähtyi uros mielessään pohtimaan myös sodan toista osapuolta, lahkolaisia. Olivatko he sitten hävinneet? Mahtoi olla paha mieli heillä, jos asia niin sattui olemaan. Voi voi. Tasapeli olisi varmaan ollut siis kaikkein paras vaihtoehto.

Silmät innosta loistaen kuunteli Othello afuelilaisen sanoja keijuilusta ja siivistä ja kaikesta. Aivan älyttömän hienoa oli tämä! Kenties ensimmäistä kertaa lyhyen elonsa aikana ei pikkukoira oikein edes tiennyt, mitä olisi sanonut. Oli niin paljon kerrottavaa ja kysyttävää, ja tällä kertaa hänen olisi myös maltettava kuunnella vastauksiakin.
Innokkaasti poju kuitenkin nyökytteli, kun Yadaneth uteli hänen kiinnostuksestaan siipiä kohtaan. Kyllä kiinnostivat, totta vie!
"Aina... Äiti Keiju..." höpötti pantakaulainen itsekseen, alkaessaan loikkia varsin poukkoilevasti valkoturkkisen naaraan ympärillä.
"Ei ole höyheniä siivissä, ei ollenkaan", pohti rotukoira lentimiä joka kulmasta tutkaillen. "Näkyy läpi."

Mietittyään mielestään tarpeeksi, mikä ei tosin ollut kovin paljon, kiersi Othello jälleen Yadan eteen ja suuntasi katseensa tämän sinisiin silmiin.
"Minäkin tahdon! Tahdon siivet!" sai koira lopulta hihkaistua ulos.
"Mä tahdon lentää!"

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Aug 30, 2008, 23:32

"Onhan se", naaras lausahti yllättävän värittömästi ja hymähti.
Olihan se hyvä. Ei viattomia sieluja pakotettu Herran omistusmerkinnän alle. Silti suretti sota, oli häviäjän taikka voittajan puolella. Yadanethin puolueellisuuskin sotaan mennessä oli ollut olematon. Se oli astellut paikalle lahkolaismiehensä vierellä. Utahy oli kuollut. Kuollut. Saanut rauhan ainakin. Uros oli tuntunut olevan aina hukassa elämänsä tarkoituksen kanssa.

Yadaneth ei oikein tiennyt miten olla, kun siivet saivat noin paljon huomiota. Se tuntui jännältä. Toinen puhkui jotain ihmeellistä energiaa, eikö se keksinyt sanoja vai oliko sanoja liikaa, sitä ei Yadanethin siniset silmät oikein osanneet ymmärtää.
"Eivät ole linnun siivet, eivät", valkoinen nyökähti naurahtaen ja nyökkäsi.
"Keijunsiivet. Tai perhosen, jos haluat lähemmän esimerkin?"
Perhosia oli varmasti pikkuveikkonenkin tavannut.

Nyt menetti pitkäturkkinen koira ainakin puhekykynsä. Lentää. Miten toisen silmät puhkuivatkaan viatonta ja aitoa intoa.
"Odotas... pitää miettiä", Yada lausahti nopeasti ja hymähti tätimäisesti saadakseen todellakin miettimisaikaa.
"Toimivia siipiä ei koiralle oikein kasvamaan saa", koira mietti ääneen hitaasti ja äänensävy hivenen alakuloiseksi muuttumaan.
"...mutta..."
Se ymmärsi toisen haluja sydämenpohjaansa myöten. Miten ihana olisikaan toteuttaa moinen toive, Äiti Keijustakin se olisi todella hyvä teko. Mutta eihän se saisi koiraa lentämään. Eihän? Ehkä pitäisi kysyä apua itse Äidiltä...

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Sept 3, 2008, 19:54

Tyytyväisenä siihen, että sodan voittaminen oli kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä juttu, nyökäytti Othello tarmokkaasti päätään.
"Hienoa! Niin, oikein hienoa", pulisi koira häntäänsä iloisesti toiselle taas heiluttaen. Oli varsin mielenkiintoista, että vaikka uros kyllä tunsi Afuelia vastaan taistelleen Lahkon nimeltä, ei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä heppuja kyseiset tyypit oikeastaan olivat. Ja eipä ajatus nytkään elikon pienessä päässä käynyt.

"Perhosen, joo kyllä!" hihkaisi Othello Yadanethin toteamukselle nartun siipien ulkonäöstä. Hyvin pitkältikin näyttivät samalta, kuin kauniisti lepattelevilla perhosilla, vaikkei niiden siivistä läpi nähnytkään. Ilmeisesti keijuilla kuitenkin oli tällainen jännä lisäominaisuus lentimiinsä suotu. Mahtoikohan siitä olla jotakin hyötyä?
"On kyllä vieläkin hienommat, kuin perhosilla", jatkoi chihuahua pohdintaansa yhä toisen läheisyydessä poukkoillen.
"Varmaan on mahtavaa olla keiju", huokaisi uros vielä lopuksi, utuisen haaveileva katse kasvoillaan loistaen.

Keijuneidin sitten alkaessa pohtia lentämisen mahdollisuuksia joutui Othello puremaan huultaan, jotta olisi osannut suoda toiselle miettimiseen vaadittavan rauhan. Nyt kun sanat olivat taas viimeinkin alkaneet luistaa, oli juttua vaikea enää lopettaa kesken kaiken. Pinnistellen sai rotukoira kuitenkin suunsa pysymään kiinni, pienten jalkojen tosin täpistellessä paikoillaan lyhyen ruohon ja sammaleen seassa.
Vaan eikö siipiä sitten voinut vain yksinkertaisesti itselleen kasvattaa? Chihuahuan naama venähti silminnähtävästi valkoturkkisen toteamuksen myötä. Voi voi, vaan mistäs nyt sitten apu saataisiin? Lentämään kun piti päästä, ja tuskin se ilman siipiä kävisi. Vai kävisikö?
Toivo palasi nopeasti takaisin pienen uroksen mieleen, kun afuelilainen näytti jatkavan pohtimistaan. Nyt tosin ei chihu enää saanut itseään vaikenemaan, saati pysymään paikoillaan.
"Mitä? Mitä mutta?" uteli nuorukainen kimeällä äänellään, alkaen samalla pomppia tasajalkaa toisen edessä.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Sept 6, 2008, 22:43

Yada hymähti.
"Perhoset on kivoja", narttu lausahti näin sivumennen sanoen -tyylisesti ja huiskautti häntäänsä.
"Kiitos", se lisäsi vielä kiltisti kehuihin ja huiskautti toiseen kertaan valkoista puuhkaansa. nyökäyttäen samalla päätään. Olihan se mahtavaa kait. Mutta toi se myös velvollisuuksia. Vaikka ei Yada niitä niin ajatellutkaan. Se itse koko sydämestään halusi tehdä tehtäväänsä ja elää sitä. Oli mahtavaa olla keiju, kyllä se piti myöntää, mutta ei sillä pitäisi lesoamaan alkaa. Epäreilua ja rumaa se olisi, joten Yadaneth tyytyi hymyilemään salamyhkäisesti.

