Yön Sumu - RPGs

Befalas » Suo » Viipale aamun harmautta

Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Oct 14, 2008, 13:45

[Yksi Yön Sumu ja lisukkeensa hitodama, kiitos.]

Aamuisen taivaan oli peittänyt lähes kauttaaltaan vaaleanharmaa verho - jäänne yöstä, joka jo luovutti paikoittain valtaansa paljasten häivähdyksen sarastavaa sineä. Hennot valonsäteet risteilivät äänettöminä suomaan kumpujen sekä kasvien pinnalla saaden kosteat lehdet ja sammaleet kiiltämään raikkaasti. Kaikkialle kultainen kosketus ei kuitenkaan ulottunut, sillä kostea sumuhuntu leijaili mättäiden sekä pienten lampien yläpuolella verhoten seudun viileään vaippaansa. Hämyisen maailman keskeltä kuului villien eläinten aamuisia äännähdyksiä kurkien komeine bassoineen ja nuolihaukan käheine kiljaisuineen. Heränneiden hajuaisteja hellivät suopursut sekä kanervat, joiden voimakas tuoksu oli nevalle ominainen.
Kaunista ja nautinnollisen harmonista sivustaseuraajan silmin kenties, mutta jos sitten joutui kirjaimellisesti imaistuksi suon elämään...

Lörts. Voi piru, kuinka Crusio inhosikaan tuota märän äitelää ääntä, joka kuului upottavasta maasta hänen jokaisella tassunpainaumallaan. Inhoava ilme kasvoillaan kulkija nosteli jykeviä tassujaan entistä korkeammalle, yrittäen parhaansa mukaan etsiä kuivempaa jalansijaa. Turhaa touhua, sillä tasapainoili uroo kuinka kauan tahansa mättäiden välissä, turskahteli suomaa kuitenkin seuraavan askeleen myötä iljettävästi anturoiden välissä. Ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi - usva oli kuin pahaista hernerokkaa, jonka läpäisemiseen olisi tarvittu lihaveitsi. No, ehkei aivan, mutta siltä suon laitamilla seikkailevasta koirasudesta sillä hetkellä tuntui.

Nyreä huokaus karkasi karvaturkin suupieliltä tämän pysähtyessä pohtimaan hetkeksi tilannettaan. Kuluneet vuorokaudet olivat olleet Crusion elämän epämääräisimpiä - rantautumisensa jälkeen hän oli kerännyt voimiaan pitkän aikaa, kykenemättä edes pohtimaan minne oli ajautunut. Myöhemminkään moiselle ei ollut aikaa, nälkä kun oli pistellyt ikävästi vatsanpohjaa, ja niinpä punaturkki oli koonnut itsensä saalistusretkelle. Onnekasta kyllä, eräs kookas pitkäkoipi oli tyhmyyttään loikkinut Crusion näköpiiriin, eikä aikaakaan, kun hurja ajojahti karuja korpimaita pitkin oli startannut käyntiin.
Niin niin, kyllähän uros jälkeenpäin muisti läksynsä. Ei pitäisi koskaan antautua vietille niin autuaasti... Että osasikin keljuttaa - monta monituista kilometriä juostiin huimapäisenä töpöhännän perässä, eksyen kuitenkin loppupeleissä mokoman jäljiltä. Rannikkoa kehystävät, viime päivinä tutuiksi käyneet metsät olivat jääneet jo taakse, ja missä sitä nyt oltiin; haisevalla, upottavalla ja aamuisen märällä suokaistaleella. Kerrassaan mahtavaa, suorastaan häikäisevän mielekästä!

Siinä äänettömästi sadatellessaan varomattoman matkalaisen tassu luiskahti kavalasti mättäältä, tuiskauttaen hänen eturuumiin vatsakarvoja myöten mutaan. Turhautunut, kovaääninen jupina säikäytti läheisen pensaikon pikkulinnut lentoon, mutta Crusio ei jaksanut välittää. Optimistisintakaan sielua ei olisi taatusti hymyilyttänyt, puhumattakaan sitten nälkäisestä, äreästä ja olinpaikastaan täysin tietämättömästä puolisudesta.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Oct 14, 2008, 21:24

// Saisiko olla kastiketta aterianne kanssa? //

Likaisenharmaat valonsäteet siivilöityivät laiskasti vänkyröiden puiden latvustojen lävitse, osoittaen suolla olijoille auringon nousevan tänäkin päivänä. Tai saattaisihan taivasta hallitseva tulipallo vielä muuttaa mielensä ja kääntyä takaisin horisontin taakse, mikä ei vetisen ja pelottavalla tavalla kuolemaa huokuvan ympäristön keskellä tuntunut mitenkään mahdottomalta ajatukselta. Ainakaan keskikokoisen koiraeläimen, Yön Sumun, mielestä.
Hiljaa makasi uros pienen pensaikon suojissa, ainoassa löytämässään paikassa, mikä ei tuntunut muuttuvan vetiseksi liejuksi sitä kosketettaessa. Ei ruskeaturkki olisi toki tahtonut aikaansa suolla liiemmälti viettää, mutta takajalkansa oli viimeisten viikkojen aikana sanellut säännöt, eikä koirasusi voinut kuin totella. Oikeaa takareittä halkovat kolme syvää, arpeutumassa olevaa haavaa olivat kivullaan ilmoittaneet, ettei jalan käyttäjä enää kävelisi askeltakaan ilman lepotuokiota. Ja sille tielle oli uros edellisenä iltana jäänyt, maaten yhä aamun sarastaessa vasten kosteaa maaperää.

