Yön Sumu - RPGs

Afuel » Joki » Jobinpostia

Jobinpostia
Post by hitodama on Feb 3, 2010, 21:21

Oli melkoisen kolea ilma, mutta niinpä taisi Afuelin lumisilla alueilla aina olla. Lunta ei onneksi juuri nyt pyryttänyt, mutta se yksinomaan ei vielä riittänyt saamaan erästä hangessa tarpovaa olentoa kovinkaan hyvälle mielelle. Koko tämä alue oli kuitenkin sen verran masentavaa seutua.
Vaivalloisesti kinoksissa askeltaen koetti Yön Sumuna tunnettu koiraeläin hakea maisemasta katseellaan jotakin kiintopistettä, jota kohti suunnistaa. Puut olivat kuitenkin jo niin kaukana hänen takanaan, etteivät nekään tarjonneet mitään vaihtelua tasaisen valkoiseen maisemaan. Suoraan sanottuna uros pahoin pelkäsi olevansa eksyksissä.

Ainoa syy, jonka takia Sumu oli jälleen kerran saapunut kovasti kammoksumilleen Afuelin alueille oli lupaus, jonka hän oli tehnyt jo useita viikkoja takaperin. Hän oli omaa kuolemaansa suunnittelevalle Precierille - voi, kuinka kippurahäntä tuota naarasta joskus kaipasikaan - vannonut kertovansa tämän veljelle Kainille sisarensa kurjasta kohtalosta. Huono juttu oli kuitenkin se, ettei Sumu tuntenut Kainia tai tiennyt mistä olisi voinut tämän löytää. Ainoa johtolanganpätkä oli lauma, johon Precier oli aikoinaan kuulunut, ja se kirottu lauma sattui olemaan tietenkin Afuel.

Jo toivosta lähes luopunut Sumu oli pudottaa eripariset silmänsä päästään, kun hän viimein sai näköpiiriinsä lumitasankoa rikkojan juovan. Kyseessä oli jäätynyt joki, joka ei ollut kenties tuulen vuoksi peittynyt tyystin lumen alle. Huojentuneena koira lähti suunnistamaan tuota vettä kohden, sillä nyt kun hän pysähtyi hetkeksi asiaa ajattelemaan, oli hän kaiken lisäksi hirmuisen janoinen. Ehkäpä hän saisi rikottua jään pintaan pienen avannon, jota kautta saisi latkituksi muutaman suullisen tuota raikasta nestettä.

// Flam hoi! //

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Feb 3, 2010, 21:59

Kain oli jo aikansa vaellellut Afuelin lumisilla mailla, vailla päämäärää. Se oli vain nauttinut kaikesta näkemästään ja painanut paremmin mieleensä Afuelin rajat. Niitä nyt ei ollut kovinkaan vaikea erottaa, kun lunta oli joka puolella maita reilusti.
Suurta, valkeaa koiraeläintäkin oli vaikea erottaa valkoisen lumen seasta, ainaoastaan musta letti liehahteli ajoittaisissa tuulen puuskissa, kieputtaen hetken myös uroksen moelmpien korvien takana olevia sulkia.

Kain oli niin painautunut omiin ajatuksiinsa, ettei haistanut kauempana kulkevaa ruskeaturkkia. Uroskin saapui samaisen joen töyräälle, ja siihen se seisahtui tunnettuaan jään jalkojensa alla. Sinisilmäinen katsahti alaspäin hetken tuumaten, ja pyyhkäisi muutamalla tassun huiskauksella lumet jään päältä. Jää näytti paksulta, mutta se oli säilynyt sileänä ja hyväkuntoisena lumen alla, ainakin tästä kohden.

