Othello - RPGs

Carmis » Vesiputous » Koirat keltaisissa

Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 3, 2010, 17:46

Elämä reilun puolivuotiaan koiraeläimen silmin näytti kovin erilaiselta kuin miltä se saattoi näyttää vaikka kolme vuotta pidemmän eläneelle. Katse jaksoi yhä hämmästellä luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, tai nähdä ympäristön jonain aivan muuna kuin se todellisuudessa oli.
Eräs teräksenharmaa silmäpari oli pysähtynyt katsomaan maailmaa pilven päältä, ihastelemaan miten kaikki oli kaukana ja miten hivelikään omaa egoa, suurta sellaista, nähdä asiat ylempää kuin kukaan. Mahtava kohina taustalla tuntui torvien ylistyssoitolta korvissa.
Todellisuudessa tuo pilvi toki oli kalliokivikon korkein kieleke ja pauhu korvissa tuli loputtomana virtaavasta vesiputouksesta. Pisaroita roiskahteli kirkkaankeltaisen, suurikokoisen pennun tassuille, mutta paljoakos se sellaisista välitti. Sehän oli maailman valtias.

Lovrenc oli puolikuiden nuorin osallinen yhdessä veljensä Lucianon kanssa. Veljekset viettivät yhä elämäänsä yhdessä vanhempiensa seurassa, mutta kaikkien ollessa varsin vilkkaita ja elämänjanoisia yksilöitä vipeltelivät he osat päivästä myös itsenäisestikin. Sitten kun taas kohdattiin, oli yleensä tosi hauskoja tarinoita kasaantunut melkoinen läjä. Se oli sitten oma asiansa pitivätkö ne kaikki paikkaansa. Lovrenc ei suostunut jutunkerronnassa jäämään tappiolle joten tarinakisan yltyessä piti toki heittää kovempia aseita peliin mukaan.
Jäisipä nähtäväksi mitä kaikkea se saisi tänään kasattua kerrottavaksi.

Ja jos hieman pakitettiin ajassa taaksepäin, sanottaisiinko parilla viikolla, oli perhe kokenut muutenkin hetken katkoksen Hjéresatien ja Puolikuun yllättävän sodan vuoksi. Lovrencelle ja Lucianolle se kaikki oli ollut kovin kiinnostavaa, vaikka he olivatkin tapahtuman jälkeen olleet myös tyrmistyneitä koettaessaan mieltää tädiksi esitellyn Canehin kuolemaa, olihan se heidän ensimmäinen kosketuksensa kuoleman kanssa. Äiti oli kertonut pojille pääpiirteitä tapahtumien kulusta ja saanut kaksikon entistä vakuuttuneimmiksi, että Lahko ansaitsisi sen kohtelun mitä Puolikuu niille tarjosi.
Maailmanvaltias Lovrenc ei toki vielä omannut sellaista henkilökohtaista kaunaa ja kostonhimoa lahkolaisia kohtaan kuin vaikka isoisänsä Rubus elämänkokemuksensa myötä. Kenties sekin aika vielä koittaisi, mutta tällä hetkellä elämä oli faaraokoiranpuolikkaalle lähinnä hauskaa peliä, minkä saattoi nopeasti nähdä katsellessaan sitä nyt sen seisoessa jylisevän ja auringossa välkehtivän putouksen laella velmu virne naamallaan ja toinen valtavan kokoinen korva lerpahtaen pentumaisesti taaksepäin tuulen osuessa siihen.

[[hitsenhik!]]

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 3, 2010, 19:17

Maailma oli tosiaan varmasti mitä mielenkiintoisin paikka nuorelle koirasudelle, mutta aivan yhtä ihmeellinen ja hauska se oli myös ei-enää-niin-nuoren chihuahuankin mielestä. Vaikka Othello alkoikin hiljalleen lähestyä jo mukavaa kolmen vuoden ikää, ei hän jaksanut vaivata päätään millään senkaltaisilla ajatuksilla, kuin "aikuistuminen" tai vaikkapa "rauhoittuminen". Sen sijaan minimaalinen piski loikki ja leikki, pomppi ja tutki ympäristöään ja kanssaeläjiään yhä aivan yhtä suurella tarmolla, kuin jos olisi kohdannut kaiken näkemänsä ensimmäistä kertaa.
"Kato, kato Ari, täällä se on!" djalalainen huuteli innokkaasti takanaan huomattavasti häntä verkkaisampaan tahtiin askeltavalle urokselle, joka oli pientä rotukoiraa moninkertaisesti suurikokoisempi. Ardante, tai Ari kuten puolikuulaisen perhe ja Othello häntä nimittivät, piti katseensa tiukasti kulkemassaan polussa ja ynähti toverilleen jotakin myöntävää vastaukseksi. Hän kyllä kuunteli mitä Othello hänelle milloinkin puheli, mutta laski silti suuremman painoarvon sille, ettei vaikkapa huolimattomuuksissaan lävistäisi varpaitaan johonkin terävään esteeseen. Pahimmassa tapauksessa tuntoaistiton luppakorva kun ei olisi huomannut tapaturmaa kuin vasta sitten, kun päässä alkaisi verenhukan myötä heittää tuntuvasti.

Päästyään kohisevan vesiputouksen äärelle kipitti Othello äänekkäästi hihitellen suoraan kohti erästä rannan lähistöllä kasvavaa puuta. Hän jäi ihailemaan sen korkeuksiin kohoavaa latvusta kunnioittavan välimatkan päästä, ollen haluton menemään yhtään lähemmäs mokomaa kokohirvitystä. Välimatkan päästä hän saattoi kuitenkin sille (kyllä, chihuahua puhui puulle) muutamia osuvia letkautuksia heitellä.
"Mitäs nyt sanot, kun ei ole ukkosta ollenkaan, mitä mitä? Etpäs voi nyt tehä mulle pahaa!" pantakaulainen kimitti, jatkaen pian huuteluaan lällättelevän pilkkalaulelman muodossa.

Samaan aikaan Ardantekin oli kulkeutunut ulos metsän siimeksestä, ja suuntasi nyt käyntinsä toveristaan poiketen kohti kimaltelevaa vettä. Hän ei suoraan sanottuna ollut ihan ymmärtänyt mitä Othello oli hänelle matkan aikana selittänyt tuosta puusta, ukkosesta ja jostakin sähköiskusta, mutta jos chihu kerran huvia repi puulle ilkkumisesta, niin mikäs siinä. Puolikuulainen sen sijaan tahtoi pitkästä aikaa käydä juomassa lammen raikasta vettä, jota hän ei ollutkaan latkinut sitten perheensä luota lähtemisen jälkeen. Hassun haikealta tuntui nyt palata tälle alueelle, jossa hän muutenkin oli viettänyt lähinnä aikaa vain sisarustensa ja vanhempiensa kanssa - nyt äiti oli kuitenkin kuollut, eikä isästä tai parista sisaruksesta ollut mitään havaintoa.
Suunnatessaan kohti rantaa piti Ardante yhä katseensa naulittuna maahan, eikä siten havainnut heitä ylempänä maisemaa tarkkailevaa sukulaispoikaansa. Othello taas nyt ei olisi huomannut toista, vaikka tämä olisi seisonut aivan hänen takanaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 6, 2010, 19:23

Lovrenc heitti vielä kerran häijyn irvistyksen maailmalle allaan ja nosti sitten katseensa taivaalle. Lähes välittömästi sen oli siristettävä silmiään melkoisesti kirkkauden taistellessa näkökykyä vastaan. Katse kiinnittyi pilvenhattaroihin, joita näkyi vähän ympäriinsä. Ei Andriaanan vesiputous ollut mainittavan korkea, jotta olisi mitään todella hienoa ja ylhäistä maisemaa revennyt katseltavaksi. Lovrenc ei kuitenkaan ollut mitään mahtavampaakaan nähnyt eikä tulisi näkemäänkään. Oli sillä Afuelin vuoret, Befalasin hurjat rantakivikot ja eteläkärjen kalliokot vielä näkemättä, mutta muutoinhan tämä alkoi olla tässä.
Pilvet eivät silti tarjonneet yhtä valtavaa viihdettä kuin lammikon ja muun alapuolelle jäävän maailman tähyileminen joten suurieleisesti parin tuhahduksen kera nuori koirasusi kiepautti kuononsa osoittamaan jälleen alaviistoon. Samalla sen silmät levisivät uusiin mittoihin, kun erityisen pieni ja vaalea hahmo erottui villin vihreyden keskeltä rannan tienoilla. Ääntäkin tuntui päästelevän, nyt kun korvat keskittyivät muuhunkin kuin vesiputouksen pauhuun.
Ja lähempää metsää asteli toinenkin! Lovrencen näkökyky kiukkuili vielä hieman taivaalle tähyilystä ja se tuijotti ongelmansa vuoksi vaitonaisena rantaan, räpytellen vilkkaasti luomiaan saadakseen näkönsä taas tarkaksi ja oikean väriseksi.

Isompi keltainen otus hahmottui hetken kuluttua tutuksi naamaksi. Tuohan oli ollut siellä suvun tapaamisessa! Lovrencen häntä alkoi viuhua ajatuksen myötä ja se pinnisteli muistiaan vielä lisää, saamatta kuitenkaan hahmotetuksi mitä nimeä mahtoi tämä sukulainen kantaa. Sinä päivänä oli tullut kuultua niin paljon uusia nimiä, ettei Lovrencen päähän ollut jäänyt kuin Rubus ulkonäköönsä yhdistettynä. Rubus tämä nuorenlainen luppakorvainen ei kuitenkaan ollut missään nimessä.
"Carmiksen putouksen valtias vaatii teitä kumartamaan kolmesti ja kertomaan nimenne!" faaraokoiranpuolikas kajautti olevinaan tosi ovelana ja ylväänä, vaikka omaa tahtiaan viuhuva häntä ja lerputtavat korvat vaimensivatkin kaiken arvokkuuden ulkoisesti pois.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 6, 2010, 20:03

"Lällälällä lieru, puulta pääsi--" Othellon pilkkalaulu katkesi kuin veitsellä leikaten, kun hän kuuli jostakin ylhäältä kaikuvan varsin kovan ja käskevänoloisen äänen. Hetken chihuahua mulkoili haukkumaansa puuta pelästyneenä, mutta hänen alkaessaan pian hahmottaa paremmin mistä suunnasta puhe oli kuulunut, käännähti koira ympäri ja suuntasi suunnattomat mulkosilmänsä suoraan kohti Lovrencen olinpaikkaa.
"Oooooh" djalalainen henkäisi äimistyneenä. Hänen silmissään tuo korkeuksissa ylväänä patsasteleva nuorukainen näytti juuri siltä, mitä oli julistanutkin olevansa: Carmiksen putouksen valtias.
"Oi valtias, hei valtias!" Othello kimitti kovaan ääneen loikkiessaan lähemmäs toista ja kumarrellessaan matkan aikana varmasti vähintään viitisen kertaa niin, että nenänsä suorastaan viisti maata.
"Mä oon Othello Djalasta, valtias. Toi tossa - hei Ardante, kumarra!" Chihuahua kimpaantui suunnattomasti kääntäessään katseensa kohti toveriaan, joka selvästikään ei suhtautunut putouksen valtiaaseen tämän vaatimalla arvokkuudella.

Ardante oli juuri ollut laskemassa päätään kohti vedenpintaa, kun hän kuuli jollakin tapaa tutun sävyn omaavan äänen kantautuvan korviinsa. Kulmiaan kurtistaen uros kääntyi kallioilla seisovaa koiraeläintä kohden, mutta ilmeensä lientyi nopeasti lempeään hymyyn hänen tunnistaessa sukulaispoikansa. Oliko tuo nyt sitten Luciano vai Lovrenc, sitä ei luppakorva muistanut, mutta toinen Vendettan pojista nyt kuitenkin.
"Hei vaan valtias", puolikuulainen tervehti häntäänsä heiluttaen ja piittaamatta häntä moittivasti tuijottavasta Othellosta. Kumartelemaankaan ei Ardante aikonut toverinsa kehotuksesta huolimatta ryhtyä, sillä jokin raja sentään roolileikeilläkin oli hyvä olla.
"Mitä valtiasperheellesi kuuluu?" uros jatkoi päätään kallistaen. Kysymyksen takana oli oikeastaan vaivihkainen utelu siitä, mahtoiko Lov olla omilla teillään luvan kanssa vai sitä ilman, ellei sitten ollut jopa sukulaistensa seurasta tyystin eksynyt.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 6, 2010, 20:48

Keltaisen puolikuulaisen naamalle levisi jälleen iloinen virne, tällä kertaa sen nähdessä mainion kuuliaisuusasteen tuon pienemmän otuksen osalta. Isompi kaveri kyllä vei hieman enemmän tilaa näkökentästä joten sen niukempi tottelevaisuus laimensi kyllä Othellon elehdintöjä melkoisesti. Onneksi tämä djalalainen kuitenkin oli sen verran viisas kaveri, että hoiti kumarruksia Ardanteksi paljastuvan edestä. Ardanten nimeä toisteli ja muisteli Lovrenc hetken mielessään.
"Moi Othello! Moi Ardante!" pentu huudahteli unohtaen jo valtiasroolinsa. Uhkaavan näköisesti se hivuttautui entistäkin reunemmalle kosteilla kivikoilla ja heilutteli häntäänsä lakkaamatta.
"Minä olenkin Carmiksesta", Lovrenc vielä ehätti sanomaan, vaikka melkoinen itsestäänselvyys taisi tämä lausahdus olla kun tuntui pentu olevan niin hyvää pataa Carmiksen putouksenkin kanssa.

"Meillä on Lucin kanssa kisa kumpi viettää jännemmän päivän!" Lovrenc tiedotti kirkkaalla äänellä ja jatkoi epämääräistä liikehdintäänsä kivien reunalla, malttamatta vielä lähteä siirtymäänkään kun silloin pitäisi irroittaa huomio uusista seuralaisista.
"Ja äiti on sankareista suurin. Näkisittepä muuten miten kovaa isä osaa juosta!" uroksenalku hehkutti ja alkoi nyt jo kääntyillä hivenen sivumpaan harkiten putouksen päältä laskeutumista.

