Yön Sumu - RPGs

Befalas » Havumetsä » Silloin kun taivas vielä auttoi meitä

Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Mar 18, 2008, 19:43

#Hitodama ja Sisu tännenäin. Pahoittelen kestoa, kiire ollut, mutta nyt tämän tänne sain aloitettua. (: #

Kabahatli asteli varovaisin, hyvin kevyin askelin havumetsikössä. Paikka oli vieras ja se oli täynnä erilaisia tuoksuja, joita tumma turkkilaisneito ei tunnistanut. Tuoksui havuille ja pihkalle, muille koiraeläimille ja... ja jollekin aivan vieraalle. Vaikka naaras kuinka kaiveli muistiaan, ei se saanut mieleensä yhtään olentoa joka tuoksuisi tälle.
Hetkeksi pysähtyen naaras katseli ympärilleen, kuunteli tarkasti. Kauempaa kuului risahdus. Se sai herasilmän vavahtamaan ja jännittämään kaikki lihaksensa, miltei jo kääntymään ja säntäämään pakoon. Mutta juuri, kun naaras aikoi kääntyä, hoksasi se taas saman, oudon tuoksun. Haju sai tummaturkin niskakarvat pörhölleen ja sydämen lyömään tiheämmin, mutta silti se oli niin kiinnostava. Siitä oli otettava selvää, naaras janosi saada tietää mistä tämä vieras haju oli peräisin.

Kab kuunteli vielä hetken paikallaan, kunnes painautui hieman kyyryyn.
'Rohkeasti vain...'
naaras ajatteli hiljaa mielessään, ja alkoi hiipiä kohti kauempana olevaa suurta lumikinosta, josta haju oli tullut. Hitain, mutta varmoin askelin se lähestyi sitä, hajun voimistuessa. Tähän outoon hajuun sekoittui nyt toinenkin, paljon tutumpi haju. Löyhkä.
'Haisee... haisee verelle?'
Kab paljasti hetkeksi kulmahampaansa. Ei uhatakseen, vaan koska sitä alkoi pelottaa. Nyt täytyi olla kovanaamainen, ei ollut varmaa mikä lumikasan takana odotti. Verta ainakin, siitä Kabahatli oli varma. Herasilmä pääsi kinoksen luo, ja nopein, hiljaisin askelin se kiersi sen, kurkistaen kiinnostuneena reunan yli.

Näky oli kaikkea muuta kuin mitä naaras oli osannut kuvitella. Verta siellä oli ja paljon, mutta sen lisäksi myös jotain muuta: kuollut hirvi ja suuri, ruskea eläin, joka parhaillaan repi hirvestä suurta lihapalasta.
Kab älähti säikähtäneenä, ja samassa karhu, jota Kab ei tosin tiennyt karhuksi, äkkäsi kutsumattoman vieraan ruokapöydässään. Karhu karjaisi kumealla äänellään naaraalle kuin varoituksena. Kab ei tajunnut ottaa armaita käpäliään alleen, vaan tuijotti karhua pelon lamaannuttamana. Se ei ollut ennen nähnyt mitään tuollaista, ei yhtä suurta ja pelottavaa.
Karhu alkoi kyllästyä tungetteliaan, ja liikahti nopeasti Kabahatlia päin, hyökätäkseen tämän kimppuun. Vasta nyt tummanpuhuvan naaraan itsesuojeluvaisto heräsi, ja hätäpäissään se aikoi syöksyä pakoon, epäonnistuen. Märkä lumi oli liukas, ja Kab kaatui maahan. Karhu oli hetkessä naaraan yläpuolella, karjuen ja riuhtoen päätään vihaisena. Naaras ei päässyt pakoon, ja oli vain ajan kysymys milloin tuo peti iskisi hampaansa kiinni Kabiin.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Mar 19, 2008, 1:58

// Jumaloin tuota pelin nimeä~ Eli me nyt vedämme muutaman kierroksen tässä kahden, kunnes Sisu rahtaa kaksikkonsa pelastusjoukoiksi. //

Samaisessa metsässä mustankirjavan naaraan kanssa kulki myös Yön Sumuksi nimitetty koirauros. Pää painuksissa ja korvat sivuilla roikkuen kippurahäntäinen laahusti pitkin lumen paikoin peittämää puistikkoa, tajuamatta juurikaan ympäröivän maailman menosta. Eripariset silmät tuijottivat lasittuneina valkeaa maaperää, mutta todellisuudessa ne katsoivat jonnekin aivan muualle, kuin jalkojen kulkemalle reitille. Precier, valkomusta naaras ja tuon kyynelten tahrimat kasvot. Ruskeaturkki ei saanut näkyä pois mielestään, ei voinut pyyhkiä sitä omien kyyneltensä alle. Tosin itku oli juuri nyt ehtynyt ja jättänyt pelkän tyhjyyden kaikumaan uroksen sisälle. Hän oli saanut tuon maailman kauneimman olennon surun valtaan, murtanut heidän kahden välillä vallinneen ystävyyden. Hän oli tuhonnut kaiken.

Jo pari viikkoa oli ehtinyt kulua siitä onnettomasta aamusta, kun väärinkäsitysten saattelemana oli Sumu käynyt ystävänsä kimppuun. Rintaan sattui ajatellakin tapahtunutta, niitä surun vallassa huudettuja sanoja, mutta ei maskikasvo voinut olla ajattelemattakaan. Kerta toisensa jälkeen kaikuivat Eran itkuiset sanat uroksen korvissa, eikä tuo saanut niitä suljettua pois. Ei vaikka kuinka olisi tahtonut. Nytkin painuivat eripariset silmät tiukasti kiinni, kun henkinen tuska vavisutti koiraeläimen kehoa. Hän vihasi itseään, sitä, mikä hänestä oli tullut. Hän ei tuntenut enää mitään syytä jatkaa surkeaa elämäänsä, muttei osannut sitä tieten tahtoen lopettaakaan. Kyynelten puristuessa silmäluomien raoista seisahtui Yö paikoilleen, kykenemättömänä jatkaa matkaansa.

Hetken uros vain seisoi nyyhkyttäen paikoillaan, antoi kyyneltensä tippua hankeen. Lopulta surun sekaan kuitenkin kantautui ääni, joka sai kolmiomaiset korvat värähtämään havahtumisen merkiksi. Pää nousi ilmeettömänä kohti suuntaa, josta kumea karjaisu oli kantautunut. Karhu, osasi kippurahäntä kertoa. Emonsa oli aikanaan metsäneläimistä pennuilleen opettanut, hajujälkiäkin parhaansa mukaan jälkikasvulleen esitellen. Tukkoista nenäänsä niiskaisten koetti Sumu saada vainun vahvistamaan epäilyksensä, ja oikeassahan tuo olikin ollut. Vaan mikä oli mahtanut saada otson noin pois tolaltaan? Ajattelematta sen kummemmin miksi niin teki, lähti uros töksähtelevin askelin kohti kuulemaansa ääntä.

Eipä tarvinnut koiran kauan talsia, kun varsin äkämystyneen näköinen ruskeaturkki tulikin jo näkyviin. Yhä kuin unessa toista katsellen tuli Sumu pohtineeksi, miksei karhu mahtanut olla talviunilla, kun kerran oli luntakin maassa. No, ehkäpä se juuri heräämisensä tähden noin vihainen olikin. Samassa uros sai näköpiiriinsä kuitenkin muutakin kuin vihaisen pedon, nimittäin itse vihan kohteen. Päätään kallistaen katseli maskikasvo, kuinka jättimäinen mesikämmen lähestyi hentoista mustaturkkia, joka koetti hätäisesti pyrkiä pakosalle. Vieras kuitenkin kaatui maahan, jolloin uros räpäytti silmiään kuin lumouksestaan heräten. Aikoiko karhu käydä vieraan kimppuun? Voisiko, tai pitäisikö, Sumun tehdä asialle jotakin?
Vino hymy piirtyi tikarikaulaisen huulille. Niin, miksipäs ei? Ainakin hän saattaisi viimeinkin päästä pois tästä paikasta, eikä tarvitsisi muuta kuin seistä paikallaan. Ja tulisipahan vielä kuoltua sankarina, jos tuo vieras vaikka pelastuisi samalla.

Itsekseen Sumu tuhahti katkerasti. Varsinainen sankari hän olikin. Sen jälkeen koira singahti juoksuun, kohti hätää kärsivää mustaturkkia. Voimakkaasti haukkuen lähestyi ruskeaturkki toista, jaloillaan lunta polkien. Silmät tuijottivat kiinteästi karhua, koiran koettaessa pyrkiä vieraan ja karhun väliin.

