Sanguinaria Mirada - RPGs

Carmis » Ranta » Vaeltajan mielellä

Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Aug 26, 2008, 13:35

>Laran luvalla kakkospeli Tartaroksella. Kaveriksi hito, tule jo!<

Tartaros tunsi itsensä nykyisin ennemminkin vaeltajaksi kuin ryhmänsä johtajaksi. Se, jos mikä, tuntui hyvin mieltä ahdistavalta tunnetilalta.
Tartaros oli vaeltanut ympäri Andriaanan saarta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Se oli tottunut kulkija, suoranainen kyylä olemukseltaan, mutta nyt Herra oli johdattanut häntä vaiston sijasta. Herra oli ohjannut alaisensa uusien tulokkaiden luokse, jotka kaipasivat opastusta ja hyväksyntää uuden johtajansa silmissä. Ja kyllähän keltasilmäinen sen ymmärsi, vaikka asia harmittikin. Mustaharjasta ei oltu luotu pikkuisten paijaajaksi. Hän oli voimakastahtoinen taistelija, päätöksiensä toteuttaja. Vasta nyt, kun Herra oli antanut hänelle uuden, voimakkaan suunnan, tuntui Tartaroksesta, että luvassa oli jotain muuta, kuin vain kertomuksia Hjéresatin kuvioista.

Matkallaan oli arpikaulainen uhrannut peuran Herralleen. Tartaros oli pyytänyt anteeksi hiljaista palvontaansa ja pientä huomiota, jota oli viimeaikoina antanut Suurimmalle Herralle. Genova oli ollut Tartaroksen elämän tärkein piste jo niin pitkän aikaa. Tuntui epäoikeudenmukaiselta, että joukko heikkoja, värvättyjä rääpäleitä vei voiton itse Genovasta, jota ne nöyrästi palvelivat. Tartaros vaan toivoi, että kaikki vaiva oli tämän arvoista. Että niistä rääpäleistä tulisi sellaisia taistelijoita, jotka soisivat vielä ylpeyttä Herralleen.

Tartaros oli päätynyt Rantaan. Musta harjas lepatti oitis merituulen kosketuksesta ja keltaiset silmät tuijottivat merta edessään. Ruskea turkki oli nuhruinen ja matkojen likaama, eihän puolisusi ollut kylpyjä ehtinyt miettiä. Lika ei karskia miestä kaataisi.
Arpikaula päätti levätä hetken aloillaan, odottaen. Siitä tuntui, että tänne saapuisi se, jonka Herra paikalle kuljettaisi. Se, jonka takia uros oli tänne saakka saapunut.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Aug 26, 2008, 19:40

// Tulen jo, tulen juosten! //

Ja odotettu saapui, kuten oli aina ennenkin tehnyt. Vastahakoisesti ja pakotietä tilanteesta etsien, mutta saapui kuitenkin. Sanguinaria Mirada oli uhrannut, rukoillut ja manannut, mutta mikään ei ollut saanut pakottavaa kulkemiskäskyä vaikenemaan hänen päänsä sisästä. Vaikka naaras elikin Herralleen, ei hän olisi tahtonut tätä nimenomaista käskyä toteuttaa, ei sitten niin mitenkään. Hän ei tahtonut kohdata johtajaansa, ei näyttää missä tilassa alaisensa tällä hetkellä oli. Eihän hän olisi tahtonut myöntää sitä edes itselleen.
Vaan Herran voima oli mahtava, eikä edes kovatahtoinen taistelija voinut sitä vastustaa. Niinpä hän oli kulkenut määränpäähänsä samalla kuumeisesti miettien, miten tulisi asiansa Tartarokselle esittämään.

Astuessaan Carmiksen kivikkoiselle rannalle punaturkki tuhahti äänekkäästi, pikkukiviä tieltään potkien. Ihan turha asiaa oikeastaan oli murehtia, eihän Tartaros mikään idiootti ollut. Hän kyllä huomaisi naaraan pyöristyneen vatsan ilman sanojakin, tajuaisi varsin nopeasti asioiden laidan. Ymmärtäisi raitaselän olevan raskaana. Ja mikäli toisella olisi yhtään päättelykykyä, mitä hänellä valitettavasti olikin, arvaisi hän nopeasti itsensä pentujen isäksi.
Taistelijaa kuvotti. Vaikka hän olikin jo välillä uskonut tottuneensa ajattelemaan itseään tulevana äitinä, ei ajatus tuntunut nyt mitenkään ihastuttavalta. Se tuntui hirvittävältä.