Hetken oli Sumu saanut yön pimeinä tunteina nukutuksikin, vaan lopulta olivat suon paha haju ja epämiellyttävä olemus yhdessä jalassa tykyttäneen kivun kanssa repineet hänet hereille. Vielä ei ollut maskikasvoinen jaksanut jatkaa matkaansa, etsintäretkeään, vaan oli jäänyt silmät tylsistyneinä eteenpäin tuijottaen aloilleen. Josko kipu pian laantuisi, oli hän huomannut toivovansa, vaikka tiesikin toivon turhaksi. Kipu oli ja pysyi, eikä hän ollut varma poistuisiko se koskaan kokonaan. Sen siitä sai, kun yritti tehdä oikein ja auttaa ventovieraita karhujen kynsistä.
Vaimeasti uros huokaisi, kun mielensä lipui Kabahatliin, tuohon kauniiseen turkkilaisnaaraaseen. Mustaturkki oli auttanut häntä hoitamaan haavojaan ja kaksikko oli nopeasti käynyt varsin läheisiksi toisilleen. Silti ei ruskea oikein tiennyt, mitä toisesta ajatteli. Mitä hänen olisi tullut ajatella, mitä hänellä oli lupa ajatella.
Samaten vaelsivat ajatuksensa myös Precieriin, valkomustaan neitokaiseen, jonka löytäminen oli uroksen etsintämatkan päämäärä. Kippurahäntä ei ollut aivan selvillä ajatuksistaan hänenkään suhteensa, vaan yksi oli varmaa: hän tahtoi pyytää tältä anteeksi. Uros oli käyttäytynyt naarasta kohtaan hyvin kurjasti, ja hän tahtoi ainakin yrittää korjata heidän välinsä, jos ei muuta. Hän ei tiennyt antaisiko Precier anteeksi, mutta toivoi sitä kyllä sydämensä täydeltä.

Yhtäkkiä keskeytyivät Sumun mietteet läheltä kuuluviin ääniin, jotka säikäyttivät jopa pienen lintujoukonkin pakosalle. Säikähtäneesti vetäytyi koirasusi sykkyrälle pensaansa uumenissa, eriparisten silmiensä rävähtäessä apposen ammolleen. Jupinasta päätellen äänten aiheuttaja oli lajitoveri, ilmassa leijaileva haju kertoi tämän olevan uros. Hieman hermostuneesti kurtisti ruskeaturkki kulmiaan; hän ei olisi juurikaan kaivannut nyt seuraa.
Hetken maskikasvoinen kuunteli toisen ääniä, koettaen itse olla mahdollisimman hiljaa. Vieras ei ollut kaukana, joten tämä kyllä varmasti ennen pitkää Sumun haistaisi. Paljastuminen oli enemmän kuin todennäköistä, joten lieni parasta tehdä se vapaaehtoisesti.
Varovaisesti, korvat luimussa kömpi kippurahäntäinen esiin pensaan suojista, koettaen hakea katseellaan toista urosta. Kauan ei toki tarvinnut etsiä, vaan muutaman metrin päästä yhytti Sumu itseään suurikokoisemman, ruskeankirjavan muukalaisen. Mitään ei tikarinkantaja kuitenkaan saanut sanotuksi, kunhan tyytyi hieman kyyryssä asennossaan vierasta huolestuneesti katselemaan.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Oct 16, 2008, 13:54

Raskaasti huokaillen yritti puolisusi kammeta itseään ylös suomaan syövereistä, mutta pahaksi onneksi tassut luistivat ikävästi sammaleiden ja mudan seassa. Uudelleen ja uudelleen lieju vietti Crusiota yhä lähemmäs maanpintaa, vaikka uros olisi kuinka koettanut nousta jälleen pystyyn. Meno muistutti lähes oravanpyörässä juoksemista. Toiminnan tiimellyksessä roiskuva muta tahrasi punaruskean turkin lähes täplikkääksi rinnan sekä kylkien kohdalta, saaden susikoiran näyttämään melkoisen siivottomalta.

Kesken uuden liu'un vieras haju tavoitti Crusion saaden hänet jämähtämään paikoilleen. Välittömästi oli jupina lakannut ja epäilevä katse tähyili maastoa kysyvästi - lähistöllä oli toinen uros. Kauaa ei Crusion tarvinnut tiedottomuudessa elää, kun jo vieras suvaitsi astella näköpiiriin. Parempi niin, sillä puolisusi arvosti spontaania lähestymistä enemmän kuin arvaamatonta piilottelua.
Uroksen intensiivinen katse kääntyi tarkastelemaan tulijaa häpeilemättömän suoraan, havainnoiden ja tehden pikaisia johtopäätöksiä. Toinen oli Crusiota itseään pienikokoisempi ja hieman kevyempi rakenteeltaan, eikä siten olisi toisenlaisessa tilanteessa punaturkkia liiemmälti huolestuttanut. Ollessaan kuitenkin rintakarvojaan myöten suossa ja nähdessään vieraan rinnuksella roikkuvan tikarin muuttui Crusion suhtautuminen epävarmemmaksi ja sen myötä lähes hyökkääväksi. Uros tuijotti epäluuloisesti toisen kantamaa kapistusta - tämä oli puolisudelle jotakin aivan uutta. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt lajikumppaniensa kiikuttavan mukanaan kaksijalkaisten kapistuksia, eikä niiden käytön päälle mitään ymmärtänyt, mutta olennainen tuli kuitenkin selväksi; tikari oli ase, joka vastasi Crusion silmissä paria torahampaita tai teräviä sarvia.

