Yön Sumu - RPGs

Djala » Lehtimetsä » Viimeinen leposija

Viimeinen leposija
Post by hitodama on Sept 28, 2008, 16:34

Lämpimästi paistava aurinko ei tuntunut lainkaan sopivan tunnelmaan, joka Djalan valoisan lehtimetsän kätköissä vallitsi. Linnut ympärillä olivat vaienneet, keskeyttäneet laulunsa, tarkkaillakseen puiden keskellä työskentelevän koiraeläimen toimia. Kippurahäntäinen, pääosin ruskealla turkilla varustettu uros kaivoi niin kovasti, kuin kolmea tassua käytellen vain oli mahdollista. Pystykorvaisen oikea takajalka kun oli juuri tällä hetkellä varsin käyttökelvottomassa kunnossa, ärsyyntyneen karhun sitä hivenen käsiteltyä. Tapahtumasta tosin oli jo yli viikon verran aikaa, joten kipu ei enää urosta vaivannut, kunhan muisti olla laskematta jalalle liikaa painoa.

Kauan oli Yön Sumu jo kaivanut syväksi käyvää kuoppaansa. Multaa ja puiden juuria oli kasaantunut pieneksi keoksi työmaan vierelle, koiran läähättäessä hengästyneenä. Vaan työ oli saatava loppuun, enää sitä ei voinut jättää kesken.
Hauta oli saatava valmiiksi.

Lopulta uros totesi mielessään kuopan olevan tarpeeksi syvä ja kapusi varsin vaivalloisesti ylös sen pohjalta. Eripariset silmänsä kulkeutuivat hivenen vastahakoisina kohti heinikon seasta pilkistäviä, kellanvaaleita luita. Ne olivat kaikki, mitä uroksen surmaamasta Dragesta oli enää jäljellä. Olihan toisen kuolemasta kulunut sentään jo puoli vuotta aikaa.
Varoen tarttui koiraeläin urossuden jäännöksiin hampaillaan, koettaen olla maistelematta luita kielellään. Kovin arvokkaasti ei luunkappaleita ollut mahdollista hautaansa asetella sinne itsekin putoamatta, joten maskikasvon oli tyydyttävä pudottamaan ne viimeisen leposijansa pohjalle. Vaimeasti tumpsahtaen putoilivat luut yksi kerrallaan mullan sekaan, uroksen tunnollisesti pienimmätkin kappaleet sinne siirtäessä.

Kun kaikki entisestä sudesta oli päätynyt syvään kuoppaan, pysähtyi Sumu hetkeksi katselemaan alhaalla aukeavaa näkyä. Niin paljon, kuin hän oli julmaa tekoaan katunutkin, ei hän kuitenkaan nyt tuntenut suurta surua toisen puolesta. Ei tapahtuneelle enää voinut mitään, nyt oli ruskeaturkin tehtävänä vain tehdä kaikki se, mikä tehtävissä vielä oli. Ja ainoa, mitä uros oli keksinyt, oli toisen hautaaminen.
Pian alkoi tikarikaulainen kaapia multaa takaisin kuoppaansa, peittäen kauan metsän pohjalla maanneet luut maan alle. Näin päin työ kävi huomattavasti joutuisammin, eikä kestänyt kauaakaan, kunnes paikalla oli enää pieni kumpu tapahtumasta muistuttamassa.

Vielä kääntyi sekarotuinen koiraeläin kohti kumparetta, tasoitellen sen pintaa hellästi etutassuillaan. Ilmeensä oli totinen, Sumun miettiessä kuumeisesti, tulisiko hänen sanoa vielä jotakin. Ei hän uskovaista sorttia ollut, mutta jotenkin sellainen olisi tuntunut sopivalta tässä tilanteessa.
"Lepää rauhassa", mutisi uros lopulta päätään kallistaen. Yksinään maaperälle jutteleminen oli tuntunut typerämmältä, kuin mitä kippurahäntä oli uskonutkaan. Niinpä hän päätti olla pitämättä sen kummempia muistopuheita, jääden kuitenkin vielä hetkeksi hautaa katseellaan tutkimaan.