Re: Jobinpostia
Post by hitodama on Feb 3, 2010, 22:30

Päästyään joen äärelle astui Sumukin erityisen varovaisin liikkein jään päälle, ollen kaiken aikaa valmiina loikkaamaan takaisin kiinteälle maalle, mikäli kovettunut neste päästäisi yhdenkin hajoamista enteilevän äänen. Jää kuitenkin kesti varsin mallikelpoisesti, mikä saattoi tosin olla myös huono enne: ehkä se oli jopa niin paksua, ettei keskikokoinen koira saisi sitä omin voimin rikotuksi. Jos niin olisi, jäisi Sumu-parka janoisena typerän lumitasangon keskelle. Nestehukkaan hän tuskin kuolisi, mutta lumen syöminen olisi kyllä vihoviimeinen keino, johon uros ei tahtonut turvautua kuin vasta suurimmassa hädässä.

Hetken kippurahäntä koetti koputella ja kuopia jään pintaa toisella etutassullaan mahdollisimman kaukana itsestään, mutta jää oli tässä kohden kestävämpää kuin hän olisi osannut arvatakaan. Kyntensä jättivät vain noloja naarmuja hyiselle pinnalle, eivätkä ne olisi pitkänkään yrittämisen jälkeen saaneet taatusti aikaiseksi mitään avantoa muistuttavaa.
Harmistuneena Sumu kohotti päänsä ja tähyili katseellaan edemmäs jokea - ja mitä hän näkikään! Ellei uros aivan omiaan kuvitellut, oleili joen jäällä toinenkin koiraeläin. Vieras oli tosin suurelta osin valkoinen ja seisoi vieläpä kovin kaukana, joten tikarinkantaja ei osannut millään olla varma näkemästään. Eipä siis auttanut kuin palata joenpenkalle, lähteä kulkemaan tätä kohden ja ottaa asiasta selvää.
"Hei!" Sumu huikkasi kiinnittääkseen muukalaisen huomion itseensä. Yleensä hän ei olisi suin surminkaan moista tehnyt, mutta koska tämän etsintäretken tarkoituksena oli kuitenkin joku eläväinen löytää, oli kaiketi koirankin pakko jonkinlaiseen kommunikointiin suostua.

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Feb 4, 2010, 20:01

Sulkakorva ei edelleenkään ollut huomannut Afuelin maille saapunutta koiraa, ei ennen kuin se kuuli jonkun huudahtavan kauempana.
"Hm?"
Valkoinen käänsi pupillittoman katseensa kohti tulijaa, kohottaen vasta tämän jälkeen päänsä koholleen. Ei tämä ainakaan laumalainen ollut, turkin väristä päätellen, mutta eihän se koskaan ollut urosta haitannut. Puolisusi oli mitä ystävällisin kaikille, jotka sen ansaitsivat. Jykeväpiirteiset kasvot olivat melko eleettömät, kun se koetti tihrustella ruskeaturkkia. Ei se ollut kukaan tuttukaan.

"Hei vain."
Se sanoi matalalla, rauhaisalla äänellään, kuten sillä oli aina tapana. Tuuli hulmautti jälleen puolisuden paksua turkkia, jättäen tuiskulunta kimmeltelemään sen pintaan. Raidallinen häntä heilahteli muutaman kerran matalalla, saaden koko suuren kehon olemuksen näyttämään rentoutuneelta. Se ei kokenut saapujaa uhkaksi.
"Kuinka olet näille main eksynyt tuiskun ja pyryn keskelle, kun et taida laumalaisiakaan olla."
Kain sanoi ja kohotti tämän jälkeen suupielilleen huvittuneen, mutta ystävällisen virneen. Ei tainnut toinen olla lumen ylin ystävä.