Arvokkuutensa rippeitä keräillen risteytys kohottautui hitaasti seisaalleen, miettien samalla hätäisesti, kuinka kauan toinen oli mahtanut pensaikoissa lymyillä.
Lipsahdellen Crusio sai jälleen tasapainonsa takaisin, hakien epätoivoisesti ryhtiä auktoriteettinsa menettäneelle olemukselleen.
"Mikäs sinä olet miehiäsi?" Kysymys pamautettiin ilmoille tavanomaisen suorasukaiseen tyyliin, kiertelemättä tai kaartelematta pistävän tuijotuksen kera. Vaikka Crusio oli äkkiseltään katsottuna hötkyilemättömän oloinen, tämän ilme kertoi, että jos vieras uskaltaisi nauraa mudassa rypeneelle susikoiralle, ei kunnian kukko laulaisi.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Oct 17, 2008, 16:55

Pienen hetken verran ehti Sumu katseellaan vierasta tutkia, ennen kuin tuo suuntasi häikäilemättömän tuijotuksensa kohti maskikasvoa. Mikään toisessa uroksessa ei juuri saanut kippurahäntäistä tuntemaan oloaan paremmaksi, pikemminkin entistäkin epävarmemmaksi. Vieras oli suuri ja voimakkaan näköinen, komeakin, ellei mudan peittämää turkkia ottanut huomioon. Kaikkea, mitä Sumu ei tuntenut lainkaan olevansa. Viimeistäänkin toisen pistävät silmät saivat ruskeaturkin kuitenkin värähtämään pelosta; niissä oli jotakin karmivalla tavalla hyvin susimaista, vaikka toinen muuten koiraa muistuttikin.
Ei siis ihmekään, että Sumu joutui painamaan hermostuneena katseensa tassuihinsa, kun toisen pää häntä kohden kääntyi. Susista ei ollut koskaan ollut muuta kuin harmia, eikä uroksella ollut syytä uskoa, että nyt jokin olisi ollut toisin.

Varoen koetti Sumu kuitenkin silloin tällöin katsahtaa toista kulmiensa alta, samalla hermostuneesti tassujensa paikkaa vaihdellen. Vieras näytti olevan kiinnostunut hänen tikaristaan, mutta syytä sille ei koiraeläin ymmärtänyt. Vaan ei hän tullut ajatelleeksi, ettei toinen tokikaan tiennyt mikä ase hänelle oli. Ei ruskeaturkki terää taistelussa edes kovin hyvin osannut käyttää, se vain oli kulkenut jo vuosia hänen mukanaan muistuttamassa menneestä elämästä. Muutamaan otteeseen hän oli tikaria tosin joutunut käyttämäänkin, mutta ei koskaan ollut tehnyt sitä vapaaehtoisesti tai oikeastaan edes kovin tietoisesti. Ja aina hän oli itselleen luvannut, että se kerta sai luvan jäädä viimeiseksi. Toisin oli kuitenkin käynyt kerran, toisen ja kolmannenkin.

Lyhyt hiljaisuuden hetki alkoi tuntua pieneltä ikuisuudelta, ennen kuin vieraan itsevarma ääni kajahti halkomaan suon raskasta ilmaa. Sumun korvat värähtivät vielä aavistuksen lähemmäs niskavilloja, eivätkä eripariset silmät yhäkään pystyneet toisen katseeseen vastaamaan.
"Y-Yön Sumu", vastasi uros epävarmasti, keksimättä kysymykseen parempaakaan vastausta. Hitaasti otti koiraeläin muutaman askeleen kauemmas suojaavasta pensaikostaan, pyrkimättä kuitenkaan lähestymään vierasta. Selän päälle kiertynyt häntä heilahti nytkähtäen, pyrkien olemaan jonkinlainen heikko vaarattomuuden osoitus, ellei kyyry ja alistuva asento vielä toista vakuuttanut.
Pariin otteeseen aukesi uroksen suu, kuin haluten sanoa jotakin, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Ei sillä, että maskikasvo olisi tiennyt mitä hänen olisi tullutkaan sanoa. Tiedustella nimeä, tervehtiä? Jopa yksinkertaiset kohteliaisuudet tuntuivat uroksesta vierailta ja tilanteeseen sopimattomilta, ja niinpä hän joutui jälleen pysyttelemään vaiti.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Oct 20, 2008, 20:11

Uroksen oli hankala päättää, kuinka vieraaseen olisi pitänyt suhtautua. Tämän varovaiset, kenties jopa pelokkaat eleet kielivät haluttomuudesta ryhtyä tukkanuottasille, mutta toisaalta tikaria kuljetteleva muukalainen sai olinpaikastaan tietämättömän Crusion varsin epäilevälle mielelle. Kuinka siinä sitten olisi tullut käyttäytyä - hymyillä ystävillisesti vai paljastaa kulmahampaat?

Viimeistään toisen kyyryilevä olemus, särähtävä ääni ja välttelevä katse saivat puolisuden kuitenkin rentoutumaan - vierasta ei näköjään tarvinnut tulkita uhkana, vaikka tämä jonkinmoista asetta mukaanaan kanniskelikin. Entistä tiiviimmin Crusio suuntasi katseensa maskikasvoiseen, kiinnittäen huomionsa nyt muihin seikkoihin. Toisella oli mielenkiintoinen väritys; ruskeaa ja siniharmaata. Erityisesti kasvoja peittävä kuviointi kiinnosti avoimesti punaruskeaa, epätavallisen värisine silmineen toinen kun oli varsin erikoinen otus. Toisessa tilanteessa Crusio olisi saattanut udella vieraalta enemmän, kenties jopa hieman vääntää vitsiä, mutta tällä kertaa nuorukainen pysyi vaiti. Mutakylvyn jälkeen naaman aukominen tuntui varsin turhalta, niin reteä kuin miekkonen luonteeltaan olikin.

