Sanguinaria Mirada - RPGs

Yhteiset alueet » Luolat » Teetä ja sympatiaa

Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Dec 28, 2010, 21:06

Andriaanan saaren eteläkärki oli kovin karu kivisyydessään. Alue tunnettiin erityisesti niistä monista luolista, joita peruskallioon oli syntynyt. Siellä pitivät kuuleman mukaan siellä leikkivät kotia monet eläimet, niin koirat kuin saaliitkin. Taisi joitain linnunpesiäkin löytyä näiltä rannoilta.
Oavert ei ollut vielä koskaan aiemmin käynyt kallioilla. Ei hän ollut kyllä liioin saaren eteläosissa vieraillut, sillä hän oli tullut rantautuneeksi Carmiksen kivirannalle. Lyhyen saarella oleskelunsa aikana hän oli tutustunut lähinnä pohjoisen havumetsiin. Eteläisin paikka oli pitkään ollut Djalan mailla, eikä tummaturkki ollut käynyt sitä lähempänä Ederan maita.
Ei, ennen kuin nyt.
Poutaisena ja harmaan pilviseksi muuttuneena iltapäivänä nuori uros oli sattunut kävelemään ensimmäistä kertaa puolueettomille maille. Syy Oavertin matkaan kulki paraikaa hänen vierellään. Verinen, lyhytturkkinen koira oli urhoollisesti puolustanut pentua verenhimoisia Puolikuita vastaan. Vammoitta toinen ei ollut suinkaan selvinnyt, mistä koirasusi oli hyvin pahoillaan. Puoliverinen oli lopulta päätynyt auttamaan Miradaksi esittäytynyttä lahkolaista tämän matkalla kotiluolaansa. Tie Djalan lehtimetsästä kallioille oli ollut verrattain pitkä, mutta he eivät olleet kovinkaan paljoa saaneet puhutuksi sen aikana. Punaraitainen ei ollut keksinyt mitään sanottavaa, eikä taistelijakoirakaan tuntunut olevan juttutuulella. Enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa oli heidän matkansa kulunut.

Muuan luolan edessään nähdessään turkoosisilmä valpastui, kääntäen katseensa arpikasvoiseen narttuun.
”Onko tämä se luola josta puhuit?” pentu kysyi sujuvalla lahkollaan, nyökäten pienesti kohti mainitsemaansa luolaa.

[[hito tänne tackar.]]

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Dec 29, 2010, 15:42

Vaitonaisena oli Mirada toden totta matkaa tehnyt, eikä ollut hiljaisuudelleen edes vaivautunut syytä antamaan. Se ei kuitenkaan suinkaan liittynyt esimerkiksi haavoihin, joita naaras oli saanut lyhyessä tappelussa puolikuulaisperheen kanssa; olivathan kyseiset vammat kuitenkin taistelukoiran mittapuulla vain merkityksettömiä pikkunirhamia, jotka paranisivat kyllä itsestään. Aikaa se vaatisi, kiitos punaturkin korkeahkoksi karttuneen iän, mutta aikaa hänellä nimen omaan tuntui nykyisin piisaavan.
Vaan niin, syy yleensä kovin puheliaan naaraan sanattomuudelle oli oikeastaan Oavert itse. Nuorukaisen olemuksessa kun oli jotakin häiritsevällä tavalla tuttua, mutta arpikasvo ei pinnistelyistään huolimatta ymmärtänyt mitä. Hän ei ollut tavannut tuollaisia turkin kuviointeja aikaisemmin, ei nähnyt uroksen korua kenelläkään toisella. Tuttuus kumpusi jostakin hienovaraisemmasta, josta lieni mahdollista saada kiinni vain jonkin nimettömän aistin, kenties vaiston, avulla.

Kun hiljainen kaksikko alkoi lähestyä päämääräänsä, työnsi Mirada omat ajatuksensa kuitenkin syrjään ja käänsi katseensa kohti avonaista luolaa, johon Oavert sanoillaan viittasi.
"Ei. Mutta käymme siellä silti ensin", punaturkki vastasi ja käytti hänkin lahkokieltä, vaikkei se hänen suussaan kovin koreaksi taipunutkaan. Sen siitä sai, kun oli liittynyt Herran palvelijoihin vasta aikuisiällä, eikä ollut vaivautunut liian paljon kielellisiä kykyjään treenaamaan.
Arastelematta tai nuoreen toveriinsa vilkaisematta asteli Mirada pian peremmälle luolaan ja suuntasi kulkunsa kohti tiettyä nurkkausta, josta kantautui rytmikkäästi tipahtelevien vesipisaroiden vaimeaa ääntä. Sieltä naaras noukki mukaansa paikalle varta vasten asetellun metallisangon, johon vesi oli kerääntynyt.
"Minun luolani on korkeammalla. Jatkamme matkaa sinne", punaturkki kertoi palatessaan takaisin avomaastoon. Samalla naaraan huulilleen kohosi pieni, ovela virnistys. Heidän päästessä perille tulisi pentu huomaamaan, ettei vaatimaton vedenkeräyspiste ollut suinkaan ainoa ylellisyys, jonka naaras oli itselleen kehittänyt.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Dec 29, 2010, 20:51

Oavert nyökkäsi toisen sanoessa heidän vierailevan ensiksi toisessa luolassa. Syytä hän ei kyennyt asialle keksimään. Ehkä naaras halusi levätä siellä hetken aikaa ennen kuin he jatkaisivat ylemmäs? Ei se kovin järkevää toimintaa olisi, oikea määränpääkin oli niin lähellä. Mutta jos toinen niin haluaisi, niin kai se sitten kävisi. Ei pentu uskaltanut vastaankaan ryhtyä väittämään.
Tottelevaisesti seuraten punakuvioinen seurasi toisen kannoilla kohti edessään avautuvaa luolaa. Suin päin ei sudenpoika uskaltanut rynnätä tuntemattomaan luolaan, sillä ties mitä ansoja sieltäkin löytyisi. Hän päätti antaa Miradan mennä edeltä, tunsihan toinen selkeästi seudun häntä itseään paremmin.

Luola ei ollut hänen mielestään järin miellyttävä. Kostea ja kylmä se oli, mistä Brasilian lämpimältä seudulta kotoisin oleva sekaverinen ei lainkaan pitänyt. Korviaan luimistaen hän päätti hiljaa mielessään, ettei koskaan muuttaisi näin epämiellyttävään paikkaan asumaan.
”Tuohan on kätevää”, totesi koirasusi yllättyneenä toisen ottaessa vesisangon jostain luolan perukoilta. Sielunkantajalle itselleen ei moinen olisi tullut mieleenkään.
Uros nyökkäsi toisen lopettaessa puhumisen. Hänelle kyllä sopi pieni lisäpatikointi, jos niin päädyttäisiin viimeinkin oikeaan osoitteeseen. Hitaasti tummaturkki lähti kävelemään kalliota ylöspäin, vilkuillen samalla punaiseen toveriinsa. Kyllä toinen varmasti huomauttaisi, mikäli raidallinen kulkisi aivan väärään suuntaan.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Dec 29, 2010, 23:23

Kuullessaan penikan kehaisevaan sävyyn lausutun kohteliaisuuden vedenkeräyssysteemistään, ei Mirada vaivautunut peittelemään tyytyväisyyttään. Vaikka naaras tunsi itsekin oman arvonsa paremmin kuin hyvin, ei hän ollut koskaan voinut vastustaa lausahduksia, jotka häntä siitä muistuttivat.
"Kun asuu tällaisessa paikassa, ei voi luottaa sateen tulevan ja sammuttavan janonsa aina, kun sitä itse haluaa", punaturkki vastasi ja heilautti lyhyesti häntäänsä - tai sitä, mitä typistetystä tyngästä nyt oli jäljellä.