Meren aaltojen pieksemä ranta oli pitkä, mutta ei tarpeeksi pitkä. Lopulta sai Mirada odottamansa hahmon siluetin näköpiiriinsä, ja tuima ilme kasvoillaan jatkoi naaras askellustaan. Enää ei voinut kääntyä takaisin.
"Johtaja", lausui punainen päästyään toisen kuuloetäisyydelle, mihin hän jäikin seisomaan. Itselleen epätavanomaisen kauan haki arpikasvo hyvää asentoa kivien lomasta, vaan ei se hänen oloaan helpottanut. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi kuulunut omaan ruumiiseensa.
"Tapaame taas", jatkoi naaras tympeällä äänellä, vailla leikittelevää virnettä kasvoillaan. Vaan lopulta kohotti naaras kuitenkin ryhtinsä suoraksi, nosti päänsä kohti taivasta ja suuntasi katseensa kohti urosta. Tuli mitä tuli, voisi sen ainakin ottaa vastaan pystypäin.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 4, 2008, 0:03

Tartaros ei ehtinyt kauaa "nauttia" merisestä tuulesya, joka huokui puolisuden kasvoille, tuntuen viileältä ja kostealta. Mustan harjaan seasta erotti keltainen silmä lähestyjän, joka oli kovin tutuksi käynyt ruskeaturkkiselle koiraeläimelle. Tuo narttu ei vieläkään kummoista sydämen sykähdyntää aiheuttanut Tartarokselle, mutta sai kylläkin vinon hymyn kapuamaan kuonolle lähestulkoon salaa. Johtuiko se sitten yhteisistä öistä vai toisen uskollisuudesta, vai kenties vain mahdottoman hienoista taistelutaidoista, sitä ei koskaan tultaisi tietämään, ellei arpikaula itse ajatuksiaan sanoiksi pukisi.
Mutta tällä kertaa hymy katosi yhtä nopeasti, kuin se oli noussutkin. Kun Tartaros johtajamaisesti kohotti päänsä korkeuksiin ja arvostelevalla, tarkalla ilmeellään tuijotti lähestyvää punaista, kaventui katse kuin kyykäärmeellä. Sillä puolisusihan huomasi heti suuren asian, joka Miradaa kalvoi.
Asian, jota tuo narttu kantoi kohdussaan.

Tartaros seisoi tyynesti aloillaan, odotti, vaikka sisällä kävi melkoinen myllerrys. Oli olemassa nimittäin kaksi mahdollisuutta, mikä oli saanut Miradan raskaaksi - joko isä oli hän, tai sitten punainen oli löytänyt toisen illan ilostuttajan. Ja se ajatuksena sai Tartaroksen tuntemaan suurta aggressiivisuutta. Hän oli kuin Paroni, joka ei pitänyt siitä, että hänen omaisuuteensa kajottiin.

Ja vieläkin oli arpikaulainen puolisusi vaiti, kun Mirada askelsi hänen eteensä. Tuijotti hohkaavan keltaisilla silmillään toista, kasvojen ollessa ilmeettömät, korvien pystyssä. Harjas hulmahteli tuulen tanssissa, karvapeite samaten. Uros kuunteli nartun tympeää äänensävyä ja tunnusteli kireyttä, joka huokui ilmassa.
Kuin Tartaros ei olisi edes kuullut sanoja, niin hän hetken käyttäytyi. Seisoi jämähtämättä aloillaan, katseli vain raidallista koiraa edessään. Ennemminkin katseli tämän suurentunutta vatsaa, joka enteili vain yhtä asiaa - odotettu hetki ei ollut kaukana.
Ja sitten, varoittamatta, nosti Tartaros tassunsa ilmaan. Hetken murto-osassa heilautti hän sen kohti Miradan kasvoja, yrityksenä läimäistä koiraa poskelle. Kiukku leimahti keltaisissa silmissä, mutta mielensä arpikaula yritti saada kuriin oitis, kun lyönti olisi suoritettu. Tartaros antoi toisen korvansa painua hieman kohti niskaa, tuijottaessaan äkäinen paiste silmissään toista.