// Öääh, anteeksi että siitä tuli noin pitkä. En vain osaa. Yritän lyhentää seuraavalla kerralla. //

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Mar 19, 2008, 18:07

#Se on itseasiassa Ismo Alangon kappaleesta, hemmetin hyvästä sellaisesta. <: #

Kab kuuli karhun ärjynnän läpi toisen, terävämmän äänen. Karhukin oli sen ilmeisesti kuullut, sillä se oli kääntänyt päänsä kohti tulijaa, mustaturkin edelleen maatessa ruskean lihasmöhkäleen jaloissa. Nyt Kabahatlikin uskaltautui katsomaan kohti tulijaa. Se ei tunnistanut sitä, mutta naaras ei välittänyt, sillä nyt se kenties saisi mahdollisuuden selviytyä.

Karhu oli nyt kiinnittänyt huomionsa tulijaan, ja Kab katsoi sen edukseen. Nopealla liikkeellä se tarttui hampaillaan karhun rinnukseen, repien ja purren. Se oli vikatikki, sillä karhu oli siroa koiraneitiä nopeampi ja polkaisi tämän etukäpälällään vasten maata. Kipu ei ollut kova, mutta säikähdys sai naaraan älähtämään ja jäämään taas makaamaan pelkonsa kanssa. Karhu karjui vasten naaraan kasvoja. Miten valtavalta sen hampaat näyttivätkään! Mustaturkki oli varma, että tuo peto vielä purisi sen pään irti, ellei lähestyvä vieras tulisi pian apuun.
"Auta! Auta minua!"
Naaras parahti henkensä pelossa, vaikkei enää nähnyt tulijaa, kun karhun naama oli tunkenut niin lähelle sen omia kasvoja. Se vain toivoi, että toinen tulisi, ja pian.

#Tästä nyt tuli sitten sellainen tynkä. #

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Mar 20, 2008, 1:21

Syviä jälkiä märkään lumeen jättäen juoksi Sumu kaikella voimalla kohti itseään paljon suurempaa petoeläintä. Metsästyskoiran veri virtasi uroksen suonissa tuon haukkuessa kantavalla äänellään, mikä sai kuin saikin kiinnitettyä karhun huomion itseensä. Murinakin alkoi kantautua syvältä maskikasvon kurkusta, kunnes niin se kuin haukkukin taukosi vieraan koiraeläimen yllättävän teon takia. Vihaisesti rypistynyt kuono silisi hämmästyksestä, kun siro mustaturkki koetti käydä karhun kimppuun, kun tuon leuat iskeytyivät elikon ruskeaan rintaan.
"Älä!", kivahti uros, mutta auttamattomasti liian myöhään. Karhu tajusi tilanteen varsin nopeasti ja antoi jättimäisen tassunsa puhua, vieraan painuessa jälleen hankeen makaamaan. Kippurahäntä ei voinut kuin toivoa, ettei tuo ollut loukkaantunut, vaikka varsin pahalta isku olikin näyttänyt.
Mutta miksi uros ylin päätään toivoi moista? Eihän hän edes tuntenut mustanruskeaa koiraeläintä. Hänen auttamishalunsa oli vain valetta, tekosyy päästä eroon kurjasta elämästään.
Vai oliko sittenkään?

Karhu antoi jälleen pelottavan äänensä kaikua metsän halki, mikä sai Sumun palauttamaan käsillä olleen tilanteen päällimmäiseksi mieleensä. Huulet vetäytyivät ilkeään irveeseen, hampaiden raottuessa hyökkäykseen valmistautuen. Vieraan pelosta aneleva ääni kantautui uroksen luimistettuihin korviin, mikä sai koiran lähes sekoamaan askelissaan. Eripariset silmät vilkaisivat nopeasti maassa makaavaa koiraa. Toinen oli naaras. Jostakin syystä ruskeaturkki ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi asiaa, mutta nyt sen tajuttuaan se tuntui jotenkin häiritsevältä.
Enempää ei Yö kuitenkaan ehtinyt asiaan paneutua, sillä hän oli enää muutaman metrin päässä kaksikosta. Voimakkaat takajalat ponnistivat tikarikaulaisen irti lumen peittämästä maasta, elikon syöksyessä kohti mustaturkkiin keskittynyttä karhua. Liian myöhään otso muisti toisenkin kiusankappaleen ja käänsi päätään juuri parahiksi hyökkääjänsä nähdäkseen.

Koiran hampaat iskeytyivät suoraan karhun kasvoihin, hiukan silmän alapuolelle. Tiukasti leukansa kiinni puristaen tunsi Sumu elikon lämpimän veren suussaan, kuuli tuon huutavan raivosta ja kivusta. Vaikkei uroksella ollutkaan mitään aikomusta päästää irti, ei tuo voinut tehdä muutakaan karhun noustessa takajaloilleen ja huitoessa etutassuillaan kivun aiheuttajaa.
Kynnet eivät onneksi pahasti Sumua tavoittaneet, mutta äkillinen riuhtaisu ylöspäin ja tassujen antamat töytäisyt riittivät saamaan leukojen otteen kirpoamaan ja uroksen putoamaan takaisin maan kamaralle.
Luminen maa tuli vastaan yllättävän äkkiä, eikä kippurahäntä onnistunut pitämään tasapainoaan, vaan tumpsahti puoliksi kyljelleen hankeen. Adrenaliinin siivittämänä nousi koira kuitenkin nopeasti takaisin seisovilleen ja vilkaisi nopeasti vierasta naarasta.
"Mene pois!", ehti uros huutaa, ennen kuin tulistuneen karhun kynnet alkoivat syöksyä uhkaavasti kohti Sumua.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on Apr 1, 2008, 18:51

Havumetsän osa, missä Kabathli ja Yön Sumu taistelivat haaskalta yllätettyä karhua vastaan, tuntui vetävän muitakin puoleen. Kaiketi Sattumalla oli kauniit ja hämähäkkimäiset sormensa pelissä tässä leikissä, ken tietää. Ei kukaan tuntenut tuota oikukasta neitiä.
Niin siis, sattui mukavasti taisteluparia ajatellen, että paikalla oli Timide ja Tringa. Oikeastaan, kyseinen pariskunta kiipesivät erään mäen huipulle, Tringa etunenässä katsomaan miltä havumetsä näytti. Lumi raskautti kiipeämistä omalta osaltaan, mutta Kahlaaja pääsi silti ensimmäisenä kyseisen mäntyjen peittämän mäen huipulle.

Narttu katseli suurella mielenkiinnolla alas ja huomasi ensimmäisenä haaskan, sitten karhun ja lopulta kaksi koiraeläintä. Tringa nuolaisi huvittuneena huuliaan punaisissa silmissä vahingoniloinen pilke. Kukaan täysijärkinen, ei edes kahden eläimen voimin, käynyt täysikasvuisen karhun kimppuun.
"Hei Timide, katso, tuolla on kaksi lahopäätä karhun kimpussa", narttu huikkasi olkansa yli viirukuonoiselle susiurokselle, joka saavutti mäenhuipun.

Tummansiniset silmät katsoivat ilmeettömästi eteenpäin suden siirtyessä Tringan vierelle katsomaan mitä alhaalla oikein tapahtui. Rauhallinen katse muuttui äkkiä säikähtyneeksi, mutta palasi takaisin melkein siihen mistä se oli lähtenytkin. Timide oli tunnistanut toisen koiraeläimistä.
"Se on Yön Sumu", uros totesi lähtien kulkemaan eteenpäin ensiksi kävellen ja sitten juosten mäkeä alas.
"Oletko varma?" Tringa hihkaisi perään ja kiiruhti juosten Timiden perään.
"Olen, kyllä minä tutun tunnen kun sellaisen näen", Timide vastasi päätään kääntämättä keskittyen täysin pystyssä pysymiseen lumisessa rinteessä.

Susi kiiruhti, suorastaan loikki viimeiset metrin hangessa saaden vauhtia nähdessään karhun kohottaessa käpäläänsä iskemään Sumua. Musta susi ponnistautui lumesta ylös ja iskien hampaansa päänsä kääntäneen karhun niskaan.
Samalla Tringa laskeutui villisti kiljuen mäeltä ja loikkasi itsekkin karhun kimppuun. Mitä suotta miekkaa käyttämään, kun metsästettiin. Se tehtiin itse eikä apuvälineillä.

[[Olenko myöhässä?]]

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Apr 1, 2008, 19:22

Naaras kohottautui ähkäisten ylös hangesta, ja vain tuijotti hetken karhun ja vieraan uroksen taistelua. Herasilmä epäröi, mutta kääntyi ja juoksi nopeasti pakoon ruskeaturkkisen uroksen kehottamana. Vasta parinkymmenen metrin päässä se pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Uros jatkoi taisteluaan, eikä paennut. Miksei se paennut? Kabahatlia pelotti, ehkä enemmän kuin koskaan, ja sen hentoiset jalat vapisivat hieman.

