Yön Sumu - RPGs

Carmis » Vesiputous » Luojan lahja

Luojan lahja
Post by cheetah on Apr 2, 2010, 16:03

#hitonen Sumuineen <:#

Suuri vesiputous jylisi Carmiksen mailla kaikessa mahtavuudessaan, sinkoillen auringon valossa kimaltelevia pisaroita minne sattui. Muutama pisara oli kantautunut myös hieman etäämmällä rannassa makoilevan turkkilaisneidon mustalle, pehmeälle turkille. Ne jäivät siihen hetkeksi tanssahtelemaan, ennen kuin väsyivät ja valuivat voimattomina noroina naaraan kehoa pitkin maahan. Kabahatliksi nimetty koira oli jo hyvän aikaa oleskellut Carmiksen alueella, sillä se ei ollut viitsinyt lähteä kovinkaan kauaksi. Sen olo oli ollut jo jonkin aikaa uupunut, mutta kummallisen onnellinen. Nykyään täytyi syödä ja levätäkin enemmän. Tällaiset tunteet olivat aivan uusia nuorelle neitokaiselle, mutta se oli melko varma mistä oli kysymys. Luoja oli suonut sille maailmaan ihanimman lahjan, mitä toivoa saattoi.

Vieno hymy kareili toffeekorvaisen suupielillä, kun se ajatteli rakastamaansa maskikasvoista urosta. Raitainen häntä heilahti muutaman kerran maata vasten, tyytyväisyyttä osoittaen. Tämä ihana lahja oli heidän, Kabin ja Sumun. Siitä mustaturkki oli vuorenvarma, sillä kukaan muu uros ei ollut käynytkään herasilmäisen mielessä heidän tapaamisensa jälkeen. Kabi oli viipyillyt putouksilla paitsi väsymyksensä, myös Sumun takia. Naaras odotti toista. Se ei halunnut lähteä, jottei kulkisi ruskeaturkkisen kanssa ristiin. Kyllä Sumu jonain päivänä tänne saapuisi, Kab oli aivan varma siitä. Mutta entä kun tämä saapuisi? Herasilmän olisi kerrottava tämä uutinen myös Sumulle, mutta miten tämä reagoisi siihen? Olisiko tämä onnesta suunniltaan, vai olisiko tuleva jälkikasvu järkytys urokselle? Sitä mustaturkki saattoi vain arvailla.

Re: Luojan lahja
Post by hitodama on Apr 2, 2010, 20:19

Eipä ollut turkkilaisneidon odotus ollut turhaa, sillä paraikaa asteli naaraan ajatuksissa liihotellut uros kohti kohisevaa vesiputousta. Hän oli laahustanut Afuelin alueilta kohti etelää virtaavan puron viertä aina saaren kylmimmistä osista asti. Matkaan oli kulunut päivä, kenties toinen ja kolmaskin, mutta koira ei ollut pannut ajan kulkua sen suuremmin merkille. Hänellä oli ollut täysi työ pitää ahdistuksensa kurissa sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut viemään eteenpäin viestin rakkaan ystävänsä kuolemasta. Hän oli lopultakin löytänyt Kainin, edesmenneen Precierin veljen, ja saattanut siten päätökseen kaiken sen, mitä maskikasvoisen uroksen ja valkoturkkisen naaraan välillä oli joskus ollut. Vaikka koira, Yön Sumuksikin nimitetty, oli odottanut tätä hetkeä jo pitkään, tunsi hän olonsa nyt suorastaan pelottavan tyhjäksi.

Ainoa asia, joka oli saanut Sumun jatkamaan masennuksentäyteistä eloaan, oli Kabahatli - tai Sarki, kuten uros tätä kutsui. Mikäli maskikasvoinen olisi etukäteen tiennyt tämän odottavan häntä putouksella, olisi uros varmasti edennyt huomattavasti nykyistä nopeampaa vauhtia. Hitainkin askelin tuli päämäärä kuitenkin lopulta vastaan, ja uuvuttavan matkansa päätteeksi huomasi Sumu äkisti seisovansa vesiputouksen yläosassa. Ei tarvittu montakaan katsetta alla aukeavaan maisemaan, kun koiran eripariset silmät jo havaitsivat tummaturkkisen naaraan tutun hahmon vehreän nurmen keskellä.
"Hei!" tervehti Sumu yksinkertaisesti ja toivoi, että aavistuksen käheytynyt äänensä kantaisi putouksen jylyn ylitse.
Vaikkei ruskea elikko sitä itse pannutkaan merkille, nousi ujo hymy hänen huulilleen ja alkoipa kippuralle kiertynyt häntänsäkin heilahdella, kun hän lähti laskeutumaan putouksen viertä alas sinne, missä Kabahatli häntä odotti.

