Zephyr - RPGs

Edera » Kartano » Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei

Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Mar 15, 2010, 20:14

Aurinko oli noussut jo korkealle Ederan maiden ylle ja ylittänyt puolenpäivän rajan leppoisasti pilviensekaisella taivaalla ajelehtien. Satunnaiset keveät sadekuurot olivat kosteuttaneet ilman raikkaaksi ja puhtaan tuoksuiseksi, sadepisaroiden jäätyä helmeilemään Ederan kartanon pihassa kasvavaan villihköön kasvillisuuteen. Kastehelmet kimaltelivat kartanon seinää myöden kiemurtelevan muratin lehdissä jatkuvassa liikkeessä olevan valon tahdissa. Pieni tuulenvire kevensi entisestään raikasta, mutta niin ihanan lämmintä kevätilmaa, josta eräs ederalainen susi nautti täysin siemauksin.
Cayden, mustankirjava susiuros, katseli haaleat rusehtavat silmät lempeästi tuikkien ympäristöään, maatessaan letkeästi Ederan kartanon parvakkeen kaiteella. Kaide oli vanhaa kiveä ja juuri sen verran leveä, että hoikka uros mahtui sille keveästi loikoilemaan ja nauttimaan kauniista kevätsäästä. Lämpöinen kevätaurinko, joka pilkahteli sattumanvaraisin väliajoin eri pituisina ajanjaksoina pilvien seasta, oli kuivattanut parvekkeen mukavan lämpimäksi makuualuseksi. Myös uros itse oli saanut kuivatella auringon lämmössä, ja nyt mustanvalkea turkki ja kultainen harjas hohtivatkin nyt puhtaina sadeveden jäljiltä.

Hailakat silmät katselivat raukeina ympäristöä, tarkkaillen kaikkea sitä elämää, jonka kartano ja sen tilukset pitivät sisällään. Lintujen laulua, veden solinaa suihkulähteeltä. Satunnaista puheensorinaa kantautui kartanon harvoista avonaisista ikkunoista aina parvekkeelle saakka. Hiljaisena, mietteliäänä, makoili uros paikallaan, antaen ajatustensa lipua hitaasti kuin kesäinen joki. Cayden oli saapunut samana aamuna kartanolle tavattuaan erään läheisen ystävänsä, Reiketsukanin, sydänsuruissaan nurmikentällä. Aikansa veljeään lohdutettuaan oli uros kuitenkin hakeutunut kartanolle toivoen löytävänsä pentujensa emon ja yhteistyökumppaninsa, samalla myös Edera upseerin, Irianin. Mutta vieläkään, vaikka päivä kääntyi jo iltapäivään, ei kultaturkkista sähäkkää narttua ollut vielä näkynyt kartanon tiluksilla. Lieni ongelmia rajalla tai jotain poliittisia neuvotteluja, kuka ties. Tumma uros laski kultaraitaiset kasvonsa tassujensa päälle ja huokaisi raukeasti. Nyt kun hänen pentunsa olivat omillaan, oli uroksella aivan liikaa aikaa. Hän tarvitsi jotain, millä täyttää päivänsä, ja uros uskoi, että Irianilta löytyisi siihen ongelmaan vastaus. Niinpä uros odotti. Kärsivällisesti ja rauhallisesti, kuten aina.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Mar 15, 2010, 20:51

Siinä, missä jotkut tuntuivat suorastaan nauttivan raikkaan sadekuuron suomasta ilmaisesta suihkusta, pysyttelivät vastaavasti toiset tiiviisti sisätiloissa moisen sääilmiön sattuessa kohdalle. Zephyr kuului ehdottomasti viimeksimainittuun ryhmään, ja yksi suurimmista syistä hänen Ederaa kohtaan tuntemaansa kiintymykseen lienikin lauman hulppea kartano. Pitkään oli harmaaturkkinen hukka tosin ylenkatsonut moista ihmisten kyhäämää rakennelmaa ja viettänyt yönsä mieluiten pihan pensaikkojen tuomassa suojassa, mutta kietouduttuaan puolisonsa ja sittemmin myös jälkikasvunsa kautta aiempaa tiukemmin kiinni lauman arvoporukan elämään, oli susi katsonut velvollisuudekseen ja oikeudekseen raahata siron takamuksensa yhä useammin neljän seinän sisään. Nykyään hän olikin sitten jo niin tottunut rakennuksen tuomaan suojaan, että tuskin olisi enää osannut ainoastaan luonnon helmassa edes elää.
Näin ollen oli sinimaskinen uros viettänyt tämänkin sadekuurojen värittämän päivän kartanon sisäosissa säätä paossa. Pentunsa alkoivat kaikeksi onneksi olla jo sen ikäisiä, ettei näille ollut tarpeen enää aivan joka päivä pitää ohjattuja opetustuokioita, joten isäsusi oli saanut pitkästä aikaa viettää aamupäivänsä raukeasti vanhalla sohvalla torkkuen. Kun sade lopulta kuitenkin näytti taukoavan pidemmäksikin aikaa, päätti laiskuutta vastaan taisteleva harmaaturkki viimein kerätä luunsa ja suunnata kakkoskerroksen parvekkeelle haukkaamaan happea.

Päästessään parven ovelle pani Zephyr merkille, ettei ollut suinkaan ainoa kyseiseen paikkaan halajava, vaan kaiteella näytti jo makoilevan joku. Ensin oli uros tuntemaisillaan pientä harmistusta ei-toivotun seuralaisen läsnäolosta, mutta tunnistaessaan kultaisen harjaksen omistajan Caydeniksi kääntyikin suden suu pieneen virneeseen. Hän ei tuntenut tummaturkkia järin hyvin, mutta muutaman lyhyen kohtaamisen perusteella piti tätä kuitenkin ihan kunnon tyyppinä.
"Kas, Cayden", Zephyr tervehti hyväntuulisesti ja asteli häntäänsä heilauttaen sisään auki jätetyistä ovista. Vihreiden silmiensä katse siirtyi varsin nopeasti kaiteelle kavunneesta lajitoverista kohti koreaa, joskin nyt varsin kosteaa maisemaa, joka parvekkeelta oli nähtävissä paremmin kuin hyvin.
"Raitista ilmaa haukkaamassa vai muuten vain tiluksia katsastamassa?" harmaaturkki pian uteli kevyttä rupattelutuokiota hakien.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Mar 16, 2010, 10:16

Caydenin rauhaisaa rataa kulkevat ajatukset tuntuivat etenevän samaa tahtia hitaasti taivaankannen yli lipuvien pilvien kanssa. Odottaessaan uros ei osannut täysin tyhjentää mieltään, liian paljon painoivat menneisyys ja nykyisyys kultaharjaksisen sydäntä. Nostaessaan päätään kiviseltä kaiteelta ja katsellessaan lempein, tuikkivin silmin maiseman ylitse, ei uros voinut olla ajattelematta jälkikasvuaan, jonka hän ja Irian olivat päästäneet omille teilleen melko aikaisin. Hän ei virallisesti voinut sanoa olevansa huolissaan lapsosistaan, Ciar ja Iren olivat melkoisen kovaa tekoa ikäisikseen kumpainenkin, mutta uros kaipasi Andriaanassa muodostunutta uutta perhettään ja halusi tietää, miten nuorten susien matka Andriaanassa oli alkanut. Eritoten Cayden kaipasi Ciaria, ainoaa poikaansa. Irenista uros välitti yhtäpaljon, mutta välittäminen oli erilaista. Ciaria kohtaan uros tunsi kumppanuutta ja ylpeyttä, kun taas Irenia kohtaan suurta suojelunhalua. Mutta kaikkein eniten uros kaipasi pentujaan, joita rakasti jokaisella solullaan ja joiden kanssa oli viettänyt aikaa lähes tauotta viimeisen puolen vuoden ajan.