"Minä vai joku muu?" kysyi Tartaros sanat hyiseen sävyyn. Mirada ymmärsi varmasti, mitä arpikaulainen tarkoitti.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Sept 5, 2008, 20:19

Kuten Mirada oli osannut olettaakin, ei vastaanotto johtajansa suunnalta ollut mitenkään järin lämmin tai mielialaa kohottava. Puolisuden kivettynyt ilme puhu selvää kieltään siitä, mitä uroksen mielessä liikkui, vaikkei toinen sanoja lausunutkaan. Ei hänen ollut tarvis, kyllä punaturkki ymmärsi ilmankin.
Lopulta sai naaras suunnattua hailakansinisten silmiensä katseen Tartaroksen kasvoihin, mutta hämmästyksekseen hän huomasi, ettei toinen tuijottanut takaisin. Katseli kyllä edessään seisovaa, mutta ei silmiin. Toinen tuijotti hänen pyöristynyttä vatsaansa, mikä ärsytti taistelijaa suunnattomasti. Aivan kuin hän ei olisi enää ollut se sama uskollinen alainen, vaan pelkästään se, mitä kantoi mukanaan.

Yhtäkkiä kohosi Tartaroksen voimakas tassu ilmaan, eikä liikkeen tarkoitus jäänyt naaraalle lainkaan epäselväksi. Kerran aikaisemminkin hän oli samankaltaista elettä uroksen taholta joutunut todistamaan, joskin silloin huomattavasti paremmasta syystä. Tällä kertaa epäoikeuden tunteen mukanaan tuoma tulinen viha leimahtikin raitaturkin sisällä, kun uroksen tassu iskeytyi vasten hänen kasvojaan.
Mirada horjahti varsin pahoin läimäyksen voimasta, oli kaatua epätasaisessa kivikossa. Parin tasapainoa korjaavaan askeleen avulla hän onnistui kuitenkin pysymään jaloillaan, säilyttämään kenties edes osan arvokkuudestaan. Hän ei johtajansa edessä matelisi, vaikka toista kuinka arvostikin. Siihen ei latinon luonne yksinkertaisesti taipunut.

Lopulta sai Tartaroskin sanaisan arkkunsa avatuksi, mikä ei tosin Miradan mieltä riittänyt lämmittämään.
"Sine!" tiuskaisi punainen äkäisesti. Niin, ei hän tässä yksin ollut, kaksi tilanteen syntymiseen oli tarvittu. Vaikka uroksen rektio arvattava olikin, ei se ollut naaraan mielestä lainkaan oikeutettu.
"Luuletko, etä mine tätä olisin tahtoinut?" tivasi taistelija puolisudelta, painaen typistetyt korvansa vasten niskaa. Jos toinen nimittäin jotakin sellaista kuvitteli, oli hän pahasti väärässä.

Vaan nyt ei ollut aika riidellä, vaikka Mirada kuinka olisikin tahtonut parin kuukauden aikana patoutuneita tunteitaan purkaa. Sen naaras toki käsitti, ja käänsikin tuhahtaen katseensa kohti vihertävänä sädehtivää merta.
"Herra tahtoi minen kertovan sinele", lausui arpikasvo kuonoaan aavistuksen rypistäen. Vaikkakin mainittu asia oli varsin itsestään selvä, mutta se oli mielekäs johdanto hänen seuraaville sanoilleen.
"Hän tahto pentujen pysyvän eloisa." Etenkin raskauden alussa oli naaras ajatellut hankkiutuvansa eroon koko jälkikasvusta heti sen ilmaannuttua maailmaan, vaan mielessään vaikuttava voima oli ollut asiasta eri mieltä. Herra tahtoi kansansa kasvavan, uuden veren kasvattavan voimiaan entisestään. Lahkolaisiksi syntyvät pennut olivat liian arvokkaita tavanomaisiksi uhreiksi. Heille oli parempaa käyttöä elävien keskuudessa.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 9, 2008, 22:23

Tartaroksella on tapana reagoida näinkin järkyttäviin asioihin varsin.. kiivaasti.
Tulisilmä tuijotti tiiviisti punaista, joka selvästikään ei pitänyt johtajansa tavasta osoittaa ajatuksiaan. Mutta se ei mustaharjasta haitannut, se ei piitannut laisinkaan. Tartaros halusi vastauksia, kuulla tästä kirotusta tapahtumasta.
Arpikaulaisen pää painui hieman alas, kuin tämä näin muka saattaisi kuulla paremmin sanat, jotka raidakas sähähti suustaan. Itseasiassa puolisusi vain hillitsi itseään, keräsi palasiaan kokoon, palautti arvonsa. Kohotti kohta päänsä, kasvojen ollessa tyynemmät, vaikka palo ei kadonnutkaan keltaisista silmistä.