Othello innokkaasti pakotti Yadan miettimään entistä ankarammin asiaa ja tekemään hieman holtittomiakin päätöksiä. Nartun kulmat kohosivat mietteliäästä mutrusta koholle ja afuelilainen virnisti.
"Voisinhan aina pyytää Äiti Keijua, josko hän voisi jakaa sinulle voimia edes pieneksi hetkeksi", koira totesi vallan vilpittömän kuuloisesti kun se uskoi sen olevan totuuskin. Äiti Keijulla oli kuitenkin voimaa vaikka mihin. Eihän senkään siivet toimineet niinkuin linnun siivet, ei niitä voinut räpytellä oikeasti lennättämään sitä ilmoihin, vaan se oli toisenlainen voima. Taikaa!
"Koira on koira ja keiju on keiju ja lintu on lintu, mutta kaikkihan on kuitenkin mahdollista keijujen johtajalle. Onhan minullakin näin erikoiset siivet."
Yadanethista tuntui että se oli saamassa idean langasta kiinni.
"Mitä tuumit?"
Piti kysyä nätisti se pikkukaverin mielipide ennen kuin lähtisi toteuttelemaan. Othellon hyväksihän tässä oltiin tätä kaikkea juonimassa. Chihuahua halusi lentää ja Yadaneth halusi tuon lentävän. Mistä sitä tiesi jos Othello tyrmäisikin ajatuksen hetken lentämisestä?

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Sept 10, 2008, 1:04

Leveästi hymyillen nyökytteli Othello pyöreää päätään Yadanethille. Hän oli hyvin pitkälti naaraan kanssa samaa mieltä perhosten mukavuudesta. Tosin chihuahualla oli toisinaan tapana jopa syödä kyseisiä hyönteisiä niitä ensin ihailtuaan, mutta minkäs mahdoit, kun koko ei juuri sallinut suurempien saaliseläinten metsästystä. Muutamaan otteeseen oli uros aikanaan yrittänyt jänistä kiinni, mutta vemmelsääret olivat pistäneet varsin ponnekkaasti vastaan itsensä kokoiselle koiralle. Eipä ollut piski saalista niistä saanut, vaan oli joutunut pakenemaan häntä koipien välissä.

Innokkaana ja ylen kärsimättömänä Othello katseli ja kuunteli, kuinka keijuneiti pohdiskeli toimintasuunnitelmaa hänen unelmansa varalle. Tuntui ihan älyttömän mukavalta, että joku tosiaan oli halukas auttamaan häntä tämän kanssa. "Koirat eivät lennä", oli Rongoteuskin vain todennut aikanaan, mutta afuelilainen olikin ihan eri maata jäyhän punaturkin kanssa.
"Voisitko todella? Voisinko minäkin pyytää?" tiedusteli uros yhä tasajalkaa hyppien. Hän osaisi kyllä pyytää oikein nätisti Äiti Keijulta, kuka hän sitten ikinä olikaan, jos vain siten saisi edes kerran kokeilla lentää Andriaanan vehreiden metsien yllä.
"Teen ihan mitä vaan!", koira vielä vakuutteli naaraan kysellessä hänen mielipidettään asiasta. Ei hän välttämättä olisi siipiä iäksi selkäänsä halunnutkaan, kunhan tahtoi kokeilla miltä lentäminen mahtoi tuntua.

Lopulta tajusi chihuahua lopettaa holtittoman hyppelehdintänsä ja seisahtua jälleen paikoilleen Yadan eteen. Anova ilme kasvoiltaan paistaen jäi Othello odottamaan mitä hänen tulisi tehdä. Pitäisiköhän heidän käydä Äiti Keijun luona kysymässä, josko tällä olisi lainata yhtä paria XXS-kokoisia siipiä?

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Sept 10, 2008, 18:24

Valkoinen, pitkäturkkinen narttu nyökkäili ja tuntui olevan koko ajan entistä itsevarmempi. Othello hyppi niin hauskasti. Yada ei ajatellut yhtään, miten se itse jaksoi aina pomppia ja kekkuloida. Ei sellaisia nyt ajateltu kun tehtiin työtehtävää. Nyt piti pitää itsensä hivenen vakavampana ja jalat maassa. Tai no tässä oli kyllä päämääränä saada jalat pois maasta.
"Voit sinäkin pyytää, jos puhuttelet häntä kauniisti. Mutta vastauksensa hän luultavasti lähettää minun kauttani. Itse asiassa se on hyvä idea, että sinä pyytäisit. Hän näkisi, että todella haluat sitä ja luotat häneen."
Yadaneth hymyili ja huiskutteli häntäänsä rohkaisevasti, kyllä, kuulosti oikein mainiolta! Nartulla ei ollut hajuakaan miten Othello tulisi ilmoihin nousemaan, mutta eihän se hänen ongelmansa olisi, pallo siirrettäisiin nyt Äidille. Joka toivon mukaan olisi suopeana.

Ai niin, Othello ei varmaan tiennyt miten tulisi tarkalleen ottaen toimia. Eihän kukaan Yadanethin ja muiden keijujen lisäksi yleensä älynnyt puhella Äiti Keijulle.
"Hän kuulee kyllä, hän on läsnä luonnossa koko ajan, ja tulee luokse kutsuttaessa, vaikka me emme häntä näekään. Minäkin voisin olla näkymätön jos ei hän olisi minulle koirakeijun tehtävää antanut."
Tässä ilmaantui jälleen afuelilaisen vakaa usko siihen, ettei hän tosiasiassa ollut koira ja sitten kun hän olisi suorittanut maallisen tehtävänsä, eli arkisesti sanottuna kuollut vaikkei Yadaneth uskonut niin käyvän vaan saavansa kutsun, koiraneiti jatkaisi siinä hahmossa mikä oli ollut ennen keijutehtäväänsä. Mikä se sitten olikaan ollut. Jotain mahtavaa varmasti.
Tummansiniset silmät katsoivat nyt luottavaisina ja odottavaisina Othelloon, mutta samalla tyhjän näköisesti. Yadaneth tyhjensi omaa pääkoppaansa, jotta voisi astia Äidin saapumisen ja läsnäolon ja viestin tarkkaan. Mielen tyhjentäminen oli seurassa ja tällaisena parityöskentelynä vähän hankalaa, mutta nartun onnistui saavuttamaan silti se outo mieliala, mitä se piti 'yhteytenä'.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Sept 13, 2008, 22:32

Voih, Yadaneth todella lupasi, että Othellokin saisi esittää asiansa Äiti Keijulle. Naaras vieläpä kehui ideaa varsin hyväksi, mikä sai pienen uroksen hännän viuhtomaan yhä vimmatumpaan tahtiin puolelta toiselle.
"Kyllä, lupaan pyytää oiiiikein nätisti. Ja minä kyllä haluan ja luotan, oiiiikein kovasti!" lupaili chihuahua sanojaan venyttäen, uskoen näin kuulostavansa paljon vakuuttavammalta. Ihan hän ei ymmärtänyt mitä afuelilainen tarkoitti sillä, että Äiti lähettäisi vastauksen valkoturkin kautta, mutta kai se vielä selviäisi.
Innokkaana otti länttiturkin muutaman poukkoilevan askeleen lyhyen ruohon seassa, ollen aivan valmiina lähtemään Äiti Keijua tapaamaan. Vaan mulkosilmien katsahtaessa kohti Yadanethiä uros huomasi, ettei toinen tainnut olla menossa mihinkään.