Re: Jobinpostia
Post by hitodama on Feb 4, 2010, 20:27

Sumun lähestyessä Kainia hän hiljalleen havaitsi, kuinka valtavan suuri tuo vieras häneen itseensä verrattuna oli. Kippurahäntäinen alkoi jo pitää lähestymisyritystään mitä suurimpana virheenä, mutta kaikeksi onneksi valkoturkki vastasi hänen tervehdykseensä omalla rauhallisella äänellään, jonka ystävällismielisyyttä tehosti vieläpä hauskasti raidottuneen hännän heilautus. Kenties pelottavasta koosta huolimatta tuolle uskaltaisi jopa puhuakin.
"Niin, tuota, eksynyt juuri", maskikasvo totesi korviaan häpeissään muukalaiselle luimistaen, "tavallaan. Olen etsimässä erästä..." Lauseen loppu haipui kuulumattomiin Sumun pysähtyessä muutaman metrin päähän toisesta uroksesta. Hetkeen ei ruskeaturkki osannut kuin tuijottaa Kainin kokosinisiä silmiä lumoutuneena - hän ei tosin pannut merkille niiden selvää erikoisuutta, vaan pikemminkin niiden värin. Juuri tuota samaa sävyä olivat olleet eräät toisetkin silmät, joita Sumu oli usein ihaillen katsellut. Nyt kyseinen väri toi hänen mieleensä vain loppumatonta kaipausta silmien omistajaa kohtaan.
"Hmm. Sinä, tuota, et kai sattuisi tuntemaan erästä afuelilaista naarasta. Hänen nimensä... Hän on Precier", koira uteli takellellen pahasti sanoissaan ja kääntäen katseensa pois valkoturkista. Ilman vastaustakin Sumu oli kuitenkin jo melkoisen varma, että oli juuri löytänyt ystävänsä veljen, kauna kadoksissa olleen Kainin.

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Feb 17, 2010, 23:21

Kain ei voinut olla hymähtämättä huvittuneena, kun huomasi vieraan nolostuksen. Eihän se kenellekään mukavaa ollut myöntää olevansa eksyksissä. Huvittunut, lempeä hymy kasvoilla vaihtui kuitenkin kiinnostuneeksi ilmeeksi, kun tuo ruskeaturkkinen sanoi etsivänsä jotakuta. Valkoturkki oli jo avaamassa suutaan kysyäkseen, voisiko olla avuksi, mutta maskikasvo jatkoikin puhettaan. Suunsa sulkien puolisusi jäi tyytyväisenä kuuntelemaan, mitä toisella oli sanottavana.

Kain kuunteli kärsivällisesti, vaikka toinen takeltelikin sanoissaan. Kuullessaan tutun nimen mustaposkisen ilme kirkastui ja raidallinen häntä kohosi korkealle, loivalle kaarelle selän ylle.
"Tottahan minä hänet tunnen! Hän on sisareni, ja minun nimeni on Kain. Emme oikeastaan ole edes tunteneet kauaa, oltuamme vuosia erossa toisistamme... mutta hieno neitihän hän on."
Vakoinen sanoi ja vilkaisi Sumun yli, jonnekin kaukaisuuteen. Missäköhän Precier oli? Olisi niin mukavaa tavata taas ja tutustua lisää, puhua kaikista asioista. Kenties tässä ajassa naaras oli jo löytänyt itselleen upean kumppanin, ja olisi onnellisempi kuin viimeksi tavatessa?

Kain havahtui pian mietteistään ja laski sinisten silmiensä katseen takaisin toisen uroksen eriparisiin silmiin, jotka olivat kovin mielenkiintoisen näköiset. Ei sillä, olihan Kainilla itselläänkin melko erikoiset silmät, mutta oli mukavaa tavata henkilö, jolla oli samantapainen ominaisuus.
"Jos häntä etsis, en osaa valitettavasti auttaa. En ole itsekään törmännyt häneen hetkiseen."
Raitahäntäinen sanoi, tavanomainen, pieni hymy suupieliä koristaen. Hymy ei karissut edes silloin, kun ruskeaturkki käänsi katseensa pois. Miksiköhän se niin teki? Ja millähän asialla toinen etsi Precieriä?