Jälkikasvua. Hänen jälkikasvua.

Tartaros nostatti kuonolleen ivallisen virneen. Hän katseli hetken muualle, ulappaa kohden, kunnes antoi kasvojensa kääntyä takaisin uskolliseen alaiseensa, joka äkämystyneenä seisoi yhä aloillaan.
"Vai niin Herra haluaa", mutisi Tartaros, luodessaan katseen nopeasti taivaalle, kirkuviin lokkeihin. Herran syitä ei ollut syytä epäillä. Herra suunnitteli, eikä tämän suunnitelmia tullut pilattavan.
Ja kun uros tarkemmin ajatteli, mitä syntyisi tästä risteytyksestä? Taistelukoirasta ja vahvasta puolisudesta? Oikein koulutettuna vahvoja taistelijoita, joille vain harva pärjäisi.
Ajatus sai arpikaulan virnuilemaan salamyhkäisesti.
"Hienoa kun kerroit", puolisusi totesi selvästi rauhallisempana, äänen ollessa pehmeän charmaattinen, mutta silti käheähkö, vahva ja hallitseva itsensä.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Sept 14, 2008, 18:11

Tartaros vaikutti laantuvan muutaman asteen kuullessaan olevansa itse pentujen isä. Kyllä Mirada tiesi, että toisen ajatukset juoksivat kuitenkin yhä vimmattua vauhtiaan, vaikkei toinen sen ulospäin antanutkaan liiaksi näkyä. Uroksen näennäinen rauhoittuminen sai kuitenkin naaraankin tunteet laimenemaan, liekeissä roihuavan vihan laantumaan happameksi murjottamiseksi. Ei tälle kuitenkaan mitään voinut, ja vastuu oli teoistaan pystyttävä kantamaan. Mutta ei siitä silti ollut pakko pitää.
Hetken kuluttua asteli punaturkki hitaasti, mutta varmoin askelin johtajansa vierelle, kääntyen hänkin kohti ulappaa. Tartaroksen sanoille hän vain tuhahti ärsyyntyneesti, mutta kuitenkin hyväksyvästi. Eipä Herra ollut hänelle paljoa vaihtoehtoja jättänyt.

Jonkin aikaa oli Mirada hiljaa, katseli silmät viirulla taivaalla kierteleviä merilintuja. Hänellä oli vielä asiaa toiselle, tai oikeammin kysyttävää. Tilanne olisi yhtä hankala riippumatta siitä, mitä toinen vastaisi, mutta asia oli kuitenkin pakko selvittää.
"Tahdotko sine osalistua niiden kasvatuksen?" Oikeastaan raitaturkille ei ollut edes väliä tahtoiko uros sitä vai ei. Toki kaikki sujuisi varmasti helpommin kahdestaan, mikäli kyseessä olisi ollut tavallinen pariskunta. Mutta kumpikaan heistä tuskin olisi täyttänyt tavallisen koiraeläimen määritelmää, eikä sitä täyttänyt heidän epämääräinen suhteensakaan. Eivätkä varmasti täyttäisi tulevat pennutkaan, mikäli soppaan heitettyihin aineksiin oli yhtään luottamista.
"Ne syntyvet varsin pian", totesi taistelija vielä varsin vaisusti, yhäkään puolisuteen katsomatta. Pitäisi vielä ehtiä miettiä paikka, jossa penikat kasvattaisi. Joku, johon ei liikaa uteliaita neniä olisi tunkemassa. Ja sellaiset paikat olivat tällä saarella vähissä.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 18, 2008, 17:50

Tartaros antoi hymyn säilyä vinona ja pienimuotoisena jykevillä puolisuden kasvoillaan, tarkkaillessaan avautuvaa merta ja sen harmautta edessään. Korvat poimivat jokaisen Miradan luoman äänen ilmasta, kantoi ne omistajansa ajatuksiin, mutta aluksi mustaharjas ei reagoinut niihin mitenkään. Kuvitteli vain, kuinka hän voisi saada vahvimman pojan, mitä vähään aikaan on saarella elänyt. Tartaros tiesi, kuinka voimakkaat sukulinjat pentu tulisi omistamaan. Puoli sukua täynnä taistelukoiria, toinen puoli puoliksi täynnä raavaan suden verta. Tämä kattaus loisi maailmaan vahvan, rohkean ja ylvään eläimen, jonka jaloissa Golube on kuin rusakko haukan otteessa.