Kaksikon poistuessa onkalosta lähti sudenpuolikas kulkemaan polkua eteenpäin, jolloin Mirada nyökäytti tälle hyväksyvästi kuonoaan. Suunta oli oikea, ja sitä kautta he saapuisivat varsin nopeasti naaraan kodikseen nimittämälle luolalle. Hieman kiipeilyä homma kyllä vaatisi, mikä ei jo valmiiksi pitkän matkan taittanutta koiraa juurikaan miellyttänyt, mutta minkäs sille mahtoi. Sen hinnan hän oli vapaaehtoisesti päättänyt maksaa valitessaan tukikohdakseen sellaisen maailmankolkan, johon ei ihan jokainen satunnaiskulkija olisi kutsumatonta nokkaansa tunkemassa.
"Kerrohan, pentu", Mirada yllättäen lausahti lähtiessään itsekin kulkemaan ylös kivikkoista polkua. Samalla hän vaihtoi puheensa vaivihkaisesti yleiskieleen, sillä lahkokielen puhuminen häntä kokeneempien kielimiesten seurassa tuntui hänestä aina hyvin alentavalta, olkoonkin että tällä kertaa kyseessä oli alle vuoden ikäinen nulikka.
"Mikä lie nimesi, hmm? Sine varmasti kuulit minen nimeni niiden puoolikuulaissaastojen luoona, mutta sinen henkilöllisyytesi jäi minele tyystin hämärän peiiton."

// Tässä muuten vähän jotain ohjeistusta Miradan luolan ulkomuodosta: kuva, kuva ja kuva. Joulukoristeita eli olkia, kirkuvanpunaisia kankaita ja tonttulakkeja siellä ei tosin tietenkään ole. ='D //

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Dec 30, 2010, 21:17

Ilokseen koirasusi huomasi saavansa toisen siunauksen aikeilleen. Hän lähti varmasti askeltamaan ylöspäin kallionrinnettä. Onneksi paikalla ei ollut satanut hetkeen, joten pinta oli mukavan kuiva. Uroksella ei ollut mitään ongelmia kulkunsa kanssa, sillä kallio ei ollut lainkaan liukas.
Hetken matkaa eteenpäin mentyään ja jatkuvasti ympäristöään tarkkailtuaan sekarotuinen joutui pysähtymään kuullessaan punaturkin puhuvan takanaan. Välittömästi äänen ehtiessä korviinsa asti hän lakkasi kävelemästä, kääntäen samalla päänsä kohti takanaan olevaa. Mustakasvoisen ilme synkkeni kovin hänen huomatessaan koiran vaihtaneen puheensa yleiskielelle. Oavert ei osannut puhua kunnolla kyseistä kieltä, mutta ymmärsi sitä melko hyvin. Yleensä hän puhui enimmäkseen lahkoa, sillä sitä puhumalla hän oli kasvanut ja sen omaksunut äidinkielekseen. Yleiskieli oli niin kamalan vaikeaa ja rumaa, ettei hän laisinkaan siitä pitänyt. Mutta kai sitäkin olisi hyvä käyttää, ettei taito vallan ruostumaan pääsisi.

”Minä ei kerto minä nimi vilä?” uros kysyi kummastuneena, muistaen vasta silloin kamalan etikettivirheensä.
”Ei kertonu, oho. Oavert Sielunkantaja, se ola minä nimi”, kertoi hän lopulta. Nyt esittelyt oli hoidettu, eikä mitään muitakaan tärkeitä tietoja tainnut olla kertomatta. Korullinen selasi muistiaan, muttei keksinyt mitään pahempia puutteita tekemisissään.
Kun puolihukka vielä vähän matkaa kiivettyään huomasi muuan pensaan, ei hän sitä mitenkään kummallisena pitänyt, ja meinasi jo mennä ohitse. Mutta sitten hän huomasi pensaan takana jotain, mikä näytti luolan suuaukolta.
”Olla se tuo sitten?” pentu kysyi toiveikkaana. Ehkä toisella arvauskerralla menisi oikein.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Dec 31, 2010, 1:09

Kun lahkolaispentu vaihtoi puheensa niinikään yleiskieleen, leveni Miradan hymyyn toispuoleiseksi, huvittuneeksi virneeksi. Vai että löytyi maailmasta sitten niinkin pahoin tynnyrissä kasvaneita nulikoita, etteivät tuon paremmin "tavallisten tallaajien" kieltä puhuneet? Punaturkki kun luuli oman tyttärensä Zésiran olevan kaikessa tönkköpuheisuudessaan pahakin esimerkki siitä, mitä liiallinen lahkokielen käyttäminen saattoi aiheuttaa. Tämä nyt itsensä esittelevä pentu vei kuitenkin voiton siinä kilvassa 10-0.
Vaan niin, mutta entäpäs se nimi sitten? Miradan kaltainen kaikennähnyt maailmanmatkaaja ei turhan usein hämmentynyt, mutta uroksen Sielunkantaja-nimitys kylläkin sai hänet seisahtumaan hetkeksi paikoilleen.
"Vaie sillä tavala", naaras totesi ymmärtäessään, mikä Oavertissa oli tuntunut niin kovin tutulta. Enempää hän ei kuitenkaan toistaiseksi paljastanut, vaan jatkoi vain vaitonaisena matkaansa. Asioita ehdittäisiin kyllä ruotia tarkemmin harvinaisen hyvin varustellun luolan suojissa.