Kevyt, raukea huokaus karkasi uroksen huulilta kevättuulen puhaltaessa parvekkeelle. Vaikka uros kaipasikin jälkikasvuaan, ei uros suinkaan ollut onneton. Hän nautti tästä kevät säästä täysin rinnoin, ja nauttisi siihen saakka, että löytäisi Irianin. Aikanaan upseeri kävelisi häntä vielä vastaan.
Vanha soturi havahtui pienesti ajatuksistaan kuullessaan askelia kartanon sisältä, parvekkeen ovelta. Tyynen rauhalliseen tapaansa uros käänsi katseensa ovelle, kohdaten vanhan tuttavan katseen hyväntuulisen tervehdyksen saattelemana. Uroksen kasvoille kohosi pehmeä, lempeyttä huokuva hymy, ja uros nyökkäsi pehmeästi laumatoverilleen. Uros muisti kyllä Irianin sisaren Azallacin puolison paremmin kuin hyvin.
"Aina ilo tavata, Zephyr", uros lausui tummalla äänellään, joka toimi karuna vastakohtana uroksen feminiinille ulkonäölle, kääntäen sitten katseensa pehmeästi kohden maisemaa, jota Zephyrkin oli ehtinyt vilkaisemaan.
"Voisi sanoa, että nautin keväästä maisemia katsellen", uros totesi hymyssä suin. "Mutta pääasiallisesti minä odotan arvon upseeria saapuvaksi kartanolle."
Ei, edes puolenvuoden yhteistyön jälkeen ei uros luopunut arvonimikkeistä puhuessaan Irianista. Irian oli Caydenin ihastuksen ja rakkauden kohde, mutta Cayden itse ei merkinnyt upseerille mitään. Sen jos jonkun oli uros tehnyt itselleen selväksi.
"Entä mitäs sinä täällä, lomalla lapsosista?" kysäisi uros pehmeästi, silmät tuikkien. Toisin kun Irian, Azallac oli saanut pentuja oikein katraan, mikä oli varmasti ollut kahdelle nuorelle vanhemmalle huomattavan paljon työläämpää, kuin Irianin ja Caydenin kasvatus omille pennuilleen.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Mar 16, 2010, 15:16

Vaikka Cayden vaikutti olevan melkoisen syvällä omissa ajatuksissaan ennen Zephyrin saapumista, näytti tämä kuitenkin ainakin päällisin puolin ilahtuneelta saadessaan seuraa. Kyseinen huomio riitti Zephyrille paremmin kuin hyvin, eikä hän jaksanut suoda montaakaan ajatusta sille mahdollisuudelle, että tummaturkki olisikin kenties tahtonut jatkaa kaiteella lekottelua ylhäisessä yksinäisyydessään.
"Kuten myös", harmaa hukka vastasi Caydenin kohteliaaseen tervehdykseen sisäisesti hieman huvittuneena. Mikäs siinä, jos kultakutri tahtoi tuollaisia koreita sanoja jaella jokaiselle vastaantulijalle, mutta Zephyr itse oli tavannut säästää omansa ainoastaan merkittävimmille tapauksille. (Käytännössä siis sieville naaraille.) Siitä syystä hän piti Caydenin toisinaan yltiökohteliaaksi käyvää puhetapaa jokseenkin hauskana - vaikka myönnettävä oli, että kyllähän se onnistui myös sinimaskisen suden itsetuntoa silloin tällöin mukavasti hivelemään.

Askellettuaan kaiteen luokse tyytyi Zephyr hetken seuraamaan allaan aukeavaa maisemaa kaiteen kivisten tukipylväiden välistä. Varsin nopeasti uroksesta alkoi kuitenkin tuntua epämiellyttävällä tavalla kiusalliselta se, kuinka puhekumppaninsa makaili häntä huomattavasti ylempänä, minkä takia hän päätti nousta nojaamaan etutassujensa varaan kaidetta vasten. Kiviselle alustalle ei hän toistaiseksi uskaltanut sentään hypätä, sillä mikäli jokin menisikin vikaan, olisi loukkaantumisvaaran lisäksi paikalla vieläpä todistaja seuraamassa hänen mokailujaan.
"Iriania vai?" Zephyr varmisti Caydenin kerrottua odottelevan toista Ederan kahdesta upseerista saapuvaksi. Samalla hän asetteli koipiaan mukavampaan asentoon ja käänsi aavistuksen kysyvän katseensa vaivihkaisesti kohti lajitoveriaan. Zephyriä nimittäin oli jo pitkään kiinnostanut se, millainen Caydenin ja Irianin suhde loppujen lopuksi oikein oli; näillä kun oli jopa jälkikasvua keskenään, mutta silti kaksikko ei näyttänyt mitenkään järin läheiseltä tai oikeastaan edes ihan viralliselta parilta.
"Minä sen sijaan vain lähinnä nautin olostani. Kuten sanoit, lomailen. Pennuille kun ei tälle päivälle ole oikein mitään järjestettyä ohjelmaa, joten mokomat viipottavat kerrankin kuka missäkin. Kiusaavat ehkä vartijoita minun sijastani", hukka jatkoi lyhyesti naurahtaen ja otsaharjastaan heilauttaen.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Mar 18, 2010, 0:17

Cayden soi mietteliäitä, lempeän pohdiskelevia silmäyksiä Zephyriin, harmaan- ja sinisenkirjavaan urokseen, jonka uros oli ensitapaamisella arvioinut ehkäpä ikäisekseen, tai hieman nuoremmaksi. Todellisuudessa harmaja oli hieman kultaharjaksista vanhempi, mutta se ei toisen käytöksestä ainakaan Caydenin silmiin heijastunut. Lyhyiden aiempien tapaamistensa aikana ei mustaturkkinen ollut ehtinyt luoda selkeää mielipidettä tai ajatusmallia tästä huolettoman oloisesta vartiokaartilaisesta, mutta ainakin pohjatietojensa perusteella saattoi syvällinen uros uskoa uroksen seuran kelpaavan paremmin kuin hyvin. Uros muisteli mietteliäänä Azallacin sairasvuoteella makuuta, ja sitä, kuinka Zephyr oli saapunut paikalle hyvinkin huolissaan. Tuollaiset eleet kertoivat kultaraitaiselle vallan tarpeeksi henkilön arvosta. Zephyrin vastaukseen tummaturkki tyytyi nyökkäämään pehmeästi, hymyillen, ja katsellen, kuinka toinen lähestyi kaidetta.