Pian asia kuitenkin selvisi, kun keijusiipi selitti Äidin olevan koko ajan läsnä, ihan joka paikassa. Othellon hymy valahti nopeasti pois hänen huuliltaan silkasta ihmetyksestä ja kunnioituksesta. Olikohan Hän läsnä siis ihan joka paikassa, muuallakin, kuin Yadan läheisyydessä? Oliko hän mahtanut nähdä siis chihuahuankin joskus aiemminkin?
"Vaaaaau", huokaisi uros ympärilleen silmät suurina tähyillen. Jonkin näkymättömän, mutta silti olemassa olevan ajatteleminen oli hyvin vaikeaa pienen koiran pienellä käsityskyvyllä, mutta silti hän uskoi toisen sanoihin sumeilematta. Jos Yadanethista, joka siis oli keiju, oli tullut koira, niin voisikohan Othellosta joskus tulla keiju? Se jos joku olisi ollut hienoa.

Vaan chihuahuan tähystellessä ympärilleen oli Yadanethin ilme muuttunut varsin tyhjäksi ja utuiseksi, minkä huomatessaan Oth ehkä hieman säikähtikin. Nytkö hänen pitäisi puhua Äiti Keijulle? Voi, toivottavasti hän olisi kiltti tyyppi, joka pitäisi Othellosta eikä nauraisi hänen unelmalleen. Mutta koska keijunsakin oli noin mukava, eikä Hänenkin sitten tulisi sitä olla?
Päättelynsä tuloksesta rohkaistuneena istuutui uros naaraan eteen ja huokaisi syvään. Hetken hän katsoi afuelilaista tämän sinisiin silmiin, jonka jälkeen yritti vetää kasvoilleen samanlaista ilmettä, kuin toisellakin oli.
"Hyvä, kiltti Äiti Keiju..." uros aloitti hennolla äänellä ja huomaamattaan painoi silmänsä kiinni. Hänen mieleensä piirtyi kuva hänen omasta äidistään, joskin nyt emolla oli siivet selässään.
"Vaikka en olekaan keiju, niin minä tahtoisin lentää vähän aikaa. Haluaisin nähdä, miltä Andriaana näyttää ylhäältä päin, koska pidän siitä niin kovasti maastakin katsottuna. Lupaan, etten lentäisi kovin kauas ja lupaan, että juttelen joskus metsälle, jos se näyttää yksinäiseltä", jatkoi koira kurtistaen kulmiaan keskittyneesti.
"Voisitko auttaa minua, Äiti Keiju?"

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Sept 27, 2008, 21:00

Valkoinen narttu jatkoi hymyilyään siihen malliin että kohta sattuisi jo poskiin. Se luotti Äiti Keijun kyllä tykkäävän, kun noin rehellinen ja reipas kaveri oli. Hyväsydäminen. Se merkitsi eniten.

Yadaneth jatkoi mitäänsanomattoman, mutta luottavaisen näköistä tapitustaan, keskittyen mielentilansa ylläpitämiseen. Othellon sanat kuuluivat Äiti Keijulle, joten narttu ei antanut omien aivojensa käsitellä niitä. Othellon lopetettua sulki koira silmänsä ja painoi päätään alas jääden odottamaan rauhallisena, nyt jo ajatuksetkin vilistäen tuhatta ja sataa.
Valotustilaa ei edes tarvinnut loputtomasti odottaa.
Keijukainen tiesi mitä nyt olisi hyvä tehdä.
"Hän haluaa auttaa."
Naaras lausahti kun muisti että se voisi kiinnostaa chihuahua. Silmät olivat jälleen auki ja koko neiti yhtä eloisuutta.
"Mutta se vaatii hieman ennakkovalmisteluita, koska ilman siipiähän sinä koostasi huolimatta painat sen verran ettet tuulen mukanakaan liihota, etkös?"
Afuelilainen hymähti ja enempiä varoittelematta lähti kävelemään haeskelevan näköisenä alueella, katse selaten jotain aluskasvillisuuden tasolta, mitä ilmeisimmin siihen 'ennakkovalmisteluun' liittyen. Löytyisipäs. Samalla Yadaneth mietti, että miten kivaa tulisi olemaan jos Othellolle jäisi hyvä fiilis tästä. Narttu ei ollut kaikelta sisimmältään täysin varma tästä mitä oli tekemässä, mutta olo oli kaikesta huolimatta tyynen luottavainen ja se mitä mielessä nyt pyöri, piti toteuttaa.
"Tässä menee hetki, anteeksi", narttu pahoitteli ja vilkaisi Othelloon, häntäänsä heilauttaen.
"Mutta me onnistutaan kyllä. Voit jo miettiä mitä kaikkea haluaisit nähdä."

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Sept 30, 2008, 17:58

Lausuttuaan asiansa Äiti Keijulle ja Yadanethille painoi Othello päänsä ja jäi odottamaan vastausta. Ei uros tullut yhtään ajatelleeksi olisiko hänen ollut tarpeen niin tehdä, mutta se tuntui jostakin syystä hyvältä tässä tilanteessa. Yhä silmiään kiinni puristaen kuunteli pieni koira ympäristönsä ääniä tutkivasti, ylisuurten korvien kääntyillessä hitaasti puolelta toiselle. Hassua, kuinka pienimmätkin rasahdukset kuuluivat selkeinä ja voimakkaina, kun niitä vain keskittyi kuuntelemaan. Mahtoikohan Äiti liittyä siihenkin jotenkin?
Yhtäkkiä kuului Yadan heleä äänikin luonnon rapinoiden seasta, mikä sai chihuahuan heräämään omituisesta horrostilastaan, johon olisi varmaan muuten aikaa myöten nukahtanut. Pöllämystyneen näköisenä avasi rotukoira silmänsä ja käänsi katseensa kohti keijukaista.
"Ihan tosi? Nyt mä saan lentää?" uteli uros onnesta pakahtuen. Hymy leveni nopeasti kattamaan koko rääpäleen kasvoja, tämän kömpiessä takaisin seisomaan.
"Tiesin, että Äiti Keiju on hyvä tyyppi!"