Taistelu eteni, ja nyt karhun kynnet tavoittelivat urosta, joka oli häntä auttamaan saapunut. kahta mäeltä tulevaa hahmoa naaras ei erottanut, ei huomannut. Se tuijotti niin kiinteästi taisteluparia. Uroksen rohkeus valoi itseluottamusta hentoon naaraaseen, ja sen pää kohosi hieman ilmeen tiukentuessa. Ei, näin se ei saisi päättyä. Rohkeutensa kooten naaras kääntyi ympäri ja lähti juoksuun, kasvattaen vauhtiaan koko ajan ja lähietäisyydelle päästessään se ponnisti voimakkaasti, purren hampaansa karhun käpälään, joka oli kohottautunut iskemään urosta. Siinä samassa se huomasi tummaturkkisen hahmon, joka oli päässyt kiinni karhun niskaan. Kokemattoman taistelija teki yleisen virheen, eli kiinnitti huomionsa muuhun kuin karhuun. Nopeasti karhu olikin repäissyt naaraan irti itsestään vapaalla käpälällään, ja Kab löysi itsestä pian makaamasta karhun edestä. Joka paikkaa särki ja pelko valtasi taas mustaturkin tuon valtavan otuksen edessä.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Apr 1, 2008, 22:11

// Et Sisu myöhässä ole, mutta senkus tulet nyt sitten mukaan. => //

Veri valui pitkin hurjistuneen karhun kasvoja, mutta Sumu ei saanut koko huomiotaan keskittymään vastustajaansa. Vaikkei ymmärtänytkään miksi, tuntui uroksesta tärkeältä varmistaa vieraan mustaturkin pakoonpääsy. Onneksi toinen ei jäänyt turhia jahkailemaan vaan totteli koiran häthätään kiljaisemaa käskyä ja juoksi kauemmas turvaan.
Lopultakin saattoivat eripariset silmät keskittyä viholliseen ja vihollisen veitsenteräviin kynsiin. Koira valmistautui silmät viirussa ja kuono irveessä ottamaan vastaan karhun iskun, joka saattaisi hyvinkin lopettaa tämän turhaksi käyneen maallisen vaelluksen kertarysäyksellä.
Jokin - tai oikeammin kaksi jotakin - saapui kuitenkin juuri parahiksi häiritsemään otson murhanhimoisia puuhia.

Adrenaliinin sumentamat silmät eivät täysin tajunneet mikä karhuun iskin. Joka tapauksessa hirvittävä möyrintä halkoi lumista metsää jonkin mustan tarrautuessa elikon niskaan, ja käpälän isku keskeytyi. Hölmistyneenä, lähes vihaisena, jäi Sumu tuijottamaan niin karhua kuin mustaturkkista viirukuonoakin. Kehtasikin mokoma tunkea valkoraitaisen nenänsä toisen asioihin, ehti uros ajatella, ennen kuin silmänsä levisivät yhä suuremmasta hämmästyksestä. Hänhän tunsi toisen, Timiden!
Kauaa ei kippurahäntä ehtinyt asiaa kuitenkaan hämmästellä, kun lisää mustia möykkyjä ilmestyi eri tahoilta mesikämmentä kiusaamaan. Äskeisestä saapujasta päätellen äänekkäästi kiljuva yksilö oli Tringa, kun taas itse pelastuksen kohdekin syöksyi takaisin taisteluun maskikasvon takaa. Karhu, joka ei kuitenkaan mikään maailman suurin ja hurjin yksilö ollut, alkoi olla varsin ahtaalla.

Lihakset täristen raivosta tuijotti Sumu mitään tekemättömänä, kuinka kaikki kolme mustaturkkia koettivat tehdä parhaansa karhun kellistämiseksi. Mutta miksi? Sumu ei kaivannut pelastusta, ei missään nimessä! Hänenhän oli ollut tarkoitus kuolla sankarina, ei tulla pelastetuksi kahden naaraan ja yhden suden toimesta.
Miksi kaiken piti aina mennä niin helkutin paljon toisin, kuin oli tarkoitus?
Vaikka yksi mustaturkeista mätkähti uroksen vierelle, ei tuo vaikuttanut havahtuvan vieläkään takaisin metsässä vallitsevaan tilanteeseen. Vihaisesti ruskeaturkki mulkaisi vierasta naarasta, karhun ärjyessä ja huitoessa kahta muuta jossakin taustalla.
"Käskin häipyä!" ärähti tikarikaulainen kovin epäkiitollisena henkensä pelastamisesta, kääntyen samalla toista kohden.
Varsin tyhmä teko, sillä edessä toimettomina pönöttävät koiraeläimet vaikuttivat ärsyttävän karhua melkoisesti. Niinpä heilahti teräväkyntinen tassu jälleen voimalla kohti kaksikkoa, mutta tällä kertaa se osui maaliinsa.

Maailma katosi järjettömän kivun alle karhun kynsien iskeytyessä Sumun oikeaan takajalkaan. Vaakasuora sivallus heitti uroksen mukavalle muutaman metrin lennolle, joka päättyi vasten puun runkoa ja lopulta lumihankea. Maassa makaava ja kivusta ulvova Sumu koetti pälyillä vauhkosti ympärilleen selvittääkseen missä oli maa, missä taivas ja missä karhu, mutta kaikki oli yhtä valkoisen lumen ja mustaruskean puiden, karhun ja koirien sekasotkua. Tajuntaansa ei uros kuitenkaan menettänyt, vaan pysytteli tiiviisti leimuavan tuskansa luona.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on Apr 2, 2008, 17:28

Timide eikä Tringakaan kiinnittänyt huomiota siihen mitä muut tekivät. Lähtivätkö Sumu ja joku se joku toinen karkuun? Jos niin tekivät se oli hyvä, Timide ajatteli. Ei tainut olla muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa suuremman lihansyöjän elämä tähän paikkaan. Susi luotti Tringaan ja itseensä, kyllä he pystyisivät tämän hoitamaan kahdestaankin.
Tringa taas repi miten parhaansa taisi karhun nahkaa aiheuttaen karkean turkin peittämään nahkaan monia puremajälkiä joista vuosi verta. Kahlaaja tiesi ärsyttävänsä revittävää, eikä edes haavat tehneet mitään pahempaa jälkeä.

Kahlaaja irrotti otteensa karhusta ja loikkasi eläimen selästä, juoksi muutaman metrin taaemmas ja silmäisi tilannetta nopeasti. Toinen niistä alkuperäisestä joukosta, se tummempi, kävi karhun käpälän kimppuun, mutta viskattiin uudestaan syrjään.
Narttu kallisti päätään miettien nopeasti, miksei toinen lähtenyt juoksemaan. Kaksiparisilmä kääntyi ja ärähti maassamakaajalle, mutta saikin itsekkin käpälästä. Sumu lensi Tringan mielestä komeassa kaaressa muutaman metrin ja iskeytyi maahan kivuliaan näköisesti. Kahlaajan kunnioitusta ei todellakaan herättänyt myöskään mikään ulina minkä Sumu päästi. Huh huh, kun kerta oli niin mies niin ei pitäisi itkeä. Tosimiehet ei itke.

Karhu sai ravistettua Timiden pois niskasta ja lennättämään tämän muutaman metrin päähän. Susi lensi ilman halki ja laskeutui kyljelleen. Irvistäen Timide nousi pystyyn ravisteli ajatuksiaan selväksi ja syöksyi uudelleen karhun kimppuun, tällä kertaa kaulaa puristamaan.

Tringa syöksyi karhun eteen hetken tilanteentarkastelun jälkeen ja aloitti räksyttämisen. Koiran haukunnassa ei kuulunut mitään pelkoon liittyvää, pikemminkin innostus ja se, että narttu piti tätä koko hommaa leikkinä, jonka voisi minä hetkenä hyvänsä lopettaa.
Kumpikaan ei taaskaan uhrannut ajatusta toiselle parille, joka oli vähän heikommassa jamassa kuin he.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Apr 7, 2008, 13:36

Maassa makaava naaras tuijotti karhua, toffeisen ruskeat korvat niskaan liimautuneena. Sen eriparisilmät olivat laajenneet pelosta eikä se osannut seuraavassa hetkessä muuta tehdä, kuin kääntää katseensa ruskeaan urokseen, pelastajaansa, joka nyt ärisi naaraalle. Se ei liiemmin lisännyt naaraan rohkeutta, pikemminkin sai pelosta jähmettyneen turkkilaisnaaraan tuntemaan itsensä lisäksi surulliseksi.
Jokin suuri viuhahti ohi Kabin silmien edestä, ja se jokin osui tuohon ruskeaan urokseen. Pian maskinaamainen uros olikin kadonnut siitä missä äsken vielä oli. Kab sai yllättäen voimaa jostain, jo ponkaisi jaloilleen. Häitäisesti se katsoi ympärilleen ja havaitsi rusketurkin maassa makaamassa kauempana.