Kaksikon päästessä vuorikiipeilyurakkansa päätepisteeseen, nyökäytti Mirada tällä kertaa myöntävästi kuonoaan luolan hoksanneelle sudenpuolikkaalle.
"Käy vaine sisän", naaras kehotti, ja askelsi itse esimerkkiä näyttäen suorin tein peremmälle. Tuntui yllättävän helpottavalta olla taas kotona, vaikkei punaturkki poissa päivää paria pidempään ollutkaan ehtinyt olla. Pikaisesti hän silmäili luolansa lukuisine vanhasta kylästä peräisin olevine tavaroineen lävitse varmistuakseen siitä, ettei mihinkään oltu koskettu. Niin makuuviltti, vain hieman säröillä olevat peilit kuin erilaiset astiatkin vaikuttivat onneksi olevan kukin juuri siinä, mihin omistajansa ne oli viimeksi jättänyt.
"Otatko juootava?" taistelukoira kysyi laskiessaan vesisankonsa luolassa pönöttävän sileäpintaisen kivenlohkareen - pöydän, kuten naaras itse sitä nimitti - päälle.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Dec 31, 2010, 17:21

Oavertilta ei toisen pahanilkisen sävyn saanut hymy jäänyt huomaamatta. Pentu painoi päätään häpeissään. Kyllä hän puheensa omituisuuden tajusi itsekin. Koirasutta nolotti hänen huono kielitaitonsa, ja samalla hetkellä hän teki vakaan päätöksen opetella yleiskieltä paremmin. Vielä jonain päivänä hukanpoika puhuisi täydellisesti kahta kieltä.
Koiran salaperäisyys ihmetytti häntä. Mirada tuntui saavan jonkinlaisen älynväläyksen hänen esittäytyessään, muttei vaivautunut kertomaan asiasta sen tarkemmin. Asia jäi häiritsemään tummaturkkia, mutta hän ei kehdannut ryhtyä utelemaan sen enempää. Punainen voisi suuttua häneen, mistä seuraisi vain ongelmia. Näiden mietteiden jälkeen kysymysten esittäminen ei enää tuntunut edes vaihtoehdolta, joten koirasusi päätti pitää kuononsa toistaiseksi ummessa.

Erillisen kehotuksen saatuaan uros astui sisälle luolaan. Hän kulki oviaukosta selkeän matkan sisälle, ettei vain olisi tukkinut tietään naaraalta. Sisällä oli kovin hämärää, ja meni hetki, ennen kuin Sielunkantajan silmät tottuivat valaistukseen. Silloin hän kykeni tarkastelemaan ympäristöään hieman tarkemmin. Pentu näki lukuisia kummallisia esineitä, muun muassa peilejä ja astioita. Mitään senkaltaista metsässä kasvanut ei ollut ikinä ennen nähnyt. Kummastuneena punamerkki käveli peiliä kohden, tarkastellen uteliain silmin sieltä vastaan tuijottavaa olentoa. Meni kauan, ennen kuin hän tajusi katselevansa itseään.
Taistelijan kysymys havahdutti nuorukaisen mietteistään, ja hieman hölmistyneen oloisena hän käänsi päänsä Miradaa kohden.
”Kylä, kiitos”, hän vastasi. Oan kurkku alkoikin tuntua ikävän kuivalta. Koirasusi askelsi hieman lähemmäs suurta kiveä, jolle toinen oli ämpärinsä asettanut. Uros odotti, että Mirada joisi ensiksi, ennen kuin kostuttaisi itse kurkkuaan.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Jan 8, 2011, 15:20

Jotakuta toista omiakin pentuja omaavaa naarasta Oavertin selvä häpeily olisi varmasti surettanut tai säälittänyt, mutta Miradan tapauksessa se ei pyyhkinyt edes huvittunutta virnettä pois hänen kasvoiltaan. Oli tosin hyvä, että nuorukainen sai siitä vain lisää tarmoa kielenopiskeluihinsa, sillä juuri sellaista asennetta punaturkki ilmehdinnällään toivoikin lietsovansa. Hänen mielestään kun ei ollut olemassakaan sen parempaa kannustetta oppimiselle, kuin halu todistaa toisille pystyvänsä voittamaan kovankin haasteen.

Päästessään luolan pöydän äärelle asettelemaan "tarjoilujaan" esille, jäi Miradalta käytännössä huomioimatta Oavertin kummastelu peilin suhteen. Niinpä naaras ei ryhtynyt noista ihastuttavista ihmisten kapistuksista mitään esitelmöimään, vaan lähti nuorukaisen kohteliaan myöntymisen kuullessaan noutamaan pöydälle lisää astioita. Palatessaan kivipaaden äärelle laski taistelukoira kaksi matalareunaisempaa kulhoa vesisangon seuraksi, kunnes tarttui taas sankoon ja kaatoi siitä varovaisesti nestettä esillä oleviin astioihin. Tottahan oli, että moinen ihmismäinen hienostelu oli täysin turhaa koiraeläinten maailmassa, mutta siitä huolimatta Mirada oli päättänyt moiset turhamaisuudet itselleen nykyisin sallia. Hän kun ihaili kaksilahkeisia ja heidän kulttuuriaan suunnattomasti, kuten kunnon palveluskoiran kuuluikin, eikä nähnyt mitään syytä tätä seikkaa peitellä.
"Kerrohan minele, iltapoiika", naaras aloitti istuutuessaan oman vesikulhonsa äärelle ja katsahtaessaan nuorta puolisutta arvoituksellisesti kulmiensa alta.
"Kuiinka pitkälistä perua Sielunkantaja-nimesi lieene? Voiisin nimitäin väiitä tavaneeni kerran erän sukulaiisesi, joskan en tieedä kuinka läheistä perhettä kyseinen susi sinele oli." Ainakaan Killer Sielunkantajan poika ei Oavert voinut mitenkään olla, sillä tuo turhakelahkolainen oli kuollut jo kauan ennen uroksen syntymää. Sen enempää ei punaturkki kuitenkaan osannut päätellä, joten hän päätti luottaa suoran kysymyksen voimaan.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Jan 8, 2011, 17:49

Oavert oli keskittynyt enemmän kulhoon kaadettuun veteen kuin toveriinsa. Punaturkki kuitenkin sai tehokkaasti käännetyksi hänen mielenkiintonsa itseensä. Hetkeksi koirasusi keskeytti juomansa lipittelyn kuunnellakseen toisen puhetta. Miradan sanomat asiat olivat yhtäkkiä paljon tärkeämpiä kuin kuivuuttaan polttava nielu. Turkoosikatse oli hetken ajan vallan hämmästyneen näköinen, mutta ilme neutraloitui nopeasti. Vielä muutaman kulauksen juotuaan pentu päätti ryhtyä puhumaan. Juodessaan hän oli samalla järjestellyt ajatuksiaan ja saanut aikaan jokseenkin selkeän kokonaisuuden vastaukseksi.
”Minä äiti oli, siis ola, Fall Sielunkantaja”, hän aloitti, joutuen jo heti korjaamaan väittämiään. Äitiä hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, mutta uskoi silti vakaasti tuon olevan hengissä. Tummaturkki halusi itsepintaisesti uskoa, että Fall oli selvinnyt merestä jollekin saarelle, ellei peräti Andriaanaan saakka. Ihan varmasti emo oli kunnossa sekä hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Siispä oli täysin väärin käyttää mennyttä aikamuotoa, jos kerta naaras oli hengissä.
”Häne äiti Sielunkantaja myös, Killer. Äidilä velijä ja sisko. Ei tiedä, olako he Sielunkantaja myös”, puolikoira esitelmöi, yrittäen kovasti muistaa, oliko unohtanut mainita jonkun. Luultavasti kaikki lähisukulaiset olivat siinä.