Puolituttu uros nosti etujalkansa kaidetta vasten, nojaten kaiteeseen niin, että uroksien kasvot olivat jokseenkin samalla tasolla. Mikäli parvekkeelle olisi saapunut narttu, olisi Cayden luikahtanut alas paikaltaan sulavasti kuin näätä, mutta toisen uroksen läsnäollessa edes Karpaattien susi ei moisiin alentuviin eleisiin uhrautunut. Niinpä uros loi uuteen keskustelukumppaniinsa mietteliään, tuikkivan katseen, jonka viisauden sekainen huvittuneisuus näkyi vain tarkkasilmäisimmille. Kyse ei ollut alentavasta huvittuneisuudesta, vain elämänkokemuksen tuomasta suhtautumisesta elämään yleensä.
"Irian-neitiäpä hyvinkin", uros lausahti matalalla, tummalla äänellään, rauhallisesti ja pehmeästi, kuin kaiken maailman ajan omistava olento. Uros huomasi kyllä Zephyrin kysyvän katseen, ja tiesi tasantarkkaan sen merkityksen. Kuten moni muukin, Caydenin sydänystävä Reiketsukan mukaanlukien, ihmetteli Zephyrkin varmasti upseerin ja laumalaisen välistä suhdetta, joka ei suinkaan ollut erityisen romantiikantäytteinen, vaikka lapset olivatkin yhteisiä. Kolmivärinen uros ei kuitenkaan noteerannut asiaa sen suuremmin, soi toiselle vain tietävän, leikkisän katseen ja vinon hymyn.
"Mutta hän lienee kiireinen, kun ei ole näyttäytynyt kartanolla hetkeen", uros totesi, antaen katseensa kiertää horisontin viivaa pitkin.
Kun Zephyr alkoi kertomaan pennuistaan ja vapaa-ajastaan, kuunteli Karpaattien susi korvat hörössä toisen puheita. Siinä missä Zephyr ehkä nautti vapaa-ajastaan pentujen telmiessä itsekseen, Cayden kaipasi omiaan.
"Lapset ovat raskaita kaikessa ihanuudessaan", uros sanoi tyynesti, hymyillen silmät tuikkien kaikkea sitä rakkautta, jota uros omia vekaroitaan kohden tunsi. "Teille siunautuikin aikamoinen liuta lapsia opetettavaksi ja rakastettaviksi, ymmärrän kyllä, että kasvatustyö voi olla hieman väsyttävää."
Se ei ollut vale, mutta hipoi sen rajoja. Uros olisi tehnyt lähes mitä vain tällä hetkellä saadakseen takaisin sen ajan, kun hänen lapsensa olivat vielä siinä iässä, että jaksoivat juosta isänsä kannoilla päivästä toiseen.
"Ciar ja Iren taas ovat jo lähteneet omilleen", uros huokaisi neutraaliin sävyyn, peittäen ansiokkaasti itsekkään surunsa. "Ja pian on varmasti teidän pesueenne vuoro."

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Apr 1, 2010, 16:07

// Anteeksi kamalasti ruma jumahdukseni! D= //

Zephyrin harmiksi keskustelu Irianista ei näyttänyt johtavan kovin paljastusrikkaille raiteille, sillä Cayden onnistui pitämään puheensa upseerista niin neutraalina, että se olisi ihan hyvin voinut kantautua kenen tahansa ederalaisen suusta. Harmaaturkki piti kuitenkin tutkivan, kenties jopa tungettelevaisuuden puolelle lipsuvan katseensa puhekumppanissaan niin kauan, että onnistui näkemään tämän huulilla käväisevän vinon hymynpoikasen. Ilmeen huomatessaan Zephyr ei voinut kuin kulmiaan kohottaen virnistää merkitsevästi takaisin: tämä juttu tultaisiin kyllä vielä puimaan pohjiaan myöten lävitse, jos siihen vain joskus tarjoutuisi kunnon tilaisuus.
"Upseereilla nyt on kaikenlaisia... Kiireitä. Mitäpäs me tavanomaiset laumalaiset niistä tietäisimme", hukka vastasi lapojaan kohauttaen, kun hän käänsi yhä huvittuneesti virnuilevat kasvonsa toverinsa tavoin kohti pihamaata. Pitäkööt kultakutri salaisuutensa - tällä erää.

Kun puhe kääntyi jälleen pentuihin, laski Zephyr lähes vaistomaisesti katseensa tutkailemaan parvekkeen alla kumpuilevaa pihamaata. Yksikään hänen jälkeläisistään ei kuitenkaan näyttänyt olevan paikalla. Ei sillä, että asia olisi hukka liiemmin huolettanut tai muutoinkaan liikuttanut, sillä hän luotti kyllä katraansa jo osaavan pitää jonkin verran huolta itsestään. Kuukausia kestänyt alituinen vahtiminen oli kuitenkin jättänyt merkkinsä, ja opituista tavoista oli hankala päästä eroon.
"Mmh", hän henkäisi Caydenille samalla, kun kohotti alas kääntyneen kuononsa kohti tummaturkkia.
"Paljonhan noita kyllä tuli, mutta onneksi pahin urakka on jo takana", uros jatkoi ja heilautti silmille valahtanutta otsaharjastaan parempaan asentoon. Vaikka hän rakastikin pentujaan suunnattomasti lieni selvää, ettei hän tuntenut yhtä syvää kaipuuta näiden nuoruusaikoja kohtaan, kuin Cayden.
"Vei vähän uskomaani kauemman aikaa opettaa jokainen käsittelemään jotakin asetta kunnolla. Nyt jokainen niistä kuitenkin alkaa hallita homman jo sen verran hyvin, että eivätköhän nämä kohta seuraa serkkujaan maailmalle." Juttunsa päätteeksi vilkaisi Zephyr yllättäen taakseen ja veti astetta totisemman ilmeen kasvoilleen. Hän varmisti, ettei kuuloetäisyydellä ollut turhan montaa ylimääräistä korvaparia kaksikkoa tarkkailemassa.
"En ole varma saisinko vielä puhua tästä, mutta sinä osaat kyllä varmasti olla levittämättä juttua eteenpäin", harmaa totesi aiempaa matalammalla äänellä kääntyessään hitaasti takaisin Caydenin puoleen.
"Aiomme Azallacin kanssa järjestää eräänlaiset yllätysjuhlat pennuille sitten, kun nämä saavat virallisesti luvan lähteä Ederan alueiden ulkopuolelle."

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Apr 14, 2010, 9:12

// Pahoittelut myös täältä, Stephen King vei kirjoitusintoni mennessään, kun tunsin itseni niin surkeaksi :'D \\

Cayden saattoi syrjäkarein huomata Zephyrin tutkivan katseen, ja vaikkei uros olisi nähnyt katsetta, olisi uros saattanut tuntea tungettelevan katseen pistelyn ihollaan. Kultaharjaksen hailakka katse kääntyi katsomaan kunnolla harmaankirjavaa urosta, joka nojaili parvekkeen kaiteeseen kasvoillaan leveä, kaikentietävä virne, tai sellainen se Caydenille oli. Cayden soi urokselle takaisin vastaavanlaisen virneen, iskien sitten silmään leppoisasti. Uros ei välittänyt puhua omista tunteistaan, edes Irian ei tarkkaan tiennyt mitä hän tunsi, mutta ehkä uros saattaisi jonain päivänä jopa haluta keskustella asiasta, eikä Zephyr siinä tapauksessa todellakaan olisi huonoin mahdollinen vaihtoehto. Reiketsukan kun ei laisinkaan ymmärtänyt Caydenin mieliymystä Irianiin, siinä missä Cayden ei ollut ymmärtänyt tämän mieltymystä Shamiin. Mutta ero siinä, kuinka Reiketsukan suhtautui Irianiin ja kuinka Cayden oli suhtautunut Shamiin, oli suuri.
"Mitäpä me tietäisimme, totta puhut", uros vastasi syvällä, tummalla äänellään, luoden huviuttuneesti tuikkivan katseensa Zephyriin. "Eikö elämä tunnu tyhjältä, näin tavallisena laumalaisena, jolloin kaikki tuodaan lähes katettuna nenäsi eteen?"
Huvittunut äänensävy kätki alleen kaipauksen, jonka saattoi nähdä uroksen jälleen pihamaata kohden kääntyvien silmien katseesta. Uros ei kaivannut johtamista, hän ei kaivannut valtaa, mutta johtaja-ajoiltaan hän kaipasi eniten mahdollisuutta auttaa muita. Sitä, kuinka muut olivat aina kääntyneet hädässään ja avuntarpeessaan hänen puoleensa. Nyt hän kaipasi sitä enemmän kuin koskaan, kun pennutkin olivat lähteneet, ja Irian teillä tietämättömillä.