Yadanethin alkaessa puhella jotakin valmisteluista ja muista Othellon tietämykselle varsin epäolennaisista asioista, loikki kyseinen uros innoissaan valkoturkkisen ympärillä.
"En kai. Suellenkin taisi sanoa jotakin sellaista", koetti chihu muistella. Tosin hänen ja Suen seikkailuista oli kulunut jo niin kovin kauan aikaa, ettei nuorukainen niitä enää kovin selkeästi edes muistanut.
"Suellen kertoi mulle tuulesta ja siltä mä sain ajatuksen lentämisestä", jatkoi ruskeaturkki rupatteluaan. Oli mustaturkki pelastanut toverinsa myös hain kidasta, mutta lentojutut olivat nyt paljon tärkeämpiä.

Hetken Othello tarkkaili pyöreä pää kallellaan, kuinka Yada tutkiskeli jotakin maasta löytyvää. Jokin kasvi tai vastaava taisi toista kiinnostaa, mikäli uros yhtään oikein ymmärsi.
"Ei haittaa, mä jaksan kyllä odottaa", chihuahua vakuutteli. Normaalissa tilanteessa koira ei tosin jaksanut odotella hetkeäkään yhtään mitään, mutta tämä alkoikin olla jo aika kaukana normaalista. Jopa chihun mittapuulla, vaikkei hän sitä tullutkaan ajatelleeksi.
"Joo! Mä haluan nähdä, miltä puut näyttää, kun on niiden yläpuolella. Ja puro, sen tahon nähdä! Afuel varmaan näyttää kyllä ihan samalta, kuin maastakin katsottuna..." alkoi piski sepustaa, käyden yksitellen läpi varsin monia Andriaanan kolkista. Samalla poukkoili uros uskollisesti keijukaisen lähettyvillä, välillä naaraan puuhia seuraten, välillä hieman kauemmas pyrähdellen.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Oct 5, 2008, 21:38

Yadaneth hymyili hivenen hajamielisesti ja nyökkäili haeskellen katseellaan sitä mitä etsikään. Othellon höpinät jäivät oikeastaan taka-alalle, taustamusiikkina rytmittivät etsintätuokiota. Eihän sen ollut väliäkään kun tuo oli Othellon omaa suunnitteluaan. Yadaneth oli saanut maailman ylhäältäpäin nähdä eikä voinut toista vaihtoehtoa kuvitellakaan. Neidin elämähän oli sen muistoissa alkanut juuri siitä kun se oltiin lähetetty maailmaan toisesta maailmasta. Siivillään. Silloin se oli voinut toki käyttää niitä todella ja liikutella omasta tahdosta kuin perhonen, kun oli itse ollut pieni... Nyt koira oli täysikasvuinen. Kangas, jossa siivet olivat, oli venynyt ja kulunut harmahtavansävytteiseksi siitä bling-bling-neonsinisestä mitä se oli joskus vuosia sitten ollut.

Naaras lipaisi huuliaan ja pysähtyi. Tämä. Kasvi oli vahvan sinisävytteinen ja sen lehdet näyttivät hivenen karvaisiltakin. Yadaneth kuitenkin tiesi että se lähinnä kutitteli kieltä ja maistui todella makealta. Narttu nyppi niitä nopeaa tahtia tottuneesti maasta. Enää sen ei tarvinnut hampaillaankaan katkoa tuskaisasti aineksia, vaan se osasi jo nyppäistä näppärästi käpälällään niin että varsi katkesi halutusta kohdasta. Keijukainen otti näitä hetkessä kimpun ja kääntyi sitten katsomaan Othelloon.Tässä oltiin saatu jo aikaa kulutetuksi joten ei ollut tarvis sitä lisää hukata. Toimintaa tarvittiin.
"Nämä ovat kukkia, kyllä vain. Niillä on kuitenkin meille tärkeämpi merkitys nyt kuin pelkkä somistus maassa."
Sinisilmä katseli rehuja välittäväisen näköisenä ja hymyili.
"Ne keventävät sinut niin, että paino ei enää ole esteenäsi. Sitten Äiti Keiju tulee taas mukaan henkeen."
Yadaneth tarjosi somasti nyt osaa keräämsitään kukkasista tuolle pienemmälle koiralle.
"Eivätkä ne edes maistu pahoilta. Minusta ainakaan."
Narttu havainnollisti vielä asiaa alkaen syödä itse yhtä vartta.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Oct 6, 2008, 14:33

Itsekseen höpötellen loikki Othello onnellisena Yadanethin ympärillä, kiinnittämättä oikeastaan kovinkaan huomiota valkean naaraan tekemisiin. Uros luotti kovasti keijukaiseen, ollen varma tuon kyllä saavan hänet piakkoin kohoamaan taivaan sineen. Voi kuinka pieni koira olikaan miettinyt, miltä pilvet mahtoivat lähietäisyydeltä näyttää! Pian hän saisi vastauksen siihen ja kaikkiin muihinkin lentämistä koskeviin kysymyksiinsä. Näkisiköhän hän tuttujaan yläilmoista käsin? Kyllä Tommykin mahtaisi hämmästyä, kun chihuahua lentäisi terrierin ylitse!

Jonkin ajan kuluttua Yadaneth kuitenkin lopetti etsintänsä, pysähtyen nyppimään jonkin sortin kukkasia maasta. Kauempana itsekseen rallatellut Othello lopetti hoilaamisensa ja pinkaisi katsomaan tarkemmin valkoturkin touhuja. Silmät innosta kiiltäen uros tuijotti sinisiä kasveja, kuin ne olisivat olleet vähintäänkin hienointa, mitä hän oli kuunaan nähnyt. Vasta varsin merkittävän ajan kuluttua pantakaulainen tuli kunnolla miettineeksi naaraan tekemisiä. Siis kukkia? Ihan oikeasti?
Hieman ymmällään käänsi piski katseensa naaraan kasvoihin vain nähdäkseen tuon hymyilevän yhäkin onnellisen ja varsin luottavaisen näköisenä.
"Ai? Merkitys? Joku tärkeä?" uteli chihu kääntyen jälleen kohti kasveja. Nenällään nuuhkaisi uros niitä uteliaasti ja kallisteli päätään puolelta toiselle. Eivät tuoksuneet yhtään hassummille, varsin makeille.