// Kuutamo, ei muita. //

Re: Viimeinen leposija
Post by admin on Oct 3, 2008, 15:25

Jillianin musta turkki kiilteli auringossa, kun se asteli verkkaisesti puiden lomassa. Päivä oli kaikin puolin mukava ja lämmin. Auringonsäteet kimaltelivat naaraan suussaan kantaman viikatteen terällä, ja susi katsahti asettaan ohimennen. Viikate oli pelottavan ja vaarallisen näköinen vehje, mutta Jillianille se oli elintärkeä kumppani. Susi ei koskaan ollut ollut mikään kovin voimakas ja nopea metsästäjä, ja ilman viikatettaan sen olisi vaikeaa saalistaa. Koskaan se ei ollut asettaan pahaan tarkoitukseen käyttänyt, tai edes tarvinnut. Golube oli aina suojelemassa vaaran hetkellä.

Musta susi sulki silmänsä hetkeksi, muistellen rakasta kumppaniaan. Kaksikko oli ollut kauan erossa Jillianin saatua vahinkopentunsa Anyerin, mutta nyt musta susi oli palannut puolisonsa luokse. Tuo ei tiennyt pennusta, eikä tarvitsisikaan tietää. Anyer ei kuulunut tähän lahkolaisten julmaan maailmaan.

Jilliania harmitti ettei sillä ollut tuoda Golubelle kuin huonoja uutisia, kun he olivat viimein tavanneet pitkän ajan jälkeen. Naaras oli kertonut albiinolle tuon veljen kuolemasta, ja Koethista, Miseryn pojasta, josta tulisi varmasti vielä harmia. Ei tarvinnut olla meedio tajutakseen ettei Mustan perillinen tyytyisi asemaansa pelkkänä rivilahkolaisena. Nyt Golube oli halunnut olla hetken yksin, sulatella asioita. Jillian ymmärsi täysin, ja oli lähtenyt hetkeksi kävelylle.

Naaras pysähtyi huomatessaan jonkin matkan päässä vieraan koiraeläimen. Viikatteenkantaja mietti hetken, katsellen urosta arvioiden keltaisilla silmillään, ja lähti sitten hitaasti astelemaan toista kohden. Päästyään lähemmäksi, Jillian näki minkä edessä toinen istui. Hauta.
"Päivää."
Se tervehti viileän kohteliaasti, tutkimaton ilme kauniilla kasvoillaan. Naaras pysähtyi vieraan uroksen vierelle, ja laski viikatteensa suustaan. Hetken aikaa Jillian katsoi hautakumparetta, ja vilkaisi sitten urosta silmäkulmastaan.
"Tunsitko sinä hänet?"
Naaras kysyi rauhallisella äänellään, ja kallisti hieman siroa päätään.

Re: Viimeinen leposija
Post by hitodama on Oct 5, 2008, 2:04

Sumu oli jo aikeissa jättää haudan omaan rauhaansa, kunnes kuuli keveiden askelten äänen takaansa. Hieman hätkähtäen kääntyi uros ääntä kohden, ei hän ollut odottanut saavansa seuraa. Vaan minkälaisen seuralaisen sitten saikaan! Ei kaupungin kaduilla nuoruutensa viettänyt koiraeläin ollut toki voinut välttyä kuulemasta erinäisiä kauhutarinoita, ja etenkin tällaisessa tilanteessa nostatti viikatetta kantava musta kaunotar eräät niistä ruskeaturkin mieleen. Ei kai itse Rouva Kuolema ollut päättänyt liittyä hautajaispippaloihin?
Aavistuksen näkyä kavahtaen astahti kippurahäntäinen taaksepäin, niskakarvojensa noustessa tahtomattaankin pystyyn. Hetken oli ilmeensä yhtä aikaa niin kauhistunut kuin hämmästynytkin, kunnes sai uros itsensä takaisin kuriin. Ei hän ollut koskaan typeriä tarinoita uskonut, joten miksipä olisi nytkään niin tehnyt? Ei, ei siinä olisi ollut mitään järkeä.