Naaras oli lähdössä kohti maskinaamaa, mutta jähmettyi kun karhu ärjyi taas niin, että tuntui kuin maa sirojen jalkojen alla olisi jymissyt. Samassa hetkessä se kiinnitti huomionsa mustaan naaraaseen, joka haukkui tuolle valtavalle pedolle. Mikä rohkeus! Kab tunsi itsensä mitättömäksi katsellessaan hetken kaksikkoa, joka taisteli karhua vastaan. No, kai ne pärjäisivät, ainakin ne vaikuttivat taitavilta.

Kab käänsi katseensa takaisin maassa makaavaan urokseen, ja ehti ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kunnes tunsi karhun hampaat kyljillään. Otus oli tarrannut naaraan selästä kiinni ja nosti sitä nyt ilmaan. Kab rimpuili ahdistuksissaan, tietämättä mitä tulisi tehdä. Kumma kyllä, hampaiden aiheuttama kipu ei ollut kova. Ilmeisesti räksyttäjä ja toinen, karhun kaulassa roikkuva tummaturkki häiritsivät sitä niin, ettei peto voinut keskittyä juuri nappaamansa sekarotuiseen. Se viskasi ärjäisten naaraan suustaan, samaan suuntaan kuin oli Sumunkin paiskannut. Naaras lensi muutamia metrejä ja tuuskahti lumeen selälleen, älähtäen hieman. Laskeutuminen ei ollut erityisen pehmeä. Kab pyörähti vastalleen ja jäi niille sijoilleen makaamaan. Ei kivusta, vaan pelosta. Varovasti herasilmä käänsi katseensa kohti Sumua, ja sai vaivalloisesti muodostettua sanoja, jotka olivat lähinnä kuiskauksia.
"Oletko kunnossa?"
Se kysyi hiljaisella, vikisevällä äänellä. Mustaturkki vapisi.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Apr 7, 2008, 23:34

Juuri tällä hetkellä Sumua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kuinka epämiehisenä Tringa hänen ulinaansa piti. Oikeastaan ei uros saanut kiinnostuttua mistään muustakaan, ei saanut mistään kiinni kivun korventaessa ruumista. Vedet silmissä koira kiemurteli lumihangessa koettaen saada maailman taas paikoilleen, vaikka ajatukset sumentava tuska yrittikin parhaansa mukaan pitää uroksen kourissaan.
Lopulta pääsi ruskeaturkki selvyyteen siitä missä maa ja taivas sijaitsivat, saaden samalla ulinansakin kuriin. Vatsalleen käännyttyään sai kippurahäntä muun porukankin näkyviinsä juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Timide syöksyi jostakin kiinni karhun kaulaan. Tringa räkytti Sumun mielestä hyvin Tringamaisesti petoeläimelle, kuin olisi vain halunnut leikkiä tuon kanssa. Vieraskin pääsi takaisin jaloilleen, kunnes karhu päätti iskeä tähän hampaansa.

Oman kivun ollessa yhä päällimmäisenä mielessä ei Sumu saanut tehtyä mitään, kunnes otso jo lennättikin vieraan naaraan hankeen, varsin lähelle kippurahäntää. Naaras tömähti kivuliaan näköisesti hankeen, jolloin uros sai lopulta liikettä niveliinsä ja pomppasi seisomaan. Ensimmäinen juoksuaskel toista kohti keskeytyi kuitenkin heti alkuunsa siihen havaintoon, että oikea takajalka petti alta. Jälleen vingahtaen vajosi uros istualleen veren punaaman lumen keskelle ja irvisti entistä raivokkaammin tajutessaan, että jotakin oli tainnut mennä pahemminkin hajalle. Jalka ei pitänyt painoa lainkaan.

Jostakin kantautui hento kuiskaus ja Yö kohotti tuskaisan katseensa edessään makaavaan mustaturkkiin. Uros ei saanut sanaa suustaan, vaikka mitäpä hän olisi edes sanonut? Kun tiedusteltiin vointia, ei yleensä tahdottu kuulla negatiivista vastausta. Niinpä hetken koira vain katseli toista silmästä silmään paljon puhuvalla katseellaan, joka varmasti riitti kertomaan, ettei kaikki ollut hyvin.
Lopulta käänsi Sumu katseensa raivoisasti mylvivään karhuun ja murina alkoi kantautua koiraeläimen kurkusta. Oli se nyt kumma, kun ei tuon kokoluokan kynsillä saanut henkeä otettua, vaan piti sitten mennä vielä rampauttamaankin! Raivon alkaessa jälleen kuplia uroksen sisällä kohottautui tuo taas seisomaan, nyt kolmea jalkaansa käytellen. Samassa hän jo syöksyikin kohti vihollistaan, vetäen matkalla tikarinsa esiin tupestaan.

Olkoon kolmella jalalla lumihangessa kuinka tahansa vaikea juosta, ei Sumu siitä välittänyt. Tikari tiukasti hampaissaan ja silmät vihaa leimuten syöksyi koira kohti karhua tippaakaan välittämättä huomaisiko mesikämmen häntä vai ei. Ilmeisesti kertaalleen kellistetty vastustaja oli kuitenkin jäänyt hetkellisesti pois laskuista, sillä ilman vastarintaa pääsi ruskeaturkki vastustajansa vierelle. Hetkeäkään epäröimättä iski uros teräaseensa karhun kylkeen ainoana päämääränään nähdä, kuinka veri valuisi ulos karhun sisuksista.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on Apr 12, 2008, 21:23

Timide puristi kunnioitettavassa kunnossa olevan purukalustonsa karhun kaulaan yrittäen rusentaa tuolta henkitorven ruttuun. Vielä ei ainakaan ollut mitään vaikutusta, sillä karhu vain nappasi kitaansa tuon tumman nartun, mutta viskasi sitten vain syrjään. Susi nousi siinä samalla ilmaan muutaman sentin. Timide heilutti itseään koko ruumiinsa voimin. Terävät kulmahampaat pureutuivat entistä tiukemmin haaskalta yllätetyn mesikämmenen kaulaan.

Tringa räksytti entistä hurjemmin karhun edessä. Karhun heittäessä naaraan, jonka hännässä oli valkoinen hännänpää, Kahlaajan silmät seurasivat tuon lentoa. Kas, kylläpä moni koiraeläin kuvitteli omaavansa siivet.
Tringa kuitenkin oli tehnyt virheen, joka kostautui hetkessä. Karhu ilmeisesti oli vetänyt herneet nenään ja vaatisi päiväkausien työn kaivaa ne ulos sieltä, sillä suuri käpälä huitaisi Tringaa kohti ja Kahlaaja lennähti kyljelleen lumeen.
Karhun kynsien ja törmäyksen aiheuttama kipu sai nartun ulvahtamaan. Narttu ponnisti pystyyn irvistäen tuntiessaan kuinka kyljestä tihkui verta.
"Äpärä..." narttu sähisi karhulle, joka sai Sumun veitsen kylkeensä. Nyt tämän pelin tuli muuttua likaiseksi. Kahlaaja veti miekkansa esiin huotrasta ja säntäsi juoksuun tarkoituksenaan iskeä aseensa karhun kylkeen vastakkaiselle puolelle kuin Sumun.

Timide näki puolisonsa lennon ja samalla suden läpi levisi pelko Tringan puolesta. Ajatusten harhautuminen oli Viirukuononkin puolesta kohtalokasta, sillä karhu saatua kaksi häirikköä pois kimpustaan se ravisti suden pois kaulastaan.
Timide tippui jaloilleen, mutta karhu kahmaisi tämän leukojensa väliin ja oli valmiina tekemään mustasta koiraeläimestä selvää. Ikävä kyllä, otson aikeista teki lopun ampiaisen pisto Sumulta. Susi tyydyttiin vain lennättämään kauemmas, samaan suuntaa kuin toffeekorvainen narttu ja sitten käyntiinkin pistäjän kimppuun.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Apr 22, 2008, 22:32

#Anteeksi viivästys, en ole juuri ehtinyt olemaan koneella.#

Narttu makasi kauempana muista, katsahtaen pikaisesti lähettyville mätkähtänyttä tuntematonta tummaturkkia. Naaras vinkaisi lähes äänettä, toivoen ettei toinen satuttanut itseään pahasti. Pelonsekaisena herasilmä katseli vuoroin kaikkia kolmea hahmoa, jotka haavoista ja kivusta huolimatta kävivät rohkeasti tuon kamalan pedon kimppuun. Herasilmä häpesi itseään, häpesi lähinnä pelkuruuttaan. Sitä ei oltu luotu taistelemaan, eikä se ollut koskaan nähnyt mitään yhtä hirveää kuin tuo ruskeaturkkinen, sapelihampainen eläin.