Re: Jobinpostia
Post by hitodama on Feb 19, 2010, 18:10

Vaikka Sumu olikin jo pitkään etsinyt henkilöä, joka juuri nyt esittäytyä Kainiksi hänen edessään, oli kyseisen uroksen kohtaaminen huomattavasti vaikeampaa, kuin mihin ruskeaturkki oli osannut varautua. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että nyt hän viimein pääsisi eroon kantamastaan taakasta, mutta edes tieto siitä ei riittänyt poistamaan valtaisaa ahdistusta jostakin koiran sydämen tienoilta.
"Haus-- hienoa tavata, Kain", maskikasvo vastasi vaimeasti, mikä sai tervehdyksen kuulostamaan melkeinpä pelokkaalta.
"Minun, tuota, nimeni on Yön Sumu. Enkä minä etsi... En oikeastaan etsi Precieriä, vaan, mm, sinua. Minulla on sinulle vi-viesti." Änkytyksensekaisen puheensa päätteeksi pakottautui uros vilkaisemaan puhetoveriaan silmiin, vaikka se olikin hänelle kovin vaikeaa. Maskikasvoisen musertuneen anova ilme riitti varmasti kertomaan, etteivät hänen uutisensa olisi missään tapauksessa järin kevyttä tai iloista kuultavaa.

Hetkeen ei Sumu saanut lisää sanoja puristettua ulos itsestään, mutta kääntäessään katseensa takaisin lumeen uponneisiin varpaisiinsa huokaisi hän syvään ja päätti ainakin yrittää. Häntä hirvitti kuitenkin mitä suurimmissa määrin se, miten Kain reagoisi kuulemaansa - sekä myöskin se, mitä kaikkea hän itse tulisi asiasta puhuessaan tuntemaan.
"Olen kamalan pahoillani, että joudun kertomaan jotakin... Tällaista. Mutta sisaresi, Precier, hän tahtoi sinun tietävän. Hän pyysi, että etsisin sinut ja kertoisin. Se oli hänen... Viimeinen pyyntönsä", uros kertoi näennäisesti etutassuilleen, viimeisten sanojensa haipuessa lähes kuulumattomiin. Hän ei osannut tehdä mitään sille ikävälle tunteelle, joka sai hänen silmänsä kirvelemään siihen malliin, että ne tulisivat tätä menoa kostumaan kaipauksentäytteisistä kyynelistä.
"Hän on kuollut. Precier on... Kuollut."

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Mar 26, 2010, 0:14

Kainin hymy hieman hiipui, ja ilme muuttui hämmästeleväksi, kun toinen änkytti niin kovin. Sen pidempään valkoisen ei tarvinnut asialla askarruttaa päätään, kun Yön Sumuksi esittäytynyt jatkoi puhettaan. Toinen ei etsinyt Precieriä, vaan Kainia. Hänellä oli viesti Kainille. Jo noiden sanojen kuuleminen ja viimeistään ruskeaturkkisen surun raatelemien silmien katse sai sinisilmäisen sydämen hakkaamaan nopeammin ja kylmän juoksemaan pitkin selkäpiitaa. Toisen tuoma viesti ei ollut varmasti iloinen, ja uroksen mieli oli jo huolesta sekaisin. Mitä oli tapahtunut?

Kain ei kyennyt sanomaan sanaakaan väliin, vaan kuunteli tarkkaavaisesti toisen sanoja, kasvot vakavina ja koko keho jännittyneenä. Jotain pahaa oli tapahtunut, mutta mustaharjas ei ollut osannut kuvitella kuulevansa sanoja, jotka valuivat ulos Sumun huulilta. Viimeinen pyyntönsä. Se oli viimeinen sana, jota Kain enää edes kunnolla kuuli. Precier, sisar. Kuollut. Koko ympäristö sumentui valkoturkkisen silmissä, todellisuus sekoittui johonkin epämääräiseen maailmaan. Tämä oli varmasti unta. Sen täytyi olla unta. Se oli PAKKO olla unta.

