Sanguinaria Mirada - RPGs

Yhteiset alueet » Kalliot » Tänä yönä taivaaseen

Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Apr 19, 2011, 14:32

// ...toinen meistä pakenee, toinen jää tänne taisteleen. Randomein kipale ikinä, mutta..!
Saalistaja siis messiin. //

Oli suorastaan hyytävän kylmä yö tuulisilla, hiljaisilla kallioilla. Ainoastaan vuoriston laella kasvavat yksinäiset puut humisivat katkeamatonta sävelmäänsä, kun ilmavirrat saivat niiden lehdet ja oksat kahisemaan jatkuvalla tempolla toisiaan vasten. Tuo taustamusiikki peitti alleen muun muassa vaimeat rapsahdukset, jotka syntyivät koiran kynsien osuessa kerran toisensa jälkeen kalliopolkua vasten. Vaikka tuo punaturkkinen naaras näytti kävelevän eteenpäin hyvinkin päättäväisin askelin, ei hän todellisuudessa tiennyt minne oli menossa. Hän, Sanguinaria Mirada, oli astellut kotinaan pitämänsä alueen mutkikkaita reittejä pitkin jo useamman tunnin ajan, sillä epämiellyttävä levottomuus tuntui kalvavan hänen sisintään ja ajavan häntä eteenpäin. Taistelukoira ei tiennyt mistä ärsyttävä tunne oli peräisin, mutta hän epäili sen liittyvän nykyiseen rauhalliseen elämäntapaansa, joka ei turhan paljoa sisältöä elämään tuonut. Naarasta ei vain yksinkertaisesti oltu luotu istuskelemaan yksin luolassa ja miettimään ainoastaan sitä, millainen sää huomenna mahtaa tulla.

Niinpä raitaturkkinen koira oli jättänyt kotiluolansa taakseen ja lähtenyt kävelemään sinne, minne tassunsa vain kantaisivat. Nyt, kun taivaalla loistava kuu peittyi hetkellisesti ohi kiitävien pilvien taakse, pysähtyi Mirada kuitenkin paikoilleen ja jäi katselemaan tuimana kohti alla aukeavaa maisemaa - maisemaa, jossa mikään ei tuntunut tarjoavan hänelle yhtään mitään. Taistelija oli viimeaikoina harkinnut jopa tyttärensä etsimistä ihan vain kuullakseen miten tällä nykyään meni, mutta nyt yön rikkumattomassa pimeydessä sellainen tuntui kaiken muun tavoin hyvin merkityksettömältä touhulta.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Jun 6, 2011, 22:08

[[ Ja vihdoinkin pääsen aloittamaan tämän pelin, jota olen jo pitkään oikeastaan surrut ja vältellyt 8'( Pahoitteluni vielä siitä, mutta eihän sille mitään voinutkaan. ]]

Yön loppumaton pimeys ja sen läpi vaeltavat kylmät tuulenvireet hyväilivät karuja ja paljaita kallioita. Kaikki tämä kätki sisäänsä suurikokoisen ja vakavakatseisen suden, joka olisi yhtä hyvin voinut olla aiheuttanut kaiken tämän viileyden ja pimeyden, koska se oli juuri näiden adjektiivien ruumiillistuma. Viiltäjän kylmät ja sulkeutuneet silmät katselivat rävähtämättä edessä avautuvaa, pimeyden nielaisemaa maisemaa. Kaikesta huolimatta, niissä näkyi erikoista ja harvinaista haikeutta.. ehkä jopa surua? Uros ei ollut vaivautunut kätkemään itseään istuessaan niin selvästi havaittavissa, sen oma turkki jo antoi sille sitä luontaista naamioitumiskykyä. Varjot tuntuivat sulautuvan sen pitkähköön turkkiin, muuttaen sen olemuksen hankalasti havaittavaksi. Susi oli täysin hiljaa, liikkumatta, ja tiedosti kaiken ympärillään. Sen korvat poimivat hajamielisesti ympäriltä kantautuvia luonnon ääniä, jotka olivat perin hiljaiset näinkin tyhjällä ja aukealla alueella.

Viiltäjän katse kävi läpi alhaalla näyttäytyvää saarta, kuten myös Miradan katse kävi sillä hetkellä. Demoni tiedosti hämärästi huulilleen nousevan, ohuen ja salaperäisen hymyn. Kauaa ei se enää voisi laskea kylmiä ja karuja silmiään tämän maiseman ylle. Piakkoin sen matka Andriaanassa olisi ohitse, mutta olisi turha huolia siitä. Se oli jättänyt lopullisen merkkinsä, jota ei saisi pyyhittyä pois koskaan. Omaa verta, jota se jättäisi saarelle, vaikkakin vastahakoisesti synnytettyä. Kaikki niin katkeraa ja kylmää, kuten Viiltäjän omassa lapsuudessa. Hiljainen suru kietoi uroksen sisäänsä, kun se mietti millainen Dornhallin elämä tulisi olemaan, sekä uroksen sisarten.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Jun 16, 2011, 15:01

// Joo, no hyvä kun viimein saatiin homma kuitenkin käyntiin. Vaikka minäkin tosin pelin aiheen puolesta syvästi suruinen olen nyyh! //