Pennuista puhuttaessa huomasi tarkkasilmäinen liehuletti sinimerkkisen laumatoverinsa etsivän katseen, joka tarkisti, ettei yksikään pennuista vain olisi pihalla pahanteossa tai hädässä, piirre, joka helposti jäi elämään kun pennut jo olivat kasvaneet siitä iästä yli. Caydenin lempeille kasvoille kohosi tietäväinen hymy, mutta uros ei sanonut mitään, piti mieluusti tiedot itsellään. Cayden kuunteli mielenkiinnolla Zephyrin kertomusta, eritoten kohtaa, joka kertoi pentujen aseisiin opettamisesta. Jos Cayden olisi ollut joku muu kuin herrasmiesmäinen itsensä, olisi uros tässä vaiheessa tuhahtanut paheksuvasti. Sen sijaan uros nyökkäsi, näyttäen näin ymmärtävänsä, ja piti ajatukset ominaan.
Cayden oli itse sitä mieltä, että jokaisen täytyi omata hyvä peruspohja ja kyetä täydelliseen balanssiin ja tehokkuuteen ilman aseiden tuomaa lisävoimaa, tarkkuutta tai nopeutta. Uros itse oli koulutettu hyvin, ja sen hän myös tiesi, eikä uros koskaan ollut tarvinnut asetta edes aseistettua vastustajaa vastaan. Toki uros hyväksyi aseiden käytön, mutta ei ymmärtänyt, miksi pennut piti varta vasten opettaa taistelemaan aseilla. Liian usein oli uros nähnyt suden menettävän mahdollisuutensa, kun aseseen tottunut menettikin rakkaan taisteluvälineensä.
Toisin kuin Zephyr ja Azallac, Irian ja Cayden olivat jättäneet valinnan lapsille itselleen: Iren oli valinnut itselleen aseen, (mutta Cayden ei uskonut sillä olevan mitään tekemistä itse taistelun kanssa, ennemminkin turhamaisuudesta), Ciar taas oli pitäytynyt isänsä jalanjäljissä aseettomana. Ja ilman asettakin nuorukainen oli saavuttanut tason, josta Caydenin sopi olla ylpeä.
"Koulutus on moisen katraan kanssa melko hidasta ja vaivalloista", Cayden totesi nyökäten, jättäen kommentoimatta omat mielipiteensä. "Kahden kanssa keskittyminen ei herpaannu, kun taas usean pennun harjoitellessa yhdessä ei koskaan ehdi vahtia kaikkia ja varsinkin aluksi kaikki on aina vaikeaa."
Cayden tiesi kyllä mistä puhui, olihan hän kouluttanut liudan taistelijoita Karpaateilla, aloittaen koulutksen jo itse nuorena hyvin nuorille susille. Jos hän jostain tiesi, niin taistelusta ja siihen kouluttamisesta.
"Uskon kuitenkin, että pentunne ovat hyvin lahjakkaita, mikäli ovat yhtään vanhempiinsa tulleet", uros sanoi pehmeästi, hymyillen suopeasti toiselle. Cayden oli useinkin nähnyt Azallacin ja Zephyrin pesuetta kartanolla, ja tiesi, että harva noista tuskin pärjäisi Ciarille, mutta ei silti väheksynyt lainkaan toisia, olihan heillä sama Susiklaanin veri suonissaan ja näin ollen aivan samanarvoisia kuin Ciar ja Irenkin.
Zephyr jatkoi madalletulla äänellä, tarkastettuaan, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään. Cayden venytti kaulaansa hieman lähemmäksi Zephyriä kuullakseen toisen sanat kunnolla. Vai että yllätysjuhlat, kaikkea sitä kuuli. Huvittunut nauru kupli uroksen sisällä, vaikka hän kyllä ymmärsi täysin, miksi vanhemmat halusivat moisen järjestää, tuntui ajatus hänestä jotenkin nurinkuriselta. Ederassa tosiaan oli erilaiset tavat kuin hänen perinteitä vaalineessa Karpaattien laumassaan. Mutta ehkä se oli vain hyvä.
"Kuulostaa hauskalta, pennut varmasti innostuvat huomatessaan mistä kyse", Cayden sanoi rehellisesti, suupielten noustua vilpittömään hymyyn. Ajatus nuorista omissa juhlissaan lämmitti uroksen sydäntä. Tavallaan oli surullista, että sekä Iren että Ciar oli nuoresta saakka koulittu niin hyvä käytöksisiksi, etteivät moiset hauskuudet ehkä enää olisi olleet heidän mielestään hauskoja lainkaan. Se osa lasta heistä tuntui kuolleen ainakin heidän isänsä mielestä hieman liian varhain.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Apr 14, 2010, 16:00

// Kah, et selvästikään saa lukea moisia kirjoja, jos niillä noin hurjia vaikutuksia on. ='D //

Caydenin merkitsevä silmänisku sai Zephyrin naurahtamaan ja pudistelemaan lyhyesti päätään. Viimeistään tässä vaiheessa oli harmaaturkillekin ilman pienintäkään epäilystä selvää se, että kultaharjaksinen toden totta pimitti ihan tarkoituksellisesti tietoja hänen ja Irianin välisestä suhteesta. Zephyr pitäytyi kuitenkin päätöksessään olla utelematta tällä kertaa asiasta enempää, mikä sai hänen ajatuksena liihottelemaan jo täysin uudelle suunnalle kaiteella makoilevan toverinsa seuraavien sanojen myötä.
"Tjaa-a, enpä tiedä. Nähdäkseni tähän voisi melkein vaikka tottua", uros vastasi näennäisen huolettomasti, vaikka sanojen sävyyn kätkeytyikin pieni erilaisten kokemusten mukanaan tuoma painokas vivahde. Ei sinimaskikaan nimittäin ollut aina ollut vain tavallinen porukan rivijäsen, vaan hän oli toiminut aikoinaan jopa oman laumansa johtajana. Siitä oli kuitenkin jo vuosia, ja kun hukka nyt mennyttä elämäänsä lyhyesti pysähtyi muistelemaan, olivat ne olleet melko kaoottisia aikoja. Asiat sujuivat paljon helpommin nyt, kun hän sai vain olla osana suurempaa yhteisöä, vailla alfalle kuuluvaa turhaa vastuuta, huolta ja murhetta.

Ei sillä, että vastuu olisi kuitenkaan tyystin Zephyrin elämässä loistanut poissaolollaan, siitä piti viisipäinen pentukatras kyllä tehokkaasti huolen. Kuten Cayden asian ilmaisi, oli näiden kouliminen ollut todellakin silloin tällöin hyvinkin hidasta ja vaivalloista touhua.
"Totta puhut", harmaa myönsi huokaisten ja tuli vasta omien sanojensa jälkeen havainneeksi, kuinka oikeassa Cayden todella olikaan. Uros oli varma, ettei kukaan useamman nuorukaisen opettamista omakätisesti kokeilematon voinut puhua asiasta tuollaisella varmuudella, mikä johti suoraan siihen johtopäätökseen, että tummaturkin oli joskus täytynyt opastaa muitakin, kuin vain Irianin kanssa maailmaan pykäämiään penikoita.
"Sinähän asiasta vaikutat tietävän enemmänkin", Zephyr totesi kysyvästi ja kurtistaen samalla mietteliäästi kulmiaan. Ensimmäinen hänen mieleensä nouseva ajatus luonnollisesti oli, että Caydenilla täytyi olla aiempiakin pentuja jossakin päin maailmaa. Vaan lienisikö tämä halukas puhumaan niistäkään, kun kerran suhde nykyiseenkin "puolisoonsa" oli enemmän kuin hieman hämärän peitossa?