Alkujärkytyksestä toettuaan ja sitä jopa hivenen häveten käänsi Sumu katseensa mustaturkkisesta takaisin hautakumpareeseen. Siniharmaan maskin peittämät kasvot muuttuivat ilmeettömiksi, eripariset silmät välttelivät toisen katsetta.
"En, tuota, en oikeastaan", mutisi koiraeläin huuliaan nuolaisten. Vaikka hän oli jo hautaa kaivaessaan päättänyt, ettei riskeeraisi henkeään kertomalla kuolleen suden kohtalosta ylimääräisille korville, tuntui vaikealta yhtäkkiä ryhtyä toteuttamaan suunnitelmaansa. Valehdella tuiki tuntemattomalle naaraalle.
"Löysin hänet täältä, kun hän oli jo todella heikko. Kai jokin sairaus tai jotakin vastaavaa. En viitsinyt jättää metsän pohjalle lintujen syötäväksi", selitti uros vaivautuneena.
"Sanoi nimekseen Drage", jatkoi ruskea vielä osoittamatta sanojaan suoranaisesti vieraalle, olihan katseensakin vajonnut jonnekin maan rakoon. Oikeastaan uros oli erittäin läpinäkyvä valheensa kanssa, vaan eipä hän parempaankaan pystynyt. Hänelle kaikenlainen kommunikointi vieraiden kanssa oli jo tarpeeksi hankalaa, saati sitten valehtelemisella höystetty sellainen.

Re: Viimeinen leposija
Post by admin on Oct 10, 2008, 11:36

Jillian hymähti nähdessään uroksen reaktion tuon huomatessa kuka sen vierelle oli tullut. Naaras oli useinkin kohdannut saman reaktion. Sillä kun oli tapana sattua paikalle jonkun kuollessa. Rozie oli keksinyt sille jopa lisänimen, Sanansaattaja. Kuoleman sanansaattajalta Jillian hieman näyttikin mustine turkkeineen ja vaarallisen näköisine viikatteineen.

Naaras nyökkäsi Sumun sanoille, mutta kuullessaan vainajan nimen, se värähti. Drage.
"Hän..."
Jillian kuiskasi, jättäen lauseensa kesken puristaessaan hampaansa yhteen. Naaraan silmissä oli sisäänpäinkääntynyt, tulkitsematon ilme, mutta sen olemuksesta saattoi nähdä että se oli hieman järkyttynyt.
"Hän oli veljeni."
Naaras lausahti viimein, korviaan hieman luimistaen. Alkujärkytys alkoi laantua hieman, ja Jillianin tyyni olemus otti jälleen vallan.

Naaras ei ollut nähnyt Dragea sitten lähtönsä jälkeen, mutta ei susi koskaan ajatellut että tuo olisi kuollut. Jillian ja Drage olivat olleet eri mieltä monistakin asioista, mutta naaras oli aina välittänyt veljestään. Nyt tuo oli poissa. Kuten Utahykin. Kaksi sen veljistä oli jo kuollut, ja Babylonista Jillian ei tiennyt.
Naaras huokaisi ja painoi hieman päätään.
"Sanoiko hän mitään ennen kuolemaansa?"
Musta susi kysyi hiljaa.