Re: Luojan lahja
Post by cheetah on Apr 3, 2010, 17:37

Kabi havahtui ajatuksistaan kuullessaan tutun, vaimean äänen putouksen kohinan läpi. Herasilmän katse käännähti nopeasti äänen suuntaan, ja hämmästynyt ilme vaihtui kirkkaaksi, ilon täyttämäksi hymyksi. Naaras nousi jaloilleen ja kääntyi kohden tulijaa, joka oli jo kauan odotettu Sumu. Monivärinen häntä kiertyi korkealle kaarelle selän yläpuolelle, alkaen heilua iloisesti. Suuret, toffeiset korvat olivat kääntyneet terävästi eteenpäin. Jo hieman pyöreämahainen naaras ei meinannut pysyä aloillaan, vaan tepasti hieman etujaloillaan.
"Sumu!"
Tämä huudahti iloisesti, ja otti muutaman pitkän loikkauksen kohden tulijaa, tuota ihanaa ruskeaturkkista, maskikasvoista urosta. Päästyään toisen lähelle Kab seisahtui, mutta häntä jatkoi mahdotonta heilumistaan.
"Minulla oli sinua jo kovin ikävä."
Mustaturkki sanoi, ääni jo hitusen rauhallisempana, ja hieraisi sirolla kuonollaan Sumun pehmoista poskea. Kab kävi kuitenkin hieman ylikierroksilla kaiken kerrottavansa takia, että päätti istuuntua. Näyttäisi varmaan vähän hassulle jos tämä hytkyisi ees sun taas vähän väliä.

"Minulla on sinulle kerrottavaa..."
Se sanoi, säilyttäen lämpimän hymyn suupielillään. tuuhea häntä kiertyi puuhkaksi jalkojen ympärille, ja naaras veti syvään henkeä.
"Minä... tai siis me... muistathan kun olimme rannalla? Illalla... en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan tällä tavoin..."
Kabi parka takelteli pahan kerran sanojensa kanssa. Se oli suunnitellut kaikkea hienoa sanottavaa urokselle, miten kertoisi asiansa hienotunteisesti, kauniisti ja erityisesti: hillitysti. Nyt se ei kuitenkaan kyennyt muistamaan mitään, mitä aiemmin oli miettinyt. Asia oli niin ihana naaraan mielestä, ja niin ihanaa asiaa oli vaikea pukea sanoiksi.
"Sumu, minä... me... saamme pentuja."
Noniin, kauniit sanat tulivatkin töksäytyksenä. Töksäytyksen jälkeen Kab ymmärsi, että oli saattanut aiheuttaa pahemman luokan järkytyksen urokselle. Ruskeat korvat taipuivat nyt arastellen hieman taaksepäin, ja kuono painui kohti rintakehää. Eripariset silmät katsoivat kulmien alta Sumua, odottavasti ja jopa hieman pelokkaasti.

Re: Luojan lahja
Post by hitodama on Apr 4, 2010, 17:28

Kabahatlin ilakoiva olemus sai Sumun laskeutumaan yhä nopeammin jyrkähköä maastoa pitkin niin, että pian hän jo seisoi tummaturkkisen naaraan edessä ja antoi tämän painaa siron kuononsa poskeaan vasten. Lähes jokaisen eläväisen kosketus tässä maailmassa olisi saanut uroksen vain kavahtamaan, mutta ei Kabin. Ei naaraan, jota hän rakasti - vaikkei kyseistä tunnetta vielä itse aivan kokonaan tajunnutkaan.
"Oli minunkin ikävä... Sinua, siis", kippurahäntä vastasi vaimeasti ja hieman töksähtelevästi, kuten hänellä tapana oli. Toisen istuutuessa jäi uros vielä seisomaan paikoilleen ja antoi eriparisten silmiensä hakeutua kohti naaraan kasvoja. Hän ei pannut lainkaan merkille tummaturkin hitusen pyöristynyttä olemusta, mutta vaikka koira olisi sen huomannutkin, olisi hän tuskin osannut siitä mitään päätellä.