Mutta Miradan esittämä kysymys kasvatuksesta tai keltasilmäisen johtajan viimein palaamaan maankamaralle ajatuksistaan. Uroksen katse liikkui rauhallisesti punaiseen, jota Tartaros jäikin silmäilemään pitkäksi toviksi. Sitten tuo lipaisi kielellään huuliaan, naurahti käheän teeskennellysti ja heilautti hieman häntäänsä.
"Se on Herran tahto", Tartaros tokaisi. Isätyyppi hän ei ollut, ei lainkaan, mutta Johtajaansa hän seurasi. Lahkopyrkyri oli myös utelias näkemään poikansa vaiheita elämän alkupoluilla.
"Sen verran, mitä apuani tarvitset. Minulla on muutakin tekemistä."
Hjéresat oli kuitenkin arpikaulan tärkein asia Herran palvonnan lisäksi.

Ruskeavalkoinen painoi korviaan hieman takaviistoon, otti muutaman askeleen. Lopulta se käveli kokonaan mustaraidallisen koiran ympäri, tutkien tämän muuttunutta kroppaa, kävellen niin läheltä, että turkki varovasti hipaisi aina ohimennen lojaalia ryhmäläistä kuin kiusoitellen. Sitten Tartaros pysähtyi taas nartun eteen, seisoi päätään kannatellen ja keltaisilla silmillään punaisen arpisia kasvoja katsellen.
"Kuinka olet pärjännyt kantamuksesi kanssa?" puolisusi kysyi rauhallisella äänensävyllä. Se tuntui kantavalta, melkein hunajaiselta.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Sept 19, 2008, 0:41

Oli Miradakin toki aikanaan pohtinut sukunsa jatkumisen etuja, hänen poikiaan ja tyttäriään, joista ei voisi tulla mitään vähempää, kuin mitä vanhempansa olivat. Hän ei ollut kuitenkaan parhaista yrityksistään huolimatta osannut mieltyä ajatukseen, että olisi ehkä uuden sukupolven aika astua hänen tilalleen. Kurja tosiseikkahan oli, etteivät niin punaturkki kuin puolisusikaan tästä enää nuorentuneet, ja aika tulisi vielä kulkemaan heidän ohitseen.
Vaan naaraan mieltä oli kalvanut myös toinenkin seikka, jota hän tosin ei aikonut ottaa Tartaroksen kanssa puheeksi. Huoli kun saattoi olla aivan aiheetonkin. Taistelija oli kuitenkin nähnyt useiden pentueiden syntyvän Dienten hoteissa, ja hyvin usein pentueita olivat kiusanneet samat vaivat. Pentueet olivat olleet pieniä, ja harvinaisen usein ainakin yksi syntyneistä oli ollut selvästi muita heikompi. Sitä ei raitaturkki tiennyt, millaisiksi tällaiset pennut kasvaessaan olisivat kehittyneet, sillä ne olivat kohdanneet loppunsa ennen kuin olivat edes nimeä itselleen saaneet.

Mirada havahtui omista mietteistään kuullessaan johtajansa käheän naurahduksen, ja suuntasi jäänsinisten silmiensä katseen kohti urosta. Hyvä, että edes toista jokin tässä asiassa huvitti. Punainen kun ei löytänyt siitä mitään edes ironisella tavalla hauskaa. Sen siitä sai, kun oli varsinainen tosikko huumorissa, joka kohdistui taistelijaan itseensä. Vaikka ei tässä nyt varsinaisesti huumorista ollut edes kysekään.
Yhä varsin nyrpeän näköisenä nyökäytti naaras päätään, toisen sanat hyväksyen.
"Selvä", hän lausui lyhyesti, suunnaten katseensa takaisin merelle. Ihan kuin hänellä sitten ei olisi ollut mitään parempaa tekemistä, kuin kaitsea rasavilliä pentulaumaa.