Kun keijuneiti sitten paljasti mitä kukilla oikein saattoi saada aikaan, loksahti Othellon suu jälleen hämmästyksestä auki.
"Kukatko voi tehdä niin?!" kivahti rotukoira ällistyneenä. Oli hän kaikenlaisia marjoja ja sieniä pistellyt poskeensa, mutta ei hänellä ollut koskaan tullut mieleen kukkia syödä. Voi hitsi, olisipa hän tiennyt tämän aiemmin!
"Vaaaaau", uros henkäisi ja katseli, kuinka kasvin varsi katosi Yadan suuhun. Jos nuorukaisella olisi jotakin epäilyksiä kukkasten syömisestä ollut, olisivat ne varmasti viimeistään nyt haihtuneet savuna ilmaan.
Innostuneesti naurahtaen kävi chihuahua kasvien kimppuun, ahmaisten niistä pari leukojensa väliin. Nopeasti alkoi koira niitä jauhaa leuoissaan, keskittyneen näköisenä kukkien makua maistellen.
"Totta, nämähän ovat ihan hyvää!" Othello hihkaisi kukat nielaistuaan. Kokeilevasti uros teki pienen loikan paikoillaan. Ei, ei tuntunut vielä kovin kevyeltä. Piti kai syödä lisää.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Oct 11, 2008, 0:01

"Eivät mitkä vain eivätkä raa'at oikeanlajisetkaan. Se on tarkkaa. Näitä ei ole joka mättäässä", narttu valisteli. Piti tuntea myrkylliset niistä eimyrkyllisistä. Tämän kasvin myrkyttömyydestä joku herkkämielinen kyllä olisi voinut olla toistakin mieltä, mutta Yadaneth ei tokikaan.
"Ja se on vain väliaine tavoitteeseemme."
Kukkien syöminen ei niin yksin heitä ilmaan nostaisi.
Narttu nauroi aidon lämpimästi kun toinen hihkui mausta. Se söi itse vielä lisää, ei toki saisi maasta julmasti irti katkottuja eli tapettuja kasveja jättää käyttämättä. Yadaneth veti siis vallan ronskilla linjalla tuon itsensä eteen jättämän nipun kanssa.
"Luonnossa on paljon hyviä kasveja jotka tekevät eri vaikutusta. Mutta on paljon pahojakin tietysti. Myrkyllisiä."
Vähemmän merkitseviä, letkeitä ruokapuheita. Tai ainakin tällainen opettavainen tieteishöpinä oli keijukaisen käsitys kevyestä höpinästä.
"Nyt pitää yrittää myös karistaa mielestä kaikki painavat murheet pois jos niitä on. Kaikki ylimääräinen lasti pois."
Oikeasti sitäkään ei olisi tarvinnut tehdä. Nämä kukat hoitaisivat kerrassaan kaiken. Mutta Yadaneth noudatti omaa ohjekirjaansa ja hyväntahtoisia näkemyksiään. Narttu tyhjensi jo innokkaasti mieltään keveään lentofiilikseen ja hymyili hetki hetkeltä jatkuvammin ja leveämmin.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Oct 14, 2008, 22:10

Kiinnostuneena, vaikkakin kovin kärsimättömänä Othello kuunteli Yadanethin selityksiä. Kuulosti kyllä ihan järkeenkäyvältä, ettei sitä ihan joka voikukalla lentoon päästy. Mahtoi valkoturkkinen tietää paljon kaikesta, kun osasi oikeat kukatkin tarkoitukseen valikoida. Mistähän naaras oli oppinsa saanut? Hetken kuvitteli chihuahua afuelilaista kulkemassa niityllä jokaista vastaan tulevaa kukkaa maistellen.
"Niin, niin aivan", myönteli uros vielä päätään hurjasti nyökytellen. Ei sopinut toki unohtaa Äiti Keijua, joka varmaan sen viimeisen silauksen hommalle soisi.
Jahka alkoi pikkukoira kasveja pureskella, ei hän enää huomannut kovin tarkasti Yadan puheita panna merkille. Ei uros omin päinsä kukkia varmaankaan tulisi poimimaan, joten niiden tunnistaminen ei häntä tuntunut juuri koskettavan. Nyt olivat nämä kukat tässä, ja koiran huomio jaksoi keskittyä vain niiden olemassaoloon. Olivat ne kuitenkin sen verran maukasta tavaraa!

Pikku hiljaa alkoi Othellon mieli tuntua yhä kevyemmältä, kasvien maistuessa samassa tahdissa yhä paremmilta ja paremmilta. Hiljaa alkoi nuorukainen kikatella ihan vain siitä syystä, että tuntui niin kovin mukavalta.
"Oi, en mä murehdi ikinä yhtään mitään!" julisti chihu silmät varsin omituisesti loistaen.
"Mä mietin vain kivoja, kivoja, kivoja asioita", uros jatkoi yhä villimmin hihittäen. Päässä tuntui kieltämättä hivenen omituiselta, mutta se oli mitätön sivuseikka, kun muuten oli näin miellyttävä olo.
Vielä kahmaisi koira nipun kukkia hampaidensa väliin, vaikkakin annos alkoi olla jo heiveröiselle otukselle varsin riittävä. Ruskeiden silmien katse suuntautui kohti sinistä taivasta, joka tällä hetkellä tosin näytti huomattavasti värikkäämmältä, piskin olon ollessa höyhenenkevyt.
"Thihihihi whiiiii..." uros nauroi sylki suusta lentäen, kun jalkansa eivät yllättäen tuntuneet enää koskettavan maata.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Oct 21, 2008, 2:05

Yadanethinkaan kieli ei enää jaksanut liverrellä kovaa opettajafaktaa. Kukkien vaikutus ei keskikokoiseen, siroon koiraan ja kaiken lisäksi kukkasten kokeneempaan käyttäjään niin nopeasti iskenyt kuin tuohon ensikertalaiseen chihuahuaan. Keijumaailmoissaan vahvasti elävän nartun oma todellinen mieli kuitenkin lähti leijailemaan nopeasti jo ilman kukkasia.
"Tunnetko Othis tuulen?" narttu huikkaisi seistessään huojuen typerän näköisesti nokka kohti taivaita.
"Kohta se ottaa meidät mukaansa."
Keijukainen hyppeli piruettia siihen malliin, että alkaneessa kukkaishumalatilassa saattoi pitää melko ihmeenä, että se moiseen edes kykeni ilman nurin rämähtämistä.
"Tuu-uuuu-uuuliiiiiiiiiii", alkoi siipiselkä huhuilla kimakkaan ääneen ja huiskutteli häntäänsä. Piruetit hidastuivat ja lopulta lakkasivat ja nyt jatkoi huojuminen, entistä vahvempana. Se oli osin myös itse aiheutettua huojuntaa.

Kas sieltähän se tuuli tulikin ja Yadaneth tunsi kuinka se nytkähti irti ruohotasolta. Ainakin jollain tapaa. Sen omassa todellisuudessaan. Sen ja Othellon.
"Aaaaaaaaaaaaa-aaaaaaa!"
Tämä kirkuna oli iloista ja pursusi aitoa onnea. Ja vaikka Yadaneth oli koko ajan tiennyt tämän onnistuvan, se silti kiljui myös riemukasta hämmästystä. Tuntui niin uskomattoman ihanalta ja lennokkaalta!

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Oct 28, 2008, 0:54

Edelleen jatkoi Othello omituisesti käkättävää nauruaan, vaikkei riemulle mitään selvää syytä ollutkaan. Kunhan kaikki vain tuntui niin kovin mukavalta ja ihanalta ja kauniilta.
"Tuuu-uuunnennn", lauloi chihuahua ottaessaan muutaman loikka-askeleen nurmella, ollen vähällä kupsahtaa kumoon. Moista pikkuvikaa ei uros tosin edes tuntunut havaitsevan, vaan jatkoi huojuvaa liikehdintäänsä kohti Yadanethiä.
"Meiiidät vieeee taivaaa-aaalle!" koira kiljui. Valkoturkkisen sanoja venyttelevä puhetyyli tuntui olevan kovin tarttuvaa laatua.