Kain vain tuijotti ruskeaturkkista edessään. Korvat olivat hörössä ja olemus jännittynyt. Suu oli hämmennyksestä raollaan ja kasvot ilmeettömät. Oli kuin aika olisi pysähtynyt suuren uroksen ympärillä. Ainoa, mitä se tällä hetkellä aisti, olivat sanat, jotka kaikuivat sen päässä.

Kuollut... Precier on kuollut... Hänen viimeinen toiveensa... Kuollut

Kain ei tiennyt, kuinka pitkä aika kului, ennen kuin hän reagoi mitenkään. Uros vain tuijotti olentoa edessään, hievahtamatta. Nyt sulkakorva nielaisi hiljaa, siirtäen ilmeettömän katseensa jonnekin Sumun ohitse. Voisi melkein jo kuvitella, että tämä vain kohauttaisi olkiaan, ja jatkaisi matkaansa. Ainut, mikä viesti uroksen sisimmän murentuneen pienen pieniksi sirpaleiksi, oli hänen hiljainen, voimaton äänensä.
"Mitä... tapahtui."
Kain enemmänkin sanoi kuin kysyi hiljaa Sumulta. Kain ei tiennyt mitä ajatella, tai mitä tehdä. Mitä sanoa. Kaikesta sisäisestä myllerryksestä huolimatta uroksen ulkokuori oli täysin tyyni ja ilmeetön. Lamaantunut.

Re: Jobinpostia
Post by hitodama on Apr 1, 2010, 17:02

Päästettyään kamalan lopullisilta tuntuvat sanat ulos huuliltaan painoi Sumu hetkeksi silmänsä kiinni ja haukkoi hiljaa itsekseen henkeään, jotta olisi välttynyt vetistelemästä ventovieraan uroksen edessä. Maskikasvoinen oli kuitenkin aina ollut niin kamalan surkea omien tunteidensa kontrolloimisessa, ettei hän tälläkään kertaa saanut millään estetyksi paria kristallista, murheen täyttämää kyyneltä tippumasta hankeen. Sen enempää eivät koiran silmät kuitenkaan tunteitaan ulos tällä erää vuodattaneet: ehkäpä kyyneleet alkoivat lopultakin ehtyä niiden useiden itkuntäytteisten öiden takia, joita menetyksen raatelema eläinparka oli hiljattain kokenut.

Saatuaan itsensä kutakuinkin kasatuksi avasi Sumu silmänsä ja käänsi varovaisesti katseensa takaisin Kainiin. Urosta olisi jossakin toisessa tilanteessa varmasti ainoastaan hämmästyttänyt se, kuinka näennäisen tyynesti valkoturkki pystyi uutisen kestämään, mutta nyt se sai hänet tuntemaan ihmettelemisen lisäksi pelkoa. Jos Kain olisi viestiään kantaneen lähettilään tavoin ryhtynyt vetistelemään, olisi Sumu uskonut tämän olevan yhtä surun murtama kuin hän itsekin oli, mutta tuollainen vaitonaisuus... Se oli tunteikkaasta eläimestä luonnotonta, uhkaavaa. Mitä jos tämä olikin uutisen johdosta raivoissaan, ja vihansa päästessä hiljaisuuden jälkeen valloilleen kävisi sanansaattajan kimppuun?

Väkivaltaisen kuoleman pelossa ei Sumu uskaltanut hievahtaakaan, ennen kuin Kain avasi suunsa vaimeaakin vaimeampaan kysymykseen. Ruskeaturkkinen uros ei olisi varmasti edes kuullut suurempansa sanoja, ellei olisi jo osannut arvata mitä ne koskivat.
"Hän sanoi olevansa onnellinen, kun löysi sinut taas. Ettei se ole sinun vikasi. Se että... Ettei hän..." kippurahäntä yritti takellellen vastata. Hänen koko ruumiinsa värisi kylmyydestä, niin sisäisestä kuin ulkoisestakin, eikä se ainakaan parantanut hänen puheensa ymmärrettävyyttä.
"Hän... Ei jaksanut... Enää", Sumu lyhyen tauon jälkeen jatkoi nenäänsä niiskaisten.