Yön sumuksi esittäytyneen epävarma vastaustyyli huvitti puolisutta lievästi, ja toista kulmaansa kohottaen tämä avasi hiljaisuuden päätteeksi suunsa.
"Otahan mies rennommin, älä suotta kyyristele. Mikäs se tuommoinen esittäytyminen on?", punaturkki tokaisi letkeästi pahaa tarkoittamatta.
"Minä olen Crusio, Tunteenturmaksi nimetty, mutta etunimellä minut tunnetaan.", uroo jatkoi vastapainoksi nyökäten päällään muodollisesti.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Oct 20, 2008, 22:31

Hiljaisuus tuntui painostavalta, ja sai suun kuivamaan epämiellyttävällä tavalla. Varovaisesti koettikin oloaan helpottaakseen Sumu kurkkua selvittää, juuri ennen kuin vieras taas suunsa avasi. Ei ollut esittäytymisen sävy tätä miellyttänyt, vaan eipä toinen kuitenkaan äkäiseltä kuulostanut. Toisen nopeasti rentoutuneen olemuksen olisi voinut olettaa saavan maskikasvoisenkin luottavaisemmalle mielelle, vaan se sai kuitenkin vain hänet muodostamaan epäileväisiä kysymyksiä mielessään: mikä tässä oli takana? Aikoiko toinen uros vain esittää ystävällistä ja keksiä sen jälkeen jotakin ikävää? Ei mitenkään mahdoton vaihtoehto, kippurahäntä tuumasi yhä hermostuneena kosteassa maassa litiseviä varpaitaan katsellen.

Toisen kuitenkin esittäytyessä uskalsi Sumu viimein kohottaa katseensa kohti tämän kasvoja, eivätkä ne hänen ihmetyksekseen huokuneet yhtään minkään sortin uhkaavuutta tai kavaluutta. Hetken tunsi kippurahäntä itsensä hivenen typeräksi oletettuaan toisesta heti pahinta, mutta vanhoista olettamuksista oli vain niin kovin vaikea päästä eroon.
"Aika kohtalokas nimi", totesi ruskeaturkki vaimeasti, saaden kohotettua itseään aavistuksen vakuuttavampaan asentoon. Ei hän toki toiseen tältä seisomalta ollut valmis luottamaan, mutta oli valmis antamaan tälle mahdollisuuden. Ehkäpä ulkonäkö saattoi pettää, antaa väärän kuvan toisesta.
"Sumuksi saa minua sanoa", jatkoi uros samaten päätään lyhyesti nyökäyttäen. Olihan vain kohteliasta antaa käyttää nimestään lyhyempää versiota, kun toinenkin oli kerran niin tehnyt.

Katsekontaktin pitäminen oli sen verran hankalaa toisen pistävien silmien kanssa, että pian vaelsivat Sumun eripariset silmät jälleen tutkimaan toisen ulkoista olemusta. Varovasti käväisi pieni, toispuoleinen hymy uroksen huulilla, ennen kuin katosi nopeasti aamun hämäryyteen.
"Et ole tainnut juuri liikkua suolla?" uteli ruskea yhä pienoista varovaisuutta äänessään, hännän heilahtaessa selän päällä. Crusion kuraan tahriutunut turkki taisi kyllä vastata tehokkaasti koirasuden puolesta, sen verran sottaiselta toinen tällä hetkellä näytti. Ei Sumu kuitenkaan toista aikonut ivaamaan käydä, ei haluttomuuden lisäksi olisi sellaista edes uskaltanut tehdä.
"Se ei ole ihan niin helppoa, kuin voisi olettaa", jatkoi uros ottaessaan hapuilevan askeleen kohti toista. Ei hänkään mikään mestari vetisessä maastossa liikkumisessa ollut, mutta oli muutamaan otteeseen suon poikki kulkenut. Olihan tätä saarta tullut jo aikansa kierreltyä, eikä maasto enää suonut suuria yllätyksiä vaihtelevuudellaan.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Oct 26, 2008, 20:12

[Pahoittelen pienoista kestoa, mutta kuten ehkä olet tuolta ilmoituspuolelta huomannut, meinaa troijalainen räyhätä koneellaani. :/ Joudun näitä ATK-pisteitä käyttelemään.]

Suuri puolisusi nyökkäsi hyväksyvämpään sävyyn Yön sumun seuraaville sanoille painaen toisen nimen visusti mieleensä.
"No, kohtalokas on parempi kuin ei mitään.", Crusio vastasi reteään sävyyn heilauttaen kerran tuuheaa häntäänsä. Punaturkkia kummastutti lievästi toisen vaatimaton sekä vähättelevä tuntu esittäytymisessä, sillä uroolle itselleen oma nimi ja identiteetti oli ylpeyden sekä pystypäisyyden arvoinen asia. Ei tosin sillä, etteikö risteytys olisi aiemminkin tavannut hiljaisemman sortin lajitovereitaan - nuo vain jaksoivat ihmetyttää Crusiota kerrasta toiseen. Suoraviivaisena hän ei jaksanut jäädä mietiskelemään asiaa sen syvällisemmin eikä siten edes yrittänyt ymmärtää, että osa ei vain ollut kiinnostunut tekemään numeroa itsestään, mutta saattoi siitä huolimatta tuntea oman arvonsa sekä paikkansa.