Kultaharjaksisen lausumaan kehaisuun Zephyrin pennuista harmaa tyytyi reagoimaan vain hyväksyvän hymähdyksen muodossa. Hän tiesi tasan tarkkaan itsekin kuinka lahjakkaita jälkeläisensä olivat, mutta olihan se muidenkin suusta mukava välillä kuulla. Nuorukaiset olivat treenanneet viimeaikoina erinäisiä taitoja niin kovasti, että kyllä he sillä muutaman kohteliaisuuden ja myös tulevan juhlansa ansaitsivatkin.
"Varmasti innostuvat", hukka myönsi hymyillen kuvitellessaan jälkeläisiään kihisemässä innostuksesta siinä vaiheessa, kun kuulisivat saavansa luvan lähteä Ederan maiden ulkopuolelle.
"Et sinä tahtoisi ottaa osaa juhlaan? Meinaamme Azzan kanssa nimittäin kutsua joitakin muitakin ederalaisia, jottei aivan perheen kesken hillumiseksi menisi."

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Apr 15, 2010, 11:05

// Kingissä tosiaan on hyvät ja huonot puolensa: hyvä puoli se, että on kirjoittajana älyttömän hyvä ja taitava; huonona puolena taas se, että oma kirjoitustyyli tuntuu sen jälkeen lattealta ja sävyttömältä : D Mutta nyt olen jälleen jaloillani! \\

Cayden ei vastannut Zephyrin naurahdukseen kuin pienellä, merkitsevällä katseella, kääntäen sitten tuikkivan katseensa kohden metsän yli avautuvaa maisemaa. Kun laumatoveri puhui, näytti lempeiden kasvojen valoisa hymy tuntui hiipuvan hitaasti asteittain. Zephyrin sanat saivat surun riipaisemaan mustan suden sydäntä. Tottua tähän? Tottua siihen, ettei kukaan kaivannut hänen apuaan ja että jos tarvitsikin, ei hänellä ehkä olisikaan eväitä antaa sitä? Tottua tähän ikuiseen tekemättömyyteen, joka tuntui vallanneen uroksen elämän sen jälkeen, kun pennut olivat lähteneet maailmalle? Ei, hän ei koskaan tulisi tottumaan siihen, vaikka hyväksyikin asian täysin, olihan hän itse ansainnut kaiken tämän maksuna virheistään aiemmassa elämässään. Ainaisesti sydäntä puristava suru yritti ottaa vallan kultaharjaksisesta, mutta soturi osasi hallita suruaan melkoisen hyvin. Ainoana merkkinä tuosta ikuisesti sydämessään kannettavasta tuskasta kieli pieni surumielinen varjon häilähdys vaaleissa, ruskeanvihertävissä silmissä.
"Minä tavallaan kaipaan sitä aikaa, kun koko lauma oli tiivis yhteisö ja kaikkia tarvittiin tasapuolisesti", Cayden myönsi, kasvoille kiiriessä pieni, kaipaava hymynpoikanen. "Edes sodan varjo ei haalista sitä muistoa."
Uros katsahti Zephyriin, kuin kysyen, ymmärsikö tämä mitä hän tarkoitti. Jokin Caydenille kertoi, ettei Zephyr ollut syntyperäinen andriaanalainen, mutta koskaan ei tietenkään voinut olla varma.

Keskustelun ajautuessa jälleen nuorten koulutukseen, riipaisi menneisyyden syvä haava jälleen Caydenin sydäntä, mutta soturiluonne kovetti itseään sen verran, ettei antanut sen näkyä päälle päin. Niin kovasti kun Cayden olikin yrittänyt opettaa Reiketsukanille sitä, että soturikin sai tuntea, ei uros itsekään uskonut, että kaikkien tunteiden täytyi aina näkyä, pääasia oli, että niitä tunsi.
Zephyrin johdattelu sai uroksen jälleen hymyilemään, kuinkas muuten, mutta tällä kertaa hieman huvittuneeseen, itseironiseen sävyyn. Uros heilautti pitkän harjaksen silmiltään, katsoen metsän yli horisonttia kohden, ja silmiensä editse hän saattoi nähdä menneisyytensä kuin filmiltä.
"Vanha laumani mantereella oli elänyt sodassa alueen muiden laumojen kanssa jo vuosia ennen syntymääni", uros kertoi pehmeällä, syvällä äänellään, joka kumpusi aina rinnasta saakka. "Koulutus oli elintärkeää kaikille, eritoten johtajasuvun jäsenille tietysti."
Kultaraitainen käänsi katseensa hetkeksi Zephyriin, hymyillen jälleen itseironista hymyä.
"Johtajan perillisenä minun tehtäväni oli kouluttaa uusimmat tulokkaat osaksi rykmenttiä."
Cayden väläytti hurmaavan virnistyksen, jota uros ei itse edes tiennyt osaavansa, ja naurahti matalasti.
"Ja heitä oli paljon, usko minua, ystävä hyvä."
Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet, olisi Cayden voinut jatkaa, mutta sen sijaan uros jätti viimeisen lauseensa roikkumaan ilmaan vailla jatkoa, luoden katseensa jälleen kohden taivasta, hiljaisesti itsekseen hymähtäen.

Zephyrin myöntävä hymähdys kuitenkin sai uroksen jälleen havahtumaan omista ajatuksistaan, ja suomaan keskittymisensä keskustelukumppanilleen. Uros katseli hymyillen tietäväisen oloisena, kuinka sinimerkkinen hymyili kuvitellessaan jälkeläistensä onnea. Zephyrin kysymys vuorostaan tuli aivan puun takaa, ja hetken Cayden katsoikin urosta hieman hämillisen näköisenä, tiputtaen hetkeksi koko herrasmiesmäisen panssarinsa. Nopeasti uros kuitenkin kokosi itsensä, hymyillen pehmeästi, ja painaen niskansa pieneen kumarrukseen.
"Se olisi minulle suuri kunnia", tummaturkkinen vastasi lempeästi. "Mutta minun täytyy ikäväkseni ainakin alustavasti kieltäytyä kutsusta, sillä minun on äärimmäisen tärkeää löytää upseeri Irian mahdollisimman pian. Mutta mikäli aika vain sallii, osallistun mielelläni. Kohtalo näyttäköön sen tien."
Uros hymyili pehmeästi nyökäten lopuksi. Mikäli uros olisi omannut toisenlaista huumorintajua, samantapaista kuin veljellään Fiachralla, olisi hän varmasti letkauttanut huolettomasti, että kohtalolla taisi olla erittäin erikoinen huumorintaju hänen suhteensa, mutta sen sijaan uros piti suunsa visusti supussa. Letkautukset olivat aina olleet Fiachran heiniä, jopa se oli ollut osa kohtaloa.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Apr 19, 2010, 17:37

Zephyr pani kyllä merkille, ettei Cayden tainnut suhtautua vastuusta vapaaseen elämään ihan niin huolettomasti, kuin harmaaturkki itse. Suurin osa tumman hukan hyvin peitellystä murheesta meni kuitenkin sinimaskiselta täysin ohitse jo pelkästään siitäkin syystä, ettei hän olisi yrittäessäänkään osannut täysin ymmärtää Caydenin tai muiden hänen kaltaistensa tosikkoluontoisten tapausten ajatusmaailmaa. Zephyr itse oli elänyt niin merkittävän osan elostaan vain omaan napaansa tuijottaen, että tuollainen suunnaton halu pitää toisista olennoista huolta oli hänelle jotakin todella käsittämätöntä.
Caydenin sanat saivat veitsenkantajan kuitenkin nopeasti hyvin mietteliääksi niin ajatuksiltaan kuin kasvojensa ilmeeltäänkin. Hän ei ollut varma mistä kultaharjaksinen uros puhui, mutta selvää oli, että juttu liittyi johonkin Andriaanan ulkopuolella aikaisemmin tapahtuneeseen asiaan. Zephyrin tietojen mukaan Edera kun ei ollut koskaan ollut varsinaisesti avoimessa sodassa minkään lauman kanssa.
Uteliaana, mutta kerrankin kielenkantimensa hilliten päätti harmaa vain nyökäyttää hitaasti päätään siinä toivossa, että saisi kuulla lisää tuosta juttukumppaninsa varsin kiinnostavanoloisesta elämänjaksosta sotineen päivineen.