"Älkää karatko minä tulen sinne!" Lovrenc huusi innokkaana kääntyen vielä katsomaan alas rannan suuntaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 7, 2010, 18:10

"Oooo valtias tervehti mua, kuultiko Ari kuulithan?" Othello suhisi yrittäen puhella jotenkin kuiskauksenomaisesti toverilleen, vaikkei saanutkaan alennettua äänenvoimakkuuttaan juuri lainkaan. Hän oli niin ylpeä siitä, että putousten valtias oli puhutellut häntä nimeltä, että ehti jo tyystin unohtaa Ardanten typerän jäyhän kumartelemattomuuden sun muut etikettivirheet.
"Carmiskin on oikein hyvä lauma, valtias, kun on sentään tämä putous ja kaikkea, valtias", chihuahua jatkoi käännähtäessään pikaisesti takaisin Lovrencea kohden ja notkauttaessa päänsä taas pariin kumarrukseen.
"Meillä Djalassa on valtias sellainen lato, ja siellä asuu meidän valtias -- ei vaan valtiaat, niitä on kaksi oikein! Valtias Rastinaama ja valtiaan sisko, en muista kyllä mikä sen nimi on. Se on tosi vähäpuheinen valtias, valtias, se siskovaltias" koira jatkoi innokkaasti räpättäen ja lisäten jokaiseen keksimäänsä väliin valtias-sanan, joka tuntui selvästi olevan päivän hitti.

Ardante seuraili innokkaamman kaksikon sanelua huomattavasti näitä vaitonaisempana, mutta kuitenkin molemmille lempeästi hymyillen. Kulmansa tosin kurtistuivat huolesta Lovrenceksi itsensä kauttarantain paljastaneen pennun kieppuessa huomattavan lähellä kallioiden reunaa.
"Toivottavasti jännittävä päiväsi ei pääty siihen, että putoat sieltä ylhäältä", luppakorvainen joutuikin lopulta toteamaan. Kaikeksi onneksi faaraokoiranpuolikas kuitenkin lähti pian kapuamaan alas aitiopaikaltaan, mikä sai Ardan suorastaan huokaisemaan helpotuksesta. Othello sen sijaan huuteli jotakin eimekaratavaltiaseiollenkaanvaltias-soopaa, ennen kuin loikki seisoksimaan lähes Ardanten etutassujen päälle.
"Ari, meidän pitää järkätä sille jännä päivä, eikö pidäkin? Se on sentään valtias ja kaikkea", chihuahua ehdotti anovasti, mikä sai toverinsa tuhahtamaan naurahduksenomaisesti.
"Ei se ole mikään valtias, vaan serkkuni poika Lovrenc", puolikuulainen paljasti, vaikkei Othello todennäköisesti häntä uskonutkaan.

Jääden odottamaan Lovrencen laskeutumista kääntyi Ardante aiemman aikomuksensa mukaisesti nyt juomaan lammen kirkasta vettä, kun taas Othello pyöri tuhisten ympyrää keskellä rantaa. Hän yritti kaikin voimin keksiä, mitä jännää hän Lovrenc-valtiaalle osaisi oikein keksiä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 7, 2010, 19:39

Keltainen pentu oli innosta soikeana hypellessään putouksen korkeuksien tasolta parin pusikon läpi väljemmille kasvustoille ja jatkaessaan sieltä kohti lampea. Samaa reipasta tahtia se jatkoi aina toisten luokse. Venähtämisvaiheitaan elävä uros oli holtittoman ja epävakaan näköinen ja pysähtyessäänkin se näytti hetken siltä, että voisi koska vain heilahtaa nurin.
"Moi taas!" Lovrenc tiedotti leveä hymy naamallaan ja tutkaili hauskannäköistä kaksikkoa nyt tarkemmin kuin mitä putouksen päältä oli pystynyt havainnoimaan.

"Oletpa sinä pieni!" koirasusi hämmästeli avoimesti ja kumartui saadakseen päänsä Othellon tasalle. Harmaat silmät tutkailivat pikkuista koiraa uteliaasti ja Lovrenc näytti siltä kuin olisi nähnyt elämänsä suurimman ihmeen. Lahkolaisten massahyökkäyskään ei ollut mitään tähän verrattuna!
"Miksi teidän valtias on muuten Rastinaama? Onko sillä rasteja naamassa?" Lov tiedusteli muistettuaan vielä aiemmat puheet, jotka se oli silloin jättänyt vähemmälle huomiolle, mutta kuunnellut kyllä uteliaana. Samalla puolikuulainen visioi mielessään rastinaamaista elukkaa. Äiti ei ollut koskaan kuvaillut Djalan valtiaita. Ehkä pitäisi mennä itse tutkimaan. Isterin jälkeen meinaan, Ister olisi ensimmäisenä listalla.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 8, 2010, 3:52

Othello oli paikoillaan pyöriessään uppoutunut niin syvästi ajatuksiinsa, että suorastaan hätkähti Lovrencen tervehtiessä häntä ja Ardantea melkeinpä pikkupiskin vierestä. Hetkeksi uroksen valtasi paniikki, sillä eihän hän ollut vielä ehtinyt keksiä edes mitään huimaa seikkailua valtiaalle! Samassa hän kuitenkin huomasi myös, että pyöriminen oli laittanut hänen päänsä suhteellisen sekaisin, mikä sai maailman keikkumaan ihan vinksin vonksin. Kyseisen havainto sai paniikin väistymään tehokkaasti djalalaisen aivoista, jotka pystyivät käsittelemään vain kutakuinkin yhtä ajatusta kerrallaan.
"Pieni oon, koska mä oon chiii-huu-aa-huu-aa, valtias Lovrenc", hän hetken kuluttua kertoi rintaansa röyhistäen, vaikkakin uljasta vaikutelmaa häiritsi melko pahasti se, kuinka hän yritti samalla olla kaatumatta nenälleen ottamalla pieniä sivuaskelia edestakaisin.
"Ja vaikka oon pieni, oon Ariakin vanhempi. Se ei tosin usko sitä." Viimeisimmän lausahduksen kohdalla taempana vettä yhä latkiva Ardante huokaisi kyllästyneenä - hän kun ei tosiaankaan uskonut Othellon naurettavaa väitettä tästä ikäjutusta - ja Othello itse pyllähti tasapainonsa viimein menettäneenä istumaan. Varsinainen joukon vanhus hän kyllä olikin.

Rastinaaman nimen tarkoitusta joutui Othellokin hetken muistelemaan, sillä siitä alkoi olla jo melkoisesti aikaa, kun hän oli johtajaansa viimeksi tavannut.
"Joo, on sillä rasti, valtias. Yksi rasti. Olikohan se nenässä? Ei, se ei nyt vaikuta ihan oikeelta", koira pohti kulmiaan kurtistellen.
"Silmässä joo! Tai silmän päällä oikeestaan, valtias. Rastinaamalla on rasti toisen silmän päällä", uros lopulta hihkaisi kuin suurenkin heureka-elämyksen kokeneena.

Ardanten juotua tarpeeksi nosti hän päänsä takaisin ylös ja alkoi jokseenkin vaivautuneena kuunnella keskustelemaan käyneen kaksikon puhetta. Jollakin tasolla puolikuulainen taisi hieman pelätä, että Othello nolaisi hänetkin tyystin lennokkailla jutuillaan. Luppakorva kun olisi tahtonut kovasti näyttää kokeneelta ja edes jokseenkin arvokkaalta nuoren sukulaispoikansa silmissä.
"Djalan johtajan oikea nimi on kylläkin Yelenha Verimerkki", uros totesi saadessaan lopulta hetkeksi puheenvuoron itselleen, hänen koettaessaan siten pitää keskustelussa mukana edes jonkin totuudenhivenen.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 13, 2010, 19:45

"Chihaahaa? Mikä se on? Onko se vähän niinkuin kissa? Isä kertoi että kissat on pieniä", nulikka selitti. Isä oli kyllä selittänyt sille moneen kertaan olevansa faaraokoira, mutta Othellon lausuma sana oli mennyt liian eksoottiseksi koiraroduksi tajuttavaksi. Lovrenc luuli kohdanneensa jo kokonaan vieraan lajin. Ihmeissään alkoi keltainen kiinnittää huomiota tällä kertaa koon lisäksi myös pikkukoiran liikehdintään. Vaikka keltainen uros oli itsekin kerrassaan vilkas, ei se silti mihinkään tuollaiseen heiluntaan yltänyt ellei sittän huomaamattaan Lucin kanssa.
Katse käväisi Ardanten lempinimen myötä myös sukulaisessa ja koirasusi kohotti kulmiaan.
"Jaa", Lovrenc totesi hivenen hämmentyneenä keskustelunaiheesta. Ei se ollut koskaan jakanut porukkaa kuin pentuihin ja aikuisiin eikä osannut nytkään vaivata päätään asialla.

Pää kallistuen keltainen, suurikokoinen pentu kuunteli Othellon vastausta rasteista.
"Aijaa. Minulla on puolikuumerkki otsassa, katso!" uros hölisi ja laski päätään pitkälle alas koukkuun, mistäs sitä tiesi oliko Othellon noin alhaalta mahdollistakaan nähdä otsan päälle.
Ardantekin puuttui keskusteluun ja Lovrencen ilme kirkastui entisestään sen kuullessa Djalan johtajan nimen.
"Olen kuullutkin sen joskus. Äiti ja isä tosin ei ole nähneet Rastinaamaa- Yelenhaa koskaan", Lovrenc jakeli tietämystään muistettuaan nyt yhden tylsemmänpuoleisen keskustelun vanhempiensa kanssa. Lovea ei ollut koskaan kiinnostanut mitkään valta-asiat suuremmin, vaikka se itse tykkäsikin leikeissään hallita kaikkea.
"Oletteko te parhaat kaverit?" uros kysäisi osaamatta estää uteliaisuuttaan. Siitä parivaljakko oli yhä todella lystin näköinen yhdistelmä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 16, 2010, 20:37

Nurmelle istumaan jäänyt Othello katsoi hetken Lovrencea suuren tyrmistyksen vallassa tämän verrattua chihuahua kissaan. Ei kai valtias sentään noin pönttö voinut olla?
"No ei mikään kissa, kissat on ihan tyhmiä ja kiipeilee puissa ja sylkee ja kynsii", koira päätyi selittämään ja muistelemaan vähäisiä kokemuksiaan itse muinoin mantereella kohtaamistaan naukujista. Hiljalleen häntä alkoi suorastaan naurattaa ajatus siitä, ettei Lov erottanut häntä moisista otuksista, jotka olivat hänen mielestään yhtä kaukana koirista, kuin linnut olivat kaloista.
"Se on sitä paitsi chi -- hu -- a -- hu -- a. Ja chihuahua on koira, pieni koira, rotukoira", uros vielä jatkoi mahdollisimman selkein sanankääntein, koettaen tarmokkaasti olla purskahtamatta täyteen nauruun kuvitellessaan itseään nyt kissaksi. Pientä hihittelyä hän ei sentään saanut täysin kitkettyä pois, mutta tuskin sellainen äännähtely nyt ketään saattoi haitata.

Lovrencen sitten läjäyttäessä otsaansa koristavan puolikuumerkin melkein pienempänsä naamalle, pomppasi Othello innoissaan takaisin seisomaan ja katseli kuuliaisesti toisen kuviota ihastuneesti henkäillen.
"Oo, melkein samanlainen kuin Arilla! Te oikeesti ootte sukua!" djalalainen totesi ja vilkaisi nopeasti Ardantea, joka sen sijaan joutui jälleen ynähtämään hieman tuskastuneena todetessaan, ettei Othello tosiaankaan ollut ilmeisesti uskonut hänen kertoessaan aiemmin "putouksen valtiaan" olevan hänen serkunpoikansa.
"En minäkään ole Yelenha koskaan itse tavannut", uros sittemmin vastasi Lovelle, päättäen olla huomioimatta hetkeen koko chihuahuaa.
"Enkä oikeastaan edes meidän johtajaamme Fiorea. Äitini Cobaea kuului Carmikseen, joten suurin osa meistä pennuistakin sitten sitä kautta vain... Päätyi samaan laumaan", Ardante jatkoi lapojaan kohauttaen. Sinänsähän oli varmasti hieman väärin edes nimittää itseään carmislaiseksi, kun ei ollut virallisesti johtajan kautta laumaan liittynyt, mutta eipä sillä ollut niin suurta merkitystä luppakorvaiselle. Ensisijaisesti hän kuului kuitenkin klaaniinsa, ja sitten vasta mahdollisesti johonkin laumaan.

Vaan Lovrencen vaihtaessa pentumaisen äkisti puheenaihetta katsahtivat Ardante ja Othello jälleen toisiinsa, ensinmainitun näyttäessä vähintäänkin yllättyneeltä. Ei hän ollut tuollaisia juttuja miettinyt, mutta kaikeksi onneksi Othellolla oli asiasta selkeämpi käsitys.
"Tietty! Ari pelasti mut yheltä sudelta, ja sitten meistä tuli kavereita, kun mä lupasin pitää sille ja Quantalle aina seuraa kiitokseksi. Quanta tosin ei halunnut mun seuraa, mutta ei se haittaa", chihuahua kertoi häntäänsä innokkaasti vispaten.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Feb 16, 2010, 21:58

"Aijaa. Sitten on hyvä ettei täällä ole kissoja.", Lovrenc totesi kulmiaan kurtistaen. Hups, olipa sitten ollut hölmöä ehdottaa Othelloa sellaiseksi! Pentu ei kuitenkaan pahoitellut virhettään vaan keskittyi jo jatkojuttuun.
"Rotukoira! Minun isä on faaraokoira!" uros lausahti nyt ilme venähtäen varsin leveäksi ja heilautti häntäänsä laajassa kaaressa. Heillähän oli Othellon kanssa jotain yhteistäkin sitten, vaikkei Lovrenc täysi faarao ollutkaan. Silti, eihän äidissä vaikka ollut rotukoiraa senkään vertaa.

Katse poukkoili enemmän Ardanten puoleen sukulaisveikkosen availtua suutaan jo reippaammin. Lovrenc virnisti omahyväisesti ja röyhisti rintaansa.
"Minä olenkin tavannut Fioren. Se on pullukka, mutta mukava", nuorempi puolikuulainen ilmoitti ylväästi. Ei se oikeastaan edes tuntenut Fiorea kunnolla, jotta olisi voinut tietää oliko naaras pohjimmiltaankin niin mukava kuin pentu antoi ymmärtää. Kunhan olivat käyneet kiireellä liittymässä Omeletin johdolla ja näkemässä alfansa tulevan varalta. Isän mielestä oli hyvä tunnistaa oma johtajansa.