Sumun aikoessa juuri ryhtyä kertomaan oman tehtävänsä onnistumisesta avasikin innokas Kabahatli jo suunsa, mikä sai maskikasvon pitämään toistaiseksi omat sanansa sisällään ja kallistamaan päätään.
"Ai?" hän totesi yllättyneen odottavaisena. Uteliaisuus tosin vaihtui naaraan seuraavien sanojen myötä melkoiseksi nolostumiseksi, mikä sai Sumun kääntämään katseensa toisaalle ja punastumaan voimakkaasti jossakin turkkinsa alla. Hyväntuulinen hymy ei kuitenkaan pyyhkiytynyt koiran kasvoilta minnekään, sillä muistot rannalta eivät toki olleet millään tavoin ikäviä. Ne olivat vain sen sorttisia, joista koiralla ei ollut koskaan ollut tapana liiaksi keskustella kenenkään kanssa.
"Totta kai muistan", uros totesi ja köhäisi vaivautuneena. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli sanoa lisäksi toisen tavoin jotakin omista tunteistaan, mutta pelkkä niiden ajatteleminenkin sai uroksen henkisesti solmuun. Niinpä hän ei voinut muuta, kuin pysyä vaiti Kabin seuraaviin lausahduksiin asti. Niiden jälkeen hän taas ei olisi enää osannut pysytellä vaiti, vaikka olisi tahtonutkin.

Kesti parin sekunnin verran aikaa, ennen kuin Kabahatlin pennuista kertova uutinen tuntui tunkeutuvan Sumun korvista tajuntaan asti. Hetken hiljaisuuden jälkeen uros kuitenkin käänsi pois karanneen katseensa takaisin kohti naarasta ja tuijotti tämän kasvoja vähintäänkin hölmösti hymyillen.
"...mitä?" ruskeaturkki ähkäisi, ennen kuin tajusi kuinka typerältä kuulosti ja kuinka kamalan haavoittuvaiselta naaras juuri nyt näytti.
"Ei ei, ei kun, siis... Pentuja? Me? Siksi, kun me viimeksi... Tai siis... Tiedäthän?" koira soperteli hämmentyneenä ja kohotti puhetulvansa päätteeksi kulmiaan.
"Miksi-- ei kun koska? Koska ne, niin kuin... Syntyvät?" hän jatkoi ja näytti selvästi olettavan, että jälkeläisensä pyörähtäisivät jostakin naaraan uumenista esiin hetkellä millä hyvänsä.

Re: Luojan lahja
Post by cheetah on Apr 6, 2010, 21:34

Kabin toffeiset, suuret korvat kääntyivät eteenpäin ja kuono nousi jälleen ylemmäs, kun tämä huomasi toisen reagtion kertomaansa uutiseen. Hämillään toinen oli, toki, muttei mitenkään huonolla tavalla. Herasilmän kasvot näyttivät nyt sädehtivän iloa ja onnea. Hänestä tulisi äiti! Ja Sumusta isä! Kab naurahti sekä onnesta, että Sumun hassusta kysymyksestä.
"En osaa tarkkaan sanoa... Ei vielä, mutta tuskin meidän tarvitsee kovin kauaa odottaa."
Naaras sanoi, kuin rauhoitellen urosta. Kab ei ollut varmaan koko elämänsä aikana hymyillyt näin leveästi ja aidosti. No, ehkä silloin kun myi sydämensä tälle urokselle. Urokselle, joka olisi hänen pentujensa isä. Sitä oli naaraankin vielä hieman vaikeaa käsittää. Kaikesta onnesta huolimatta myös pieni pelko kipristeli naaraan sydämessä, olivathan tulevat pennut hänen ensimmäisensä. Mitä jos hän ei osaisi? Entä jos pennuille tapahtuisi jotain?