Re: Viimeinen leposija
Post by hitodama on Oct 10, 2008, 19:08

Vaikka koettikin parhaansa mukaan vältellä katsekontaktia mustaturkin kanssa, kääntyi Sumu tahtomattaankin tätä kohti naaraan sanat kuullessaan. Uroksen suu jäi hämmästyksen ansiosta hölmösti raolleen, jonkin pelkoa muistuttavan tunteen pyyhkäistessä koiraeläimen ylitse. Ei voinut olla tottakaan tämä! Millä ihmeen tuurilla hän törmäsi nyt puolen vuoden jälkeen Dragen sukulaiseen, joka arvatenkin tahtoi tietää lisää kuolleen kohtalosta? Eriparisten silmien katse vilkaisi huolestuneesti naaraan asetta, tuota pelottavaa viikatetta. Nyt piti olla tosissaan varuillaan, jos mieli pitää päänsä kiinni ruumiissaan.

Jälleen nuolaisi Sumu hermostuneesti huuliaan ja kääntyi takaisin kohti hautaa. Hän tahtoi tilanteesta ulos mahdollisimman pian, mutta lähdön ei saanut herättää turhaa huomiota. Kärsivällisyys oli nyt valttia.
"Olen pahoillani", ruskeaturkki mutisi lähes kuuluvalla äänellä, jonkin näkymättömän puristaessa hänen kurkkuaan.
"Hän... Sanoi nimiä. Sanoi rakastavansa heitä kaikkia", kertoi uros, puhuen tällä kertaa täyttä totta. Silmänsä puristuivat kiinni, kun hän jälleen kerran mielessään palasi tuohon kohtalokkaaseen iltaan. Vaikka aikaa oli kulunut, ei ruskeaturkki ollut unohtanut sinivalkoisen suden sanoja, tämän anteeksiantavaa katsetta.
"Äiti, Jillian, Roi, Utahy, Babylon, Lucifer..." luetteli koiraeläin Dragen käheytyneen äänen kaikuessa päässään. Arvatenkin joku noista oli mustan naaraan nimi, joskaan maskikasvo ei tahtonut jäädä ottamaan asiasta selkoa. Hän tahtoi paeta takaisin omaan rauhaansa.

Selvästi tilanteesta ahdistuneena otti Sumu muutaman epävarman askeleen kauemmas hautakumpareesta. Silmänsä vilkuilivat hermostuneesti ympärilleen, kuin uros olisi etsinyt pakotietä.
"Minä... Olen kovin pahoillani", sanoi kippurahäntäinen jo toiseen kertaan, kun ei muutakaan keksinyt. Varovasti hän heilautti selkänsä päälle kiertynyttä häntäänsä toiselle, ollen selvästi lähtöaikeissa.
Vielä avasi uros suunsa, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin toiselle, mutta ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua ruskea luovutti ja tyytyi vain nyökkäämään naaraalle hyvästiksi. Nopeasti hän vilkaisi tummaturkkia, ennen kuin kääntyi pois haudan ja surevan omaisen läheisyydestä, alkaen ripeästi askeltaa puiden sekaan.

Kuljettuaan hyväsen matkaa uskalsi Sumu viimein pysähtyä ja kääntyä takaisin kohti lähtöpaikkaansa. Vaikkei hautakumparetta enää näkynytkään, saattoi uros kuvitella sen häämöttävän puiden takana. Surumielinen hymy kiiri koiraeläimen huulille, tämän huokaistessa helpottuneesti. Vaikka äskeinen tilanne olikin ollut hirmuisen epämukava, oli sen tapahtuminen ollut kuitenkin äärimmäisen hyvä asia. Vaikka viesti olisikin sukulaisille varmasti kovin kurjaa kuultavaa, oli tieto kuitenkin parempi, kuin ikuinen epävarmuus.
Jonkin ajan kuluttua jatkoi tikarikaulainen matkaansa, suuntasi kohti pohjoista. Nyt, kun kuolleet oli hoidettu, oli elävien vuoro. Oli aika yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa vielä oli. Toivottavasti Precier vain voisi antaa hänelle anteeksi.

// Ja näin tuli viesti toimitettua. Kiitosta tästä lyhykäisestä pelistä. n__n //