Zephyrin toive toteutuikin, kun hän sai johdateltua jutustelun kulkua pentujen kouluttamisen kautta niin, että Cayden kävi kertomaan aiempaa tarkemmin entisen laumansa oloista. Uros höristi mustakärkisiä korviaan selvästi ja piti katseensa kiinteästi puhujassa, sillä aiemmasta kepeästä smalltalkista poiketen tämä aihe tuntui ihan oikeasti jopa kiinnostavalta. Ei Zephyr edes muistanut, koska oli puhunut jostakin muusta, kuin Andriaanaa koskevista asioista kenenkään kanssa.
"Uskonhan minä", hukka vastasi päätään kallistaen ja jopa myötätuntoisesti virnistäen, kun Cayden sai viimein juttunsa päätökseen.
"Sääli vain, että edes hyvä koulutus ei aina riitä, kun vihollinen on liian ylivoimainen", harmaa jatkoi suhteellisen vakavasti ja käänsi nyt oman katseensa kohti taivaanrantaa. Joku olisi voinut pitää hänen sanojaan jopa pelottavan osuvina siihen nähden, ettei hän tuntenut tummaturkkisen suden tarinan loppuosaa, mutta todellisuudessa hän ei puhunut Caydenin lauman kohtalosta alkuunkaan. Ikävä tosiasia kun oli, että myös Zephyrin vanha lauma oli kohdannut loppunsa sodassa, joskin jokseenkin erilaisessa ja kenties epäreilummassakin sellaisessa, kuin toisen uroksen.
"Tiedät varmaan ihmiset ja heidän aseensa? Ne vehkeet ovat vähän vahvempaa tekoa kuin nämä, mitä ne kaksijalkaiset ovat tänne saarelle jättäneet." Sanojensa päätteeksi tökkäisi hukka etutassullaan toista omistamistaan heittoveitsistä, jotka toden totta eivät olleet juuri mitään ihmisten tuliaseisiin verrattuna.

Koska jutustelu oli ehtinyt kääntyä varsin vakavalle suunnalle, ei Zephyr nähnyt tilanteeseen sopivaksi käydä inttämään kovinkaan paljon Caydenin juhliin osallistumisesta. Uros oli kysymäisillään, josko toveri olisi voinut tuoda Irianinkin juhlaan mukaan, mutta perui aikeensa miettiessään asiaa hieman tarkemmin. Upseeri oli sen verran hapannaamaista sorttia, että tämä olisi vain pilannut juhlailon koko porukalta. Kaiken lisäksi Azallac ei tullut oikein kaksisesti toimeen yhdenkään siskonsa kanssa, joten tämä tuskin olisi ilahtunut näiden läsnäolosta kovinkaan runsaasti.
"Kohtalo näyttäköön", harmaa siis vain myönsi lapojaan kohauttaen ja otsaharjastaan heilauttaen.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on May 19, 2010, 20:00

// Phiiiiiiih, tämä piti tehdä niin monesti mutta nyt vasta sain potkaistua itseäni takalistoon... \\

Caydenilta ei vaatinut kovin paljon ajatustyötä huomata, ettei sinimerkkinen ikätoveri juurikaan jakanut hänen ajatusmaailmaansa tai maailmankatsomustaan, mutta kävikö siitä toista syyttäminen? Ei toki, kuka nyt olisikaan halunnut murehtia suurinta osaa elämästään vain muiden puolesta, kukaan muu kuin Cayden itse? Tai kuka tosiaan päätyisi niin raukkamaisesti hyvittelemään virheitään maailmalle, toivoen sydämessään anteeksiantoa esi-isiltään ja perheeltään, rakkaalta laumaltaan, jotka häntä odottivat tuonpuoleisessa? Tuskin kukaan, sen uros myönsi itsekin huvittuneen itseironiseen tapaansa.
Kissamaisen notkeavartinen uros pani kuitenkin ilolla merkille pienen mielenkiinnon kipinän, jonka aiheen vaihtuminen väkinäisen jäykästä jutustelusta sodankäyntiin ja koulutukseen aiheutti. Ehkäpä hän todella jakoi jotain yhteistä tämän huolettoman veijarin kanssa. Cayden harvoin puhui menneisyydestään, eikä tehnyt sitä mieluusti nytkään, mutta lieni vain terveellistä joskus avata menneisyyden ovia ja kurkistaa varovaisesti sisään. Mutta kurkistukseen sen sopi jäädä, muuten kultaharjaksinen voisi valmistautua matkalle tuonpuoleiseen oman tassunsa kautta nopeammin kuin uskoikaan.

Zephyrin myötätuntoon vivahtava hymy sai pehmeän, rauhallisen tyynen hymynpoikasen nousemaan jaloille, hienopiirteisille suden kasvoille, kun Cayden kuunteli laumatoverinsa vastausta aiheeseen. Pieneksi yllätyksekseen saattoi musta susi todeta, että ehkä Zephyristäkin löytyi rahtunen syvyyttä kaiken huolettomuuden alle kätkeytyneenä. Ja kyllä, uroksen sanat osuivat maaliin täydellisesti, eikä Cayden voinut estää hyväksyvää hymyään ja pehmeää nyökkäystään, joka selkeästi yleensä esitettiin nuoremmille kisälleille ja oppipojille, ei suinkaan samanikäisille ja jopa korkea-arvoisimmille uroksille. Tai näin oltiin hänen perinteitä, käytöstapoja ja hyveellisyyttä vaalivassa kasvatuksessaan hänelle korostettu.
Cayden oli aikeissa vastata harmaaturkkisen sanoihin, mutta toinen päätyikin vielä jatkamaan, pohjustaen hieman aiemmin lausumansa viisauden lähdettä. Sanat itsessään eivät kertoneet paljon sellaiselle, joka ei ymmärtänyt, tai halunnut ymmärtää, mutta Cayden luki sen rivien välistä kuin avoimesta kirjasta: Zephyr oli itse kokenut taistelun, ehkä jopa useita, ihmisiä ja heidän kammottavia tulta syökseviä aseitaan vastaan.
"Tiedän", Cayden vastasi matalalla, tummalla äänellään, luoden katseensa horisonttiin. "Tiedän varsin hyvin. Ihmiset aseineen lienevät syy moniin murhiin ja tragedioihin tässä maailmassa."
Niin, ihmisiinhän Karpaattien susien sotakin oli pohjautunut, jos tarpeeksi pitkän kaavan mukaan ajatteli. Mutta Cayden halusi uskoa, että luonnolla oli syynsä luoda ihmiset epäreiluine etuuksineen ja hulluine tilanhaluineen.
"Mutta mitä tulee aseisiin, uskon, että oikein käytettynä nuo sinun aseesikin saisivat taidokasta jälkeä aikaan", totesi uros pohtivaan sävyyn sanojensa perään, luoden peitellyn kiinnostuneen katseen veitsiin, joita Zephyr kantoi mukanaan, luoden sitten merkitsevän, tietäväisen katseen urokseen, kuin ilmoittaen tietävänsä, että toinen oli taidokas aseen käyttäjä.