Kab puisti päätään hieman, haluten karkottaa moiset ajatukset. Ei saanut maalata piruja seinälle, ei näin ihanasta asiasta. Mustaturkki kohotti katseensa Sumun kiehtoviin silmiin, jotka saivat aina naaraan sisimmän sulamaan, vaikka niitä miten katsoisi. Niin paljon nähneet ja kokeneet.
"Meidän pitäisi kai löytää jostain pesä... en soisi lapsiemme syntyvän paljaan taivaan alle."
Naaras sanoi ja kallisti hieman päätään, siirtämättä katsettaan uroksesta. Ehkä tällä olisi jokin ajatus. Ajatella. Pentuja!

Re: Luojan lahja
Post by hitodama on Apr 8, 2010, 12:38

Kabahatlin taas piristyessä naurahti Sumukin lyhyesti (ja melkoisen hermostuneesti), jottei olisi pilannut riemukasta tunnelmaa pönöttämällä vain hiljaa paikoillaan. Hän yritti samalla parhaansa mukaan miettiä uutista, jonka oli vasta kuullut, mutta urosparan ajatukset eivät tuntuneet osaavan mennä edes eikä taakse. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin pohtinut edes mitään pentuihin viittaavaakaan, saati sitten hänen omiin pentuihinsa! Kun nyt muisteli asiaa, ei Sumu muistanut oman naperoikänsä jälkeen edes keskustelleen yhdenkään alle vuodenikäisen koiraeläimen kanssa.
"Hy-hyvä, ettei kuitenkaan ihan vi-vielä", ruskeaturkki vastasi varsin perustellusti ja huokaisi helpotuksesta. Olisi ollut suorastaan katastrofaalista, jos tieto jälkikasvusta olisi kantautunut uroksen korviin vaikka vasta pentujen synnyttyä, sillä silloin olisi paniikki varmasti saanut koiran tekemään jotakin hyvin ajattelematonta. Nyt hänellä olisi kuitenkin vielä aikaa saada ajatusmaailmansa järjestykseen, ennen kuin olisi tarpeen ryhtyä mietteistä tekoihin ja ihan oikeasti käydä kaitsemaan ikiomaa pentuetta.

Sumun päänsisäinen kamppailu keskeytyi seuraavan kerran vasta sitten, kun Kab kävi pohtimaan jonkinlaisen pesäpaikan hankkimista pesueelleen. Uros ei sitä itse edes ollut huomannut, mutta katseensa oli valunut äskettäin kohti tummaturkkisen naaraan vatsanseutua, josta koira sen nyt nopeasti kohotti takaisin kohti puhekumppaninsa kasvoja. Ei ollut varmaankaan mitenkään soveliasta töllöttää toisen vartaloa siinä toivossa, että näkisi tämän muodoissa jonkinlaisia merkkejä pyöristymisestä.
"Mmm, niin kai. Minä, tuota..." oli tikarinkantaja vastaamaisillaan, kunnes epäröi hetken. Hän nuolaisi huuliaan ja naurahti, ennen kuin uskalsi kohottaa hentoisen hymynsä epävarmasti aiempaa leveämmäksi.
"Luulisin, että tiedän yhden paikan. Lepäsin puron varrella sellaisen ison kannon kolossa, kun olin tulossa... Tänne. Luulisin, että jos sitä onkaloa vähän kaivaisi suuremmaksi, se voisi olla ihan hyvä." Ei sillä, että Sumu olisi tiennyt mitään pennuille sopivista asuinpaikoista, mutta pakkohan hänen oli yrittää olla jotenkin avuksi.
"Se on havumetsässä, pohjoisessa. Haluaisitko.. Tai tai siis jaksatko kävellä, jos mentäisiin vaikka katsomaan sitä?"

Re: Luojan lahja
Post by cheetah on Apr 8, 2010, 17:34

Kab tunsi myötätuntoa urosta kohtaan, kun tämä oli uutisesta niin kovin hämillään. Ei ihme, oli Kabikin ollut melkoisen hämmästynyt tajuttuaan asian. Se oli kuitenkin jo sisäistänyt ajatuksen, että pentuja olisi tulossa ja kaksikosta tulisi niiden vanhemmat. Mustaturkki vain oli yhtä hymy ja katseli silmät kimallellen maskikasvoista urosta edessään. Kaikki tuntui niin ihanalta. Naaraan haaveileva ilme virkistyi hieman, kun Sumu alkoi jälleen puhua. Kab suoristi päätään ja kohotti jo hieman sivuille valuneita korviaan.
"Oi, se kuulostaa ihanalta."
Naaras sanoi selvästi ilahtuneena uroksen löydäksestä. Oma pesä, oma koti. Naaraskin oli joskus kulkenut joen luena, joten se tiesi paikan vallan viihtyisäksi. Siellä pentujen olisi hyvä kasvaa.