Uroksen lähtiessä kiertämään alaisensa ympäri seisoi Mirada järkähtämättä paikoillaan, antaen toisen karkean karvan kutitella punaturkkisia kylkiään. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi puolisuden kiusoitteleva kosketus saanut naaraassa aikaan paljon muutakin, kuin turhautuneen huokauksen. Juuri tällä tavoinhan tähän tilanteeseen oli jouduttu, mikäli herra vain sattui muistamaan.
"Miten site nyt voii pärjätä paiisutuan yhtäkiä kaksinkertaiiseksi?" vastasi arpikasvo toisen kysymykseen omallaan, asian mittasuhteita tosin hienoisesti liioitellen.
"Metsästäminein on vaivaloiista", hän jatkoi lapojaan kohauttaen. Kyllä tässä oltiin pärjäilty, vaikkei olossa kehumista ollutkaan.

Vaan nyt oli Mirada saanut kurkkuaan myöten tarpeekseen raskautensa puimisesta. Tartaros oli mulkoillut hänen laajentunutta olemustaan jo liikaakin, joten omia hermojaan säästääkseen tahtoi punainen vaihtaa hetkeksi puheenaihetta.
"Miten Hjéresatin asiat ovat sujunet?" uteli arpikasvo asiallisella äänellä. Työ oli aina varsin helppo puheenaihe. Se sentään yhdisti heitä tavalla, joka oli paljon arvostettavampaa, kuin vahingossa alkunsa saanut pentue.

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 24, 2008, 22:36

Tartaros hymähti hieman, muttei oikeastaan kovinkaan huvittuneena, kun Mirada kysyi nyrpeästi, kuinka elämä muka voisi helppoa virtahevon mitoissa. No, ei ehkä niin suurena, mutta lähestulkoon. Uros ei siihen mitään vastannut, koska tiesi kyllä, että punainen tietäisi Tartaroksen ajatukset. Toki mustaharjas tiesi, että naaraalla oli ollut vaikeaa, siitä ei ollut epäilystäkään. Keltaiset silmät vilkaisivat koiraa kevyesti, mutta sitten katse liukui jälleen aavaa merta tutkimaan. Yritti tähystää mantereelle, kauas kaukaisuuteen, sinne mistä puolisusi oli aikanaan saarelle Herran ohjaamana saapunut, kunniakkaan tehtävänsä kanssa.

Miradalta nerokas veto siirtää ajatukset töihin. Toisaalta, aihe ei ollut mieluisin itse Hjéresatin perustajalle. Korvat painuivat huomaamatta takaviistoon, harjaan hulmahtaessa terävän merituulen hipaisusta. Arpikaulan huomio palasi mustaraitaiseen ja hetken hiljaisuuden jälkeen avasi ruskea suunsa;
"Käsittääkseni hyvin. Vaikkakin, toiminta on jälleen hidastunut."
Puolisusi tuhahti hieman ja antoi katseensa langeta lasittuneena tuijottamaan suoraan eteenpäin. "Säälittävät laiskimukset."
Uroksesta tuntui, ettei ryhmäläiset hoitaneet hommiaan. Ja jos tieto ryhmästä olisi lipunut väärille korville, haluaisi arpikaula päitä vadille ja samantien. Pieni murahdus karkasikin puolisuden kurkulta.
"Olen tavannut muutamia uusia. Pentuja, vanhuksia. Nirppanokkia, itsestään liikoja luulevia. Huonoja taistelijoita. Kurjia jokaikinen."
Hyytävän kylmästä äänestä saattoi havaita kuolemaa muistuttavan säväyksen, joka lankesi kuin varjo, tuhoten kaiken elävän alleen. Keltaiset silmät kääntyivät tuijottamaan lävistävinä narttua, joka seisoi suurentuneen olemuksensa kanssa uskollisesti aloillaan.

"Koska olet syönyt viimeksi?"