”Äiti synty tämä saari. Sukua tälä, siis”, Oavert lisäsi vielä. Senhän tähden korullinen oli lähtenytkin kotiseuduiltaan äitinsä kanssa merta seilaamaan. Hyvällä tuurilla Ilta oli päässyt perille asti, mutta Fall ei vaikuttanut olleen niin onnekas. Ties mitä punaharjaiselle naaraalle oli matkan aikana käynyt.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Jan 22, 2011, 14:53

Mirada odotti kärsivällisesti, että Oavert toipuisi lausuttujen sanojen aiheuttamasta hämmennyksestä. Hän ei kuitenkaan antanut toisen paeta pistävää katsettaan, vaan tuijotti pentua vaativasti tämän latkiessa vielä muutaman kulauksen vettä suuhunsa. Hetken kuluttua uros sitten selostikin ilmoille kenties kaiken sen, mitä sukulaisistaan tiesi, ja silloin suostui Miradakin kääntämään huomionsa viimein oman vesikuppinsa puoleen. Hän oli kuullut sen, mitä oli halunnutkin kuulla.
"Tunsin siis isoäiitisi", punaturkki vastasi tyydytettyään vuorostaan nyt itse janonsa vilpoisalla vedellä. Nuollessaan suupieliään kuiviksi pysähtyi kielensä hetkeksi naarmuihin, jotka puolikuupentueen isähahmo oli taistelukoiran kuonoon aikaisemmin läimäissyt. Haavat eivät kuitenkaan olleet niin syviä, että ne olisivat saaneet Miradaa edes irvistämään, vaan hetken tunnustelemisen jälkeen hän veti kielensä takaisin paikoilleen ja jatkoi juttuaan.
"Taie tunteminen lieene hieman väärä sana. Mine uhrasin hänet", naaras tokaisi lapojaan kohauttaen, kuin olisi puhunut jostakin täysin arkipäiväisestä asiasta. Mikään tyystin tavanomainen juttuhan ei kuitenkaan ollut kyseessä, mistä kieli lähinnä se hitusen ilkikurinen katse, jolla Mirada nyt Oavertia vilkaisi. Tokihan häntä nimittäin kiinnosti kovastikin se, miten nuori lahkolainen uutiseen reagoisi: olisiko järkyttynyt sukulaisensa murhasta, kiitollinen Herralle tehdystä palveluksesta vai hämmästynyt kuullessaan lahkolaisen tappamasta lahkolaisesta.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Jan 22, 2011, 18:00

”Killer?” hän kysyi toisen mainitessa isoäidin. Fall-äiti oli maininnut monesti nimeltä sukulaisiaan, useimmin juuri isoäidin. Killer-mummo ei ollut kuulemma kohdellut jälkikasvuaan silkkihansikkain. Punaharjainen oli kaikesta huolimatta rakastanut äitiään syvästi, mitä Oavert itse ei ollut koskaan tajunnut. Ei Fallkaan mikään unelmaemo ollut, mutta ainakin parempi, kuin mitä Killer kuului olleen.
Koirasusi hämmentyi kovasti Miradan kertoessa tarkemmin kohtaamisestaan Sielunkantajan isoäidin kanssa. Koskaan aiemmin hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ettei Killer olisi enää elävien kirjoissa. Hän oli kuvitellut löytävänsä tuon vielä saarelta, vanhana ja raihnaisena ehkä, mutta elossa yhtä kaikki. Nyt nuorukainen saikin sitten kuulla, että tuo oli jo heittänyt lusikan nurkkaan, ties kuinka pitkän aikaa sitten. Eräs toinen yksityiskohta poltteli hänen mielenkiintoaan pahemmin, joten sudenpoika päätti suoraan kysyä asiasta.
”Killer ola lahkolaine”, Ilta sanoi tietäväisesti. Sitä kautta Herra oli periytynyt muinoin Fallille ja sitä kautta myös pennulle itselleen. ”Ei koskaan kulut lahkolaine kuola uhrattuna.” Oliko sellainen edes mahdollista? Että lahkolainen uhraisi toisen? Mistään sellaisesta koirahukka ei ollut kuullutkaan. Sehän ei edes ollut kovin tarpeellista, sillä Herra sai palvelijansa sielun joka tapauksessa. Miksi siis vaivautua lausumaan uhrirukous erikseen?
”Mikä sinä ajoi uhramaan häne?” pentu tiedusteli melkoisen tyynellä äänellä. Hän ei ollut koskaan tuntenut tätä Killeriä, josta puhuttiin. Tieto tuon kuolemasta ei siis surettanut poikaa sen pahemmin. Totta kai syy kuolemaan kiinnosti sukulaisuuden nimissä, mutta mitään sen vakavampaa tuntemusta ei sisällään herännyt.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Jan 29, 2011, 12:23

Mirada nyökäytti suorastaan teatraalisen hitaasti kuonoaan Oavertin lausuessa ääneen isoäitinsä nimen. Kyllä, juuri samainen olento oli aikoinaan kohdannut loppunsa taistelukoiran toimesta - tai ainakin hänen suosiollisella avustuksellaan, jos asiaa yhtään tarkemmin pysähtyi ajattelemaan. Ja ajateltavahan asiaa oli, sillä pentu kuului olevan kiinnostunut juuri siitä nurinkurisesta seikasta, jonka ympärillä koko juttu oikeastaan pyöri. Vaan eipä Miradalla ollut mitään pientä tarinatuokiota vastaan, joten kurkkuaan selvittäen otti hän kaikkitietävän kertojan roolin nopeasti haltuunsa.
"Niistä tapahtumista on jo kauuan, Ilta. Vuoosia. Lahkon tilane eii ollut siihen aikan näiilä main järin hyve, joten Herran aloiiteesta sai alkunsa Hjéresat-ryhmä. Mine olin sen ryhmän ensimäiinen jäsen johtajamme lisäksi." Vaikka Miradan sanoista muuta saattoi ymmärtääkin, oli Hjéresat toki yhä tänäkin päivänä olemassa, mutta Tartaroksen kuoltua oli myös ryhmittymä naaraan omasta mielestä yhtä kuin kuollut. Hän kun ei johtoon sittemmin kivunnutta Koethia suostunut palvelemaan sen ensimmäiselläkään tavalla.
"Pyhä tehtävämme oli saada paljon lahkolaiisia puolelemme, jotta Lahkon andrianalaiinen johto saataisin lopulta vaihtuman. Killer, sinen isoäiitisi, kieltäytyi ottamasta osa hankkeesemme ja ilmoitti siten olevansa välinpitämätön Lahkon hyvinvoiinista. Herra ei ilmeiisesti pitänyt tästä." Viimeisimmän lauseensa kohdalla nostatti Mirada pirullisen virneensä entistä leveämmäksi, eikä selvästikään katunut pätkääkään sitä, mitä oli Killerille tehnyt.
"Taiistelin häntä vastan, mutta Herra riisti hänen henkensä oiikeastan jo ennen, kuine ehdin tehdä hänele paljoakan. Niinpä lähetin hänen sielunsa Herran huoman. Se oli kenties turhaa, mene ja tieedä, mutta ainakin henkensä varmasti lie päätyi oiikean osoiiteesen."