Naaras naurahti heleästi uroksen kysyessä, jaksaisiko tämä kävellä. Herasilmä katsoi toista leikkimielisen ivaavasti, virne toista suupieltä korista.
"En minä nyt rampa ole, hassu. Tottakai jaksan kävellä."
Toffeekorva kohottautui jaloilleen, kiertäen tuuhean häntänsä korkealle kaarelle selän ylle.
"Maltan tuskin odottaa, mieleni tekisi ihan juosta joelle."
Naaras sanoi ja hymyili leveästi Sumulle. Toki Kab tiesi, ettei sen tulisi nyt pahemmin juoksennella, ettei vain sattuisi mitään. Se sai tyytyä rauhaisaan eteneminvauhtiin. Vaikka turkkilaisneidolla ei koskaan ollut ollutkaan pentuja, se jostain syystä tiesi miten saisi toimia ja miten ei. Äidin vaisto, varmaan.

Re: Luojan lahja
Post by hitodama on Apr 11, 2010, 17:58

Sumu tunsi suurta helpotusta kuullessaan, kuinka Kabahatli innostui uroksen mainitsemasta pesäpaikasta. Hän oli myös hiljaa mielessään varsin ylpeä siitä, että oli osannut olla edes tällä tavoin avuksi naaraalle. Pakko oli nimittäin ruskeaturkkisen myöntää, että jahka pennut syntyisivät, voisi suurin osa katraan varsinaisesta hoitamisesta hyvinkin jäädä Kabin huoleksi. Ei sillä, etteikö Sumu olisi tahtonut olla tekemisissä jälkeläistensä kanssa, mutta mitä hän olisi osannut niille oikein tehdä? Koira kun uskoi, että tiedot pentujen huoltamisesta olivat kaikilla naarailla jotenkin luonnostaan aina olemassa, ja että hän itse pääsisi uroksena tuskin millään ilveellä moisiin tietoihin käsiksi. Kaiketi hän voisi kuitenkin pyrkiä pitämään huolta edes perheen ravinnonsaamisesta, jos ei mistään muusta.
"Lähdetään sitten", Sumu hetken kuluttua totesi ja yritti kirjaimellisesti ravistella ikävät pelot omasta osaamisestaan pois mielestä.

Kabahatlin noustessa jaloilleen tarkkaili Sumu hieman epäluuloisena toisen liikkeitä, ja vaikka naaras hymyssä suin vakuutteli jaksavansa liikkua tavanomaiseen tapaan, päätti uros pysyä tämän lähettyvillä valmiina auttamaan tarpeen tullen. Tummaturkin innokas toteamus juoksemisesta sai huolestuneen toverinsa jopa luimistamaan korviaan hivenen hädissään.
"E-ei meillä ole mikään kiire, kuule. Mennään ihan rauhassa vain", tikarinkantaja yritti toppuutella.
Kuin esimerkkiä näyttäen Sumu lähti astelemaan jopa aavistuksen liioitellun hitain askelin kohti putousta ympäröivää metsää, pitäen eriparisten silmiensä katseen jatkuvasti Kabahatlissa. Samassa uros näytti yhtäkkiä muistavan jotakin, mikä sai hänet kääntämään hetkeksi totisiksi käyneet kasvonsa taas vaimeaan hymyyn.
"Minä muuten löysin sen Kainin, jota olin etsimässä", maskikasvoinen kertoi arasti, mutta samalla selvästi helpottuneena siitä, että oli onnistunut pitämään lupauksensa.
Kävellessään hiljalleen syvemmälle metsään alkoi Sumu kertoa tummaturkkiselle naaraalle tarkemmin siitä, kuinka oli matkannut Afuelin alueille murheellisen tehtävänsä ajamana. Varsin pian vesiputous jäi jylisemään yksinäisenä paikoilleen, kun kaksikko katosi keskenään rupatellen lehtipuiden katveeseen.

// Ovat sitten pitkiä nämä meidän pelimme. ='D Mutta jees, kiitosta tästä, ja nytpä voit aloitella sitten sitä pentupeliä purolle päin. n__n //