Kuullessaan Sumun kysymyksen ja sitä seuraavan kommentin Crusion toinen kulma kohosi epäilevästi, lähes uhoavasti. Mitä, ryhtyikö ruskeaturkkinen leikkimään puolisuden ryvettyneellä olemuksella ja ilmeisellä kokemattomuudella? Päätään kallistaen risteytys loi arvioivan katseen toiseen.
"Yritätkö sinä naljailla minulle, arvon herra?", Crusio uteli silmät siristettyinä äkäisen oloinen ilme kasvoillaan. Hän mulkoili toista ääneti paikoillaan aivan kuin harkiten, käydäkö Sumun kimppuun vai ei. Kokonaisuudessaan punaturkki osasi näyttää varsin varteenotettavalta vastukselta pörheine rintakarvoineen ja massiivisine lihaksineen.
Mikäli kuitenkin tunsi koirasutta hieman tarkemmin, saattoi huomata tämän laskevan leikkiä. Ei miekkonen todellisuudessa toiselle ärhennellyt - vetipähän vain hieman huvia aremman oloisen lajitoverinsa kustannuksella. Ilkeyttään ei Crusio showtaan julistanut, päin vastoin. Huumorintaju oli jälleen yksi niistä asioista, jota nuorukainen oletti kaikilta löytyvän enemmän tai vähemmän. Surullinen tosiseikka oli kuitenkin se, että osa ei ymmärtänyt puolisuden rönsyilevää vitsinvääntöä sitten alkuunkaan, varsinkaan totiset tai punaturkkia itseään huomattavasti vanhemmat yksilöt.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Oct 29, 2008, 0:36

// Joo, huomasin kyllä. Ikävä tilanne, mutta eipä sellaiselle mitään voi. ^^ //

Lapojaan kohauttaen hymähti Sumu kuivasti Crusion kommentille.
"Niin, niinpä kai", totesi uros kääntäen hetkeksi katseensa taas kosteassa maassa litiseviin varpaisiinsa. Itse ei ollut ruskea koskaan liiemmin nimestään välittänyt, mutta ei ollut tohtinut sitä kuitenkaan käydä vaihtamaankaan. Kyseessä oli kai hieman sama juttu, kuin kaulallaan riippuvan tikarinsakin kanssa; vaikka vihasikin omaa menneisyyttään, ei uros osannut päästää siitä irti. Se oli liian suuri osa häntä, eikä hänellä ollut uskallusta ottaa selvää, mikä hänestä olisi ilman sitä tullut. Vaikka viimeaikoina olikin itseään yrittänyt varoen muuttaa, ei hän tahtonut mihinkään liian radikaaliin ryhtyä. Niinpä nimi ja tikari saisivat luultavasti vastedeskin pysyä.

Hetken verran vallinnut rentoutumisen tila pyyhkiytyi silmänräpäyksessä tuuleen, kun äkäinen ilme yhtäkkisesti nousi puolisusiuroksen kasvoille. Jälleen vetäytyivät Sumun korvat luimuun, ilmeensä kiertäessä säikähdyksen kautta joksikin turhautumista muistuttavaan.
"En..!" kippurahäntäinen kivahti kiivaammin, kuin oli oikeastaan tarkoittanutkaan. Häntä vain niin kovasti harmitti, kuinka hän sai huomata olleensa alusta asti oikeassa. Suden kanssa rupattelu oli ilmeisesti täysin mahdoton ajatus.
"Ajattelin vain --" ryhtyi maskikasvo selittämään, mutta sulki suunsa kesken lauseen. Ei puhuminen ollut ennenkään auttanut, sillä hän polkisi itsensä vain syvemmälle omaan suohonsa. Vertauskuvallisesti, ja kuka ties kirjaimellisestikin.

Hetken seisoi Sumu varsin epätietoisen näköisenä paikoillaan, tarkkaillen varuillaan Crusion olemusta. Hänellä ei käynyt hetkenkään vertaa mielessä, että toisen käytös olisi voinut olla jonkin sortin vitsiä. Eihän kukaan olisi voinut vitsailla sellaisilla asioilla.
"Antaa olla", lausahti uros sitten hiljaa huokaisten, ennen kuin kääntyi pois toisen katseen alta. Hän ei jäisi haastamaan riitaa ilmiselvästi ylivoimaisen vastuksen kanssa, vaan poistuisi vapaaehtoisesti paikalta. Kääntäen huomionsa puolisudesta hankalaan maastoon koettikin ruskeaturkki lähteä ontuen askeltamaan kauemmas toisesta.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Nov 1, 2008, 13:10

Oli pakko myöntää, että Crusio suorastaan yllättyi toisen voimakkaasta reagoinnista. Hetken maskikasvoinen näytti aloittaivan takeltelevaa selitystä, mutta päättikin sitten kesken kääntää selkänsä ja lähteä tiehensä. Nuorukaisen kulmat kohosivat hämmennyksestä - no jopas nyt jotakin! Mikäli Sumu olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt puolisuden kasvoilla hämmästyneen miettiväisen ilmeen, jossa ei ollut enää merkkiäkään äksyilystä. Oliko Crusio mennyt liian pitkälle? Eihän tuollaista nyt voinut niin vakavissaan ottaa.

Nytkähtävästi liikahtaen risteytys loikkasi jokusella askeleella toisen vierelle rapa roiskuen, tassut sammalikossa luistaen.
"Noo, ota nyt rennosti kaveri. Ei sitä nyt tarvitse pienestä jäynästä lätkimään lähteä.", uros sutkautti sovittelevaan sävyyn istahtaen sitten aloilleen. Tummat silmät tarkastelivat toista tuikkien reteään sävyyn, eikä miekkosessa ollut havaittavissa ärtymystä. Vain kytevää uteliaisuutta totista ruskeaturkkia kohtaan, joka ei näköjään lämmennyt Crusion lähetymistyylille. Pienoinen ärhentely olisi kenties ollut sopivampaa puolisuden itsensä kaltaiselle persoonalle, jonka kanssa olisi hyvällä tuurilla saattanut saada aikaan pienen, kevytmielisen nujakan. Kenties Sumu ei ollut harrastanut moista harrastusta, joka oli muotoutunut suuremmalle urokselle jo eräänlaiseksi taiteenlajiksi.