Lopulta pyyhkäisi hivenen voimakkaampi tuulenpuuska kaksikon yli ja tempaisi heidät irti maaeläimen kahleista, kohti valkeita pilviä ja sinistä taivasta. Ainakin Othello olisi voinut vaikka vannoa niin tapahtuvan, vaikka ympäristö näyttikin jokseenkin sekavalta ja utuiselta.
"Iiiiaaaaaah!" rääkyi chihuahua naaraan kiljumista omallaan säestäen. Nopeasti oli kaksikko kohonnut puiden lavojen yläpuolelle, erikoisten väristen ja muotoisten pilvien sekaan. Tyhjästä tupsahtaneita, vaaleanpunaisia siipiään heilutellen sinkoili pieni koiraeläin sinne tänne Yadan ympärillä.
"Pilllviä! Pinkkejä pilllviä!" julisti elikko ympärillään leviäviä maisemia kuvaillen. Sivustakatsojan mielestä olisi voinut näyttää siltä, kuin piski olisi koettanut uida kuivalla maalla, mutta varsin lennokkaalta kokemus silti tuntui.

Ja niin leijaili Othello taivaan sinessä (ja monessa muussakin värissä) siten, kuten oli aina toivonutkin. Läpi kalan muotoisten pilvien, ohi kotkan siivillä lentävän Rongoteuksen, yllä Andriaanan vehreiden metsien. Välillä unohti uros kokonaan Yadanethin läsnäolon, mutta aina jostakin raosta onnistui valkoturkkinenkin taas putkahtamaan näkökenttään.
"Kaikki on niin kaunista! Kaunista, Yada! Minä olen keiju! Niin kuin sinä!" koira kertoi omasta mielestään hyvinkin selvin sanoin, joskin tosiasiassa puhe taisi olla yhtä mongerrusta. Ehkä kyseessä oli kuitenkin vain keijukieli, jota toinen luonnollisesti ymmärsi ilman mitään ongelmia.

Jonkin ajan kuluttua olisi maan päällä saattanut näyttää ikävästi siltä, kuin Othello olisi alkanut ajautua päin metsän ryteikköisempää osuutta. Pilviltä näyttäviä esteitä ei chihu kuitenkaan tuntenut tarpeelliseksi väistellä, joten varsin nopeasti lähestyi reitillä kasvava puu urosta. Tai uros puuta, joka näytti pilveltä ja siten varmasti olikin pilvi. Pehmoinen, untuvainen höytyväkasa, jonka syliin teki mieli suorastaan syöksyä.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Nov 9, 2008, 0:57

Yadaneth nauroi riemukkaana ja pyöriskeli vaan ympäriinsä Othellon messissä. Riemukin oli täysin Othellon riemusta lähtöisin, keijukainen oli ihan tavaissa siitä, että Othellon unelmat toteutuivat. Nartusta tuntui rajattoman onnelliselta ja se olisi voinut jo siitä pelkästään sinkoutua avaruuksiin.
Othellon sanat eivät tosiaan ymmärrettävimpiä olleet, vaikka olisivatkin keijukieltä olleet, mutta valkoinen koira olisi ihmetellyt jos ne olisivat selkeitä olleetkin. Eihän puhe voisi millään näin hurjassa taivasmenossa kirkkaana korviin kantautua? Tarpeeksi keijukainen sai niistä napattua pääkoppaansa kuitenkin, sanoista meinaan.
Mitään vastattavaa ei oikein keksinyt, nauttikoon vain pikkukoira nyt. Afuelilaisneiti hymyili valloittavasti ja huomasi ihmetyksekseen miten vaikea oli kohdistaa tuohon vinhaa vauhtia sen näkökentässä vilisevään kaveriin. Othello tuntui katoilevan ja aaltoilevan hassusti. Mutta kaikki oli tietenkin lentämisen syytä. Tätähän oli lentää.

Nartusta alkoi tultua puolestaan siltä, että sen siipien lentovoimat ehtyivät ja maa tuntui suorastaan vetävän sitä puoleensa. Yadanethille tuli olo, ettei sillä olisi mitään syytä vastustaa tuota kutsua.
"Minää laskeudun!" narttu kailotti jonnekin varsin sammaltavaan ja aaltoilevaan ääneen samalla kun se hoippui vinhasti ja päässä tuntui heittävän tämän hurjan laskeutumisen mukana.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Nov 9, 2008, 15:25

Toisin kuin Yadaneth, ei Othello havainnut vielä itsessään minkäänlaista kaipuuta takaisin maan pinnalle. Pilvissä oli niin äärettömän mukava leijailla, että taisipa chihuahua hetkeksi unohtaa koskaan missään muualla olleensakaan. Koko muu maailma pyyhkiytyi mielestä olemattomiin, sillä ei ollut mitään merkitystä.
"Heiiii heiii, minä lennnnän vielääääh!" hyvästeli uros valkeaturkkisen naaraan, joka taisi sanojensa mukaan olla suuntaamassa pois pilvimaailmasta. Vaan ei se mitään, jäiväthän keijukaisen kolme muuta sinivihreää kopiota vielä pikkukoiran seuraan. Kyllä niistä varmasti iloa riittäisi.

Alkaen laulella mielessään mitä kauneimpia lurituksia mitä kauneimmalla äänellään jatkoi Othello suhahteluaan pilvien lomassa. Eräs pilvi vaikutti kuitenkin jotenkin muita kiinteämmältä, ja sai chihun kurtistamaan kulmiaan ihmetyksestä.
"Mikäs jäykkäpilvi se sinä olet?" tiedusteli koira päätään kallistaen. Päättäen ottaa moisesta selvää liisi - tai maasta katsojan silmin juoksi - nuorukainen kohti erikoista pilveään. Eiköhän tuokin tuosta pehmenisi, kun sen läpi kerran lentäisi.
"Aaaaaah!" huusi elikko kiihdyttäessään vauhtiaan päin etäisesti puuta muistuttavaa pilveä. Vauhti kiihtyi ja kiihtyi ja kiihtyi ---

Kops vaan, ja niin kalahti Othellon pää vasten männyn jykevää runkoa. Huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten, liikkeenkin loppuessa siihen paikkaan. Pilvimaailma katosi mielestä, kuten teki kaikki muukin järjellinen ajatustoiminta.
Tajuntansa kadottaneena pökertyi pieni koiraeläin puun juurelle. Suunsa kuitenkin jäi yhä leveään hymyyn kertomaan siitä, kuinka ihanaa oli kaikki ollut niin kauan, kuin sitä vain oli kestänyt.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Nov 18, 2008, 0:04