Karhu mylvi ja riuhtoi, se tuntui menettäneen voimiaan näiden vieraiden henkilöiden iskuista, jotka olivat kuin rasvattuja nuolia. Kab halusi auttaa muita, mutta pelko tuntui vieneen voimat pitkistä, siroista jaloista. Miten se ikinä selviäisi tässä maassa ilman jonkinsorttista pelastajaa? Turkissa, keskellä suurta kaupunkia oli ollut turvallista. Kaikki oli ollut niin helppoa. Mutta nyt, mitä naaras tekisi jos kukaan ei ensi kerralla tulisikaan apuun?

Mustaturkki havahtui ajatuksistaan ja ravisti hieman päätään. Se katsoi ruskeaturkkista koiraa, joka oli iskenyt puukkonsa kiinni karhuun. Eikö tämä painajainen koskaan lopu?

#Lyhytkin vielä. ._.#

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Apr 24, 2008, 16:33

Karhu vaikutti olevan kovakuntoisempi kaveri, kuin mitä olisi voinut ensinäkemältä uskoa. Kaikista haavoistaan huolimatta sai tuo lennätettyä lopulta niin Tringan kuin Timidenkin pois kimpustaan, minkä otsoa kohden laukkaava Sumu sivusilmällään havaitsi. Liiemmin ei häntä tosin asia tuntunut hetkauttavan, kyllä kaksikko selviäisi. Ja vaikkei selviäisikään, niin omapahan olisi asiansa. Kukaan ei ollut heitä pyytänyt tänne henkeään uhraamaan, itse oli tummapukuinen kaksikko valintansa tehnyt.
Jahka ruskeaturkki lopulta pääsi mesikämmenen kyljen tuntumaan, iski tuo epäröimättä tikarinsa eläimen karkean turkin sekaan. Kuinka suunnatonta tyydytystä aiheuttikaan karhun kivusta kielivä huuto ja punainen veri, joka melko syvästä haavasta lähti pulppuamaan. Raivosta täristen käänsi kippurahäntä teräasettaan petoeläimen sisässä, mikä teki varmasti suunnattoman kipeää. Ja siitäkös uros nautti.

Hetken tuskasta toimintakyvyttömänä oltuaan kävi karhu kostoiskuun vasten vahingoittajaansa. Verenhukka alkoi samaten pikku hiljaa otsoon vaikuttaa, jolloin tuon oli pakko laskeutua neljälle jalalle, ennen kuin saattoi suunnata kitansa kohti koiraeläintä. Valmiina toivottamaan vihollisen tervetulleeksi kiskaisi Sumu verestä tahmean tikarin irti eläimen kyljestä, samalla nähden Tringan syöksyvän miekkansa kanssa karhun toiselle puolen. Mielessään uros tuhahti toiselle, joka taisi viimeinkin ottaa jutun vakavasti ärsyttävän räkyttämisen sijaan. Ehkä naaraalle olikin tehnyt vain hyvää lentää välillä päälleen lumihankeen.

Karhu ei kuitenkaan miekallista narttua huomioinut, vaan suu kuolaa valuen koetti iskeä hampaansa maskikasvoon. Sumu ei massiivisen eläimen iskua kavahtanut, ei hän sen seurauksia pelännyt. Sen sijaan uros latasi voimansa omaan iskuunsa; hän taivutti päätään taaksepäin ja iski tikarinsa voimalla kohti karhun kuonoa. Moiseen ei otso ollut tainnut osata varautua, ja vaikka olisikin, ei tuo enää olisi itseään ehtinyt pysäyttää. Hetken tuntuikin epätoivo välähtävän eläimen silmissä, kun tuo tajusi mitä oli tapahtumassa.
Kammottava rusahdus kantautui Sumun korviin, kun tikari iskeytyi vasten karhun kuonon sivu, hiukan silmän alapuolelle. Otso huusi ja punainen neste virtasi valtoimenaan tuon suusta, kun koiraeläin irrotti otteensa aseestaan, jottei olisi päätynyt vihollisensa kitaan. Varsin pahaan paikkaan uros kuitenkin tajusi jääneensä, kun näki pitkäkyntiset etujalat molemmin puolin itseään. Kaikeksi onneksi oli mesikämmen kuitenkin sen verran sekaisin kuonossaan törröttävän terän aiheuttamasta kivusta, että Sumu pääsi varsin helposti ryömimään pois vaaravyöhykkeeltä, karhun tajuamatta mistään mitään.

Muutaman metrin lumessa raahustettuaan nousi Yön Sumu takaisin seisomaan ja kääntyi katsomaan kivun sokaisemaa metsäneläintä. Koiran sydän hakkasi kiivaaseen tahtiin ja hengitys ei tuntunut riittävän keuhkoja täyttämään, adrenaliini virtasi veressä. Oman takajalan kipukin oli hetkeksi unohtunut, mutta palasi kyllä nopeasti kun kippurahäntä sille koetti painoa laskea. Kuten aiemminkin, vajosi uros jalan pettäessä istualleen, mutta tällä kertaa ei hän noussut takaisin ylös. Energia ei enää tuntunut siihen riittävän. Sen sijaan käänsikin koira katseensa jonkin matkan päässä makaavaan mustaturkkiseen vieraaseen. Mahtoikohan tuo olla kunnossa, huomasi Sumu syystä tai toisesta pohtivansa.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on May 12, 2008, 20:42

Narttu ei huomannut Yökkiksen urheaa karhun kuonon seivästystä, mutta Timide sai varsin hyvän näköalan tuohon urheuden multihuipentumaan. Ensiksi susi oli katsonut miten toffeekorvalle kuului, mutta tummansinisten silmien katse nauliutui omaan rakkaaseensa. Karhun mylvintä oli kuitenkin irrottanut uroksen katseen ja siirtänyt sen muutaman metrin Yön Sumua kohti.
Valkean viirun halkoma kuono aukeni hieman hämmennyksestä. Maskinaama teki varsin ilkeän tempun tuossa. Häiritsi karhua ja samalla liikahti pois käpälien kantaman ulkopuolelle.

Timide ei ollut ainoa jota alkoi heikottaa viskominen. Ehkä hukka oli paremmassa kunnossa kuin Yön Sumu, mutta tämä heitteleminen ja täysillä painaminen jossain määrin hangen täyttämässä maassa ei tehnyt leikistä kovinkaan kevyttä urheilua.
Susi hengitti muutaman kerran syvään ja syöksyi kohti karhua tähdäten iskunsa sen niskaan.

Samassa Tringa keihästä yksiteräisellä miekallaan karhun kyljen. Voitonriemuinen ja samaan aikaan vahingoniloinen virne levisi otsatukkaisen nartun suulle. Miekan lävistäessä karhun kyljen ja muutaman sisäelimen samalla, ruskea ja karkea karva alkoi kostua tahmeasta punertavasta nesteestä. Voitonriemuinen virne leveni vielä enemmän Kahlaajan huomatessa tämän.
Nartun ilme oli täynnä pirullista riemua ja koira repäisi täydellä voimallaan miekkaa alaspäin ja pois lihansyöjän ruumiista. Verta suorastaan lennähti nartun päälle ja kuorrutti hiilenmustan turkin punaisin täplin.
Koira loikki muutaman hypyn taaemmas ja ravisteli verta pois turkista. Narttu ei taistelua ottanut yhtä vakavasti kuin muut. Sen näki kaukaa.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 4, 2008, 22:59

Mustaturkki katseli edelleen tapahtumien kulkua pelkonsa vallassa, tuntien tutinan jokaisessa ruumiinsa kolkassa. Se ei eläessään ollut pelännyt näin. Noiden kolmen täytyi olla itsemurhakandidaatteja tai muuten vain päästään sekaisin, eihän tuollaisen pedon kimppuun muuten käytäisi... vai olivatko he vain rohkeita?