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Sept 25, 2008, 0:18

Mirada kohotti aavistuksen kulmiaan huomatessaan, ettei Hjéresatista puhuminen saanutkaan Tartarosta kovinkaan ilahtumaan. Hiljaisena kuunteli naaras toisen vastausta, tämän pettymystä alaisiinsa. Eipä punainen voinut olla myöntämättä, etteivätkö asiat olisi edistyneet odotettua hieman hitaampaan tahtiin. Joukko oli kyllä kasvanut, mutta ei mitenkään erityisen laadukkaalla porukalla.
Johtajansa kuvaillessa kohtaamiaan persoonia piirtyi vino, toispuoleinen hymy raitaturkin huulille.
"Taiisit tavata sen kaksikon. Vanhan rakin ja typerän opipoiikansa?" Akain ja Zealotin, jos nimiä oltaisiin käytetty. Kieltämättä naaras tunsi hieman jopa vahingoniloa kyseisiä uroksia kohtaan: Tartaroksen pettymystä ei ollut mitenkään miellyttävä saada niskaansa.

Jälleen hiljaa huokaisten pohti Mirada hetken kaikkia niitä, joita oli itse tämän parin kuukauden aikana kohdannut. Varsin yksin hän oli ollut, eikä vähäinen seurakaan ollut mitenkään mieltä liiaksi ylentävää laatua ollut.
"Tapasin erän naaran, Sielunkantajaksi itsensä esiteili. Valitetavasti hän ei jostain syystä tahtonuit liityä riveihime", kertoili punainen lapojaan kohauttaen. "Tuskin häneistä olisi suurta varaa oluit, muta toteuutin silti käskysi. Saiipahan Herra yhden uhrin lisää." Ei arpikasvo tosin ollut aivan varma siitä, mitä Herra ajatteli toisen lahkolaisen uhraamisesta, mutta tehty mikä tehty. Mitäs oli valinnut väärin.
"Lisäksi mukame lähti eräs varsin mieelenkintoinen tuttavus. Ister, Mustan entinein ystävä, joka eii juuri albinosta perusta." Okei, ei Ister perustanut kyllä Miradasta tai Tartaroksestakaan, mutta se oli mitätön sivuseikka.

Puolisuden tiedustellessa naaraansa syömisistä tuhahti Mirada päätään pudistellen. Ei hän olisi tahtonut avuttomuuttaan Tartarokselle myöntää, mutta pieni metsästysapu ei olisi tosiaankaan ollut pahitteeksi.
"Tarpeksi kauuan siten", vastasi taistelija ympäripyöreästi. Kaiken lisäksi tässä tilassa nälkä ei tuntunut lähtevän syömälläkään, kehon kuluttaessa älyttömästi energiaa. Ihan kuin ei olisi ollut muuten vielä tarpeeksi epämukavaa.
"Päiivälisseura kelpaisi."

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 25, 2008, 0:47

Tartaros kuunteli Miradan ääntä korvat liikahdellen, olemus ällistyttävän tyynenä, vaikka kiukku muhi kuplivana puolisuden sisällä. Ryhmän tilanne ei tosiaankaan miellyttänyt arpikaulaa, eikä alaisista saatu negatiivinen kuva parantanut tilaa ollenkaan. Siksi uros naurahtikin sähähtäen, kun punainen oletti harjaspäisen tavanneen Zealotin ja Akain. Mirada oli aivan oikeassa siitä.
"Pentu on mielistelevä, ukko luulee liikoja itsestään", tokaisi Tartaros tiukasti, kylmä viilto äänessään. Akaista voisi toki kasvaa kunnollinenkin mies, kun ottaisi oikean asenteen, mutta värivirheellinen doopermanni oli asettanut itsensä erittäin alhaiseen asemaan uuden johtajansa silmissä.

Mustaharjas kohotti hieman kulmaansa, kun keskustelu ssiirtyi uusille urille. Ei voinut keskittyä henkiseen negatiivisuuteen, kun oli uusia tietoja kuunneltavana. Uhraus sai uroksen hetkeksi hieman totiseksi, mutta nopeasti tuo palautti mystisen hymyn kuonolleen ja palautti korvansa höröön.
"Herra hyväksyy kyllä asian, jokainen voi olla uhka", Tartaros lupasi. Heidän salaisuutensa varjelu albiinolta oli tällä hetkellä kaikista tärkein asia. Jos tieto vuotaisi, voisi koko suunnitelma olla uudestaan pakko muokata. Tämä taas ei keltasilmäistä juurikaan houkuttanut.
Korvat värähtivät, katse tutki Miradaa tiiviisti, kun tämä otti puheeksi Isterin. Vai oli taistelija värvännyt Mustan tuttavan, joka kaiken lisäksi vihaa Golubea? Tyytyväinen hymy kihosi puolisuden kasvoille. Se oli ainoa kiitos, jonka tuo punaiselle soi.