Othello onneksi pysyi Lovrencen puhetulvan tahdissa ja koirasusi kohotti kulmiaan ihailevan näköisenä kuultuaan pikkukoiran kertomuksen.
"Quanta...", keltainen nulikka pohti tuttua nimeä ollen yhtä hukassa kuin aiemmin Ardantea tunnistaessaan. Kaikki oli yhtä sukulais- ja tarinamerta, sille ei mahtanut mitään. Silti Quantan nimi tuntui paljon tutummalta kuin moni muu sukulaisnimi. Lovrenc ynähti turhautuneena saamatta mitään vastautta pääkopastaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Feb 19, 2010, 18:20

Andriaanan kissattomuudelle Othello nyökytteli tarmokkaasti päätään, sillä hän oli yhtä mieltä Lovrencen kanssa siitä, ettei kyseisiä eläimiä tälle saarelle kyllä kaivattu. Siinä, missä muut saman kokoluokan eläimet yleensä tajusivat juosta kiltisti koiria karkuun, saattoivat kissat nimittäin käydäkin yllättäen kimppuun kamalien tappokynsiensä kanssa, kuten Othello-paralle oli aikoinaan joskus käynyt.
"Faaraokoira?" Othello sitemmin toisti nopeatempoisen keskustelun pian siirtyessä jo seuraavaan aiheeseen.
"Kuulostaa aika siistiltä! Onko sekin pieni?" djalalainen uteli hänen rotutietoisuutensa loppuessa tasan hänen oman rotunsa kohdalle, mistä syystä kaikki rotukoirat olivat hänen mielessään enemmän tai vähemmän chihuahuan kaltaisia.

Ardante ei osannut ottaa osaa rotukeskusteluun millään tavalla, sillä hän ei omien tietojensa mukaan omannut perimässään mitään hienonkuuloisia rotunimikkeitä. Isä Rauko oli toki susi, mutta ei kai se nyt voinut koirarotu olla? Sitä paitsi Arda muistutti isäänsä ulkonäöllisesti muutenkin niin vähän, ettei häntä olisi puolisudeksi osannut nimetä kuin ehkä vinohkoista silmistä ja massiivisesta koosta jotakin taidokkaasti päättelemällä.
Johtajajuttuihinkin päätti luppakorvainen vastata vain hymähtämällä kuuntelemisen merkiksi, sillä hän tunsi äkisti itsenä varsin noloksi sen takia, että jopa häntä paljon nuorempi Lov oli jo Carmiksen johtajan päässyt tapaamaan. Pitäisi siis kaiketi oikein ottaa seuraavaksi päämääräksi etsiä Fiore jostakin, ja ilmoittautua virallisesti tämän lauman riveihin.

Ardanten siskon tullessa puheeksi levisi lämmin hymynpoikanen taas hetkeksi puolikuulaisuroksen huulille, ja hän oli jo esittelemässä kyseistä naarasta hieman tarkemmin, kun häntä huomattavasti nopealiikkeisempi Othello otti ja ehtikin ensiksi.
"Quantalla on sellaset hassut vihreät läystäkkeet päällä, ja ja aseenakin joku vihreä juttu. Sellanen terävä piikkikalikka, joilla se mätkii futuuum pahiksia nenille!" koira esitelmöi komeiden ääniefektein kera.
"Mun mielestä Arillakin pitäis olla ase, mutta se ei suostu. Se sanoo, ettei sillä voi olla asetta, kun se on ihan tunnoton. Mä en kyllä käsitä miten se liittyy mihinkään", chihuahua jatkoi, mikä saikin Ardanten näyttämään omalla vähäilmeisellä tavallaan jopa lähes synkältä. Vaikka tuntoaistittomuus oli Othellon mielestä mitä kiinnostavin puheenaihe, ei Ardante olisi tahtonut ottaa asiaa esille ilman erityisen pakottavaa syytä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Mar 3, 2010, 0:22

Lovrenc nyökytteli Othellon toistettua rodun nimen ja hymähti.
"Olen nyt isäni kanssa samankokoinen joten ei", pentu selitti. Se tunsi itsensä ylpeäksi päästyään isänsä mittoihin ja uskoi vielä ohittavansa reilummastikin isänsä. Äitinsä mittoihin vähintäänkin keltainen nulikka halusi ja Vendetta se vasta kookas olikin perittyään Rubukselta kokoluokkansa.
"Mutta isä on vähän kuin oranssi minä. Sillä on iiiiisot korvat ja... vähän kuin suurennettu ja oranssi sinä. Tai... jotain?" Lovrenc alkoi jo mennä solmuun ajatustensa kanssa toljoteltuaan Othellon piirteitä tovin.
"Hei! Sinullakin on isot korvat ja viuhuhäntä ja vaalea nenä!" Lovrenc huomioi ja katseli riemastuneena Ardantenkin suuntaan. Äidillä oli kyllä totisen oloinen serkku, mutta ehkä sen ymmärsi kun ajatteli äitiäkin. Vendettan huumori oli vielä Lovrencella melko tuhtia ja ohimenevää tavaraa ja Vendetta jätti ilveilytkin vähemmälle kuin Omeletti. Omeletti tuntuikin olevan kauhukaksikolle aivan erityinen leikkikalu ja uroksen korvista saattoi nähdä isyyden vankkoja merkkejä.

Kuullessaan sanan vihreä Quanta-kertomuksesta nuori puolikuulainen tuntui jälleen heräävän aivan uudella tavalla eroon, tällä kertaa tosin hieman hillitymmin kokien valaistumisreaktion mielessään. Melkoisen elävästi se saattoi nyt muistaa ruskean nartun kuokkineen ja vermeineen ja tuon ihastuttavat tarinat.
Uros olisi luultavasti alkanut hehkuttaa Quantan ja sukulaisneidin aseen mahtavuutta jos ei olisi takertunut käsittämättömään ilmaisuun tunnottomuudesta.
"...tunnoton?" koirasusi toisti näyttäen ilmeeltään pöllämystyneeltä.
"Tunteeton?" Lov ehdotti korviketta vielä nopeasti yritettyään muodostaa nokkelia ajatusyhteyksiä vieraalle asialle. Mutta miksi tunteeton tyyppi ei voisi asetta heilutella?

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Mar 11, 2010, 15:16

Othello kuunteli tarkkaan Lovrencen puheita isästään; faaraokoirasta, joka puhdasrotuisuudesta huolimatta ei yllättäen vastannutkaan aivan chihun käsitystä kaikkien maailman rotukoirien ominaisuuksista.
"Isäs on iso sitten", pantakaulainen totesi hieman hämillään päätään käännellen. Hän koetti parhaansa mukaan kuvitella Lovrencen kokoista chihuahuaa mielessään, mikä johti aivan uudenlaiseen ajatukseen nuoren puolikuulaisen jatkaessa puhettaan.
"Mut jos silläkin kerran on isot korvat ja tällanen hieno häntä ja ja mitä kaikkea, niin... Ehkä rotukoirista tulee isoja sitten, kun niistä tulee isiä? Tai tai tai äitejä?" Othello selosti aluksi hieman epäileväisenä, mutta pian ajatuksestaan jo itsekin innostuen, sillä mitä enemmän hän sitä pohti, sitä loogisemmalta se tuntui.
"Kun munkin äiti oli katos aika iso ja isä... No, en kyllä muista sitä, mutta äiti ainakin oli iso joo." Tosiasiassa nuoren Othellon, silloisen Flera's Cloudmakerin, emo oli ollut täysin normaalikokoinen rotunsa edustaja, mutta tunnetusti lapsena kaikki näyttää todellista jokseenkin suuremmalta, mikä tässä tapauksessa johti huimaan muodonmuutosteoriaan faaraokoirien ja chihuahuoiden välille.

Ardante katsoi yhä parhaaksi olla sekaantumatta melko epämääräisille raiteille kääntyneeseen rotukeskusteluun, mutta tunnottomuutensa tullessa puheeksi puolikuulainen päätti napata ohjat pois liikoja ajattelemattomuuksissaan papattavalta Othellolta. Ties miten tämä olisi asian Lovrence-paralle selittänyt, sillä chihuahua itsekään ei tuntunut puolinakaan aikoina tajuavan mitään koko vajavaisuuden todellisesta luonteesta.
"Ihan, tuota, tunnoton vain", luppakorvainen uros korjasi. Vaikka hän olikin asiasta kertoessaan selkeästi vaivautunut ja piti katseensa jossakin lammen pinnan tienoilla, koetti hän puhua kuitenkin mahdollisimman suoraan ja selkeästi. Niin koko aiheesta varmasti pääsisi helpoiten ylitse.
"En tunne kosketusta tai kipua ollenkaan, minkä takia voisin tehdä aseella itselleni huomaamattani haavan."

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Mar 28, 2010, 18:57

"Mutta paljon pienempi kuin äiti!" Lovrenc hehkutti, se ihaili äitinsä jättimäistä kokoa. Ardantekin oli iso kyllä, mutta Lovrenc ehkä vielä jossain määrin vierasti sukulaisurosta niin ettei samanlaista ihastelua ollut herännyt kuin Vendettaa kohtaan.
Othellon teoria olisi ollut melko hauska käytännössä, jos Omeletti olisi alkanut seurustella Vendettan kanssa ollessaan itse ehkä Vendettan pään kokoinen. Lovrencen ajatukset olivat kylläkin sen verran solmulla Othellon teoriasta ettei se osannut aukoa suutaan enää mihinkään suuntaan, vaan jätti mielikuvansa ihan omaan päähänsä vaan.

Ardanten ominaisuus oli lähes yhtä vaikea kuviteltava kuin aiempi puheenaihe, mutta Lovrenc tarttui siihen napakasti ja teräksenharmaat silmät napittivat puolisutta yrittäen ymmärtää asiaa.
"Et tunne jos tallaan sun varpaat? Tai jos kiskoo häntää?" pentu kysäisi, vaikka asia kuulosti sen mielestä uskomattomalta. Toisaalta jos isoisä ei nähnyt mitään niin miksei sitten Ardante voisi olla tuntematta mitään? Kauhean surulliselta kyllä kuulosti ja keltainen koirasusi värähteli päätähuimaaville mietteilleen.
"Mutta olit siellä isossa tappelussa", Lovrenc huomautti hämillään.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Apr 1, 2010, 16:45

Othello sen sijaan alkoi olla melkoisen sekaisin Lovrencen perheen mittasuhteiden kanssa, sillä vertailtavia kohteita oli chihuahuan pienille aivoille jo pari kappaletta liian monta.
"Äitis on isoin ja isäs on iso, muttei niin iso ja sä oot iso ja..." Viimeisen perheenjäsenen kohdalla löi jo täysin tyhjää, millä varmasti oli tekemistä jo senkin kanssa, ettei Lucianon koko ollut tullut sen suuremmalti puheeksi.
"Äh, isoja te ootte vissiin kaikki. Ardantekin on noooin iso. Ja Quantakin on iso, joo. Isoja kaikki", djalalainen lopulta luovutti päätään pudistellen. Olkoon hänen puolestaan jättiläisiä sitten koko suku!

Kun oli jälleen Ardanten vuoro puhua, käänsi Othellokin huomionsa luppakorvaiseen samalla, kun kipaisi Lovrencen vierelle istumaan. Hän ei varmaankaan ikinä kyllästyisi kuuntelemaan sitä, kun Arda selitti käsittämättömästä puutteestaan muille.
"No, en tunne. Älä silti kokeile", puolikuulainen vastasi ja vilkaisi kulmiaan kurtistaen nuorta serkkuaan kohden. Syykin moiselle varovaisuudelle selvisi nopeasti, kun Othello päätti kuiskuttaa lyhyen välikommentin vierustoverilleen.
"Mä oon kokeillu, eikä se oikeesti huomaa yhtään mitään!" chihuahua kertoi häntäänsä innostuneena vispaten. Ei tosiaan ollut yksi eikä kaksikaan kertaa, kun pikkupiski oli tökkinyt toveriaan ties millä kepeillä puhtaasti tutkimusmielessä.
"En voi sille itse mitään, eikä se parane ikinä", Ardante vielä viimeisteli lapojaan kohauttaen. Jollakin tasolla hän oli oppinut puutteensa hyväksymään, mutta etenkin viimeksi lausutun ajatuksen ilmoille tuominen oli aina jokseenkin raskasta.

Vaan sittenpä päätti Lovrenc ottaa puheeksi asian, joka sai Ardanten taas kerran mykistymään täysin: lahkolaisia vastaan käydyn taistelun. Puolikuulainen ei nimittäin ollut kertonut Othellolle lainkaan siitä, mihin rauhaisa sukukokous oli oikein päättynyt, eikä chihuahua ollut huomannut edes päätellä mitään sen ihmeempiä luppakorvaisen kehoa koristaneista haavoista.
"Niin niin, olin", Arda lopulta totesi, kun Othello vielä käänteli ihmettelevää katsettaan puolikuulaisesta toiseen.
"Mutta kuule, eikö sinun pitänyt keksiä jotakin, mm, jännää tekemistä?" uros jatkoi nopeasti, yrittäen suorastaan tökerön selkeästi vaihtaa puheenaihetta.
"Oletko ikinä kokeillut kalastamista?"

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Apr 4, 2010, 21:18

Lovrencelle isous oli niin normaalia ja Othellon pienuus taas todella pientä ettei sen tavattujen sukulaisten ajatteleminen tuottanut mitään vaikeuksia. Othellon teoriat kokomuutoksista vanhemmuuden mittaan olivat joten keskustelunvaihdos oli ollut Lovellekin ajankohtainen.

"Jaa", pentu totesi silminnähden pettyneen oloisena. Olisi ollut hauska testata jotain konkreettista, olisi antanut pohjaa asian uskomiselle, vaikka juttu ei kyllä siitä ollut kiinni. Lovrenc oli siinä iässä että se uskoi kaiken mitä sille syötti. Onneksi Othello siis saattoi kertoa kokeilun tulokset niin se lievitti nuoren carmislaisen mieltä edes vähäsen.
Mielessään Lov onneksi saattoi yhä kuvitella tilannetta, vaikka se olikin terveen ja täysikuntoisen yksilön ajatusmaailmalle haastavaa. Sen takia sen kuvitelmat olivat lähinnä Ardanten telomista ilman että uros värähtikään.