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Apr 3, 2010, 17:54

Sumun sanat liukuivat sisään uroksen korvista, jääden sinne raatelemaan valkoturkkisen sisintä. Precier ei ollut enää jaksanut. Olisiko Precier voinut...?
"Precier... onko hän..? Tekikö hän..?"
Kain ei kyennyt jatkamaan aloittamaansa lausettaan loppuun. Tarkoitus oli kysyä, oliko Precier päättänyt oman elämänsä, mutta Sumun sanojen johdosta valkoturkki tiesi vastauksen varsin hyvin. Se ei vain voinut olla totta, ei mitenkään. Vastahan he Precierin kanssa taas löysivät toisensa! Se ei vain ollut reilua. Ei mahdollista.

Kainin tyhjä, voimaton katse siirtyi jälleen maskikasvoiseen urokseen, tuohon surun sanansaattajaan. Koko ympäristö tuntui hiljentyneen suremaan tätä uutista. Vihdoin pitkän hiljaisuuden ja ajatusten myllerryksen jälkeen kirkas, hentoinen kyynel ilmestyi sulkakorvan silmäkulmaan, ja valui alas valkeaa poskea pitkin, jättäen vain tumman vanan peräänsä. Pian sille teki seuraa toinenkin kyynel, kolmaskin. Uroksen nielu tuntui kuivalta, hyvin kuivalta. Tuntui kuin kaikki neste kehosta olisi paennut polttelemaan uroksen silmäkulmiin. Tuntui todella vaikealta muodostaa minkäänlaisia sanoja.
"A-anteeksi... minun täytyy... istua hetkeksi..."
Kain sanoi takellellen, melko hiljaisella äänellä. Varmat, vankat jalat värisivät nyt hiljaa, kunnes kokonaan pettivät, ja valkoturkkinen uros putosi maahan. Koko keho oli täysin voimaton. Vain päätään uros jaksoi vaivoin kannatella. Katse oli kuitenkin painunut kohden maata ja silmät puristuneet tiukasti yhteen. Vaikka kuinka valkoinen koetti purra hampaitaan yhteen, hän ei voinut estää vuolaina valuvia kyyneleitään eikä itkun pidättelyn aiheuttamaa värinää koko kehossaan. Valkoiset korvat olivat painuneet vasten niskaa, kuin liimautuneina siihen. Käsittämätön, selittämätön tyhjyys ja suru olivat vallaneet tavallisesti niin vakaan ja elämäniloisen puolisuden mielen.

Re: Jobinpostia
Post by hitodama on Apr 4, 2010, 16:31

Kaikeksi onneksi - jos tässä tapaamisessa nyt jotakin onnea saattoi olla - Kain tuntui ymmärtävän, mitä Sumu aihetta kiertelevillä sanoillaan tarkoitti. Valkoisen uroksen kuitenkin vielä tarkentaessa epäuskoisena pienempänsä puheita yritti tikarinkantaja kakistaa kurkustaan ulos yksinkertaisen kyllä-sanan, mutta ääni tuli ulos pelkkänä merkityksettömänä vingahduksena. Suruissaan ja nyt vieläpä hieman nolona Sumu laski katseensa taas tassuihinsa ja tyytyi nyökäyttämään kuonoaan vastaukseksi. Kyllä, Precier oli riistänyt oman henkensä.