"Olet aivan oikeassa - suolla ei ole helppoa liikkua ja minä olen ensikertalainen.", Crusio jatkoi aavistuksen totisempaan sävyyn luoden samalla nuivan katseen rämeiseen ympäristöön. Huomio palasi kuitenkin nopeasti takaisin Yön Sumuun ja tämän puhtoisemmalta vaikuttavaan turkkiin.
"Sinä sitten ilmeisesti olet liikkunut täällä aiemminkin, tai olet synnynäinen suosammakko.", uros letkautti vino virne suupielillään.
"Mutta oli miten oli, satut olemaan ensimmäinen kohtaamani lajitoveri näillä tienoilla. Et kai sinä sentään elele täällä?", Crusio jatkoi samaan sävyyn kuonoaan nyrpistäen.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Nov 1, 2008, 14:52

Lyhyen hetken verran uskoi Sumu todella pääsevänsä lähtemään paikalta noin vain, kun ei Crusion ääntä takaansa kuulunut. Ei pyyntöä jäädä tai odottaa, vain suolle ominaista hiljaisuutta. Joka tosin rikkoutui ilkeästi maaperän litistessä ja luistaessa toisen alta, tämän alkaessa loikkia vauhdilla kohti ruskeaturkkia. Nopeasti kääntyi maskikasvo kohti vierelleen pysähtynyttä puolisutta, varoittavan murahduksen karatessa huuliltaan. Sillä miksipä toinen sanaakaan sanomatta olisi häntä kohden laukannut, ellei hyökkäysaikeissa? Vieraan seuraavat sanat tosin todistivat jotakin aivan muuta.
"Jäynästä?!" ärähti Sumu epäuskoinen ja samalla hivenen äkäinen ilme kasvoiltaan paistaen. Ihan huvikseenko toinen hänelle äksyili, mitä? Minkä ihmeen sortin huvia kukaan saattoi sellaisesta saada? Crusion epäonneksi ei toveriltaan liiennyt lainkaan ymmärrystä tämän sortin huumoria kohtaan.

Hetkeksi olivat jo Sumun niskakarvat kohonneet säikähdyksestä ja suuttumuksesta pystyyn, vaan Crusion istahtaessa aloilleen ja alkaessa puhella huomattavasti järkevämpään sävyyn tunsi tikarinkantajakin jälleen rauhoittuvansa. Vaikkei hän uskonutkaan enää toiseen voivansa tämän omituisen käytöksen takia täysin luottaa, ei hän silti halunnut tieten tahtoen lietsoa vihamielisyyttä kaksikon välillä. Niinpä hän kääntyikin paremmin toista kohden, peruen aikeensa jättää toinen oman onnensa nojaan suon keskelle. Yhä kuitenkin loisti tietyn sorttinen varovaisuus ja epäileväisyys uroksen silmistä, kun tämä kulmiensa alta Crusioa katseli ja korvat vinossa tämän sanoja kuunteli.

Hitaasti nyökäytti Sumu päätään vastaukseksi Crusion epäsuoraan kysymykseen suolla liikkumisesta.
"Olen kyllä käynyt aina silloin tällöin täällä." Sanat suosammakosta päätti koiraeläin sivuuttaa täysin, teeskennellä kuin niitä ei olisi koskaan kuullutkaan.
"Ai asu täällä? Suolla?" jatkoi Sumu päätään kallistaen ja selvää ihmetystä äänestään huokuen.
"No en", hän tuhahti halveksuen. Ei kai kukaan olisi tällaisessa paikassa voinut oikeasti edes elellä? Eihän täällä ollut mitään järjellistä syötävääkään saatavilla, kuivasta ja kiinteästä suojasta nyt puhumattakaan.
"Olen vain kulkemassa kohti Afuelia", Sumu selitti, kunnes tajusi miettiä hivenen tarkemmin Crusion sanoja. Mitähän toisen 'näillä tienoin' oikein mahtoi tarkemmin ottaen käsittää? Oliko toinen uusi pelkästään suolla vaiko ehkä jopa koko Andriaanassa?
"...pohjoista, tiedäthän?" kysyikin maskikasvo haparoivasti, toivoen kartoittavansa toisen tilannetta hivenen tarkemmin.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Nov 13, 2008, 19:35

[Graah, hit me. -_- Pahoittelen jälleen kestoa.]

Crusio kurtisti kulmiaan toisen ärähdykselle ja kallisti päätään aavistuksen verran vasemmalle. Hän ei sanonut mitään mutta ilme puhui puolestaan - ' c'moon, ota rennosti!', kertoivat miekkosen eleet ja olemus. Uroota lähes harmitti Sumun totinen reagointi - missä olivat maailman huumoririkkaat ja miehekkään retostelun päälle ymmärtävät henkilöt?
Äänetön huokaus karkasi puolisuden huulilta ja hän heilautti turhautuneesti häntäänsä. Vaikka Crusio saattoi olla impulsiivinen ja toisinaan ajattelematon, ei hän sentään täysi typerys ollut. Kyllähän nuorukainen näki, että oli juuri menettänyt roimasti pisteitä ruskeaturkin silmissä, eikä epäileväistä sävyä toisen katseesta saanut näköjään pyyhkäistyä olemattomiin pelkällä olankohautuksella. No, ehkäpä maassa maan tavalla tällä kertaa; jos nyt unhodettaisiin hölmöilyt ja koetettaisiin keskustella Sumua miellyttävään tyyliin, vastakkaisen osapuolen lämmittely kun näköjään valui tyhjiin halusi tai ei.