Maa tulla tumpsahti melko hurjanakin, niin hurjana tömäyksenä se tuntui että narttu kellahti raskaasti nurin kukkasten ja muiden kasvien sekaan ja hihitteli hurjana sekä kiljahti innokkaasti. Sillä oli ollut hauskaa, vaikkei se ollut pitkään jaksanut lentääkään.
"Hauskaaaaa lentoaaaaaaaaaa", narttu toivotteli jonnekin yläilmoihinh. Eipä Othelloa edes saattanut enää paljoa nähdäkään, varmaan oli pilvien seassa se veikkonen jo. Pitäköön todellakin hauskaa, kun oli nyt lentämään päässyt.
Silmäluomet tuntuivat hetki hetkeltä raskaammilta ja jo chihuahuan tömähdystä ennen oli neitokainen sammunut täysin. Lento oli ohi molempien osalta ja hiljaisuus saapui viimein lehtimetsänkin sekaan. Ihan hyvä vain, olisi voinut käydä huonosti jos vaikka Djalan alfa olisi paikalle saapunut. Yadanethille ainakin, Yelenhalla ja sillä oli jo muutenkin huonoa kokemusta.
Pimeyttä.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Nov 18, 2008, 12:04

Aikaa kului, kuka ties kuinka kauan. Tiedottomana kun oli ympärillä olevan maailman menosta vaikea mitään tietää, eikä oma mielikään näyttänyt kuin pimeää mustuutta vain. Vaan olipa aurinko jo laskemassa mailleen, kun Othello viimein alkoi pienesti nytkähdellä, ilkeän päänsäryn hätyytellessä elikkoa tajuihinsa. Tiedä missä vaiheessa sitten pyörtymisen tila oli vaihtunut sammuneen nukkumiseksi, vaan kaikota moinen autuus joka tapauksessa uhkaavasti alkoi.
Vaimeasti ynisten kohotti chihuahua päätään, joka tuntui olevan ääriään myöten täynnä vaaleanpunaista myrskypilveä. Aristavia silmiään siristellen koetti uros tähyillä ympärilleen, ja lopulta huomasikin Yadanethin jonkin matkan päässä. Kaiketi naaraskin oli nukahtanut, ainakin toinen kun siltä kovasti näytti.

Pahasti hoippuen kapusi Othello jaloilleen, mikä tosin sai aikaan monta uutta vingahdusta ja ähkäystä. Ei ollut seisominen ollut koskaan kyllä näin hankalaa ja tuskallista!
"Yadaaaaa..." nuorukainen ulisi pöllämystyneen näköisenä, yrittäessään mönkiä valkoista naarasta kohden. Maailma keikkui hassusti ja kieli tuntui olevan tunnoton, jättikokoinen lihaklöntti.
"Päähän sattuu" jatkoi uros vinkumistaan. Ja ihmekö tuo nyt olikaan, kun kukkaishumalan lisäksi oli pääkoppa saanut kokea kunnon jysäyksen vasten jykevää puuta.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Nov 21, 2008, 0:39

Yadaneth tuhnutti äänekkäänlaisesti ja nytkähti pienesti unissaan Othellon ulinan vaikutuksesta. Puolihereille lipuva koira yritti vastustaaa kovasti tuota valvetilaan sitä yrittävää tunnetta, mutta vaikeaa se oli. Othellon elämöinti kuului yhä voimakkaammin ja lopulta valkoinen pitkäturkki vingahti uupuneen kuuloisena. Päässä humisi hassusti, kun sitä nosti ruohonjuuritasolta. Tummansiniset silmät vilkuilivat suuntaan jos toiseenkin ennen kuin tarkentuivat pienikokoiseen djalalaiseen.
"Mitä sanoit?" Yada kysäisi varovasti ja käänteli päätään puolelta toiselle kuin yrittäen sillä saada kallon sisällön tasaantumaan hulluustunteesta. Narttu ei tuntenut oloaan lainkaan niin hulluksi kuin Othello, eikä se oikeastaan edes kiinnittänyt ruumiin tuskiin sellaista huomiota. Keijunäkemys tuotti Yadanethille mielikuvaa siitä, että keijuvoiman ja keventäjäkukkasten käytön jälkeen tuntui toki kehnolta palata kurjaan koiraeläimen ruumiiseen. Sehän oli päivänselvää. Taas oltiin siinä raskaassa muotissa jumissa. Kyllä se itse keijukaisestakin pahalle tuntui, tuo koiraeläinten kivulloisuuksia tunteva ja sairasteleva ja ylläpitoa vaativa kroppa.
Yada huoahti ja maiskautti suutaan irvistäen hieman. Enää ei maistunut niin namille kielellä. Juotavakin kelpaisi, oli kai tullut nukuttua suu ammollaan ja kieli pitkällä. Ällön kuiva ja turtunut olo oli kidassa meinaan.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Nov 21, 2008, 1:22

Othello joutui keskittämään haparoivaan etenemiseensä niin paljon nyt muutenkin vähissä olevaa ajatustoimintaansa, ettei oikeastaan havainnut Yadanethin pyytävän häntä toistamaan sanojaan. Vaan jos yhtään pikkukoiraa kohden vilkaisi, saattoi hyvinkin ymmärtää äskeisen sanoman sisällön varsin selvästi. Vaikka uroksen turkki olikin lyhyt ja sileä, tuntui sekin juuri nyt sojottavan miten päin sattui. Puhumattakaan väärinpäin kääntyneestä, nilkkarenkaan virkaa toimittavasta sormuksesta sekä erinäisten moskien tuhrimasta kangaspalasta, jotka saivat nuorukaisen näyttämään melkoisen räjähtäneeltä.
"Huono olo. Sattuu" jatkoi uros vinkumistaan, kunnes pääsi hoipertelemaan kutakuinkin valkoturkkisen naaraan vierelle ja saattoi asettautua istumaan. Huh miten pitkältä muutaman metrin matka oli tuntunutkaan.

Hetken tuijotti chihuahua mitään näkemättömänä eteensä, kunnes heikko hymy nousi tämän huulille. Se näytti pahoinvoivalta ja varsin vajaalta, mutta hymy se kuitenkin oli.
"Mutta me lennettiin, eikö niin, Yada?" varmisti uros häntäänsä nytkähtävästi heilauttaen. Muistikuvat olivat hirmuisen sumuisia, mutta silti oli Othello melko varma kokemastaan. Ja lentäminen jos joku oli jopa pahan olon arvoista.
"Korkealla pilvissä, ihan niin kuin aina halusinkin", koira jatkoi haaveilevasti, mutta sanojensa jälkeen hitaasti päätään pudistellen.
"Se oli ihanaa, Yada. Mutta aika raskasta. Kun on kuitenkin vain koira, eikä keiju. Mulla ei ole edes siipiä." Katse käväisi naaraan selän päälle keikkuvissa lentimissä, jollaiset Othillakin toki oli hetken verran ollut. Mutta nyt ne olivat tiessään.
"En usko, että haluan lentää enää toiste. Ainakaan koirana. Ehkä sitten, jos Äiti Keiju tekee mustakin joskus keijun." Tiedä sitten oliko mahdollista muuntautua koirasta keijuksi, olihan Yadanetkin kokenut muutoksen toisin päin, mutta toivossa oli hyvä elää.