Vielä hetken verran seisoi vaitonainen uroskaksikko paikoillaan, eikä Sumu uskaltanut tehdä muuta, kuin luimistella korviaan ja siirrellä jalkojaan pienin liikkein paikasta toiseen. Kun koiran etutassujen alle oli ehtinyt muodostua jo jonkinasteinen syvänne lumen painuttua askelten voimasta alaspäin, kuului Kain viimein taas puhuvan. Tällä kertaa valkoturkin ääni osoitti kuitenkin aiempaa huomattavasti inhimillisempiä tunteita, mikä sai Sumun kohottamaan arasti katseensa takaisin toiseen. Suuri koirasusi itki.
"E-e-ei se haittaa", ruskeaturkki kiirehti päätään pudistaen vastaamaan.
Istuessaan väristen paikoillaan vieras ei näyttänyt enää puoleksikaan niin uhkaavalta kuin aiemmin. Oikeastaan Kain vaikutti jopa niin surkealta, että jos Sumu olisi ollut yhtään toisenlainen persoona, olisi hän sännännyt juoksujalkaa tätä lohduttamaan. Nyt kippurahäntäinen koira kuitenkin vain seisoi paikoillaan, eikä osannut osoittaa myötätuntoaan millään tavalla.

Vaikka Sumu koetti kuumeisesti miettiä mitä voisi Kainille vielä sanoa, eivät hänen aivonsa osanneet muodostaa yhtäkään edes etäisesti piristävältä kuulostavaa lausetta. Uros oli varma, että vaikka hän sanoisi mitä, hän tekisi tilanteesta vain vieläkin murheellisemman. Niinpä koira päätti turvautua siihen raukkamaiseen tekoon, jota hän oli hyödyntänyt jo turhankin monta kertaa elämänsä aikana: pakenemiseen.
"Olen, tuota, kamalan pahoillani. En tiedä..." hän änkytti vaivalloisesti kääntyessään hitaasti kohti suuntaa, josta oli paikalle saapunutkin.
"En... Minä..." Ennen lopullista lähtöään pysähtyi uros vielä hetkeksi paikoilleen ja katsoi syvälle Kainin erikoisiin silmiin. Vaikkei Sumu ollut hetkeen saanut yhtään selvää sanaa suustaan, lausui hän vielä viimeisen anteeksipyyntönsä suoraan sydämestään.
"Olen pahoillani".

Niine hyvineen kääntyi Sumu kannoillaan, ja korvat yhä tiukasti luimuun painuneina lähti ravaamaan pitkin puronrantaa kohti etelää. Mennessään hän syytti itseään monesta asiasta, kuten siitä, ettei ollut osannut olla niin Kainille kuin Precierillekään kovin kaksisesti avuksi missään asiasta, mutta oli hän jossakin hyvin syvällä sisimmässään myös helpottunut siitä, että kurja tehtävä sanansaattajana oli viimein ohitse.

// Jeps, saatiinpa tämä nyt sitten pakettiin. ^^ Kiitosta pelistä! //

Re: Jobinpostia
Post by cheetah on Apr 6, 2010, 21:48

#Kiitosta itsellesi! <:#

Kain tuskin kuuli mitä ruskeaturkki sanoi, ennenkuin tämä havaitsi toisen kääntyvän lähteäkseen. Itkuisin, murheen murtamin silmin tämä kohotti katseensa ja hieman kauempana. Olen pahoillani. Nämä sanat Yön Sumu jätti taakseen, ja ne tavoittivat valkoturkin korvat. Kain nyökkäsi toiselle syvään, vaikka ruskeaturkki olikin jo kaukana. Se oli eräänlainen kiitos tuolle maskikasvolle. Se oli tehnyt valtavan palveluksen sekä Precierille että Kainille etsiessään valkoturkin käsiinsä ja kertoessaan surullisen uutisen. Taakka oli varmasti ollut raskas kantaa.

Kyyneleet tuntuivat jäätyvän tuiskussa, jossa valkoinen puolisusi edelleen makasi. Suru ja järkytys oli vienyt siltä voimat, mutta se tiesi, ettei voisi jäädä tuiskuun. Raskaasti ähkäisten valkoturkki nousi vantterille jaloilleen, ja vaivoin kohotti päätään maasta. Pää ja keho tuntuivat niin raskaalta kantaa. Vielä kerran se vilkaisi suuntaan, johon Sumu oli kaikonnut, kääntyi sitten ja lähti hitain, painavin askelin etenemään poistuakseen paikalta.