Naaras puri hampaitaan yhteen huomatessaan ruskeaturkin vajoavan maahan istuaalleen. Se vaikutti todella uupuneelta. Entä jos peto käyttäisi toisen heikkoa tilaa hyväkseen ja hyökkäisi, kahden muun koiraeläiimen iskuista huolimatta? Kab pakottautui jaloilleen ja hyvin matalana se asteli, oikeastaan hiipi lähemmäs Sumua. Matkan keskeytti kuitenkin karhun valtavan voimakas karjunta. Toinen naaras oli juuri repäissyt miekkansa ruskeaturkkisen pedon sisuksista. Kab seisahtui ja tuijotti tapahtumaa silmät selällään, korvat liimautuen vasten mustaa niskaa. Karhusta pursuava veri sai naaraan miltei voimaan pahoin, mutta niin se taisi tehdä itse pedollekin. Se huojui ja urisi näännyksissään, näyttäen siltä että se kaatuisi hetkenä minä hyvänsä. Oliko tuo toine mustaturkkinen naaras saanut iskettyä viimeisen iskun ärjyvään hirviöön? Pieni toivo syttyi herasilmän sisällä, kun se uskaltautui taas ottamaan pari askelta lähemmäs toistaiseksi tuntematonta ruskeasävyistä maskikasvoa.
"Herra...?Oletteko te..."
Naaras ei saanut vaimella äänellä kuiskattua lausettaan loppuun, kun karhu vielä viimeisillä voimillaan kiskaisi itsensä kohti Sumua ja Kabia kohden.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 5, 2008, 17:21

Hengästyneenä ja lopen uupuneena käänteli Sumu katsettaan vuoroin kauhuissaan olevaan mustaan naaraaseen, vuoroin taas verenhukan heikentämään karhuun ja tämän kimpussa hääriviin befalaslaisiin. Tringa ja Timide pärjäsivät mitä mainioimmin, mutta silti joutui uros kiristelemään hampaitaan siitä tiedosta, ettei itse saattanut tehdä enää mitään noiden hyväksi. Jalat eivät vain suostuneet liikkumaan, joten pahapa sitä olisi ollut petoeläimen kimppuun käydä.
Samassa maskikasvon katse osui kuitenkin karhun kuonosta yhä törröttävään tikariin, ja koiran suupielet venyivät vihaiseen irveeseen. Hitto jos elikko pääsisi vielä mönkimään pakosalle ja veisi hänen aseensa mukanaan! Se ei totta vie käynyt päinsä.

Viimeisetkin voimanrippeensä keräten koetti ruskeaturkkinen uros ponnistaa itsensä takaisin jaloilleen. Raajat tärisivät holtittomasti, veren valuessa yhä takajalan syvistä viiltohaavoista, mutta johonkin seisomista muistuttavaan asentoon sai Sumu itsensä lopulta väännettyä. Korvat olivat jo käyneet kuuroiksi otson mylvinnälle, eikä kippurahäntä siten pannut merkille eläimen valtaisi tuskanhuutoja Tringan repiessä tämän sisäelimiä hajalle miekallaan. Vaikkei koirauros sitä tajunnutkaan, ei karhulla ollut enää mitään mahdollisuuksia selvitä tilanteesta ulos hengissä.
Jostakin kuuluva hento kuiskaus veti sen sijaan maskikasvon huomion puoleensa varsin tehokkaasti, ja nopeasti uros käänsikin päänsä ääntä kohden. Vieras tummaturkki oli jossakin vaiheessa astellut hänen vierelleen, eikä koiralla ollut hajuakaan koska se oli tapahtunut.

Hiukan ymmällään tuijotti Sumu toista eriparisilla silmillään. Hän ei ollut saanut selvää toisen sanoista, mutta ne olivat kuulostaneet niin sydäntä särkevän hennoilta ja pelokkailta. Hetkiseksi maailma tuntui hiljenevän taistelun äänistä, kunnes naaraan ilme muuttui äkkiä entistäkin kauhistuneemmaksi.
Uros käännähti nähdäkseen saman kuin naaraskin, eikä kyseinen näkymä ollut mikään kovin mieltäylentävä. Verinen ja ärjyvä karhu hoippui viimeisillä voimillaan kohti kaksikkoa, ilmeisesti aikomuksenaan viedä kiusaajansa mukanaan hornaan, kun ei muutakaan enää pystynyt tekemään.
Sen kummempia ajattelematta vapautti Sumu jalkoihinsa keräämänsä voimat ja syöksyi päin mustaturkkista naarasta, tarkoituksenaan työntää tämä pois otson ulottuvilta. Se tosin oli kaikki mihin koiraeläin enää pystyi, uroksen kaatuessa tönäisynsä jäljiltä lumiseen maahan makaamaan.

Aika tuntui hidastuvan karhun verestä punatun pään lähestyessä paikkaa, jossa Sumu voimattomana makasi. Uros ei tiennyt olisiko nauranut vai itkenyt ollessaan varma oman loppunsa viimein koittaneen. Niinpä koiraeläin tyytyi tuijottamaan silmiään räväyttämättä yhä lähestyvää otsoa ja tämän teräviä hampaita.
Mutta eihän kuolema tule kutsuttaessa, kuten joku viisas on joskus sanonut, ja ei niin päässyt tälläkään kertaa käymään. Karhun voimat ehtyivät ennen aikojaan ja mesikämmen kaatui sekin valkopunaiseen lumihankeen, vain vajaan metrin päähän uhristaan.

Sumun ilme valahti nopeasti mitä hölmistyneimmäksi karhun koristessa viimeisiä henkäyksiään hänen edessään. Jopa melkein menetetty tikari oli nyt aivan hänen ulottuvillaan, kuin otso olisi sitä hänelle tarjonnut. Ei voinut olla edes totta tällainen.
Vielä viimeinen urahdus, ja henki kaikkosi pahoin runnellun metsäneläimen ruumiista. Korvia huumaava hiljaisuus otti metsän valtaansa, Sumun lopulta nostaessa katseensa muihin paikallaolijoihin. Hän näytti lähinnä lapselta, jolle oltiin juuri kerrottu, ettei joulupukkia ollut olemassa.
Hän oli hengissä. Taas kerran.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on Jun 13, 2008, 20:50

Timide roikkui kuolevan karhun niskassa otson tempoessa ympäriinsä. Susi puri vielä lujemmin kiinni paksuun niskaan sen huomatessa, että Sumu ja vieras narttu olivat vaarassa. Mitään vakavampaa ei ehtinyt tapahtua vastahakoisen ratsun tuuperruttua uneen, josta ei heräisi. Susi irrotti leukansa pedon turkista ja laskeutui horjuvin askelin selvittämään kahden muun koiraeläimen vointia. Tringasta ei ollut huolta, se narttu oli kovempaa tekoa miltä näytti.

"Oletteko kunnossa", viirukuonoinen befalaslainen kysyi Sumulta ja herasilmäiseltä nartulta. Uros tärisi jaloistaan ja lievästi sadatellen tätä susi istui lumeen ja tarkasteli noita kahta.

Tringa suorastaan paistoi tyytyväisyyttä. Narttu oli kävellyt karhun kuolonkouristusten aikana mesikämmenen luokse ja nyt pyyhki miekkaansa verestä karhun turkkiin. Tarkasteltuaan työnsä jälkeä koira naksautti kieltään ja laittoi miekan huotraan.
Koira asteli puolisonsa rinnalle ja tyytyväisesti hymyillen tutkiskeli myös narttua, että maassa makaavaa urosta. Ai jaij, Yökkis oli ilmeisesti saanut ison naarmun johonkin, kun kerta noin pahasti vuosi verta.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 22, 2008, 22:24

Mustaturkkinen tuijotti toffeekorvat lytyssä kaatunutta, hirvittävää petoa, joka vielä äsken oli viime voimillaan rieponut kohti ruskeaturkkista urosta ja naarasta itseään. Kabin eriparisilmät kääntyivät kohden eteen ilmestynyttä Timideä, joka kyseli kaksikon vointia.
"E-ei minulla hätää... Olethan itse kunnossa?"
Herasilmä kysyi hennolla, lähes kuulumattomalla äänellä. Sen kasvoista näki että raasu oli edelleen pelosta pökkerössä. Naaraankin täytyi istuutua jotta saisi hallittua itsensä ulkoisesti, kun pää käski vieläkin pakenemaan niin lujaa kuin siroista kintuista vauhtia riitti.

kab painoi kasvonsa kohden maata ja sulki silmänsä, ikäänkuin päällään kumartaen.
"Kiitos..."
Se sanoi, eikä nostanut katsettaan. Varovainen sana oli osoitettu kaikille kolmelle, eritoten vieressä olevalle ruskeaturkille, joka näytti loukkaantuneen vakavimmin. Naaras avasi silmänsä, muttei voinut nostaa katsettaan, vaihteli vain painoa etujalalta toiselle. Voi miten sitä vieläkin pelotti, hävetti ja suretti. Sen takia tuo maskikasvo pystyi hädintuskin liikkumaan, ja kaksi muuta olivat vaarantaneet henkensä, kun tämä hölmö olisi pelkurimaisesti vain luikkinut karkuun.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 23, 2008, 15:17

Näyttäen siltä, kuin ei olisi tajunnut enää mistään mitään käänteli Sumu katsettaan vuoron perään kolmen muun koiraeläimen välillä. Eripariset silmät tuntuivat hakevan jonkinlaista selitystä tapahtuneelle, syytä siihen, miksi ruskeaturkki oli yhä elossa. Ei hänen pitänyt olla, ei hän halunnut olla.
Vasta Timiden huolestunut kysymys näytti vetävän uroksen takaisin kylmän lumen peittämään todellisuuteen, ja raajat täristen kampesi kippurahäntä itsensä istumaan. Viirukuono sai vastaukseksi vain ilkeän mulkaisun, mutta tuskin sanoja sen enempää olisikaan tarvittu; olihan lumi ruskeaturkin alla melkoisen verellä kyllästettyä. Vastentahtoisesti koira suuntasikin katseensa oikeaan takajalkaansa, saadakseen tarkemmin selkoa vahingoista.