Asiaa tunnottomuudesta olisi Lovrencelta vielä löytynyt epäilemättä lähes loputtomasti, mutta puolikuulaispentu lankesi täysin Ardanten kalastusjohdatukseen. Kalastus ei ollut yhtä kiva aihe kuin tappeleminen mutta eihän sitä sopinut lytätä toisen keskustelunaihetta.
Lov pudisteli päätään ensimmäisenä reaktiona kysymykseen.
"Onko se kalojen saalistamista vai...? Miten sellaista muka voi tehdä nehän on vedessä", faaraokoiranpuolikas hämmästeli ja vilkuili lammen suuntaan. Vendetta, tuo massava kirveenkantaja, ei liiemmin harrastanut kalojen kaltaista ruokaa vaan eli kaiken rankemman aineksen varassa ja Omeletti puolestaan oli sen verran kaupunkilaiskamaa, että osasi hyödyntää vain juoksukykyään, mihin oli rodullisesti vuosisatojen saatossa jalostettu. Lovrenc ei siis tiennyt kalastamisesta hölkäsenpöläystäkään ja ilmekin oli sen näköinen. Ardante kai sitten tiesi kun moista kerta tiedusteli, joten utelias pennunkatse kohdistui nyt luppakorvaiseen sukulaiseen erityisen tiiviisti ja tiedonjanoisesti.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Apr 13, 2010, 20:55

Vaikkei Othello kaikessa keskittymiskyvyttömyydessään ollut mitenkään kaksinen tulkitsemaan toisten tuntemuksia, huomasi jopa hänkin Lovrencen pettymyksen Ardanten kieltäessä tätä tökkimästä itseään. Chihuahuan mieltä raastoi kovasti nähdä tämä uusi tuttavuus murheellisena, mutta osaisiko hän tehdä yhtään mitään tämän auttamiseksi?
"Hih", pikkupiski yhtäkkiä hihkaisi keksittyään jotakin; jos ihan tarkkoja oltiin, oli Ardante kieltänyt sörkkimisen ainoastaan Lovrencelta! Noh, Othellolta kyseinen huvi oltiin kyllä kielletty jo useampaankin kertaan, mutta eivätköhän moiset kiellot olleet jo umpeutuneet. Ihan varmasti.
"Oota hetki", djalalainen komensi faaraokoiranpuolikasta ja lähti ovelasti virnistellen kipittämään kohti lehtimetsää. Hän tarvitsi itselleen aseen.

Ardante ei kuullut mitä chihuahua nuorelle puolikuulaiselle huikkasi ennen yllättävää häipymistään, mutta se ei urosta jäänyt turhan paljoa kiusaamaan. Othello oli kuitenkin sen verran outo tapaus, joka tuli ja meni miten sattui ja viipyi välillä useita päiviäkin poissa, kunnes taas palasi luppakorvaisen seuraan, ettei juuri mikään tämän tekeminen enää jaksanut Ardaa yllättää.
"Jaahas", koirasusi vain totesi ja oli oikeastaan melkeinpä hyvillään siitä, että saattoi nyt kertoa serkulleen kalastamisesta ilman turhia häiriötekijöitä.
"Mutta niin, kuten jo sanoitkin, on kalastaminen juuri kalojen saalistamista. Minä voin näyttää miten se tapahtuu", Ardante lupasi ja röyhisti huomaamattaan hivenen rintaansa. Hän oli sisaruksineen kasvanut vesiputouksen läheisyydessä, joten onkimisen saloihin tutustumiselle oli kaikilla heillä ollut rutkasti aikaa ja tilaisuuksia. Vaikka luppakorvainen täysikasvuiseksi vartuttuaan nauttikin ehkä enemmän suurriistan kaatamisesta silkan voiman avulla, eivät aikaisemmin opitut taidot kalojen narraamisesta olleet hävinneet mihinkään.
"Kalastaminen vaatii vähän kärsivällisyyttä, sillä kaloja pitää osata väijyä", uros selosti kääntyessään kohti putouksen alle muodostunutta lampea.
"Mutta kun kalat tulevat lähelle, pitää myös olla nopea. Ja tarkka."

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Apr 21, 2010, 17:40

Lovrencella ei ollut hajuakaan mitä Othellon päähän oli nyt pälkähtänyt ja hetken harmaat silmät tapittivat minimaalisen koiraeläimen perään, kunnes pää jälleen hitaasti kääntyi isomman seuralaisen puoleen. Ardante ei näyttänyt paljoa häkeltyvän tilanteesta vaan jatkoi luonnollisen oloisena aloittamaansa keskustelua joten faaraonpuolikaskin malttoi mielensä ja kielensä keskittyen kuuntelemaan sukulaistaan.
"Katson tarkkaan", kirkkaankeltainen uros lupasi nopeasti Ardanten tarjoutuessa näyttämään kalastusta.
Seuraavat Ardanten sanat puolestaan saivat Lovrencen vaikenemaan pidemmäksi toviksi ja toljottamaan lähes totisen näköisenä selostavaa sukulaisurosta. Kärsivällisyys kuulosti jutun vaikeimmalta kohdalta
"Olen nopea ja tarkka!" Lovrenc ilmoitti innokkaana ja heilautti piiskahäntäänsä nopeasti, kuin todistaakseen vikkelyyttään.

"Näytätkö minulle nyyyt?" pentu tiedusteli malttamattomana näkemään käytännön kalastamista. Othellon se oli tässä vaiheessa jo ehtinytkin unohtaa mielestään. Nyt pääkopassa uiskenteli vain mystisiä tummia pisteparvia vedessä. Kalaa ei ollut puolikuulainen sen tarkemmin nähnytkään, mutta tiesi että joskus saattoi kuulua molskahdus jos kala käväisi pinnassa.
Jostain syystä kalat eivät paljoa molskahdelleet Lovrencen ja Lucianon ollessa rannalla telmimässä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Apr 30, 2010, 15:40

Ardante hymyili tyytyväisenä ja huiskautti laiskasti häntäänsä, kun Lovrenc lupasi katsella tarkasti hänen opetuksenomaista kalastustuokiotaan. Tosiasiassa hän oli myös hivenen huvittunut siitä, kuinka nuori serkunpoika vakuutteli hänelle nopeuttaan ja tarkkuuttaan, sillä juuri kyseisten seikkojen kanssa Ardantella itsellään oli nuorempana ollut ongelmia. Kärsivällisyyttä luppakorvalla oli kyllä vaikka muille jakaa, nyt iän kartuttua ehkä jopa tarkkuuttakin, mutta nopeaa hänestä ei ollut koskaan tullut. Tuskin tulisi siis välttämättä Lovrencestakaan ikinä kovin tarkkaavaista yksilöä, vaikka pentumainen täpinöinti tuosta hieman lientyisikin.
"Näytänhän minä. Mutta pitää olla hiljaa sitten, tai kalat säikähtävät", uros varoitti. Samassa hän käänsi aluetta tarkastelevan katseensa kohti lampea ja totesi mielessään, että heidän nykyisen sijaintinsa olisi varmasti ihan tarpeeksi hyvä jonkin pienen sintin narraamiseen. Eipähän tarvinnut siis hukata aikaa edes kalastuspaikan etsiskelemiseen.
"Ensin kaloja voi vähän houkutella varovasti paikalle", Ardante neuvoi kuiskaten ja tökkäisi hennosti vedenpintaa tassullaan.
"Sitten vain odotetaan, että ne tulevat tänne tutkimaan."

Samaan aikaan aiemmin paikalta poistunut Othello näytti saaneen tehtävänsä metsässä päätökseen, sillä hän asteli itseään pidempi oksa suussaan takaisin kohti putousta. Kävelynsä oli kepukan koon takia melko epävakaan näköistä, mutta yllättävän äänettömästi chihuahua käveli kuitenkin kohti rannalla olevaa sukulaiskaksikkoa. Oli äärettömän tärkeää, ettei Ardante huomaisi hänen saapumistaan, mistä syystä koira oli erittäin hyvillään siitä, että kyseinen luppakorva näytti kääntyneen kohti lampea.
Hitaasti mutta varmasti Othello eteni niin, että oli hetken kuluttua muutaman metrin päässä Ardan takana. Hän suuntasi ovelan virneensä kohti Lovrencea ja toivoi kovasti, että tämä tajuaisi nyt olla hiirenhiljaa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on May 5, 2010, 21:13

Ardanten opastama hiljaisuus koetti Lovrencen hermoja, mutta toisaalta tilanne oli niin uusi ja jännittävä, että se jo todisti edukkaaksi kuonon ummessa pitämisen. Lovrenc ei ollut vielä kovinkaan hääppöinen juoksevan saaliskunnankaan nappaajo joten siltä kannalta se ei ollut vielä vaitiolon arvoa oppinut. Onnekkaana se saattoi jo toisinaan kälättämisensä paljastaman saaliin juosta kiinni hurjiksi urheiluvälineiksi kehittyvillä kintuillaan.
Melko varomattomasti pentu nytkin hipsi lähemmäs vettä, mutta älysi jäädä edes hieman kauemmas serkkupojasta ja vesirajasta ja pitää yhä nokkansa ummessa. Teräksenharmaat silmät puolestaan tapittivat toisen puolikuulaisen jokaista liikahdusta ja korvat värähtivät uteliaasta jännityksestä vedenpinnan väreillessä tassun kosketuksesta.
"Hupsuja kaloja jos ne tulee nähdessään tassun", Lovrenc pohti hölmistyneenä

Yllättäen jättimäiset, jännityksestä tutisevat korvat havaitsivat ääntä odottamattomasta suunnasta ja pää käännähti.
Pennun suu oli vääntäytynyt jo O:n muotoon kun se ehtikin diagnosoida Othellon juonikkaan ilmeen. Totta maar se tuon elehdinnän ja hipsinnän tunsi yhteistyöstään Lucin kanssa! Omeletti vain oli pahuksen vaikea yllätettävä. Ehkä se olikin siksi niin mukavaa.
Keltainen koirasusi virnisti innokkaasti takaisin ja oli jo kohottanut häntäänsä paukauttaakseen sen riemulla maahan kun ehti jälleen viime hetkellä pysäyttää refleksinomaisen liikesarjansa.

Välttyäkseen enemmältä ongelmoinnilta oman kroppansa kanssa Lov käänsi päänsä takaisin Ardanten touhuihin, vaikka Othello tuntui suorastaan kutittelevan niskaa läsnäolollaan eikä kalastus yllättäen tuntunutkaan niin kiinnostavalta.
Olisipa chihuahualla vain pidemmät jalat...

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on May 8, 2010, 12:53

Ardante keskittyi melkoisella antaumuksella vedenalaisen liikkeen havainnoimiseen sekä hiljaisuuden ylläpitämiseen, joten hän tyytyi vain nyökäyttämään hitaasti kuonoaan Lovrencen toteamukselle. Ellei juuri se vaitonaisuus olisi ollut juuri nyt niin kovin tärkeää, olisi uros voinut kertoa, että kalojen houkuttelemiseen kävivät kyllä muutkin vempeleet tassujen lisäksi. Etenkin veteen heitetyt pikkukivet ja hiekan oli puolikuulainen havainnut oikein käyttökelpoisiksi syöteiksi.
Siinä missä Lovrenc havainnoi metsästä päin lähestyvän chihuahuan liikkeen komeiden läystäkekorviensa ansiosta, sulkivat Ardanten pörheät luppakorvat vastaavasti moiset pikkuäänet pois turhankin tehokkaasti. Niinpä puolikuulainen jatkoi veden tuijottelemista siinä uskossa, että sukulaispoikansa vilkuili välillä jonnekin kaukaisuuteen ilman sen suurempia syitä.

Othellon silmät laajenivat kauhusta, kun Lovrencen suu aukesi selvästi aikeissa tuottaa jonkinlaista hiippailijan paljastavaa ääntä. Kaikeksi onneksi nuori keltaturkki tajusi kuitenkin viime hetkellä pitää leipäläpensä kiinni, minkä ansiosta djalalainen sai jatkaa salamyhkäistä operaatiotaan rauhassa.
Koska Ardante oli ilmeisesti täysin keskittynyt johonkin vedessä näkyvään tai näkymättömään juttuun, pääsi Othello etenemään huomaamatta aivan tämän takajalkojen tuntumaan. Paikoille päästyään suuntasi koira kepukkansa tökkäisemään varovasti toverinsa häntää, sillä hän pelkäsi joka kerta tätä kokeillessaan, että Ardan tuntoaisti oli sittenkin palautunut jotenkin mystisesti. Mutta ei, tälläkään kertaa ei kookas puolikuulainen reagoinut mitenkään siihen, kuinka häntänsä heilahti kepukan avustuksella puolelta toiselle.

Rohkaistuneena näkemästään vilkaisi Othello innoissaan Lovrencea ja kohotti kysyvästi kulmiaan. Kai tämä oli huomannut edes katsella? Vaan ei toki sillä, että koko näytös olisi ollut tässä.
Nopeasti valjasti chihuahua keppinsä taas käyttöön, ja tökkäisi sillä tällä kertaa aiempaa voimallisemmin Ardante-rukkaa takajalkoihin kerran, toisen ja kolmannenkin. Tunnoton uros ei tehnyt kalojen etsiskelemisen lisäksi mitään, joten Othello alkoi lopulta huitoa toverinsa koipia kokoonsa nähden ihan merkittävällä voimalla. Hankalinta taisi pikkupiskille olla naurun pidätteleminen, sillä olihan tällainen huvitus vain aina ihan järjettömän hauskaa, vaikka Ardante itse sanoisi mitä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on May 15, 2010, 14:15

Othellon päästyä Ardanten taakse kookkaamman uroksen keskittyessä yhä touhuihinsa ei Lovrenckaan malttanut enää millään muotoa keskittyä olemattomiin kaloihin, chihuahua tarjosi moninkerroin parempaa viihdettä. Vasta nyt tuntui keskenkasvuinen puolikuulainenkin uskovan tunnottomuusjutun ja tajuavan mitä se käytännössä tarkoitti.
Hetken näytti Loven naamataulu hämmästyneeltä, mutta sitten alkoi suupielet hiljalleen levetä ja häntäkin heilahdella. Alkoi tuntua entistä koomisemmalta kun Ardante tyynenä jatkoi niiden näkymättömissä pysyvien fisujensa haeskelua, vaikka tuo minimaalisen pieni piski tökki jo suorastaan hurjalla vimmalla keppinsä kanssa urosta.
Olisi oikeastaan hirveästi tehnyt mieli itsekin rynnistää hakkaamaan sukulaispoikaa. Taisi olla onni ettei Lovrenc sitä kiirehtinyt toteuttamaan, isommanpuoleisena koirasutena se olisi varmasti saanut aikaan paljon pahempaa jälkeä kuin Othello.