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Jan 29, 2011, 18:49

Koirasusi oli varsin mielissään vanhemman naaraan ryhtyessä taustoittamaan tapahtumia hieman tarkemmin. Tajutessaan tarinan kestävän hieman pidempään kuin muutaman lauseen verran päätti uros istahtaa. Jatkuva seisominen tuntui puuduttavalta, eikä se vaikuttanut edes järin sopivalta. Mukavaan asentoon päästyään turkoosisilmä jaksoi kiinnittää paremmin huomionsa punaturkkiin. Uteliaana hän tapitti raitaselkää, imien itseensä jokaisen tiedonjyvän, minkä vain kykeni ilmasta korviinsa nappaamaan.
Keskeyttämättä kertaakaan puheen virtaa hän kuunteli. Kun Mirada sai kertomuksensa loppuun, pysyi Oavert vielä hetken aikaa vaiti, sulatellen kuulemaansa. Noin siis oli isoäiti Killer kohdannut loppunsa. Vaikka tieto sinänsä olikin kovin surullinen, ei raidallinen tuntenut oloaan kovin ikäväksi. Oikeus oli kuitenkin tapahtunut lopulta, mitä sitä valittamaan.
”Jos Herra se hyväksyä, se oikein”, tummaturkki totesi hitaasti, tunnustellen sanojaan. Mikäli sinisilmän puheet pitivät paikkansa, sitä Sielunkantaja ei tosin edes epäillyt, niin Killerin kuolema oli ollut vain Herran tahto. Eihän taistelijakoira ollut edes päässyt antamaan kuolettavaa iskua, vaan kohtalo oli hoitanut asian ensin.
”Minä kiitä sinä tietosta”, koirahukka sanoi nyökäyttäen päätään kuin pienenä kumarruksena. ”Kerto äiti etä mummi ola Häne, Herra, luona.” Sudenpoika ei voinut mitään sille, että värähti sanottuaan viimeisen lauseensa. Äidille ei välttämättä tarvitsisi edes kertoa. Saattoi olla, että punatukka olisi itsekin jo Herransa huomassa.
”Muta sinä sanoi jota ’Lahkon andrianalaiinen johto’. Kerto lisä, kiitos?”, Ilta pyysi. Mieltä oli jäänyt askarruttamaan kyseinen yksityiskohta. Kotiseudulla oli pienessä laumassa ollut johtohahmo, kyllä, mutta mikään merkittävä henkilö tuo ei ollut silti ollut. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko Andriaanan lahkolaisten henkinen johtohahmo hieman arvovaltaisempi henkilö. Mikään hyvä tyyppi tuo tuskin oli, jos kerta Hjéresat oli tehnyt kaikkensa tuon lynkkaamiseksi.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Feb 10, 2011, 19:51

Mirada antoi nuoremmalleen tilaa sulatella kuulemaansa ja keskittyi itse kostuttamaan jälleen kurkkuaan raikkaalla vedellä. Mielessään tuhahtaen hän muisteli lyhyesti aikaa, jolloin hän oli päättänyt Tartaroksen kanssa ensimmäistä kertaa asettua asumaan näihin samaisiin luoliin. Silloin taistelukoira oli ollut harvinaisen tietämätön vuoristoelämästä ja oli jonkin aikaa tyytynyt jopa tyydyttämään janonsa pitkään seisoneista lammikoista, joita luolien sisältä löytyi. Elämä kuitenkin opetti, eikä naaras iästään huolimatta ollut selvästi jättänyt tarjoutuneita opiskelutilaisuuksia hyödyntämättä.

Oavertin saadessa puhekykynsä taas pelaamaan, kohotti Mirada katseensa juomakuppinsa väreilevästä pinnasta kohti uroksen kasvoja ja nyökäytti hyväksyvästi kuonoaan. Nuorukainen oli selvästi kunnon lahkolainen, toisin kuin edesmennyt isoäitinsä, joten kaiketi Killeristäkin oli sitten jotakin iloa maailmalle ollut, kun oli tähän urokseen päätyneen sukulinjan laittanut alulle.
"Kerro toki, mikäli mieelit", punaturkki vielä lopuksi totesi lapojaan välinpitämättömään sävyyn kohauttaen. Joku muu olisi varmasti saattanut olla huolestunut kuullessaan, kuinka jutut hänen suorittamistaan murhatöistä olivat aikeissa lähteä liikkeelle, mutta taistelukoira ei moinen jaksanut hätkäyttää. Ja jos Oavertin emo oli puoleksikaan niin Herralle omistautunut, kuin mitä poikansa vaikutti olevan, ei punaturkilla vaikuttanut olevan pelkoa edes ovelleen etsiytyvistä kostoretkeläisistä.
"Vaan Lahkon johtajisto, niine, siine site riitääkin kertomista", Mirada hetken kuluttua jatkoi siirtyen seuraavaan aiheeseen, jonka nuorempansa oli nostanut esille.
"Viralisesti Herra lähimpänä on nykyisin Golube Lunastajaksi kutsuttu epäpätevä albinorääpäle, jonka aiikana muun muasa Puooliku on saanut kasva ja rellestä tyyten vapaasti. Tartaros, minen johtajani, menehtyi jokin aiika sitten, kun yritimme yhteiisvoimin kitkeä ne saastat pois elävien kirjoiista. Hänen paiikansa otti Koeth Musta, jonka johtajuus tuskin liene kuiitenkan vastavärikumppaninsa vastaava menestyksekäämpä. Siksi mine palvelen toiistaiseksi ainoastan itseäni ja Herraani, ja voin kyllä suositella sinen tekevän samoin", arpikasvoinen suositteli ja katsahti Oavertia jälleen tiukasti silmiin. Vaikka tuollainen pentu olisi kieltämättä voinut hyötyä suuresti johtajan tuesta, ei kumpikaan nykyisistä johtohenkilöistä ollut Miradan mielestä sitä tasoa, että näiden tukeen olisi ollut sen suuremmin luottamista.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Feb 18, 2011, 18:26