Sihahtaen veti Sumu henkeä, kun silmänsä kolme syvää haavaa reiden takaosasta havaitsivat. Ne itse asiassa näyttivät pahemmilta, kuin miltä tällä hetkellä tuntuivat, sillä jalka oli turtunut kipua juuri havaitsemattomaksi. Myöhemmin asia tulisi kyllä muuttumaan, mutta se ei ollut vielä tämän hetken murhe.
Seuraavaksi kääntyi katse päänsä alas painaneeseen naaraaseen, joka kiitoksiakin jakeli.
"...Ei kestä", huomasi uros hiljaa lausuvansa ilmoille. Hetken tutkailivat maskikasvon silmät varovasti vierasta, mieli pohti toisen nimeä. Ei Sumu sitä kuitenkaan tohtinut tiedustelle, eihän se hänelle kuulunut.

Horjuen nousi ruskea uros seisomaan, kyseisen asennon näyttäessä melko huteralta, kuin pieninkin tuulenpuuska olisi voinut saada koiran tumpsahtamaan takaisin hankeen. Ei hän kuitenkaan tähän toisten töllisteltäväksi aikonut jäädä, ei todellakaan. Hän raahautuisi muualle omaan rauhaansa vaikka sitten pelkän sisun voimin, jos se siitä olisi kiinni.
Naama irvessä otti uros muutaman vaivalloisen askeleen päästäkseen aivan karhun eteen, ja siten tikarinsa luo. Sivuilleen vilkuilematta tarttui kippurahäntä aseeseensa ja kiskoi sen irti otson kuonosta. Toisin kuin Tringa, ei Sumu jaksanut jäädä teräasetta puhdistamaan, vaan sujautti sen sellaisenaan tuppeensa. Hän ei pysyttelisi vieraiden töllisteltävänä sekuntiakaan kauempaa, kuin olisi aivan pakko. Puhdistuksen ehtisi hoitaa myöhemminkin.

Vielä käväisi Sumun apaattinen, joskin kärsivä katse melko hilpeän oloisessa Tringassa, jolla koira pienieleisesti nyökkäsi. Saman eleen toisti kippurahäntä vastentahtoisesti myös Timiden kohdalla, katseen pysähtyessä lopuksi vieraaseen naaraaseen. Uros ei oikein tiennyt, mitä tälle olisi pitänyt "sanoa", joten hän päätti pysytellä vaiti.
Sen kummempia hyvästelemättä lähti maskikasvo raskain askeleen talsimaan kolmella jalalla hangessa, vahingoittunutta jalkaansa ilmassa kannatellen. Tämä tapaaminen saisi hänen puolestaan päättyä tähän.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by kadmium on Jun 23, 2008, 15:30

Timide hymähti vastaukseksi toffeekorvan kysymykseen. Saisi jäädä nimien selvitys nyt toiseen kertaan jos tavattaisiin uudestaan.
"Kyllä me selviämme", uros vastasi myös Tringa puolesta. Narttu virnisti tyytyväisenä. Hänen mielestä tämä koko pikku juttu oli vain urheilua, vaarallisemman puoleista, mutta urheilua silti. Häneltä ei ollut henki lähtemässä karkuun, eikä keneltäkään tärkeältä (lue: Timideltä), joten ei ollut syytä huoleen.

Narttu kohotti kulmiaan toffeekorvaisen nartun kiitokselta.
"Ilo minun puolellani", koira totesi pelottavan ystävällisesti. Sanoihin oli lisätty myös hyppysellinen lipevyyttä tarjoiltuna Tringan tapaan. Koira kääntyikin samantien poistuakseen ja lähti kävelemään pois päin kuolleesta karhusta. Mitä sitä turhaan haistelemaan mätänevää raatoa.
Timide katsoi ensiksi Yön Silmän poistumista ja sen jälkeen katsoi Tringan kävelyä.
"Tavataan vähän mukavimmissa olosuhteissa", uros toivotti nartulle ja kiiruhti puolisonsa perään.

[[Oli jännää :>]]

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 23, 2008, 16:16

Kabin kohottaessa kasvonsa Timide juuri lausui hyvästinsä ja kiiruhtikin jo pois toisen tummaturkkisen kanssa. Hölmistyneenä naaras katsahti ympärilleen ja huomasi maskikasvonkin loittonevan. Se nousi ripeästi vaaleasukkaisille jaloilleen ja katsahti inho kasvoillaan maassa makaavaa ruumista, lähtien astelemaan sitten Sumun perässä, pitäen huolen että kierti karhun ruumiin kaukaa.

Karhun ohi päästyään naaras kiiruhti askeleitaan ja tipsutti ruskeaturkkisen uroksen perässä.
"Herra! Odottakaa!"
Se huusi toisen jälkeen, koettaen saada haavoittuneen kiinni. Ei mustaturkki voisi jättää toista pulaan, olihan se pelastanut naaraan hengen. Kab tekisi kaikkensa, jotta uros tulisi jälleen terveeksi.

Hiljalleen naaras tavoitti haavoittunutta Sumua. Naarasta pelotti edelleen ja sen huomasi sen silmistä sekä katseesta. Entä jos hän jäisi nyt yksin? Jos toinen peto hyökkäisi sen kimppuun? Niin hyvää tuuria ei voisi olla, että joku toinen sattuisi paikalle omaa elämäänsä uhmaamaan. Herasilmä tahtoi kiittää tuota urosta.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 23, 2008, 16:49

Befalaslainen pariskunta poistui toivotusti paikalta, ja Sumu uskoi pääsevänsä itsekin suunnitelmiensa mukaan jättämään taistelukentän taakseen. Suunnakseen hän oli valinnut etelän, jolloin hän pääsisi toivoakseen ylittämään lumirajan, ennen kuin edes sisukkuus ei häntä enää jaloillaan kannattelisi. Lumessa makaaminen kun ei ollut mitään maailman viisainta puuhaa, eikä edes mukavinta. Ei näillä main enää kylmyyteenkään kuolisi, kunhan vilustuisi ja joutuisi kitkuttamaan kuumeisena eteenpäin elämässä.
Samassa takaa kuuluva huudahdus sai uroksen kuitenkin seisahtumaan. Korvat kääntyivät kohti vieraan naaraan ääntä, kuonon tehdessä hetken kuluttua samoin. Mustaturkki loikki hangessa kohti kippurahäntää, kai tarkoituksenaan saada toinen kiinni.

Sumu ei ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän tahtoi kyllä olla yksin, mutta toisaalta tuntui omituisella tavalla lämmittävältä, että naaras tahtoi liittyä hänen seuraansa. Tai ehkäpä tuolla olikin vain jotakin asiaa, ja sitten tuo jatkaisi matkaansa? Mistäpä sitä tietäisi.
Toisen tullessa yhä lähemmäs ei uros voinut olla huomaamatta pelkoa, joka paistoi tummaturkin silmistä. Niin, olihan naaras juuri tullut lähes karhun teurastamaksi, ei kai se ollut ihmekään, jos toista pelotti. Samassa koira kuitenkin havaitsi jotakin muutakin: nartun silmät olivat keskenään eri väriset!
Maskikasvo ei ollut koskaan tavannut ketään, jolla olisi samanlaiset silmät kuin hänellä itsellään. Ihmetys paistoikin hetken uroksen kasvoilta, kunnes suupielet nousivat pieneen, vaimeaan hymyyn.
"Kuka... Tai siis, mikä on nimesi?" sai uros sitten takellellen kysyttyä.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 23, 2008, 22:50

Naaras puuskutti vaimeasti saapuessaan ruskeaturkkisen luo, pysähtyen miltei tämän rinnalle. Se katsahti nopeasti taakseen, kuin varmistaen ettei kamala ruskea mötikkä varmasti nousisi vielä ja seuraisi veitsenterävät hampaat ojollaan. Pieni kylmänväre kulki herasilmän lävitse tämän katsoessa karhun ruumista. Turkkilaisneidolla ei ollut hajuakaan, mikä peto oli, eikä se tahtonut sitä tietääkään. Toivottavasti tämä oli viimeinen kerta, kun se kohtaisi tuommoisen. Kenties se oli lajinsa ainoa? Turha toivehan se oli, mutta sitä ei mustaturkki tiennyt.