Sen sijaan ei Lovrenc enää kyennyt pitämään suutaan ummessa vaan räjähti valtavaan nauruun osaamatta enää millään muotoa hillitä itseään. Korvatkin lähtivät pentumaisesti lerpattamaan keltaisen juniorin hytkyessä epämääräisesti kouristuneessa asennossa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on May 21, 2010, 10:51

Vaikka Ardantelle itselleen olisi ollut helppoa tuijotella vettä vaikka lopun päivää, pelkäsi hän kuitenkin pitkästyttävänsä Lovrencen ihan tyystin, ellei jotakin alkaisi pian tapahtua. Hieman huolestuneena hän vilkaisikin välillä vaivihkaisesti kohti sukulaispoikaansa, joka luppakorvaisen onneksi näytti kuitenkin viihtyvän ihan hyvin. Ei tämä kyllä lampea katsellut, mutta se ei Ardantea liiaksi kiusannut - eiköhän nuorukaisen mielenkiinto suuntautuisi oikealle suunnalle viimeistään siinä vaiheessa, kun kalat alkaisivat ilmestymään näkyville.

Mahdollisesti lähistöllä uiskentelevat eväkkäät saivat kuitenkin hyvän syyn siirtyä väljemmille vesille, kun Lovrenc kesken kaiken repesi niin äänekkääseen nauruun, että hiljaisuuteen jo tottunut Ardante oli loikata ulos nahoistaan säikähdyksestä. Hölmistyneenä luppakorvainen käänsi katseensa nyt kunnolla kohti sukulaispoikaansa, mutta pään kääntämisen sivutuotteena hän sai näköpiiriinsä jotakin muutakin, joka häneltä oli aiemmin jäänyt tyystin havainnoimatta: Othello oli palannut. Puolikuulaisen katse jatkoi pikaisesti matkaansa kohti chihuahua, joka Lovin tavoin oli nyt ryhtynyt nauraa räkättämään kuin järkensä menettänyt.
"Mit..?" oli Ardante jo kysymäisillään, kunnes maahan jo tässä vaiheessa Othellon suusta tipahtanut keppi viimein valaisi hänelle tilanteen kertakaikkisen hauskuuden laadun. Harmi vain, että hänen mielestään tästä oli hauskuus hyvin, hyvin kaukana.

Kun Lovrencen pokka oli viimein pettänyt, ei Othellokaan ollut nähnyt tarpeelliseksi enää huvittuneisuuttaan peitellä. Hän oli viskannut kepukkansa vielä kömpelösti vasten Adranten takamusta, minkä jälkeen hän oli kaatunut keskelle ruohikkoa naureskelemaan tilanteen hullunkurisuudelle.
"Se toimi taas! Se toimi!" chihuahua hihkui panematta alkuunkaan merkille pilkan kohteeksi joutuneen toverinsa ahdistunutta ilmettä.
"Sä et huomannu mitään Ari! Et yhtään mitään, eikös?" Ardantelta ei kuitenkaan vastausta kuulunut, eikä tämä tuntunut muutenkaan osaavan suunnattoman häpeänsä keskellä tehdä muuta, kuin tuijottaa avuttomana hänen kustannuksellaan naureskelevaa kaksikkoa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Jun 10, 2010, 21:35

Lovrencea nauratti entisestään Othellon yhtyessä sen riemunpitoon. Chihuahuan nauru olikin erittäin riemukasta luokkaa ja lisäsi jo itsessään keltaisen keskenkasvuisen höhöttelyä.
Hiljalleen kuitenkin tyyntyi nuori carmislainen, ihan senkin vuoksi että sen tuottama kovaääninen nauru kulutti varsin nopeasti voimavaroja ja kurkkua. Silmät kuitenkin räpyttelivät vielä kiivaasti ja uroksen korvat sekä kirsunseutu hehkuivat kirkkaanpunaisina, mukava pikku perintö isän puolelta.

Harmi sinänsä, ettei hienotunteisuus kuulunut Lovrencenkaan ykköspiirteisiin. Othellon tavoin se näytti olevan täysin sokea Ardanten mielipahalle ja pysytteli yhä naurun laannuttua leveän, tyytyväisen virneen kannalla.
"Aika siisti kyky! Voiko sitä käyttää johonkin hyödylliseen?" nulikka tiedusteli kovaan ääneen yrittääkseen saada Ardanten vastaamaan itselleen paremmin kuin mitä Othellon puheisiin näytti reagoivan. Ehkä sukulaisveikon kuuloon oli tullut jotain häikkää.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Jun 18, 2010, 20:25

Ardantelle jäi hyvin aikaa käydä läpi laaja kirjo erilaisia tuntemuksia sinä aikana, kun kaksi muuta paikalla olevaa koiraeläintä näytti räkättävän keuhkojaan pihalle. Ensin puolikuulainen oli vain järkyttynyt koko tilanteesta yleensä, ja sitten lähinnä Othellon ilkeämielisyydestä. Hetken ajatuksiaan keräiltyään uros kuitenkin muisti ja ymmärsi, ettei nuori (tai chihuahuan tapauksessa vain nuorekas) mieli keksinyt tällaisia jekkuja julmuuttaan. Ei kumpikaan huvittuneesta kaksikosta pahaa tarkoittanut, vaan mokomat vain eivät tainneet omata myötätunnon jaloa taitoa ensinkään.

Lovrencen alkaessa rauhoittua sai tämä jälleen suunsa auki, jolloin vanhemman sukulaisensa huomio kääntyi nopeasti tämän sanoja kohden.
"...hyödylliseen?" Ardante toisti hitaasti ja kallisti hieman varuillaan päätään. Hän ei tahtonut missään nimessä nolata itseään lisää vastaamalla jotenkin hullunkurisesti sinänsä ihan asialliseen kysymykseen.
"No, kun en tunne kipua, niin kipu ja haavat eivät voi ainakaan häiritä keskittymistäni taistelussa", uros hetken pohdittuaan totesi, käyttäen kutakuinkin samoja sanoja, joilla emonsa häntä oli aikoinaan koettanut piristää. Vaikka tunnottomuus pitkän päälle pelkkiä haittoja mukanaan toikin, olihan se itse taistelutilanteessa melkoinen etu olla tuntematta kuolettavistakaan vammoista lainkaan tuskaa.

Vielä Lovrencen rauhoituttuakaan ei Othello ottanut asettuakseen, vaan jatkoi hihittämistään ruohikossa kierien. Hän ei piitannut pätkääkään siitä, ettei Ardante vastannut hänen toteamuksiinsa ja kysymyksiinsä - pahastumisen sijaan hän päätti lörpötellä hieman lisää.
"Miten voi olla tuntematta isoa keppiä takapuolessaan?" piski kimitti keskustelemaan käyneiden sukulaisten vaiettua hetkeksi.
"Mä lyön vaikka vetoa, ettet olisi huomannu vaikka olisin työntänyt sen suoraan---" Lause jäi kesken, kun Ardante päätti kuulleensa tarpeekseen ja nosti rotukoiran tämän kaulaa kiertävästä pannasta hampaillaan ilmaan. Ei sillä, että luppakorvainen olisi hermojaan menettänyt, mutta hän tiesi Othellon jatkavan juttuaan vaikka lopun päivää, ellei tämä saisi muuta ajateltavaa. Niinpä puolikuulainen viskasikin hämmästyneen pikkukoiran voimalla metrien päähän, suoraan lammen keskelle, jossa säikähdyksestä kiljahtava chihuahua komean molskahduksen saattelemana lätsähti vasten veden pintaa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Jul 7, 2010, 21:16

Lovrenc katsoi nyt kiltin odottavaisena Ardanteen, vaikka sen olisikin tehnyt vielä mieli hytkyä hieman Othellon yhä jatkaessa omaa riemunpitoaan.
"Aijaa, on siinä varmaan puolensa", koirasusinulikka totesi saatuaan vastauksen. Ei se oikeastaan osannut vieläkään kuvitella tuntoaistittomuutta, tai ainakaan soveltaa saamaansa kuvaa.
"Mä haluaisin tapella", hörökorva kertoi sitten harmaat silmät saaden kerrassaan hurjan ilmeen ja kirkkaankeltaisen otuksen pyörähtäessä hetkessä ympäri näyttäen pari mielestään komeaa potkua ja paljastellen hampaitaan.
"Mutta isä on kieltänyt vielä kiusaamasta lahkolaisia", Lovrenc nurisi sitten.

Sitten sen keskittyminen alkoi kyllä pahasti herpaantua Othellon puoleen, joka alkoi hihittelyltään puhuakin. Eikä faaraokoiranpuolikas osannut olla virnistämättä huvittuneesti kuultuaan mitä pikkupiski saneli.
Sen puoleen ei Lovrenc vastustellut, kun sen sukulaisuros lähti rahtaamaan nuorikon lähestulkoon uutta idolia lampea kohti, alkoihan Ardantestakin löytyä asennetta!
"Vooou, sähän oletkin raju äijä!" Lovrenc huudahtikin hypähdellessään sukulaisensa viereen ja heiluttaessaan piiskamaista häntäänsä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Jul 15, 2010, 13:46

Ardante nyökäytti hitaasti kuonoaan Lovrencen toteamukselle tunnottomuuden iloista. Olihan kivun puuttuminen varmasti etenkin ulkopuolisen silmissä kätevää, mutta mieluusti luppakorvainen olisi kyllä antanut "erikoiskykynsä" koska tahansa pois.
Serkunpojan jatkaessa juttua taistelemisen pariin ja esitellessä porukalle pari erikoista liikettään, ei Arda osannut olla naurahtamatta hyväntahtoiseen sävyyn. Mikäli faaraokoiranpuolikas aikoi lahkolaisia tuollaisin ottein körmyyttää, taisi nuorukaisen isä olla ihan fiksu kaveri kieltäessään poikaansa vielä kokeilemasta taitojaan käytännössä.
"Noh, ehtiihän sitä sitten vanhempanakin", vanhempi puolikuulainen kuitenkin tyytyi lohduttavaan sävyyn toteamaan, tahtomatta latistaa toisen intoa turhan kriittisellä asenteella.
"Eivät pahikset nimittäin maailmasta ehdi sinun aikuisuuteesi mennessä loppua." Sehän se kylmä tosiasia taisi olla, vaikka Puolikuu tekikin kaikin voimin töitä asian eteen. Vaikka klaani oli vienyt lahkolaisista erävoiton tappamalla näiltä ilmeisesti jonkinlaisen pikkupomon taannoisessa sodassa, olivat Herran palvelija yhä lukumäärältään vastustajiaan huimasti suurempi joukko.

Othelloakin olisi varmasti kiinnostanut kovasti keskustelu hurjista tappeluista pahoja voimia vastaan, jos hän vain olisi naurultaan tajunnut pysähtyä sitä hetkeksi kuuntelemaan. Viimein chihuahuan käkätys kuitenkin taukosi, kun tämä veteen molskahdettuaan plumpsahti takaisin pinnalle ja alkoi köhiä vettä pois kitusistaan.
"Ari, hullu! Köh, täällähän voi, khöhhöh, olla ties mitä haukia ja haita ja köhh muita kamaluuksi!" koira kimitti järkyttyneenä alkaessaan polskia kohti rantaa. Ardantea toverinsa sättiminen ei kuitenkaan loukannut, sillä hän oli liian keskittynyt nauttimaan Lovrencen vasta heränneestä ihailusta, joka kieltämättä hiveli yleensä kovin epävarman uroksen itsetuntoa kivasti.
"Niin", hän jopa totesi sukulaispojan äijittelyyn ja röyhisti rintapieliään, vaikka tottumus yrittikin käskeä häntä tavanomaiseen tapaan vähättelemään itseään. Kerrankin luppakorva sai kuitenkin laitettua kyseiselle tuntemukselle hanttiin ja oltua ainakin näennäisesti ylpeä itsestään.
"Harmi vaan, että nyt ei kyllä voi enää mitenkään kalastaa. Kalat menevät nimittäin piiloon tällaista rymyämistä", Ardante hetken kuluttua totesi, mutta onnekseen hän keksi Othelloa katsellessaan myös korvaavan tekemisvaihtoehdon, joka nuorta Lovrencea saattaisi kiinnostaa.
"Sen sijaan mekin voitaisiin kyllä uida, jos vain haluat. Voit vaikka hypätä selkäni päältä veteen", uros ehdotti ja katsahti kysyvästi nuorempaansa. Olihan Lov tuon ikäiseksi mukeloksi suhteellisen kookas, mutta tuskin tämän kannatteleminen väkivahvalle Ardantelle tiukkaa tekisi.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Jul 28, 2010, 18:10

Lovrencea ei paljoa lohduttanut Ardanten sanat, olisi ollut kivaa vain olla jo iso ja vahva saman tien. Eihän sillä ollut varsinaisia leikkikavereitakaan kuin veli ja isä, muut olivat niin tosikoita... tai olihan äidillä tosi kiero huumoripuoli, mutta ei äiti silti ollut kiva tappelukaveri. Äiti oli kunnon massajyrä ja Lovrenc tunsi tylsiksi äidin selkeät luovutusvoitot.
Kuin pienen mökötyksen merkiksi päätti keltainen sitten olla tyystin kommentoimatta sukulaisveikkosen sanoihin.

Vaan eipä tuosta mökötyksestä todellakaan näkynyt enää mitään merkkiä kun Lovrenc teräksenharmaat silmät hehkuen nyt tapitti täysin uudesta näkökylmästä luppakorvaista. Toinen vielä otti niin nöyränä vastaan kehut! Ardante taisi piilotella jotain suuriakin kykyjä itsessään, muttei ehkä ollut kehdannut näyttää tätä puoltaan aikaisemmin...
Salaliittoteoriat vilistivät uroksen mielessä ja se tuskin huomasi Ardanten todetessa kalastuksen mahdottomaksi.