Vihreänsinertäviin silmiin syttyi hetkeksi kovin epävarma katse. Oavertilla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Mirada puhui. Mihin liittyi tuo ”kerro mikäli mielit”? Jonkin aikaa sitä pohdittuaan koirasusi tajusi sen liittyvän hänen aiemmin toteamaansa asiaan. Äitiä pitäisi informoida tuon oman äidin poismenosta. Niin, siihen sen täytyi varmasti liittyä. Pentua hieman pelotti ajatus siitä, että hänen täytyisi välittää suru-uutinen äidille. Fallin reaktiota ei voisi tietää ennalta. Naaras voisi ottaa sen hyvin… tai vähemmän hyvin. Pahimmassa tapauksessa susi lähtisi kostonhimoissaan metsästämään Miradaa, ja tulisi tapetuksi siinä sivussa. Pitäisi varmaan yhteisen hyvän nimissä kertoa äidille hieman siloteltu versio tapahtumista, näin ihan varmuuden vuoksi.
Onneksi Mirada sitten käänsi puheen paljon miellyttävämpiin asioihin. Uros höristi korviaan ja nojautui kiinnostuneena eteenpäin. Lahkolaisiin liittyisi varmasti jokin hieno kulttuurillinen seikka täällä saarella. Mitä, sen tarkemmin nuorukainen ei osannut odotuksiaan määrittää. Jotain kotiseutujen tavoista poikkeavaa sen luulisi nyt ainakin olevan. Mutta kuunnellaanpa ensiksi, mitä kerrottavaa punaisella olisi johtajistosta.
”Mina kiitan neuvota”, pentu sanoi hitaasti nyökäten. Kyyhkynen ja Mustarastas, selvä. Pitäisi pitää moiset nimet mielen perukoilla vastaisen varalle.
”Muta mika tama Puooliku ola?” hän ihmetteli sitten. Nimessä oli jotain hyvin, hyvin tuttua. Oliko Fall joskus maininnut sellaisesta? Ei, ei äiti ollut koskaan niistä puhunut. Jotain puolikuukuvioista oli kyllä ohimennen todettu, muttei mitään sen selkeämpää. Mutta Miradalla tuntui olevan sitäkin enemmän tietoa tästä joukkiosta. Mielellään uros kuulisi hieman lisää asiasta.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Feb 27, 2011, 13:32

Mirada hymähti sävyttömästi Oavertin kiitokselle, ennen kuin uroksen seuraava utelu puhalsi suorastaan ällistyneen ilmeen koristamaan punaturkin arpisia kasvoja. Hetken hän jopa ajatteli huonosti yleiskieltä puhuva nuorukaisen vain sekoilevan sanoissaan, sillä ajatus siitä, ettei tämä tiennyt lainkaan mikä Puolenkuun klaani oli, tuntui näin äkkiseltään kovin typerryttävältä.
"Hmm, tieetämätömyytesi selitäiisi paljon siite, kuinka seiisoskelit niiden murhajien edesä sille tavoiin tumput suoorina", naaras kuitenkin hetken kuluttua päätteli pohdiskelevaan sävyyn, viitaten sanoillaan kaksikon aiempaan kohtaamiseen ärhäkänluontoisen pikku perheen kanssa. Uros siis tuskin oli silloin edes tajunnut sitä, millaisessa vaarassa oikein olikaan ollut.
"Muta niine, Puolikuu", ryhtyi taistelukoira selittämään ja lausui klaanin nimen tarkoituksellisesti hyvin selkeästi siihen nähden, kuinka erikoisella aksentilla hän yleensä toisille haasteli. Ei Mirada nimittäin toki toivonut heittävänsä nuoren lahkolaisen kielellistä sanavarastoa vielä nykyistä enemmän sekaisin opettamalla tätä puhumaan naaraan yksityiskäyttöönsä varaamaa siansaksaa.
"Lyhykäiisydessään se on suku, joka tahto jonkin ikivanhan kauunan varjola tappa taie raadela kaiiki lahkolaiiset, joita tassuihinsa saavat. Ikävän vahvoja taiistelijoiita kaiiki, ja ovat Lahkon johdon laiskuuden tähden näemä vielä pääset lisääntymänkin. Suoositelen pysymän vastedes kaukana niistä, ellet todela luoota kykyihisi oiikean taiistelun sarala."

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Mar 1, 2011, 21:26

Pentu luimisti korviaan hieman nolostuneena. Vaikkei Miradan äänensävy viitannutkaan torumiseen, otti uros toisen sanat kuitenkin moitteena. Kovin kauaa ei Oavert jaksanut tietämättömyyttään surra, vaan työnsi asian taka-alalle mielessään. Nyt pitäisi kuunnella ja ottaa opikseen, niin ei enää tulisi tällaisia tilanteita, joissa pitäisi hävetä itseään ja tiedon köyhyyttä.
Koirasutta hieman hätkähdytti se, kuinka selkeästi punainen kykeni ääntämään niin halutessaan. Puolikuu kuulosti paljon selkeämmältä hänen korvissaan. Siinä tuntui taas se tuttuuden säväys, mutta vieläkään Oavert ei osannut yhdistää sitä mihinkään. Pitäisi siis kuunnella hieman lisää. Pienellä nyökkäyksellä hän yritti johdatella toista jatkamaan puhettaan.
Tyrmistys otti vallan nuorukaisen kasvoilla Miradan päästyä puheensa loppuun. Sielunkantaja oli sanalla sanoen järkyttynyt kuulemansa johdosta. Koko Puolikuu-asia meni aivan yli ymmärryksen.
”Sehan ola aiva typeraa!” hän huudahti. ”Aiva hullua porukaa. Tapaa lahkolaine.”
Tieto raatelupyrkimyksistä herätti muistoja pennun mielessä, ja pienen hetken verran mietittyään hän osasi yhdistää sen äitinsä naamaan. Fallilla oli tosiaan valtava arpi toisella puolen kasvojaan. Siitä äiti ei ollut kovin usein suostunut puhumaan, mutta nyt kun asiaa mietti tarkemmin, oli naaras tosiaan joskus tainnut mainita jotain arpensa synnystä. Kaksi kellertävää koiraeläintä oli vain tullut ja repinyt Fallin naaman nartun lahkolaisuuden paljastuttua. Oliko tässä kyse nyt samasta porukasta?
”Ovatko he niitä tyyppejä, jotka repivät naaman? Siis niin kuin puolet naamasta pois?” uros kysäisi, vaihtaen kieltä. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi muotoillut kysymyksensä yleiskielellä. Kielitaito ei aivan riittänyt.

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Mar 4, 2011, 14:18

Miradan äimistynyt ilme muuttui hiljalleen taas vakavammaksi hänen huomatessaan, kuinka järkyttyneenä Oavert otti vastaan tiedon Puolenkuun klaanin verisistä tavoitteista. Kieltämättä naaraan mieleen nousi uroksen reaktion ansiosta taas muutama kysymys nuorukaisen suvusta, tällä kertaa tosin tämän äidistä: millainen vanhempi nimittäin antoi yleiskieltä juuri osaamattoman poikansa seikkailla Andriaanalle ilman tietoa tahosta, joka niitti lahkolaisia tehokkaasti kuin puimuri viljaa? Melkoisen riskialtista ja suorastaan typerää toimintaa punaturkin mielestä.
"Hulluapa hyvinkin", naaras myönsi, "hullua ja eritäiin todelista kaiikile Andrianan lahkolaiisile. Onneksi klaanin jäsenet kykene kuiitenkin tunnistaman jo kauuka, sillä heidän nimensä tule turkkinsa puoolikun muotoiisesta kuviosta, joka kulke heilä kaikilla sukuperintönä."