Takaisin ruokailuun. Tartaros olikin olettanut, ettei Mirada ollut saanut ruokaa suuren vatsansa kanssa. Ja koska koira oli hänen uskollisin alaisensa ja kantoi lisäksi uroksen tulevaa perillistä, tunsi keltasilmäinen olevansa vastuussa hankkia ruokaa tälle. Puolisusi paransi päänsä ryhdikkäämmäksi koholleen, nyökäytti kuonoaan ja kääntyi hieman.
"Etsitään saalista, jotta saat syödäksesi."

Re: Vaeltajan mielellä
Post by hitodama on Sept 25, 2008, 1:48

Mirada ymmärsi hyvin, mistä Tartaros puhui. Erityisesti Zealot oli selvästi kuvitellut olevansa jotakin aivan muuta, kuin minä naaras oli uroksen nähnyt. Ehkä toinen oli tosiaan ollut joskus nuoruudessaan punaturkin lailla kehätaistelija, kuten oli väittänyt, mutta siitä täytyi olla hyvin paljon aikaa. Nykyisin outo rotukoira ei ollut enempää eikä vähempää, kuin tavallinen vanhus.
Ollessaan samaa mieltä johtajansa kanssa nyökäytti punaturkki hitaasti kuonoaan. Mitäpä sitä turhaan sanoja tuhlailemaan.

Uhrauksen hyväksyttävyyteenkään ei Miradalla ollut mitään lisättävää, Tartaros puhui täyttä asiaa, kuten tällä oli tapana.
"Varmasti", totesi naaras kuitenkin lyhyesti, vaaleilla silmillään urosta katsellen. Kyllä hän olisi tuntenut Herran tyytymättömyyden tekoihinsa, jos niin olisi ollut tarkoitus. Ainakaan ei Hän nähnyt asiaa niin merkittävänä, että olisi katsonut tarpeelliseksi palvelijaansa siitä rankaista. Hyvä niin.
Isteristä ei Mirada välittänyt puhella sen enempää, eikä Tartaros onneksi mitään kysynytkään. Taistelija ei juuri voinut sietää lihavaa puolisutta, mutta koska tämä oli mieluummin valinnut Hjéresatin, kuin uhratuksi tulemisen, ei punaturkille juuri ollut jäänyt vaihtoehtoja. Vaan ehkäpä toisesta vielä joku päivä olisi jotakin hyötyäkin, mitä arpikasvo kyllä rohkeni vilpittömästi epäillä.

Otettuaan johtajansa hymyn kiitollisena vastaan omallaan, kääntyi Mirada takaisin kohti saaren sisäosia, pitäen kuitenkin katseensa mustaharjaksisessa puolisudessa. Tuskin he kuitenkaan merelle kalastamaan jäisivät, sellainen saalistusmuoto kun ei ainakaan naarasta houkuttanut.
"Kuiinka jalomielinein ajatus", lausahti punaturkki pieni pilke silmäkulmassaan. Pitipä se tämäkin päivä nähdä, että Tartaros tarjoutui vapaaehtoisesti hankkimaan syötävää alaiselleen. Tai ehkä ennemminkin jälkeläisilleen, mutta sitä ei tahtonut koira juuri nyt ajatella. Pian ei kuitenkaan olisi enää koskaan vain hän ja Tartaros, vaan he ja pentukatras. Ärsyttävällä tavalla soma ajatus.

Pyöreän olemuksensa vuoksi hieman vaivalloisesti lähti Mirada askeltamaan kauemmas rantaviivasta. Niin mukava kuin merelle olikin joskus tuijotella menneitä miettien, täytyi pystyä myös palaamaan tähän hetkeen. Vino hymy huulillaan leikkien katsahti taistelija kohti Tartarosta ja naurahti lyhyesti, tietämättä itsekään täysin miksi.

// Ja jatkamme pentuilussa sitten. =3 Aloittelenko minä sen, kun sinä tämän aloitit? Ja luolista/kallioistahan oli paikkana silloin joskus puhetta. //

Re: Vaeltajan mielellä
Post by pipsu on Sept 27, 2008, 22:22

> Voit aloittaa pelin, luolille tosiaan vallan mainiosti sopii n_n~<