Uiminen oli se kikkakoukku mikä herätti puolifaaraon takaisin maan pinnalle ja pentu kohotti kulmiaan.
"Kiinni veti, äijä!" Lovrenc haukahti ja teki pari siksakhyppyä paikallaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Jul 29, 2010, 14:08

Ardante pani kyllä merkille nuoren sukulaispoikansa hetkellisen murjottamisen, mutta päätti olla kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota: sillä tavoin mökötys yleensä pikaisimmin loppui. Luppakorva jos joku oli nimittäin kehkeytynyt varsinaiseksi asiantuntijaksi tällaisten juttujen suhteen vietettyään pari ensimmäistä elinvuottaan kiinteästi Quantan seurassa, joka taas taisi nurisemisen ja synkkänä jurnuttamisen salat erinomaisesti.

Othelloa ei rannalla seisoskelevan parivaljakon hetkellinen vaitonaisuus kiusannut, vaan sen sijaan häntä järkytti suunnattomasti välinpitämättömyys, jolla Ardante hänen huutelemiinsa uhkakuviin suhtautui.
"Haita, Ari, HAIIITA!" chihuahua kiljui entistä kovemmin siltä varalta, että ystävänsä ei vain ollut kuullut hänen aikaisempia sanojaan.
"Sä et tiiä millasia ne on, mutta mä olen nähny! Niillä on jättimäinen suu jolla ne haluu syödä just sellasia otuksia, kuin mä!" Vaikka djalalainen saattoikin joskus puhua ties millaista kukkua, oli hänellä itse asiassa ihan oikeaa kokemusta haista ja niiden ammottavista kidoista. Kaikeksi onneksi kohtaaminen moisen otuksen kanssa oli kuitenkin päättynyt onnellisesti Suellen-nimisen naaraan kiskottua chihun ajoissa pois vedestä ja moisen eväkkään ulottuvilta.

Othellon ääntely alkoi käydä niin äänekkääksi, ettei Ardante voinut olla vilkaisematta kohti vedessä räpiköivää otusta ja naurahtamatta matalasti.
"Ei lammessa ole haita", hän vakuutti Lovrencelle, joka sukulaistaan yhä äijitellen näytti innostuvan uimisesta melkoisesti.
"Eikä mitään muutakaan vaarallista. Sellaisia yksiä tummia kaloja kyllä, joita ei kannata syödä, mutta ei niistäkään ole uimisessa haittaa", Arda jatkoi levittäessään jalkojaan tukevampaan asentoon, jottei hän menisi ja kaatuisi Lovrencen kivutessa hänen selkäänsä. Kun uskoi olevansa valmiina hyppytornina toimimiseen, kumartui puolikuulainen hieman matalammaksi ja virnisti pikaisesti serkunpojalleen.
"Ei kun sitten menoksi vain!"

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Aug 6, 2010, 20:56

Lovrenc ei tiennyt mitä Othellon huutelemat hait olivat joten ei yhäkään viitsinyt kiinnittää hirveästi huomiota räpiköivään pikkuotukseen. Se ei oikein jaksanut uskoa että tuossa pikku lammikossa oli mitään superpetoja, ei kai äiti ja isä olisi muuten antaneet lupaa melskata siellä kaikessa rauhassa?

Ardante onneksi vielä vahvisti jutun, joten mitään ei päässyt jäämään hiertämään nuoren veikon sydämen päälle.
"Sitä mäkin", keltainen nulikka totesi hiljempaa, haluamatta Othellon kuulevan toteamustaan, vaikka tuskinpa silläkään mitään väliä olisi.
Uteliaan näköisenä puolikuulaisnuorukainen sen sijaan katseli Ardanten valmistautumista hyppytornin tehtävään. Tämä olikin uutta jännää kivaa! Lovrencella ei oikeastaan ollut hajua, mitä Ardante toivoi sen tarkalleen ottaen tekevän, mutta pääidea sentään oli selkeä.
"Paikoillanne, hep!" Lovrenc huudahteli itselleen ja ponkaisi hontelolla pennunkropallaan kookkaan sukulaisuroksen selkään, koettaen olla liikaa kaivertamatta kynsiään Ardanten nahkaan. Toinen ei kenties tuntisi niitä ,mutta tuskin haluaisi arpia muistoksi tällaisesta tilanteesta... taisteluarvethan ne paljon uljaampia olivat!

"Täältä tullaan Othiiiiis!" kuului huuto keltaisen otuksen kidasta sen nopeasti valmistellessaan itsensä loikkaan aina hännänpäätä myöten.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Aug 17, 2010, 17:07

Othello huuteli ilmoille vielä muutaman kurjan kuvitelman haista repimässä hänen ihastuttavia korviaan piloille, ja oli juuri aikeissa siirtyä selittämään vielä vähän kauhistuttavista hauistakin, kunnes Lovrenc näytti alkavan tehdä jotakin perin kummallista. Chihuahua keskeytti uimisensa ja unohti kauhukuvitelmansa silmänräpäyksessä, kun hän keskittyi pää kallellaan seuraamaan uuden tuttavansa kiipeämistä Ardanten selkään. Othellon ja Arin ystävyyden alkuaikoina oli pikkukoira saanut toisinaan matkata toverinsa selässä, mutta lopulta puolikuulainen oli kieltänyt moisen huvin djalalaisen testailtua selästä käsin jatkuvasti toisen tunnottomuutta mitä moninaisimmin keinoin. Pieni kateuden pisto iskikin Othin sydämeen hänen ajatellessaan, kuinka Lovrenc kaikesta huolimatta sai näemmä luppakorvaisen selässä nököttää. Ei kai nuorukainen vain yrittänyt syrjäyttää chihua?
Hetkoseksi koiran pitkäksi venähtänyt naama kääntyi kuitenkin taas nopeasti hymyyn, kun Lov julisti olevansa tulossa myös veteen.
"Ai sä hyppäät sieltä!" Othello totesi valaistuneena tilanteen todellisesta laidasta.
"Hyppää hei silleen, että tulee oikein isoja aaltoja! Silleen, silleen fatuumpläts!" uros kimitti innostuneeseen sävyyn ja alkoi vispata häntäänsä peräsimen tavoin pinnan alla.

Ardante teki kaikkensa pysytelläkseen mahdollisimman paikoillaan, kun Lovrenc kapusi hänen selkäänsä. Harmikseen hän ei voinut oikein katsella taakseen ja seurata sukulaispojan edistymistä, sillä tasapainon ylläpitäminen pakotti hänet tuijottamaan tiiviisti kohti maata ja omia tassujaan. Muutaman kerran luppakorva huomasikin olevansa horjahtamaisillaan jommalle kummalle sivulle, mutta kaikeksi onneksi hän sai kuitenkin niin itsensä kuin Lovenkin pysymään jokseenkin pystyssä. Kovin tukevaksi ei "hyppytornia" voinut siitä huolimatta nimittää.
"Loikkaa sinne vain" uros kehotti lempeästi itsekseen hymyillen, kun nuorukainen ilmoitti Othellolle olevansa tulossa. Samalla hän kohotti itseään hyvin varoen hieman ryhdikkäämpään asentoon, jotta toinen pääsisi mahdollisimman korkealle ennen hyppyään.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Aug 25, 2010, 7:09

Lovrencesta oli kieltämättä hassun oloista olla Ardanten selässä kun saattoi aistia sen ettei toinen voinut tuntea selässäolijaansa niin että olisi voinut hienovaraisesti myötäillä sen lisäksi että keskittyi vain pysymään omilla jaloillaan. Pitkäksi aikaa ei siis ollut varaa jäädä hillumaan ja Othellolle pentu huusi jonkinlaisen 'ai-ai'-äännähdyksen myöntävään sävyyn. Eiköhän fatuumplätsit onnistuisi ainakin tarpeeksi hyvin Othelloa ajatellen, olihan Lov sen verran kookas ja kömpelö otus.

Ardanten kehotuksen myötä keltainen koirasusi olikin jo liikkeessä liitämässä ilmain halki, toivoen nopeasti ettei ponkaissut liian lujaa luppakorvaista puolikuulaista, Ardante ei murjomista tai kumoontuuppimista ansaitsisi.
Raajansa Lovrenc levitti enimmäkseen hömelön näköisesti suuntaan jos toiseenkin varmistaakseen kunnon plätsäykset.
Ja komeasti se vesi räiskyikin kirkkaanvärisen nulikan kadotessa vesimassojen sekaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Sept 5, 2010, 16:03

Othello tuijotti kärsimättömänä keltaturkkisen sukulaiskaksikon tasapainoilua ja unohti jo melkeinpä polkea vettä jaloillaan kuvitellessaan niin kovasti sitä, kuinka Lovrenc veteen läjähtäessään nostattaisi varmasti sellaiset aallot, että vesiputouskin lähtisi virtaamaan takaperin. Chihuahua oli juuri ryhtymässä pohtimaan moisen ilmiön mahdollisuutta hieman tarkemmin, kunnes Lov lähtikin korvat lepattaen huimaan ilmalentoon kohti lammen pintaa.
"Ieeeeheheeheeeee!" pieni koira huusi innosta, kunnes nuori puolikuulainen laskeutui fatuumplätsinomaisesti melko lähelle lammikossa jo olevaa toveriaan. Isku heitti vettä juuri niin villisti ympäriinsä, kuin Othello oli toivonutkin (noh, ehkä vesiputous sentään jatkoi virtaamista tavanomaiseen suuntaansa) ja sai piskin keikkumaan syntyneiden laineiden mukana sinne tänne.
"Hienointa ikinä!" chihuahua julisti haltioissaan, ennen kuin pudisteli enimpiä vesiroiskeita pois kasvoiltaan ja jäi odottelemaan, mistä Lovrenc pompahtaisi takaisin pinnalle.

Ardante ei onnekseen edes osannut tuntea harmia siitä, ettei hän kyennyt selässään seisovan sukulaisensa liikkeitä myötäilemään - moinen kyky kun oli täysin hänen käsityskykynsä ulkopuolella. Sen sijaan hän oli varsin huojentunut, kun Lovrenc viimein ponkaisi itsensä matkaan ilman sen suurempia katastrofeja ja läiskähti lammen pintaan varsin kiitettävällä vauhdilla. Toki toisen voimallinen ponnistaminen sai luppakorvaisen tasapainon heittämään hieman häränpyllyä, mutta muutaman tilannetta korjaavan askeleen avulla sai uros pysyteltyä sentään pystyssä. Ennen kuin käänsi katseensa kohti lammen tapahtumia muistikin uros kiittää vankkoja, leveitä tassujaan, jotka olivat olleet hänelle korvaamaton apu jo ties kuinka monessa tilanteessa.
Othellon huudellessa jotakin tilanteen mahtavuudesta lähti Ardante kahlaamaan itsekin veteen. Uimaan hän ei sentään lähtisi, sillä totuuden nimissä oli kerrottava, ettei hän edes osannut uida, mutta voisihan hän aina kököttää rantavedessä muiden seurana ja nauttia näiden loppumattomasta innosta.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Oct 6, 2010, 12:04

Keltainen pää pulpahti takaisin pintaan ja syöksi vettä ulos aivastuksen kera. Samalla vesi värjäytyi astetta mutaisemman näköiseksi puolifaaraon käytyä ponkaisemassa pohjasta vauhtia ylösnousuunsa. Vesikasveja Lovrenc ei sentään ollut mukaansa kahminut.

Lovrenc saattoi vielä ihailla aiheuttamiaan aaltoja samalla kun puisteli ja kallisteli päätään saadakseen vedet pois korvista. Hetken katseellaan haeskeltuaan se löysi pienen kellertävän otuksen veden seasta keikkumasta. Puolikuulainen virnisti.
"No oliko hieno hyppy?" se kiirehti kysymään, oli sattunut sukellellessaan näet missaamaan kaikki Othellon reaktiot.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Oct 7, 2010, 13:37

Kun Othellon odotus viimein palkittiin ja Lovrenc pulpahti takaisin pintaan, lähti chihuahua polskuttelemaan naama onnesta loistaen nuorukaista kohden.
"No siis oli oli!" hän vakuutti kuonoaan nyökyttäen.
"Oot hyvä uimahypyissä, kun oot noin iso. Vaikka mä hyppäisin kuinka korkealta, niin ei tuu aaltoja melkein yhtään, koska mä oon aika pieni. Nyt tuli aaltoja, sellaisia jättikokoisia oikein." Höpöttäessään ehti koira kauhoa itsensä uuden sankarinsa vierelle, jonka jälkeen hän jäi tuijottamaan toista pää kallellaan. Hetken verran vaikutti jopa siltä, kuin urokseen olisi iskenyt yhtäkkinen ujouskohtaus, mutta huomattavan nopeasti hän sai kuitenkin sanansa taas virtaamaan tavallisen vuolaaseen tapaan.
"Kuule hei, saisinko mä tulla sun selkään? Ratsastamaan silleen siististi? Lupaan olla kynsimättä ja kiskomatta turkista yhtään", Othello ehdotti. Hän kun oli viettänyt vedessä jo hetken jos toisenkin, eivätkä pikkupiskin voimat uimisen saralla olleet järin mitttavat, joten ajatus toisen kyydissä keikkumisesta alkoi tuntua tavallistakin houkuttelevammalta.

Ardante katseli vaitonaisena lapsenmielisen kaksikon touhuja rannan tuntumasta ja hymyili lempeästi itsekseen. Ajatuksensa lähtivät hiljalleen harhailemaan ja päätyivät lopulta pohtimaan jopa sitä, mahtaisiko uroksella itsellään vielä joskus olla ihan omaa jälkikasvua, jonka kanssa viettää tällaisia hauskoja hetkiä. Moinen idea tuntui nuoresta puolikuulaisesta vielä varsin vieraalta, muttei mitenkään täysin mahdottomalta. Kovin syvästi hän ei sen mietiskelemiseen kuitenkaan tahtonut toistaiseksi uppoutua, vaan nykäisi mieluummin itsensä takaisin tähän nimenomaiseen hetkeen.
"Noh, putouksen valtias", hän huudahti Lovrencelle, "mitäs luulet: onko päiväsi ollut nyt niin kiintoisa, että voitat sillä kisan veljesi kanssa?"