Yön Sumun sanat uros kuunteli tarkkaavaisen kohteliaasti, mutta toisen viimeisimpien lausahdusten kohdalla nuorukainen kurtisti kulmiaan. Aufle - mikä? Crusio ei ollut koskaan aiemmin törmännyt moiseen nimeen, ja ihmetys hänen kasvoillaan oli varsin ilmeinen. Oliko punaturkin korvaan kertynyt vaikkua, vai puheliko Sumu omiaan?
"Kyllä jokainen toki pohjoisen tietää, mutta mitä sinä olitkaan menossa kohtaamaan?", puolisusi kysyi hetken pohdiskelun jälkeen.
"Afelu- Aflu - Afuel?", Crusio väänteli vierasta sanaa suussaan lievästi huvittunut ilme kasvoillaan.
"Täytyy sanoa, että enpä ole koskaan aiemmin törmännyt vinkeämpään sanaan!"

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Nov 15, 2008, 21:33

// Noh, toivotaan että koeviikon päätyttyä päästään takaisin rytmiin. n__n //

Siinä missä Crusio ilmeellään koetti käskeä Sumu selvästi ottamaan hivenen rennommin, viestitti maskikasvo pienille rypyille kohonneella kuonolla ettei tasan aikonut niin tehdä. Häntä ei huvittanut heittää huulta omituisen huumorin omaavan susisilmän kanssa - eikä kovin usein kenenkään muunkaan kanssa. Vaikkei uros sitä ehkä olisi kovin helposti myöntänytkään, taisi hän olla hivenen huumorintajuton tapaus, joka otti elämän usein turhan vakavasti. Jos siitä nyt jotakin olisi tahtonut lähteä syyttelemään, olisi voinut todeta, ettei ruskean elämässä vain ollut juurikaan ollut nauramisen aihetta kovinkaan usein. Kun elämä potki päähän, potki koiraeläin takaisin eikä jäänyt turhia asiasta vitsailemaan.

Vaan näyttipä Sumu olleen oikeassa siitä, ettei Andriaana ollut mitenkään järin tuttua aluetta Crusiolle. Oikeastaan kaikki saarella eläjät kun varmasti tunsivat sen laumat edes nimeltä, jopa ilman johtajaa elonsa viettänyt Sumu. Tuntui itse asiassa varsin hassulta, että uros olikin nyt siinä asemassa, että joutui selittämään käsitteitä uudelle tulokkaalle. Hän kun muisti kuin eilisen, kuinka oli itse vasta huuhtoutunut keskelle Djalan hiekkarantaa, ollen täysin pihalla kaikesta.
"Enpä ole minä sitä nimeä keksinyt", tokaisi maskikasvo lapojaan kohauttaen.
"Afuel on lauma pohjoisessa. Sitä johtaa pieni koira Fealicy, joka jostakin syystä ottaa laumaansa vain valkoturkkisia koiraeläimiä", ruskea selitti. Afuel oli ainoa lauma, johon uros olisi voinut kuvitella liittyvänsä, mutta turkinväri senkin esti. Niinpä oli jäänyt laumattomaksi piski elelemään.

Hetken tuumasi Sumu kuinka oikein parhaiten selittäisi koirasudelle Andriaana saloja, kunnes tuli huokaisten siihen tulokseen, ettei tarinointi kuitenkaan kävisi kovin nopeasti. Niinpä istuutui kippurahäntäinenkin kostealle maalle, kipeää jalkaansa varoen ja Crusiota tiiviisti silmällä pitäen.
"Et ole tainnut asua kauan täällä? Andriaanalla, tällä saarella?" Kysymys oli oikeastaan retorinen, sillä tikarinkantaja oli jo varsin varma vastauksesta.
"Tämä suo ja havumetsät tässä ympärillä kuuluvat Befalasille. Etelämpänä ovat sen sijaan Carmis ja Djala, sekä Edera. Ihan saaren eteläkärjessä on ihmisten vanha kyläkin, jossa ei tosin ole enää yhtään ihmistä. Koko saarella ei ole", kertoi uros melko ilmeettömästi.
"Täällä on vain koiraeläimiä. Sekä tietysti saaliseläimiä, ja karhuja." Viimeisen toteamuksen perään nyökäytti uros kuonollaan kohti takajalkojensa haavoja. Karhuja, toden totta.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by dualess on Dec 1, 2008, 20:45

[No niin, koeviikko on onnellisesti ohi ja yhtenä kappaleena ollaan toistaiseksi. (:]

Susiuroo tarkasteli toista odottavasti päätään aavistuksen verran kallistaen, meripihkan väriset silmät kiinteästi Sumuun suunnattuina. Joissain tapauksissa Crusio saattoi olla yksinkertainen tai ennemminkin kovin mutkaton, mutta kyllä punaturkki sen verran ymmärsi, että nyt oltiin parhaillaan siirtymässä häntä itseäänkin liikuttaviin, tärkeämpiin aiheisiin. Niinpä puolisusi kuunteli tarkkaavaisena ilmeen muuttuessa toisen puheen myötä epätietoiseksi, tiedonhaluiseksikin. Vai lauma? Ei sinänsä kovin yllättävää, sillä mantereella kuin mantereella, saarella kuin saarella paikalliset koiraeläimet hakeutuivat kanssakäymiseen toistensa kera yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Sumun painaessa takalistonsa sammaleen sekaan nuorukainen ymmärsi, että selonteosta oli ilmeisesti tulossa pidempikin ja kuin toisen eleitä tiedostamattaan peilaten Crusio vaihtoi asentoaan miellyttävämpään. Toki hän oli valmis tarinoimaan, tai tässä tapauksessa ennemminkin kuuntelemaan.
Ruskeaturkkisen kysymykseen hukka vain pudisti yksinkertaisesti päätään - enempää tuskin tarvitsi enää sanoa. Kyllähän sen jo pintapuoliltakin huomasi, ettei nuorukainen ollut taivaltanut Andriaanaksi kutsutun maakappaleen tantereilla pidempää aikaa.