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Nov 22, 2008, 1:55

"Laskeuduithan varmasti... pehmeästi?"
Yadanethin oma kehnohko olotila alkoi haihtua pakkomielteisen holhousvietin alta. Virkeämmin se nyt katseli chihuahuaan ja istui enemmän ryhdissä.
"Lensimme me", naaras lausahti nyökähtäen ja hymähti. Sanat olivat rehelliset ja vilpittömät. He todellakin olivat lentäneet, siitä ei ollut epäilystäkään. Toivon mukaan Othello oli saanut siitä paljon irti ja paljon muistoja, niin ainutlaatuinen tilaisuus se oli ollut. Ei sitä joka päivä koiria lennätelty keijukais- ja kukkaisvoimilla.

Naaras antoi pienikokoisemman puhua kaikki sanottavansa ja mietti niitä ja mietti sittenkin, kunnes viimein suunsa aukaisi.
"Palaaminen takaisin painavaksi ja maassapysyväksi koiraksi ottaa koville, niin."
Koira koetti maiskauttaa suutaan hieman kosteammaksi, mutta eipä oikein tehonnut. Pitäisi saada juotavaa kunhan nyt oltaisiin heräilty ja taas varmasti maan pinnalla.
"Se voi olla mahdollistakin. Sitten kun olet täyttänyt tehtäväsi koirana."
Tätä oli Yadanethin maailmannäkemys. Tehtäviä, ja lähestulkoon kaikki oli mahdollista.
"Minäkin palaan Äiti Keijun luokse, kun olen täyttänyt tehtäväni koirakeijuna."
Valkoturkki hymähti pienesti.
"Tekisikö sinun mieli juoda vettä nyt?"

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by hitodama on Nov 22, 2008, 3:10

Hetken koetti Othello silmiään räpytellen muistella, kuinka olikaan oikeastaan päätynyt takaisin maankamaralle.
"En ole varma. En oikein muista", joutui uros kuitenkin myöntämään. Ensin hän oli ollut pilvissä, sitten oli tullut pimeää ja sitten oltiinkin herätty mojovaan päänsärkyyn. Ei kai hän sentään taivaasta asti ollut voinut tippua? Luulisi, että sellaisen jälkeen olisi vähän enemmänkin vammoja, kuin pelkkä kipeä päänuppi.
"Koirana oleminen on sitten kovaa", huokaisi chihuahua Yadanethin sanojen jälkeen, kuin olisi oikeasti tietänyt jotakin rankasta elämästä. Vaan tokihan hän nyt sen verran tajusi, että keijuna olisi rutkasti helpompaa. Tai ainakin keveämpää.

Vaan sitten se elämäntehtävä. Moista asiaa pysähtyi Othello hetkeksi ihan kunnolla pohtimaan, vaikka pää vastalauseen moiselle toiminnalle esittikin. Hänelläkin oli varmasti jokin tehtävä, siitä ei ollut epäilystäkään.
"Yritän parhaani, varmasti. Tietäisinpä vain mikä se tehtävä on." Harvinaista oli kerrassaan, että pikkukoira näin syvällisiä lähti ajattelemaan, vaan epätavallinenhan tämä tilanne muutenkin oli.
"Sitten voisimme olla yhdessä keijuja, ikuisesti", jatkoi nuorukainen kuitenkin huultensa kaartuessa jälleen leveään hymyyn. Kyllä hän varmasti vielä missionsa selville saisi, ja tuskin sen kanssa mitään kiirettä kannatti pitää. Ajan kanssa juttu varmasti näyttäisi huomattavasti selkeämmältä, kuin tällä hetkellä pään vallanneessa sumussa.

Kokeilevasti maiskautti Othello suutaan Yadanethin ehdotellessa vedenhakureissua, jonka jälkeen uros tosin pudisteli päätään kieltävästi. Hänenkin oli jano ja suussa maistui pahalta, mutta Djalan alueissa oli yksi ainoa huono puoli: virtaavaa vettä ei sen halki kulkenut. Oli pakko kulkea Carmikseen saakka, mikäli ei tahtonut koetella onneaan etsimällä pienempiä lätäköitä.
"Taidan mennä vähän lepäämään. Hassua, sillä vaikka juuri nukuttiin, on mun kyllä hirmuisen väsy", totesi chihu nousten nyt jo hivenen vähemmän heiluen seisomaan. Ruskeat silmänsä tapittivat tiiviisti valkoturkkista naarasta, häntänsä heiluessa hitaasti puolelta toiselle.
"Kiitos kovasti Yadaneth, kun annoit mun lentää. Ja kiitä Äiti Keijua kanssa. Nähdään joskus, kun tulen Afueliin käymään", hyvästeli chihuahua selvästi väsyneenä, mutta yhtälailla onnellisena.

Pian kääntyi Othello lähteäkseen, alkoi askeltaa kohti Djalan metsien aluskasvillisuutta. Vaikka kulkunsa olikin yhä horjuvaa, ei koira siitä välittänyt. Hän oli saanut toteuttaa unelmansa, ja nyt hänellä oli uusi tehtävä suoritettavanaan. Tai oikeastaan hänen tehtävänsä oli selvittää, mikä kyseinen tehtävä oli, mutta sekin jo kuulosti uroksen mielestä mahdottoman mielenkiintoiselta.
Pian katosi pantakaulainen puiden taakse, ja jonkin ajan kuluttua löysi hän oikein mukavan näköisen pensaikon, jonka alle asettui lepäämään. Elämä se oli sitten hassunhauska juttu.

// The end. Kiitos mukavasta pelistä~ <3 //

Re: Höyheniä aivojen täydeltä
Post by tucci on Nov 22, 2008, 17:41

Yadaneth hymähti takaisin lämpimästi.
"Se olisi kivaa", narttu lausahti.
Kyllä sille ikuinen keijukaveri kelpaisi. Samalla ajatuksissa käväisi Piklokin. Piklo mietitytti aina. Mitä kun Yada olisi suorittanut tehtävänsä? Tai Piklo oman elämänsä? Enemmän Yada kyllä pelkäsi Piklon yksinjäämisen puolesta. Vaikka olihan uroksella kyllä Fealicy seurana aina. Keijukainen tunsi itsensä velvolliseksi huolehtimaan Piklon onnellisuudesta nyt aina heidän loppuunsa saakka, kun oli kerran sitoutunutkin.
Othello taas oli vapaa ja mukava ystävä.

"Sitä ensimmäinen lento voi teettää, mutta minä kyllä jaksan nyt kävellä. Haluan juomaan."
Sinisilmä virnisti ja nousi venytellen ja huiskautti häntäänsä kivan kuuloisille hyvästeille.
"Ole hyvä Othello. Ei siitä ollut vaivaa. Nähdään!"
Valkoturkki katsoi hetken uutta kaveriaan ja sitten lähti itse kohden Carmiksen seutuja. Vesiputous kuulosti nyt mukavimmalta.

[[ <3 ]]