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Oct 9, 2010, 23:17

Lovrenc hohotteli makoisasti Othellon kehuille - ainahan se oli hyvää kuulla tuollaisia ylistäviä sanoja.
"Sun tekemät aallot ei tosiaan taitais mua saada keinahtamaan ollenkaan", keltainen koirasusi totesi naurahtaen ja heilautti pinnan alla häntäänsä.
Othellon ehdotukselle kookas nulikka kallisti päätään ehkä sekuntiin tajuamatta mitä chihuahua oikein ajoikaan takaa, Lovrencelle ihan uusi juttu että se saattoi jotakin selässä kannella. Koko toveri- ja perhekunta kun oli melkoista jumbokansaa.
Nopeasti kuitenkin carmislainen virnisti ja ohjasi jaloillaan itsensä kylki kohden Othelloa.
"Siitä vaan, jos pysyt kyydissä! Etkä koske mun korviinkaan!" Lov muisti varoitella. Sen isot lätyskäkorvat olivat herkkä paikka aijaij. Ihan tarpeeksi koettu kohde Lucianon seurassa.

Ardanten puhe sai Lovrencen muistamaan kyseisenkin uroksen läsnäolon, mitenkäs sukulaisäijä nyt noin oli pystynyt unohtumaan taustalle? Nyt vasta Lovrenc ylipäätään tajusikin ettei Ardantella tainnut olla erityisiä uimislahjoja aistipuutteensa myötä.
"Tuskin Luc on mitään lähellekään näin siistiä päivää päässyt kokemaan!" keskenkasvuinen puolikuulainen hehkutti veden keskeltä.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Oct 11, 2010, 23:19

Othello kurtisti kulmiaan ja vaikutti hetken kuvittelevan oikein tosissaan sitä, kuinka hän hyppäisi jostakin ja tuottaisi sen sorttisia aaltoja, että Lovrenckin keikkuisi laineilla vallan vauhdikkaasti.
"Ei, ei varmaan sitten millään", hän joutui silti hieman pahoittelevasti myöntämään todettuaan, että mielikuvat asiasta eivät vaikuttaneet järin mahdollisilta.
Koko jutun pohdiskeleminen sai kuitenkin nopeasti jäädä sikseen, kun nuori puolikuulainen antoi chihuahualle luvan kavuta selkäänsä.
"Pysyn mä kyllä, ja ja ja..." uros vakuutteli räpiköidessään toisen kylkeen kiinni. Loven mainittua korvistaan käänsi Othello katseensa puheeksi tulleita lätysköjä kohden, ja vaikkei hän sitä ollut aikaisemmin tullut huomanneeksi, näyttivät toisen suuret kuuloulokkeet suorastaan houkuttelevan hypisteltäviltä tapauksilta.
"No... No okei, lupaan koskea-- ei kun olla koskematta korviin kanssa. Joo. Lupaan", koira asiaa punnittuaan vakuutti ja alkoi kavuta puolifaaraon lapojen kohdalle. Aseteltuaan itsensä paikoilleen kääntyivät kuitenkin silmänsä tuijottamaan jälleen kerran toisen kiintoisia korvia, jotka näyttivät suorastaan vaativan pientä puraisua osakseen. Toistaiseksi sai Othello kuitenkin itsensä hillityksi.

Ardante naurahti matalasti Lovrencelta saamalleen vastaukselle.
"Hyvä niin", hän vastasi ennen kuin tuli ajatelleeksi, että oli ehkä vähän tökeröä asettua tällä tavoin toisen pennun puolelle ja samalla toista vastaan. Yhtä lailla molemmat veljekset kun luppakorvaisen sukulaisia olivat, vaikka Lov olikin kieltämättä tullut tämän tapaamisen ansiosta hänelle huomattavasti Lucianoa tutummaksi.
"Ehkä olisi kuitenkin aika lähteä hiljalleen ottamaan selvää siitä, mitä kaikkea veljesi onkaan keksinyt. Etteivät vanhempannekaan huolestu tai mitään", Ardante hetken nuorukaisen perhettä pohdittuaan yritti vinkata. Vaikka Vendetta todennäköisesti suosikin suhteellisen vapaita kasvatusmenetelmiä jälkeläistensä tulojen ja menojen suhteen, ei Ari tiennyt oliko kaksikon isä samaa maata. Hän tiesi vain, että olisi itse murehtinut itsensä kipeäksi, mikäli omat jälkeläisensä olisivat hilluneet tällä tavoin kokonaisen päivän omilla teillään.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Oct 13, 2010, 16:25

Lovrencesta tuntui kummalta kun sen selkään räpiköitiin. Olisi tehnyt mieli karistella ylimääräinen lasti pois, vaikka ihan luvallinen lastaus olikin kyseessä. Keltainen koetti maltillisesti olla paikoillaan ja hirveästi keinahtelematta sen aikaa että Othello pääsi kyytiin, onneksi se sujui helpommin kun piti samalla keskittyä Ardanten kanssa jutusteluun.
Luppakorvaisen vihjailut Lovrenc kyllä tajusi, siinä mielessä siis että olisi hyvä erkaantua kohtapuoliin. Mitään murhetta siitä että vanhemmat olivat olleet koko päivän näkemättä muksujaan ei carmislainen osannut tuntea.
"Vien eka Othista kierroksen!" Lovrenc vaati tomerasti ja ripeyttääkseen toimintaa lähtikin uiskentelemaan liikkeelle.
"Hähää yritäpä pysyä messissä" keltainen uhosi. Aluksi se menikin nätisti hidasta vauhtia kiertäen, mutta hiljalleen, rantaa lähestyttäessä, alkoi nopeuttaa uimistaan kuin taso tasolta vaikeneva peli. Tylsäähän tällainen kyyditys muuten olisi.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Oct 20, 2010, 0:30

Ardante nyökäytti hyväksyvästi kuonoaan Lovrencelle, joka näytti alkavan kyyditä Othelloa selässään pitkin ja poikin lammen pintaa.
"Vie vaan", luppakorvainen totesi, ennen kuin kääntyi itse pois rantavedestä ja kipusi takaisin kuivalle maalle. Oikeastaan hän oli enemmän kuin tyytyväinen siitä, että oli kerrankin kohdannut jonkun sellaisen toverin, josta oli chihuahualle noin pitkäksi aikaa kunnon leikkiseuraa. Vaikka Arda tunsi olevansa kyseiselle pikkukoiralle varsin läheinen ystävä, ei hän nimittäin ollut itse millään lailla leikkisä tapaus, joka olisi osannut vastata pienempänsä jatkuvaan tekemisentarpeeseen kovinkaan kaksisesti. Tällaisen riehumistuokion päätteeksi olisi jopa Othello kuitenkin varmasti hetken aikaa tyytyväinen ja antaisi siten Ardanten olla rauhassa.

Othello ynisi innokkaan myöntävään sävyyn Lovrencen haastaessa hänet pysyttelemään aloillaan. Hän puristi hennot koipensa kaikin voimin toisen ympärille ja painoi vieläpä silmänsäkin kiinni siltä varalta, että niihin roiskuisi vettä hurjan kyydityksen aikana. Ja varsin kovaa nuori puolikuulainen näyttikin vedessä pääsevän, jahka tämä sai rantaa lähestyessään kerättyä itselleen tarpeeksi vauhtia.
"Hihihiii", pieni djalalainen hihkui tutistessaan naurun voimasta toisen selässä.
"Kuinka nopeesti sä oikein pääset, jos meet ihan täysillä? Näytä mulle, kyllä mä täällä pysyn, ihan siis taatusti pysyn", Othello kävi hetken kuluttua yllyttämään, vaikka hänen otteensa alkoi jo nyt osoittaa merkkejä lipsumisesta. Hän tahtoi kuitenkin ehdottomasti nähdä millaisiin huippunopeuksiin uusi veneensä oikein yltäisi, vaikka se sitten tapahtuisi veteen molskahtamisen uhalla.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Oct 20, 2010, 17:14

Lovrencen jalat tapasivat nopeasti taas pohjan ja selän puolelta kuului jo toivetta että vielä pitäisi lisätä tahtia.
"Selvä, kapu", Lov lupasi, sitä kun oli kovin helppo suostutella noin houkutteleviin haasteisiin. Ehkäpä Ardante vielä tämän yhden spurtin jaksaisi odottaa? Tosin oikeastaan pentua ei edes kiinnostanut ajatella vanhemman puolikuulaisen mielipidettä. Totta kai toinen suostuisi joten olisi täysin turhaa kysyäkään.

Keltainen koirasusi kaartoi jälleen kohden lammen keskustaa, hidastaen hetkeksi ovelasti ja sitten ponkaisten pohjasta alkuvauhdit ja antaen mennä koko jalastonsa edestä. Kunnon pikakiituri Lovrenc! Kova vauhti tosin tarkoitti mitä ikävimmin myös epätasaista kyytiä matkustamoon.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Oct 28, 2010, 6:51

Othello jatkoi veikeää hihkumistaan, kun Lovrenc ei rannan tullessa vastaan siirtynytkään kuivalle maalle, vaan lähti chihuahuan toiveen mukaisesti vielä uudelle pikakierrokselle. Valmistautuen tulevaan puristi pikkupiski jälleen jalkojaan tiukasti toista vasten ja hautasi nyt koko kuononsa turvaan toisen niskan turkkiin, mutta siitä huolimatta Loven ponkaistessa täyteen vauhtiin nytkähti hän tuuman verran taemmas alkuperäiseltä paikaltaan. Othello vinkaisi ja alkoi rämpiä takaisin ylemmäksi, mutta tilanne muuttui siitä vain pahemmaksi ja pian alkoikin näyttää uhkaavasti siltä, että matkustamo jäisi tyystin ilman matkustajaa. Hurjaa kyytiä itse toivonut koira ei siihen kuitenkaan noin vain alistunut, vaan alkoi paniikinomaisesti etsiä katseellaan jotakin, johon tarttua kiinni - ja siinä vaiheessa astuivat Lovrencen muhkeat korvat jälleen kuvioihin. Muistamatta aiempaa lupaustaan ponkaisi djalalainen juuri ennen totaalista lipeämistä vauhtia kyyditsijänsä selästä, jolloin hän saattoi yrittää louskauttaa pienet naskalihampaansa kiinni puolikuupennun kuuloulokkeeseen ja jäädä rujosti sen varaan roikkumaan.

Ardante jaksoi seurata hetken aikaa polskuttelevan kaksikon touhuja, mutta sukulaispoikansa lähtiessä yhä uudelle kyyditsemiskierrokselle alkoivat hänen katseensa ja ajatuksensa harhailla jo muissa maailmoissa. Luppakorvaisella ei ollut varsinaisesti kiire mihinkään, joten hän saattoi kyllä antaa toisten huvitella kaikessa rauhassa samalla, kun itse tiiraili haaveilevan näköisenä kohti avaraa taivasta. Edes paikoiltaan lähes putoavan Othellon kamppailut eivät saaneet urosta hötkyilemään, sillä ei hän vaikuttanut niitä edes huomaavan omien ajatuskuvioidensa takaa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Oct 28, 2010, 22:45

Lovrenc oli hetkessä täysin vauhdin hurmassa ja ehti jo unohtaa kyytiläisenkin päästyään etenemään pidemmälle.
Vain hädin tuskin sen mielen laitamilla joku pieni ääni muistutti selässä olevasta ylimäärän tunteesta. Ylimäärän, joka liikehti hivenen epämiellyttävästi tällä hetkellä. Sisäinen faaraokoira oli kuitenkin ehtinyt hurauttaa vauhdista nauttivan koneistonsa käyntiin eikä ollut valmis sitä lopettamaan, vaikka maalla juokseminen olikin monin verroin miellyttävämpää kuin vedessä eteneminen. Liikettä yhtä kaikki, lihaksikkaitten jalkojen käyttäminen toi huomattavaa tyydytystä keskenkasvuisellekin nulikalle ja johdatti sen omiin maailmoihinsa.

Niinikään yllättäinen korvaan kiinnikäynti oli kuin yllätyshyökkäys, johon ensireaktio oli kiljahtaa ja painua uppeluksiin päätään paniikinomaisesti ravistellen.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Oct 31, 2010, 13:33

Othellon leuat louskahtivat kiinni kohteeseensa, mutta juttu ei siitä eteenpäin sujunut alkuunkaan siten, kuin chihuahua oli ajatellut. Ensinnäkin hän säikähti jo suunnattomasti kulkupelistään yhtäkkiä ilmoille kajahtavaa kiljuntaa, mutta tyystin sekaisin uros meni joutuessaan kaikista yrityksistään huolimatta sittenkin takaisin veden varaan. Lovrencen painaessa päänsä pinnan alle meni djalalainen nimittäin mukana, jolloin otteensa toisen korvasta irtosi hyvin nopeasti. Hetkeen ei pikkupiski tajunnut mistään mitään, ei ymmärtänyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, mutta parin pitkän sekunnin kuluttua alkoivat jalkansa potkia häntä vaistomaisesti kohti pintaa. Sen verran monta kertaa elonsa aikana oli Othello nimittäin jo joutunut syystä tai toisesta uppeluksiin vasten tahtoaan, että ilmeisesti tieto tilanteen ratkaisevasta toimintamallista oli jo onnistunut tallentumaan jonnekin lihasmuistin alkukantaisiin uumeniin.

Ardante säpsähti takaisin nykyhetkeen Lovrencen kiljahduksen myötä. Äkillinen ääni sai hänet kääntämään huomionsa pikaisesti kohti vettä, jossa polskiva kaksikko näytti juuri päättävän tehdä retken pinnanalaisiin maailmoihin. Puolikuulainen kurtisti kulmiaan huolestuneena, mutta ei toistaiseksi hätääntynyt kuitenkaan niin paljoa, että olisi lähtenyt toisia suin päin pelastamaan. Kyseessähän saattoi ihan hyvin olla ainoastaan taas kerran jokin sellainen leikki, jonka mielekkyydestä luppakorva vain ei päässyt jyvälle.
Kun Othellon pää hetken kuluttua pulpahtikin sitten pintaan, hymähti Ardante henkeään haukkovalle koiralle aavistuksen huvittuneeseen sävyyn.
"Vieläkö on kivaa?" uros uteli chihuahuan lähtiessä rämpimään kohti onneksi jo kovin lähellä olevaa rantatörmää.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Nov 2, 2010, 0:21

Lovrenc viihtyi pinnan alla yllättävänkin kauan vaikka yllätyshyökkääjä olikin kadonnut korvasta. Sukelluksiin jääminen johtuikin tuossa vaiheessa ennemmin pienestä häpeänpistoksesta kun pentu oli tajunnut mitä oikeasti tapahtui. Tottuneena siihen, että Lov oli aina se, joka teki virheen eikä koskaan viisaat aikuiset, uros otti hieman omantunnontuskia siitä että taisi itsekin nyt Othelloparan säikäyttää tällä tavalla käyttäytymällä.