Hädintuskin Crusio ymmärsi pikaisesti tiedostaa, että Sumu oli juuri nimennyt alustan, jolla kaksikko seisoi, ja luokitellut sen saareksi. Tieto oli eittämättä pienoinen yllätys, sillä jostain syystä uroo oli olettanut saapuneensa vain suuremman maakaistaleen reunamalle. Miekkonen liikahti levottomasti ja loi sivusilmällä katsahduksen ympäristöön, joka tuntui äkkiä aivan erilaiselta kuin äsken. Olennolle, joka oli liikkunut koko pienen ikänsä silmänkantamattomiin vuoristojen sekä tuuheiden metsien kansoittamilla seuduilla, oli vaikeaa sisäistää ajatusta, että elinalue olikin yhtäkkisesti rajattu tietylle alalle. Mieleen tulvahti heti kysymyksiä saaren koosta ja liikkumatilasta, mutta Crusio ei ehtinyt avata suutaan, kun jo ruskeaturkkinen jatkoi.

Ja lisää seurasi. Nuorukainen koetti hätäisesti painaa mieleensä laumojen nimet reviireineen ja niellä tiedon kakistelematta, mutta Sumun viimeisen lausahduksen kohdalla puolisusi hätkähti näkyvästi katseen kääntyessä toisen takajalkaan, jonka inhottavat haavat punaturkki havaitsi vasta nyt.
"Heeeetkinen. Odotas hieman.", hän tokaisi väliin silmiään kääntäen shokeerattuna huomionsa Sumun viilloista tämän kasvoihin.
"Sinä sanot, että olemme saarella, joka on kansoitettu laumoilla sekä aggressiivisilla karhuilla, mutta lähettyvillä ei liiku ainoatakaan kaksijalkaista?", Crusio toisti hitaasti pitäen tiivistyksensä perään lyhyen tauon. Ääneensanottuna ajatus tuntui aiempaakin käsittämättömämmältä.
Nuorukainen huokaisi mitäänsanomattomasti ja pudisti päätään.
"Ottaisitko aavistuksen verran taemmas? Sinä synnytät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.", punaturkki totesi matalalla äänellään tietämättä tarkkaan, kuinka reagoida Sumun puheisiin.

Re: Viipale aamun harmautta
Post by hitodama on Dec 2, 2008, 23:58

// Sehän hyvä. =3 //

Jostakin syystä Crusio tuntui muuttuvan varsin järkyttyneen oloiseksi Sumun kertomuksen aikana, eikä maskikasvo alkuunkaan ymmärtänyt syytä moiseen. Liittyikö se jotenkin hänen haavoihinsa? Ne olivat uroksenkin mielestä kieltämättä varsin hirvittävän näköiset, eiväthän mokomat olleet vielä edes arpeutuneet kunnolla, mutta ei kai tuollainen tappelupukarilta erehdyttävästi vaikuttava sudenpuoli nyt verta pelännyt? Onnistumatta pysyttelemään toisen mielenliikkeiden tasalla kurtistikin tikarinkantaja kulmiaan varsin epätietoisena.
"Niin, ihmisiä ei tällä saarella ole. Vain vanhat asumuksensa ovat jäljellä" toisti koiraeläin asentoaan varovasti korjaten. Olihan hänkin kauan aikaa toki kaksijalkaisten puuttumista kummastellut, mutta silti tuntui jotenkin ikävältä, kun toinen uros asian hänen kertomansa perusteella kyseenalaisti. Aivan, kuin tämä olisi luullut Sumun valehtelevan. Vaan mitäpä syytä ruskealla niin olisi ollut tehdä? Ei, ja kaiken lisäksi hän oli varsin surkea piilottelemaan totuutta, olemaan paljastamatta silmillään asioiden todellisia puolia.

Hieman hermostuneesti Sumu nielaisi Crusion yhä jatkaessa taivasteluaan Andriaanan asioita kohtaan. Toden kertoakseen ei maskikasvo edes oikein ymmärtänyt mihin kohtaan toinen mahtoi kaivata lisäselitystä, joten uros tyytyi kohauttamaan lapojaan epätietoisena.
"Tämä on iso saari. Paljon tilaa, paljon koiraeläimiä. En minä mitään mittoja tai lukumääriä tiedä" ähkäisi kippurahäntäinen kääntäessään katseensa kosteassa maaperässä litiseviin etutassuihinsa. Ei tehnyt kyllä suossa istuskelu taatusti takakoiven haavoille hyvää, mutta minkäs teit. Pitäisi nyt saada koirasusi edes joten kuten selville uudesta asuinympäristöstään, minkä jälkeen Sumu voisi hyvällä omallatunnolla jatkaa omaa ristiretkeään.
"Maastokin on hyvin erilaista saaren eri osissa. Pohjoisessa, Afuelissa siis, on lunta, mutta etelässä on lämpimämpää", koetti Sumu vielä korviaan puolelta toiselle käännellen selittää.

Kerrottuaan mielestään toiselle tarpeeksi faktaa Andriaanan saaresta, nousi Sumu jalkaansa varoen takaisin seisomaan. Hän oli saanut tarpeekseen suon vetelästä maastosta ja Crusion pistävistä silmistä.
"Minä jatkan matkaani", uros totesi yksitoikkoisesti, kääntämättä katsettaan toista kohden.
"Hei nyt sitten", kippurahäntäinen hyvästeli, ennen kuin lähti ontuen askeltamaan kohti pohjoista. Hänellä ei ollut aikaa eikä mielenkiintoa notkua täällä, kun asiat odottivat hoitamistaan toisaalla.

// Valitettavasti tämä näyttää nyt kuitenkin etenevän sen verran hitaasti, että taidan joutua vetämään Sumun pois. Uroksella kun olisi varausta ja suunnitelmaa sen verran, ettei sitä olisi oikein varaa seisottaa turhan kauaa yhdessä pelissä. Mutta kiitos kuitenkin peliseurasta! //