Vaan juuri Miradan aikoessa ryhtyä pitämään jonkinlaista saarnapuhetta nuorempansa emon antaman koulutuksen puutteellisuudesta, käänsikin Oavert jälleen tilanteen ympäri osoittamalla omaavansa kaikesta huolimatta edes jotakin tietoa Puolikuusta. Tällä kertaa taistelukoira tosin ei jaksanut enää edes hämmästellä asiaa, vaan kävi siihen suoraa päätä käsiksi.
"Samaiinen joukko, totta", punaturkki vastasi. Hän ei itse vaihtanut sanojaan lahkokielelle, mutta antoi toisen toimia asian suhteen vapaasti oman mielensä mukaan.
"Pitävät tieetäkseni sitä jonkinlaiisena merkitsemiskeiinona, ikään kuine vastaiskuna omasta puoolikumerkistän: heikäläiiset tunnista turkin kuviosta, meiidät puoolikasvoisuudesta, kuten site arpea kutsutan", Mirada selosti. Samassa hän kallisti päätään ja kohotti kysyvästi toista kulmaansa, sekä jatkoi:
"Liekö tuo hirvitävä tapa sinele jollakin tapa tuttu, hmm? Tunnetko kenties jonkun puoolikasvoisuuden kirouksesta kärsivän sieluparan?"

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Mar 4, 2011, 21:23

Nuorukaisen silmissä alkoi sädehtiä hänen sisäistäessään toisen sanat. Puolikuumerkki! Sehän selitti paljon. Nyt kun asiaa mietti, niin tosiaan, aiemmin tavatulla perheellä oli tosiaan ollut puolikuumerkki jossain päin kehoaan. No mutta tämähän kävisi vallan käteväksi, kun tunnistaisi vihollisen jo kaukaa ja voisi pötkiä karkuun jo hyvissä ajoin. Taistelu ei vielä oikein sopinut korukaulan taidoille. Itsemurhahan se olisi, käydä nyt toistaitoisena tappokonetta vastaan.
Jatkuvaa kiinnostustaan toiseen purkaen kuunteli Oavert nappaillen jatkuvasti pieniä tiedonmurusia myöhempää tutkiskelua varten. Asia oli varsin kiinnostava, ja luultavasti sen muistamisesta olisi kosolti hyötyä myöhemmin. Tietoisuus Puolikuusta saattaisi osoittautua elämää pidentäväksi seikaksi tulevaisuudessa. Ja jos ei muuta, niin olihan se kivaa pientä triviaa jota jakaa aina sopivan tilaisuuden sattuessa.

Kuullessaan puolikasvoituksen olevan jonkinlainen merkitsemiskeino tunsi Oavert pientä sääliä äitiään kohtaan. Jos Fall vielä sattuisi puolikuulaisen eteen, olisi nartulta nirri pois. Toisaalta Fall oli iso ja vahva ja ärhäkkä. Ehkä susi selviäisi tappelusta hengissä. Mutta silti Sielunkantajasta tuntui, ettei kannattaisi luottaa liiaksi emon selviämiseen mahdollisesta kamppailusta. Ja toisaalta, saattaisihan olla, ettei punaharja enää ollut elävien kirjoissa. Mutta nyt pois tuollaiset synkeät mietteet. Punaraita räpytteli hieman tiheämmin silmiään yrittäessään karistaa ikäviä ajatuksia mielestään.
”Kylla, mina tunen”, vastasi puolihukka hitaasti, harkiten tarkasti sanojaan. ”Äiti ola selainen. Muta hänela harja, ei näy arpi usein.”

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Mar 5, 2011, 20:12

Selvisipä siis sekin, mistä puolikasvoisuus oli Oavertille tullut tutuksi. Mirada kuunteli päätään kallistellen toisen tarkkaan harkittuja sanoja ja joutui todella tekemään parhaansa, ettei olisi viimeistään nyt tokaissut jotakin hyvinkin piikikästä nuorukaisen äitiin liittyen. Kyseisen naaraan pisteet kun jatkoivat tippumistaan taistelijan tajutessa, ettei tämä siis ollut varoittanut poikaansa Puolikuusta vaikka oli itse joutunut kyseisen suvun toimintatapojen kanssa noin läheisiin tekemisiin. Vaikutti yhä enemmän siltä, kuin ääliö olisi jopa päästänyt jälkeläisensä tarkoituksella tapettavaksi!
"Toiivokame siis, etä hänen polulen osuu jatkosa vaine huoonäköiisiä puoolikuulaisia", punaturkki urahti niin neutraaliin sävyyn, kuin vain kykeni. Hän kun ei asiaa harkittuaan välittänyt järkyttää nuorta lahkolaista tämän enempää, sillä eiköhän mokoman pää ollut jo aivan tarpeeksi pyörällä ilman naaraan spekulaatioita hänen äitinsä mielenterveydestäkin. Ja eivätpä niin syvällisesti Illan perheeseen liittyvät koukerot oikeastaan edes arpikasvoiselle kuuluneet, joten turhaan hän olisi niitä arvostelemalla ilmaa saastuttanut.

Vaan kun asia tuntui nyt olevan loppuun käsitelty, nousi Mirada kuononsa haavoja jälleen nuolaisten seisomaan ja suuntasi katseensa kohti puoliksi tyhjennettyä vesisankoa.
"Mahdat olla väsynyt kaiikesta päivän aiikana koetusta, hmm?" koira totesi kysyvään sävyyn, siirtämättä kuitenkaan katsettaan irti aavistuksenomaisesti väreilevän veden pinnasta.
"Voit minen puoolestani jäädä tänne lepäämän. Luoolasani riittää kyllä tilaa. Minen täyyty nyt kuitenkin..." Kesken lauseen kumartui naaras noukkimaan sangon metallisen kahvan hampaisiinsa ja nostamaan astian sen avulla taas kerran ilmaan.
"Minen on puhdistettava haavani, niine mitätömiä kuine ne ovatkin. Olen saanut haavakuumeilusta tarpeekseni yhden elämän osalta, enkä tahdo otta sen suhteen riskejä."