Vedenpinnan halkoi hetken päästä ensinnä kirkkaanpunaiseksi helahtaneet korvat, toinen helotti vieläkin enemmän niiltä kohdin mihin Othello oli päässyt iskemään. Verenkierto hyrräsi täysiä myös kuononpäässä, kirsunympäryskin oli pinkihtävä. Asian oikeastaan hankalaksi teki sen, että Lovrenc tiesi hyvin isältä perimänsä punastumiseffektin eikä pitänyt siitä ollenkaan. Omeletista oli myös lystiä että vaaleampivärityksisellä Lovella punastelu näkyi selvemmin kuin sillä itsellään.
Ja keltaisesta puolifaaraosta oli tavattoman noloa punastella, vaikka sitten tällaisen puhtaan säikähdyksenkin jälkeen.

Se käänsikin katseensa lammen rannan suuntaan hieman vastahakoisesti ja toistaiseksi vailla intoa lähteä uimaan takaisin. Ja ehkä jos se olisi nyt hiljaa, kukaan ei huomaisi sen nousseen pintaan ja puna ehtisi laskeutua? Pennun toiveita.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Nov 4, 2010, 0:06

Othellon iskiessä tassunsa rantaan pomppasi Lovrencekin lopulta takaisin pintaan, jolloin Ardante käänsi katseensa sukulaispoikaansa kohden. Ilmeisesti tämä oli chihuahuan tavoin kutakuinkin kunnossa, ellei sitten ottanut huomioon tämän punaisena helottavia kasvoja. Kaikeksi onneksi punastelu ei ollut luppakorvalle täysin tuntematon ilmiö Othellon omatessa myöskin kovin ohuen turkin yllään, joten uroksella ei ollut syytä pitää näkyä merkkinä mistään kammottavasta tapaturmasta. Sen sijaan vielä muuta ihoakin kirkkaammin loistavat jäljet pennun toisessa korvassa saivat suurikokoisen koirasuden mutristamaan suutaan.
"Othello", hän urahti toruvaan sävyyn ja kääntyi kohti mainitsemaansa koiraa, "mitä sinä teit Lovrencen korvalle? Ethän ainakaan purrut?"

Rannalle kömpivä Othello keskittyi niin tiiviisti yskähtelemään vettä pois kurkustaan, että oli jo jättämäisillään Ardanten tylsät utelut huomiotta, ennen kuin kyseinen puolikuulainen astui järkähtämättömän muurin tavoin hänen eteensä.
"Äh, no ehkä vähän, en mä muista enää. Mutta se, se kisko mut veden alle, se--" alkoi pikkukoira selitellä, kunnes hän käännähti takaisin kohti lampea ja näki vedessä yhä kykkivän Lovrencen ja tämän punoittavat kasvot. Valitettavasti Othello ei ollut onnistunut päivän aikana kehittämään itselleen ripaustakaan hienotunteisuutta, joten hän purskahti äkisti käkättävään nauruun tuijottaessaan faaraokoiransukuista silmät suurina.
"Hei sä oot ihan punanen! Sun korvat ja nenä ja kuono ja kaikki!" djalalainen hihkui estottoman huvittuneena.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Nov 4, 2010, 0:15

Huomaamaton esiintulo oli selkeästi ollut turhan villi haavekuva, mutta Lovrenc ei vieläkään kiirehtinyt sanomaan mitään väliin. Näköjään sen korva oli jo ehättänyt puhumaan puolestaan. Pentu vain toivoi ettei korvassa sentään reikiä tai mitään ollut, se kun ei itse pystynyt muuta kuin tuntemaan kuumotuksen korvanlehdessään. Oliko se ekstrapunastus noin selkeästi näkynyt? Voi voi.

Katse kääntyi isommasta puhujasta pienempään eikä Othellon yhtäkkinen räjähtäminen Loven hehkumiselle ainakaan pelastanut paloautonkirjavaa päätä.
"Niin", puolikuulainen lausahti kankeasti ja uskaltautui viimein uiskentelemaan ihan rantaa kohden. Eipä tässä enää ollut mitään menetättävää pennulle. Se ei kuitenkaan ollut sen verran kypsäluonteinen että olisi osannut ottaa itseensä kohdistuneen naurun ihan silkkana huumorina. Harvassapa oli tilanteet joissa kirkkaankeltainen hölösuu oli näin hiljaiseksi osattu vetää.
"Onko se noin huvittavan näköistä?" Lovrenc kysyi melko vaimeasti ja nolostuneesti, korvat liikahtaen taaksepäin kuin se olisi yrittänyt kääntää niitä pois katseltavista. Se vain oli hieman vaikeaa, kun ulokkeet sattuivat olemaan melkoista jumbokokoa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Nov 4, 2010, 0:34

Othello jatkoi räkätystään Lovrencen lähestyessä rantaa, siinä missä Ardante taasen katseli vuoroin chihuahuaa paheksuen ja sukulaispoikaansa melkeinpä säälien. Vaikka tilanne melkoisen kurja Lovelle olikin, nostatti se silti vanhemman puolikuulaisen mieleen sitkeästi ajatuksia siitä, että ehkäpä tässä oli toiselle myös tilaisuus oppia jotakin elämästä. Kenties nuorukainen miettisi seuraavan kerran kahdesti, ennen kuin lähtisi ivaamaan toisten synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei itse mitään mahtanut. (Aiempi keppiepisodi ei ollut kadonnut mihinkään tuntoaistittoman uroksen mielestä.) Othello sen sijaan tuntui olevan tyystin toivoton tapaus, johon eivät opit tehonneet sen ensimmäiselläkään tavalla.
"No on! Näkisitpä itses! En oo varmaan nähny yhtään noin punaista kukkaakaan ikinä!" chihuahua ilakoi, kunnes Ardante sai tarpeekseen ja päätti toistaa jo aikaisemmin hyväksi todetun keinon piskin tunteiden viilentämiseksi. Tällä kertaa hän ei sentään viskannut toista keskelle lampea, vaan kippasi tämän ainoastaan suurella tassullaan rantaveteen niin, että molskahdus vain kävi.

Othellon äänen vaiettua lähti Ardante astelemaan hyväntahtoisesti hymyillen kohti Lovrencea.
"Älä välitä. Joistakin vain on kovin hauska irviä sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät meistä jollakin tapaa poikkeavia. Minusta ne tekevät meistä kuitenkin yksilöitä. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia", puolikuulainen lohdutti jokseenkin kliseisin sanankääntein.
Korean puheen päätyttyä kapusi Othellokin jo taas takaisin maankamaralle ja sai jopa naurunsa vaimennettua pieneksi, huvittavaksi pihinäksi. Häntä kun ei välttämättä huvittanut lentää jorpakkoon enää kolmatta kertaa.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Nov 4, 2010, 0:49

Lovrencen uusi väritys ei ottanut laantuakseen, vaikkei sen pennunmielen tuntema häpeä tästä nyt enää voinut syventyäkään. Ardante tuntui sillä hetkellä samanlaiselta lohdukkeelta kuin Vendetta-äiti oli lapsosensa punastellessa. Suuri ja hiljainen. Vendetta oli saanut tarpeekseen nauttia rakkaan Uljaansa, sillä nimellähän Ven Loven isää kutsui muiden käyttämän Omeletin sijaan, punastelukyvystä eikä osallistunut muun perheen kisailuhenkisiin kiusoitteluihin toisiaan kohtaan. Jos isä tai veli onnistui nauramaan yli Lovrencen kestokyvyn, se saattoi hakea turvan äidistään.
Harmaat silmät katsahtivatkin sukulaisurokseen ujon ja apua anelevan näköisesti.

Ja apu saapuikin. Erilainen kuin mitä Ven saattoi käyttää Lucin tai Omeletin vaientamiseen kokosyistä johtuen, mutta vähintäänkin yhtä tehokas tämä kyllä oli. Lovrencen suupieli nytkähti väkinäisesti sen katsottua pikkupiskin lentoa takaisin lammikon syleilyyn.
"Othello itse on kokonaan yksi poikkeus", pentu urahti eikä katsellut takaisin nousevan chihuahuan suuntaan eikä välittänyt vaikka toinen kuulisikin sen sanat.
"Mutta pitää varmaan mennä nyt", Lovrenc sitten totesi, nyt jo hieman vilkuillenkin kolmikon pienimpään osapuoleen. Ei se halunnut pahallakaan jäädä Othelloa muistelemaan, vaikkei osannut päättää mitään keinoa millä olisi mukava viestiä kyseinen seikka.

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Nov 4, 2010, 1:10

Tällä kertaa Ardantella itsellään oli pieni työ saada nauruaan pidätellyksi, kun Lovrenc kuvaili Othelloa kovin osuvasti. Oli vain niin erityisen veikeää huomata, että jopa tuon ikäinen nuorukainen tajusi chihuahuan edustavan ei-niin-tavanomaista luonnetyyppiä, jolla saattoi olla päänupissa kenties ruuvi tai pari hieman löysällä.
"Siinä olet kyllä oikeassa", tyytyi puolikuulainen kuitenkin neutraalisti toteamaan, jottei olisi omalla huvittuneisuudellaan tuhonnut aikaisempien kannustussanojensa uskottavuutta.

Herra Poikkeuskin otti ja rämpi yhä kauemmaksi vesistöstä, pysähtyen tosin ennen toisten luokse kipittämistä ravistelemaan lyhyttä turkkiaan kuivaksi. Koiran vimmattu vispausvoima näytti saavan hänet lähes pyrähtämään lentoon, eikä liike ottanut etenkään hännän tienoilta pysähtyäkseen sitten millään. Siitä piittaamatta loikki chihu kuitenkin keltaturkkisen sukulaiskaksikon luokse parahiksi kuullakseen Lovrencen olevan hyvästelemässä Ardantea.
"Hei nähään taas joskus, jookos? Oli kivaa nimittäin. Noh, suurimman osan ajasta ainakin", djalalainen sepitti hymyssä suin, eikä näyttänyt muistavan alkuunkaan pahalla uutta ystäväänsä, vaikka tämän kanssa oli tosiaan ehditty kokea päivän aikana jos jonkinlaista meininkiä - niin kivaa kuin vähän vähemmän kivaakin. Loven toteamuksen pikkupiskin poikkeavuudestakin näytti kyseinen koira ohittavan joko tahallisesti tai silkkaa ajattelemattomuuttaan ilman sen kummepia huomioita.
"Sanohan sitten terveisiä perheellesi", totesi sen sijaan Ardante, jonka etutassujen väliin Othello pujahti häntää heilutellen seisoksimaan.

Re: Koirat keltaisissa
Post by tucci on Yesterday at 23:33

Lovrenc käänsi nyt kunnolla katseensa Othellon puoleenkin ja virnisti.
"Nojoo, ehdottomasti, mutta en kyllä päästä sua enää kyytiini mokoma pikkunilkki!" keltainen tokaisi, varsin humoristiseen sävyyn kuitenkin, vaikka varmaa olisi ettei se enää Othelloa päästäisi hampaineen korviensa lähistölle jos nyt enää edes muistaisi seuraavalla kerralla koko välikohtausta.

Ardantelle uros taas hymähti asiallisemman ystävällisesti ja heilautti häntäänsä.
"Sanon!" puolikuulainen lupaili ja lähtikin sitten saman tien astelemaan poispäin.
Nyt kun oltiin kerra lähdöstä päätetty niin ei ollut syytä jäädä aikailemaan. Perheen löytämisessä voisi sitä paitsi mennä hyvä tovi, kaikki kun olivat aikasen liikkuvaisia. Onneksi veljestä sentään tiesi että sen löytäisi jostain päin Carmiksen alueita, toivottavasti.

//eipä sitä niin paljoa enää tule pelattua näinkään pitkiä pelejä, tack siis//

Re: Koirat keltaisissa
Post by hitodama X on Today at 16:26

Othello painoi eturuumiinsa innostuksesta maahan, kun Lovrenc lupasi tulla katsomaan tovereitaan joskus uudemmankin kerran. Chihuahua näytti selvästi jo kehittelevän mielessään uusia leikkejä, joita toisen kanssa voitaisiin sitten kokeilla. Koiralla tosin ei tullut mieleenkään, että toisin kuin hän itse, saattaisi Lov ajan kuluessa mennä ja kasvaa jopa henkisellä tasolla niin aikuiseksi, ettei tätä enää huvittaisikaan tuhlata loputtomasti aikaa minimaalisen piskin kanssa touhuamiseen.
"Ei se mitään, mä ratsastan Arilla vaan sitten. Sitä ei haittaa, jos puren ihan vähäsen korvasta", djalalainen saneli ja vilkaisi toiveikkaaseen sävyyn mainitsemaansa puolikuulaista, joka hymähtäen naurahti ystävänsä jutuille. Vaikka hänellä ei tuntoaistia ollutkaan, ei hänellä ollut nimittäin mitään aikomusta päästää Othelloa asiaa enää selkäänsä testailemaan.

Lovrencen lähtiessä astelemaan pois vesiputouksen lähistöltä loikkasi Othello vielä paremmin esiin Ardanten rinnan alta ja jäi onnellisena pomppimaan edes takaisin nurmelle.
"Hei hei Lovrenc, hei hei hei putouksen valtias!" chihuahua kimitti, kunnes Ardante liittyi hillitymmällä äänensävyllään kuoroon.
"Nähdään taas", luppakorvainen huikkasi. Pian sukulaispoikansa oli kadonnut maisemasta, jolloin uros kääntyi yhä itsekseen poukkoilevan Othellon puoleen.
"Eiköhän mekin jatketa matkaa. Etsitään vaikka jotain syötävää, kun ne kalatkin jäivät äsken saamatta", luppakorvainen ehdotti, mikä sai pikkukoiran innostumaan entisestään.
"Joo etitään! Kaada taas peura jooko, joohan?" Oth pyysi ja lähti toverinsa vierellä kulkeutuman hänkin kohti metsää, joka varsin nopeasti kätki keltaturkkisen kaksikon uumeniinsa.

// Jeh ei tule kyllä. Kiitosta tosiaan siis pitkästä ja tapahtumarikkaasta pelistä! n__n //