Maskikasvoisen kysyessä naaraan nimeä Kab kääntyi katsomaan taas toisen suuntaan, eriparisilmien liukuessa Sumun samanmoisiin. Kappas mokomaa. Pienen hymyn, joka oli kohonnut maskikasvoisen uroksen suupielille, huomattuaan naaras oikaisi ryhtinsä ja hymyili pienesti, kovin sievästi ja ujosti takaisin. Vaikka sitä edelleen pelotti, toisen läheisyys toi turvantuntua. Nyt sitä lähinnä myös nolotti, kun oli poukkoillut uroksen luokse näin tungettelevasti.
"Minä... olen Kabahatli. Kutsu Kabiksi vain... mikä on sinun nimesi?"
Naaras vastasi ja esitti kysymyksen urokselle. Herasilmä tapitti herkeämättä ruskeaturkkisen silmiä, jotka olivat kovin vetoavat. Nyt, kun naaras oli tavoittanut pelastajansa, se ei tiennyt mitä sanoa. Hiljaa se laski katseensa maahan.
"En tiedä mitä sanoa... tai siis tiedän; kiitos, kiitos loputtomiin. Mutta se tuntuu niin vähäpätöiseltä. Uhmasit tuota kamalaa otusta, ja... sinun oli käydä huonosti."
Naaras sanoi, nostaen katseensa jälleen toisen silmiin. Nyt mustaturkin eriparisilmissä tuikki pieni suru ja huolestuneisuus. Uroksen haava näytti pahalta.
"Pelastit henkeni."
Se sanoi hiljaa, antaen pienen hymyn sulaa suupielilleen.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 24, 2008, 0:37

Kabahatli kuului naaraan nimi olevan. Kuulosti kujarakkina elonsa viettäneen Sumun korviin kovin korealta ja vaikealtakin, ja uros toivoikin, ettei nimeä pääsisi unohtamaan. Vaikka mustaturkki antoikin luvan käyttää lyhennelmää kutsumanimenään, ei uros silti tahtonut tukeutua pelkästään lempinimen varaan. Oikea nimi oli kuitenkin aina se oikea.
"Yön Sumu. Tai Sumu", esitteli kippurahäntä itsensä, painaen hänkin katseensa omiin varpaisiinsa. Niin ruskealla oli aina ollut tapana tehdä, kun hän tunsi olonsa jollakin tavoin vaikeaksi. Ja tällaiset kanssakäymiset olivat hänelle aina hankalia, enemmän tai vähemmän.

Naaras jatkoi kiittelyä, johon Sumu vain nyökäytti hitaasti päätään. Toinen kuulosti niin kovin kiitolliselta, että uros tunsi pistoksen omassatunnossaan: eihän hän varsinaisesti naaraan takia ollut karhun kimppuun käynyt. Tai ainakaan pelkästään tämän takia. Syynsä olivat olleet paljon itsekkäämmät, eikä niistä sopisi toiselle puhua.
"Kiitit jo kerran. Se riittää kyllä", totesikin uros edelleen katseensa maassa pitäen. Korvansakin olivat vähällä painua luimuun, mutta sen huomatessaan nosti koira ne takaisin päälaelleen. Pahoittelevasti maskikasvo heilautti selkänsä päälle kiertynyttä häntäänsä; ei hänen kurja käytöksensä toisesta johtunut, olisi hän tahtonut sanoa.

Lopulta käänsi Sumu kaipaavan katseensa takaisin menosuuntaansa. Hän ei jaksaisi jäädä tähän rupattelemaan, hänen oli pakko päästä lepäämään. Moista heikkoutta oli vaikea myöntää, etenkään siron naaraan edessä, mutta ei hän voinut nyt muutakaan.
"Tuota... Koetan... Koetan päästä etelämmässä virtaavalle purolle hieman lepäämään." Hetken joutui koiraeläin pitämään taukoa ja keräämään rohkeutta. Hän oli ylin päätään huono puhumaan, ja tällaiset jutut olivat erityisen hankalia. "Voit kai tulla mukaan, jos haluat."

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 24, 2008, 23:22

Naaras hymyili vienosti. Se tunsi jälleen helpotuksen tunteen pyyhkäisevän ylitseen, kun uros sanoi kiitoksen olevan aivan riittävä... no, kiitos. Tosin naaraalle itselleen se ei riittänyt. Mustaturkki vilkaisi Yön Sumuksi esittäytyneen pelastajansa haavaa. Se oli pahan näköinen ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin herasilmän selkää. Siitä huolimatta se tahtoi auttaa toista.

Ruskeaturkkinenkin varmasti huomasi, kuinka pelko haihtui ilmaan naaraan silmistä ja ilo pursusi sen hymystä. Toinen oli antanut naaraalle luvan liittyä seuraansa! Voi miten naarasta kihersi, nyt se voisi koettaa auttaa Sumua kaikin tavoin ja olisi näin itsekin tyytyväinen, mikäli saisi toisen kuntoon. Tai ainakin voinnin paremmaksi.
"Lähden mielelläni."
Herasilmä sanoi ja heilautti tuuheaa häntäänsä, joka kaartui korkealle selän ylle, ei lainkaan yhtä kippuralle kuin Sumun häntä kiertyisi.
"Jos vain voin mitenkään auttaa, Sumu, teen kaiken voitavani."
Se sanoi ja hymyili lempeästi, astahtaen nyt aivan Sumun rinnalle, jos se vaikka tarvitsisi jostain tukea. Tuskin niin kuitenkaan kävisi, sillä naaraasta tuntui että tämä uros oli kovin itsepintainen.

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 24, 2008, 23:42

Sumusta tuntui hassulta katsella, kuinka pelkkä lupa liittyä seuraan sai Kabahatlin niin kovin onnelliseksi. Pieni hymy ruskeaturkinkin huulille kohosi, ikään kuin myötätunnosta toisen helpotusta kohtaan. Uros ei ehkä olisi niinkään kenenkään vieraan seurasta välittänyt, mutta oli liian väsynyt laittaakseen hanttiin. Tulkoon nyt sitten hänen puolestaan mukaan, jos kerran niin kovasti tahtoi. Vapaa maahan tämä oli.
Naaraan vielä tarjotessa apuaan ja astahtaessa lähemmäs urosta ei kippurahäntäinen voinut muuta kuin kavahtaen astua askeleen taemmas. Vaikkei tahtonutkaan olla töykeä, ei hän tahtonut myöskään päästää toista lähelleen.
Sillä vain yhden oli maskikasvo sallinut astua kunnolla elämäänsä, häntä hellästi koskettaa ja hänelle kauniita sanojaan lausua. Ja nyt se kaikki oli pirstaleina, yksinomaan uroksen takia. Hän ei voisi enää koskaan katsoa Precieriä silmiin, ei voisi saada kerran menetettyä takaisin.
Ja uros ei tahtonut, että nyt kävisi samoin.

Hieman nolona reagoinnistaan ei Sumu saanut mitään Kabin sanoihin vastattua, kunhan nyökäytti päätään hyväksyvästi. Samassa jatkoi ruskea hidasta askellustaan hangessa, toivoen voimiensa riittävän purolle asti. Niiden olisi yksinkertaisesti pakko riittää, eihän hän voisi mitenkään tuupertua maahan naaraan ollessa paikalla.
Hiljaa mielessään toivoen Kabahatlin häntä seuraavan katosi kippurahäntäinen koiraeläin lopulta Befalasin tuuheiden havupuiden varjoon, jättäen verisen taistelukentän taakseen.

// Jejj, siinä se. Aloitanko minä jatkotöpöä sinne purolle? =3
Ja ai niin, muistathan, että Kab on Sumusta jo Precieriltä aiemmin kuullut. //

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by cheetah on Jun 25, 2008, 0:45

#Amfh juu hyvä kun muistutit! <: Pohtikoonsa tyttö hetken missä tuon nimen olikaan kuullut.
Ja juu, tee van topicci.#

Mustaturkin korvat taipuivat hieman taakse huomatessaan uroksen reagtion. Eihän se mitenkään tungetteleva halunnut olla, ei lainkaan. Nolostuneen näköisenä se laski päätään hivenen alemmas, ja lähti seuraamaan urosta, pitäen kuononsa soukemmalla. Se ei tahtonut saada Sumua suuttumaan kintereillä seuraavaan naaraaseen.

Astellessaan pelastajansa jäljessä naaras katseli toista vaivihkaa, tuumaillen. Nimi oli kovin tuttu. Josko se vain muistaisi missä se oli kuullut sen.

#Lyhyt lopetus. Jatkakaamme siis purolla.#

Re: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Post by hitodama on Jun 25, 2008, 15:12

// Jeah, ja näin jatkuu:
http://andriaana.proboards31.com/index.cgi?action=display&board=puro&thread=2563 //