Cayden nyökkäsi jälleen hyväksyvästi toverilleen tämän hyväksyessä hänen mainitsemansa kohtalon tien. Haaleat, lähes värittömät silmät vilkaisivat ohimennen harmajaa urosta, josta Karpaattien susi jopa jollain tasolla piti kaiken huolettomuuden muistuttaessa häntä narrimaisen veijarimaisesta naistennaurattaja veljestään, Fiachrasta. Pieni, sarkastinen hymynhäive kohosi uroksen tummalle kuonolle, hänen naureskellessaan mielessään maailman huvittavuudelle. Ja julmuudelle.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on May 21, 2010, 17:22

// Heh, tasan kuukaudeksi taisikin jo ehtiä peli jumahtaa. ='D //

Oli kyllä totta, ettei edes Zephyr ollut läpikotaisin pelkkää veikeää hymyä ja naaraiden perässä juoksevaa pukkia, vaikka jopa hukka itsekin taisi sen toisinaan unohtaa. Hänellä oli myös asioita tarkkaan ajatteleva sekä niitä myös murehtiva ja märehtivä puolensa, jota uros tosin oli koettanut pakoilla ja vältellä lähes koko elämänsä ajan. Jossakin hyvin syvällä sisimmässään harmaaturkki syytti toisinaan itseään pelkuriksi moisen ominaisuuden takia, vaikka kyseessä lienikin ainoastaan jonkinlainen itsesuojelumekanismi, joka esti koiraeläintä suistumasta syvälle itsesyytösten syövereihin. Ellei tuota mekanismia olisi ollut olemassa, olisi Zephyr Caydenin tavoin voinut hyvinkin nopeasti ryhtyä miettimään, josko hän saisi sovitettua syntinsä jättämällä eläväisten maailman vapaaehtoisesti taakseen.

Vaan eipä Zephyr tällä kertaa katsonut aiheelliseksi omaa olemustaan näin syvällisesti pohdiskella, sillä kun kerran toisen eläväisen seuraan oltiin hakeuduttu, oli keskittymiskykykin syytä pitää lähinnä keskustelukumppaniin suunnattuna. Niinpä hukka heilauttikin silmille pyrkivää otsaharjastaan sivummalle ja vilkaisi vihreillä, alati tuikkivilla silmillään parvekkeen kaiteella makailevaa tummaturkkia. Hukka pani nopeasti merkille toisen hyväksyvyyttä huokuvan nyökkäyksen, muttei hän onnekseen liittänyt siihen aivan sellaisia ominaisuuksia, kuin mitä Cayden oli aikoinaan eleeseen liittyen omaksunut. Mikäli Zephyr olisi tietänyt kultakutrin kohtelevan häntä mielessään samalla tavalla, kuin yleensä itseään alempiarvoisia lajitovereita, olisi harmaaturkki varmasti närkästynyt erittäin syvästi. Nyt hän kuitenkin vain hymähti vaimeasti takaisin ja pysähtyi kuuntelemaan, mitä toisella oli sanottavanaan.
"Eivät vain liene, vaan ovat", Zephyr hetken kuluttua vastasi tietäväisenä Caydenin sanoihin ihmisistä.
"Monta hienoa elämää olisi yhä olemassa, elleivät kaksijalkaiset pitäisi kaikkia muita lajeja joko riistana tai uhkana itselleen." Ajatellessaan kuolleita tovereitaan luimisti sinimaskinen susi hieman korviaan, mutta nostatti pian myös tavanomaisen vinon virneensä takaisin huulilleen. Kuinka ironista olikaan, että tässä he Caydenin kanssa nököttivät haukkumassa ihmisiä ihmisten itsensä pystyttämän rakennuksen suojissa.

Tummaturkkisen uroksen kehaistessa Zephyrin heittoveisten mahdollista tehokkuutta ei aseiden omistaja voinut kuin naurahtaa tyytyväisenä.
"Saavathan ne, totta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei vihollisellasi ole asetta, jonka pystyy heittämään näitä kauempaa sinun niskaasi", hukka totesi kuonoaan pikaisesti nyökäyttäen. Samassa hän siirsi katseensa tutkailemaan hieman tarkemmin Caydenia ja tämän lähimaastoa. Harmaaturkki ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta ilmeisesti toisella ei minkäänlaista aseistusta omistuksessaan ollut - tai ainakaan ei Zephyr ollut aseita toisen hallussa koskaan nähnyt.
"Sinä et kuitenkaan taida olla ihan aseenkantajatyyppiä, vai kuinka?" hän suoraviivaiseen tapaansa asiasta varmistuakseen uteli.

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on May 28, 2010, 15:36

// No ikävä kyllä, oli jo aikakin ryhdistäytyä asian kanssa... Vallan hävettää : ) \\

Jos Cayden olisi ollut tietoinen siitä, kuinka paljon samankaltaisuutta kahden parvekkeella loikoilevan, lauman yhdistämän susiuroon elämänradassa olikaan ollut, olisi uros saattanut hyvinkin avata sydämensä ympärillä kuristavaa salaisuuksien vyyhteä. Tummaturkkinen olisi voinut avautua tuolle vekkuliveikolle kaikesta tuskasta ja itsesyytöksestä josta hän kärsi elämänsä jokaisena minuuttina, eläen vain sen vuoksi, että tiesi laumansa kuolleen hänen sielunsa puolesta, kunniakkaasti ja ylpeinä viimeisen johtajansa vuoksi. Hän olisi voinut kertoa kaikkein syvimmät surunsa, jotka raastoivat hänen sydämensä auki uudelleen ja uudelleen, jokainen päivä ja jokainen yö, jopa unissa, katumuksensa ja sen, kuinka tekisi nyt kaiken toisin jos saisi valita. Valitsisi rauhan ja yhteisymmärryksen tien.
Mutta Cayden ei tiennyt sitä, joten tummansävyinen uros piti ajatuksensa itsellään, hymyillen vain salaperäistä, mitäänsanomatonta hymyään, ainaisesti ystävällisesti ja tietäväisesti tuikkivine silmineen.

Hymynsä takana Cayden tunsi pientä helpotusta siitä, ettei Zephyr selvästikään ollut ymmärtänyt hänen ehkä hieman alentavaa elettään. Näytti siltä, että ainakaan siellä mistä Zephyr oli kotoisin, ei oltu täysin noudatettu protokollaa, ei ainakaan samanlaista kuin Caydenin kotiseudulla. Toisen pehmeä hymähdys kertoi tummalle, femiininille urokselle tarpeeksi, ja entinen Karpaattien prinssi käänsi katseensa mietteliäänä kohden horisontin luomaa viivaa taivaanrannassa, kuunnellen Zephyrin kokemuksen syvällä rintaäänellä höystettyjä sanoja.
Cayden oli kyllä nähnyt ihmisiä, nähnyt jopa heidän ansojaan, mutta koskaan ihmiset eivät olleet Karpaattien susia suoraan kasvokkain haastelleet. Alueen susilaumat olivat kuitenkin joutuneet ahdinkoon, kun ihmiset laajensivat asutustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs rinteille, ja kun monet rinteet kaadettiin paljaiksi puista. Mutta suurimmat ongelmat Caydenin elämässä olivat kuitenkin aiheuttaneet laumojen ahneus ja itsekkyys, eivät ihmiset.
”Olet varmasti oikeassa, en rohkene epäillä sitä”, uros vastasi syvällä, suklaisella äänellään, joka ei lainkaan sopinut yhteen sen feminiinin ulkonäön kanssa. ”Voimme vain toivoa, että myös ihmisen kaltaisilla julmilla eläimillä on oma tehtävänsä tässä maailmassa, hyvässä tai pahassa.”
Cayden soi lempeän hymyn Zephyrille, mutta vaikka hymy oli lämmin, ei silmissä enää tuikkinut pehmeä valo.
”Niin minä ainakin toivon, ihan heidän itsensäkin takia.”