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Mar 7, 2011, 21:34

”Niin, toivotaan”, totesi Oavert toiveikkaana. Toivotaan oikein kovasti, että hänen tielleen sattuu edes joku, jatkoi hän vielä ajatuksissaan. Mieluummin äiti kohtaisi vaikka puolikuulaisen kuin ei kohtaisi enää ketään. Paitsi jotain raadonsyöjäkaloja. Mutta hyh, miten hirveä ajatus sellainen olikaan. Pois kaikki tuollaiset, hus!
Nuori uros otti kiitollisena vastaan Miradan sanat levosta. Totta totisesti, oli hyvin raskas ja pitkä päivä ollut tähän asti! Ensin hän oli aivan rauhanomaisin aikein käynyt aiheuttamassa kauhean tappelun ja sen jälkeen taivaltanut useita kilometrejä minimaalisella lepomäärällä. Kirsikkana kakun päällä oli vielä tullut tieto siitä, että sukua oli kuollut kuin kärpäsiä. Ilta ehkä hieman suurenteli asioita lapsellisessa mielessään, mutta pääpiirteiltään mietteet olivat aikalailla tosia. Ja olihan päivä tosiaan ollut melkoisen kuormittava nuorelle sielulle.
Jonkinasteista kiinnostusta tuntien koirasusi nyökkäsi naaraan kertoessa tarkemmin seuraavista aikeistaan. Haavat olisi tosiaan hyvä puhdistaa aina tappelun jälkeen. Oavert oli kerran pienempänä nähnyt erään lauman jäsenistä haavakuumeessa, eikä se ollut näyttänyt miltään kovin mukavalta ajanvietteeltä. Raukkaparka oli houraillut ja ollut aivan sekava. Pennut oli tietenkin yritetty pitää kaukana sairasvuoteen läheltä, mutta aina oli joku päässyt livahtamaan saartoringin lävitse näkemään asioita, joita ei pitäisi. Myös Sielunkantaja oli saanut sitä kautta monia asioita tietoonsa.
”Toivoa sina onea ja menestysta”, hän totesi haukotellen leveästi. Ehkä lausahdus kuulosti hieman hassunkuriselta tässä yhteydessä, mutta ainakin se oli vilpittömän rehellinen. Niin todettuaan ryhtyi tummaturkki haravoimaan luolaa katsellaan lepopaikan toivossa. Varsin pian sattui silmään varsin mukavanoloinen kangaskasa. Hieman asiaa tarkemmin tutkittuaan tajusi Ilta sen olevan ainoa kunnollinen nukkumapaikka luolassa.
”Saada ola kankalla?” huikkasi hän punaturkille. Jalat olivat kovin kiukkuiset jatkuvasta liikkumisesta ja huusivat lepoa.

[[Eiköhän tämä ala olla kohta lopetteluvaiheessa? Jos Oa jää vaikka nukkumaan ja Mirada menee sillä aikaa hoitamaan omia bisneksiään?]]

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by hitodama on Mar 11, 2011, 12:38

// Joo, tehdäänpä näin. //

Mirada hymyili jokseenkin toispuoleisesti haukottelemaan ratkeavalle pennulle, joka toivotti hänelle... Mitä? Onnea ja menestystä? Moinen kohteliaisuus toden totta kuulosti melko kummalliselta taistelukoiran korvissa, mutta ei oikeastaan sen asiayhteyteen soveltumattomuuden takia. Se oli nimittäin suorastaan pelottavan osuva tokaisu siihen nähden, että naaraalla oli molempiin mainituksi tulleisiin hyveisiin aivan omanlaisensa suhde ja suhtautumistapa.
'Pidä sinä molemmat vain itselläsi, nuorukainen - onneen minä en nimittäin usko ja menestykseni olen jo aikoja sitten saavuttanut', punaturkki mielessään ironiseen sävyyn totesikin. Mitään hän ei kuitenkaan ääneen pukahtanut, ennen kuin sudenpuolikas kysyi lupaa siirtyä vanhempansa nukkumaviltille lepäämään.
"Mikäs siine. Tee olosi mukavaksi", Mirada vastasi lapojaan kohauttaen ja lähti askeltamaan hitaasti kohti luolan oviaukkoa.
"Lähden naarmut puhdistetuani tarkastaman muiita vedenkeräysluoliani. En lie siis paikala sinen herätesäsi", koira tokaisi. Hetken asiaa harkittuaan hän kääntyi vielä viimeisen kerran katsahtamaan kohti nuorta vierastaan. Katseensa, niin pistävä ja tuima kuin osasikin toisinaan olla, omasi nyt sävyssään annoksen huolehtivaisuutta, jota naaras oli jaellut äärimmäisen säästeliäästi jopa omille pennuilleen.
"Täällä luoolassa olet turvassa, muta muista pois lähtiessäsi kaiiki, mite mineltä kuulit. Ja selviä maailman koitoksista voitokaamin, kuine äiitisi taie isöäiitisi, Oavert Sielunkantaja." Viimehetken ohjeistukset jaeltuaan puikahti Sanguinaria Mirada saman tien ulos luolasta ja lähti tottunein askelin tarpomaan pitkin kallioiden muodostamia polkuja. Hän olisi toki voinut siistiä itsensä luolan edustallakin, mutta suoraan sanottuna hän ei tahtonut ryhtyä sotkemaan veden kanssa siellä, missä koirasusiuros olisi sen voinut nähdä. Sillä vaikka kuinka ihmismäisesti yrittikin kaikkine astioineen päivineen käyttäytyä, oli Sanguinaria Mirada loppuviimeiksi hänkin pelkkä koira, jonka tassuista oli yhtä vähän hyötyä kasvojen pesemisessä kuin typistetystä hännästään ilon ilmaisemisessa.

// Kiitosta miellyttävästä pelistä! n__n //

Re: Teetä ja sympatiaa
Post by karelyon on Mar 12, 2011, 22:27

Koirasusi liikkui yllättävän vikkelästi saatuaan luvan viltillä nukkumiseen. Hän kiiruhti makaamaan kankaalle, jonka huomasi varsin mukavaksi paikaksi lepäillä. Se oli pehmeämpi kuin se maa, jolla nuorukainen oli tottunut nukkumaan. Jossain unisen mielensä uumenissa uros oli kovasti tekemässä päätöstä siitä, että hankkisi itselleen jostain samanlaisen. Ei sen kovin hankalaa luulisi olevan, kun punaturkki oli sellaisen itselleenkin löytänyt.
”Mina yritan”, huikkasi hän lähtevälle naaralle. Kyllä, Oavert yrittäisi selvitä elämästä parhaansa mukaan. Pitäisi vain pitää häntä korkealla ja nousta ylös aina yhtä monta kertaa kuin elämä löisi maahan.
Lähes välittömästi Miradan kadottua oviaukosta oli Sielunkantaja jo syvässä unessa.

Muutaman tunnin verran sikeästi nukuttuaan puolisusi heräsi. Hän huomasi olevansa pimeässä, eikä aluksi tiennyt, oliko yö vai päivä. Pentu ei ollut edes varma siitä, missä ylipäätään oli. Hetken aikaa ympärilleen vilkuiltuaan hän muisti edellisen päivän tapahtumat, ja kykeni paikantamaan itsensä.
Oli ilmeisesti ilta. Aurinko ainakin taisi olla laskenut. Miradan ennustus oli pitänyt paikkansa, eikä naarasta näkynyt vaikka Oa kuinka yritti tähyillä punaisen turkin perään.
Koiraa ei näkynyt ulkonakaan. Sielunkantajan olisi siis poistuttava paikalta ilman pidemmän kaavan hyvästelyjä.
Luolasta ulos pujahdettuaan Ilta lähti varovasti kävelemään alas kallioita ja katosi lopulta pimeyteen.

[[Minäkin kiitän! :> Nyt on Oavert taas hieman viisaampi ja kokeneempi otus.]]