Sanojensa jälkeen, uros katsahti jälleen Zephyrin aseita. Caydenilta oli epähuomiossa jäänyt täysin huomiotta harmahtavan puhekumppanin aiempi korvien luimistelu ja siitä nopeasti normaalitilaan palautuminen, mutta Zephyrin naurahdus iskostui kyllä hyvin selkeästi uroksen tajuntaan. Harmajan kertoessa aseistaan, kuunteli Cayden yhtälailla mielenkiinnolla kuin monia kuukausia aikaisemmin oli kuunnellut Irianin esittelyä omasta piikkipallostaan. Mustan suden kotiseudulla aseet olivat olleet harvinaisia ja yleensä vain vihollislaumojen käytössä. Sikäli kun uros muisti, oli hänen isänsä, Karpaattien lauman johtaja ennen häntä itseään, paheksunut suuresti aseiden käyttöä, mutta Cayden itse kyllä oli kovinkin kiinnostunut aseiden toiminnasta ja käytöstä. Uros ei kuitenkaan ikimaailmassa pettäisi isänsä tahtoa ja hankkisi asetta, joka tuskin edes sopisi yhteen hänen sukupolvia vanhan taistelukoulutuksensa kanssa.
Zephyrin kysymys sai uroksen naurahtamaan matalasti ja pudistamaan kevyesti päätään, kultaisen harjaksen valahtaessa viehkeästi pois uroksen toisen silmän yltä.
”Valitettavasti en”, uros lausahti hiljaisella äänellä. ”Ihailen suuresti aseita, ja niiden käyttäjiä eritoten, mutta en usko oman taistelutekniikkani antavan enää tässä iässä myöden aseen hankkimiselle.”
Uros hymyili lievästi huvittuneena.
”Vanha koira ei opi uusia temppuja, eikös se ihmisten sananlasku niin mene?”

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by hitodama on Jun 11, 2010, 18:54

Vaikka joiltakin osin Zephyr ja Cayden olivat suorastaan yllättävän samankaltaisia keskenään, nousi keskustelun myötä esiin jälleen yksi seikka, minkä suhteen susiurokset poikkesivat toisistaan kuin yö ja päivä. Tummaturkin sanat ihmisistä ja näiden tarkoituksesta olisivat saaneet toverinsa jossakin toisessa tilanteessa naurahtamaan jopa halveksuvaan sävyyn, mutta nyt sinimaski päätti tyytyä vilkaisemaan toista aavistuksen kohotetuin kulmin kuin kysyäkseen, oliko tämä aivan tosissaan.
"Tehtävänsä?" harmaa lyhyen hetken kuluttua toisti hitaasti ja sanaa kielensää päällä maistellen. Hivenen tilanteesta pihalla oleva ilmeensä varmasti kertoi, ettei hän edes asiaa tutkailtuaan oikein pitänyt löytämästään "mausta".
"Jos niillä kaksijalkaisilla olennoilla jokin tehtävä on, en minä sitä ainakaan ole kaikkien näiden vuosien aikana onnistunut näkemään. Ja minä olen kuitenkin suhteellisen tarkkanäköinen kaveri", hukka jatkoi lapojaan kohauttaen. Viimeisin lausahduksensa ei ollut - yllättävää kyllä - tarkoitettu niinkään tökeröksi itsekehuksi, vaan enemmänkin faktaksi, jonka tarkoitus oli tukea hänen näkökantaansa ihmisten olemassaolon turhuudesta.
Zephyr ei tavannut pohdiskella elämän tarkoitusta yleensä edes omien lajitovereidensa kohdalla, joten hänestä tuntui rajulta liioittelulta uskoa ihmisten lajiin kuuluvilla olennoilla olevan mitään "kohtaloksi" kutsuttua suurta päämäärää. Mokomat vain olivat ja tuhosivat ja lisääntyivät, sekä jättelivät hyvin satunnaisesti käteviä tavaroita muiden lajien hyödynnettäväksi. Sellainen ei tuntunut maallisen suden mielestä millään tapaa tarkoitushakuiselta toiminnalta.

Caydenin vilkuillessa Zephyrin kangasnauhojen varassa riippuvia heittoveitsiä, käänsi aseiden omistajakin pian huomionsa kyseisiä vempaimia kohden. Ne olivat kieltämättä osoittaneet hyötynsä hänelle useampaankin kertaan, sillä toisin kuin juttukumppaninsa, ei harmaaturkki ollut nuorena saanut tai edes halunnut minkäänlaista opetusta tappelemisen suhteen. Taistelukoulutus vaikutti kuitenkin tässä vaiheessa elämää jo sen verran kiintoisalta aiheelta, että kultaharjaksisen puheet omasta taistelutekniikastaan saivat peittelemättömän innostuneen ilmeen nousemaan nopeasti Zephyrin kasvoille.
"Sinut on oikein koulutettu sitten jotenkin tietyllä tavalla taistelemaan?" hän uteli häntäänsä heilauttaen, ja jätti taktisesti huomiotta tummaturkin viittauksen johonkin kummalliseen sananlaskuun, jonka tarkoitusta sinimaskinen ei ymmärtänyt tässä yhteydessä alkuunkaan. Paljon lieni merkitystä sillä, että uros näki koirat niin erilaisina olentoina susiin verrattuna, ettei hän tajunnut susitoverinsa viittaavan sanoilla itseensä.
"Minä olen ihan itsekseni vasta aikuisiällä joutunut aseiden käytön opettelemaan. Ja kyllähän tuo ero nyt sitten näkyy viimeistään siinä, kun laskee, kummalla meistä on enemmän arpia itseään rumentamassa", Zephyr totesi leikkimielisesti ja nyökäytti kuonoaan ensin kohti takareitensä rosoisia arpia, ja sitten vielä päin toista etujalkaansa halkovaa viiltoa. Kummankaan arpisarjan syntytarina ei ollut kovin kunniakas, mistä syystä ei harmaa oma-aloitteisesti aikonut niistä sen enempiä puhella.

Samassa jostakin kartanon alakerran uumenista kantautui huhuileva isä-huudahdus, joka sai Zephyrin kääntämään pikaisesti katseensa kohti parvekkeen oviaukkoa.
"Jaahas, taitavat velvollisuudet taas kutsua", harmaa totesi tunnistaessaan äänen kuuluvaksi yhdelle jälkeläisistään.
"Mutta jatketaan toki juttua joskus toiste. Oli nimittäin kiva kerrankin keskustella kunnolla jonkun kanssan", hukka vielä totesi naurahtaen samalla, kun jätti kaidetta vasten nojailemisen sikseen ja palasi takaisin neljän tassun varaan. Lähtiessään astelemaan pois parvelta suuntasi hän vielä viimeisen kerran virnuilevat kasvonsa kohti Caydenia ja heilautti tälle toverillisesti häntäänsä.
"Näkemisiin sitten vaan, Cayden." Hyvästit heitettyään sipsutti Zephyr kartanon hämäriin sisätiloihin autuaan tietämättömänä siitä, kuinka kurjissa merkeissä hän tulisi seuraavan kerran toverinsa erään nimeltämainitsemattoman lauman kaappausoperaation takia tapaamaan.

// Jeps, otin nyt Zephyrin täältä ulos, kun peli tuntui vain hidastuvan hidastumistaan. =D Vaan kiitosta silti seurasta, oli oikein kiva turinapeli tämä! //

Re: Kuin kaksi marjaa, tai sitten ei
Post by ish on Aug 14, 2010, 21:04

// Ah, ymmärrän täysin, pahoittelen jumahtamistani. Olisin itsekin varmasti päättänyt pelin seuraavassa viestissä... kunhan olisin saanut sen kirjoitettua... :'D Kiitokset tosiaan, ehkä kaksikko joskus kohtaa vielä muissakin merkeissä. \\