Kuuta peittäneet pilvet eivät toki pysyneet aloillaan iäti, joten muutaman hyisen puuskan jälkeen paljastui kelmeä taivaankappale taas allaan aukeavaa maata katseleville nelijalkaisille. Turhautunut taistelukoira huokaisi syvään ja piilotti silmänsä yötaivaan ikiaikaiselta valaisijalta samalla, kun hän peruutti pois kallion reunamalta ja jatkoi raskain askelin matkaansa. Montakaan tovia ei Mirada kuitenkaan ehtinyt taivaltaa, kun puhuri kantoi yllättäen ulottuvilleen hajun, joka sai kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen lyhytturkkista kehoaan. Ei sillä, että naarasta olisi kauhistuttanut olento josta hän tiesi tuoksun olevan peräisin, mutta oli demonin läsnäolossa silti aina aivan omanlaisensa jännite, joka riitti nostattamaan kenen tahansa niskavillat pystyyn.
"Yödemoni..." naaras henkäisi itsekseen ja antoi vinon hymyn kohota ensi kertaa aikoihin huullilleen, kunnes hän jatkoi kulkuaan ja tähyili ympäristöään nyt huomattavasti aiempaa kiinnostuneempana. Muutaman kerran vuoristopolun mutkat ehtivät tuottaa taistelijalle pettymyksen, ennen kuin hän viimein kääntyi viimeisen kulman ympäri ja näki edessään kaiken, mitä sudesta yön pimeydessä vain oli havaittavissa: selän kolme verenpunaista raitaa, jotka tuntuivat vetävän Miradaa puoleensa kuin liekki koiperhosta.
"Kohtalo näyytä siis sitenkin olevan puoolelani tänä synkeänä yöönä", arpikasvo tokaisi aiempaa kovaäänisemmin ja teki näin olemassaolonsa tiettäväksi. Vaikka tuskinpa hän olisi halutessaankaan todella kyennyt liikkumaan niin, ettei tuollainen yöstä siinnyt olento olisi häntä havainnut.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Jun 23, 2011, 20:38

Viiltäjän kovia nähneet silmät lipuivat öisen maiseman yli, pysähtyen hitaasti paikoilleen katselemaan varjoja. Yö oli ollut sille aina kaikkein merkityksellisin aika vuorokaudesta. Nyt se tuntui vielä selvemmin, kun uros oli saanut itsensä taas jotenkuten kasaan aikaisemman romahduksensa myötä. Onneksi niin harva oli sen siinä kunnossa nähnyt, vaikka sen aikaisista tapahtumista olivat myös pennut saaneet alkunsa. Mistä pahasta ne olivatkaan syntyneet. Asia satutti vieläkin yönmustaa sutta ja tulisi satuttamaan aina, mutta ehkä sen lähtö lieventäisi noita haavoja. Samalla se tekisi palveluksen Andriaanalle poistamalla oman pahuutensa saarelta. Tai ainakin niin Viiltäjä uskoi.

Yössä leijui muutakin ikävää tunnetta, susi tunsi sen etäisesti ympärillään. Samalla Miradan läsnäolo lipui mustaturkin tietoisuuteen ja sai ohuen, vaikkakin haikean hymyn leviämään tämän kasvoille. Hyviä muistoja liittyi tähän naaraaseen, vaikka susi tunsikin Lahkon kosketuksen toisessa. Aikaisemmin ei salaperäinen raitaotsa sitä ollut itselleenkään myöntänyt, mutta asia tuntui nyt niin selkeältä. Viiltäjä hymähti asialle mielensä sisällä ja pudisti päätään. Lahko. Niin merkityksetön asia enää, että uros ei viitsisi edes välittää siitä. Se oli tehnyt osansa Lahkolaisten hävittämisessä, mikä riitti toistaiseksi ainakin. Mirada oli sitäpaitsi poikkeustapaus, kaikesta huolimatta. Hymy palasi synkän suden kasvoille, kun se kuuli pitkästä aikaa toisen vierasmaalaiselta kalskahtavan äänen.
"Kohtalo... Kenties, lintuseni", Viiltäjä tokaisi salaperäisesti, kääntymättä vielä edes katsomaan tuttua punaturkkia.
"Kohtalo on kohdellut minua kovalla ja armottomalla kädellä viime aikoina, kuten tulee kohtelemaan luultavasti ikuisuuteen asti." Sanat olivat synkät, mutta suru oli jo kuihtunut pois. Viiltäjä oli hitaasti hyväksynyt kaiken ja oli valmis jättämään sen taakseen. Pian suurikokoinen ja lihasmassaansa takaisin saanut susi nousi sulavasti, varjojen keskellä häilyen, ylös ja kääntyi kohti Miradaa. Viiltävän jäänsiniset silmät olivat kylmät, kuten aina, mutta eivät niin kylmät kuin yleensä. Yödemoni oli oudolla tavalla tyytyväinen, että tapasi juuri tämän henkilön ennen lopullista lähtöään.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Jun 25, 2011, 21:18

Vasta kuullessaan Viiltäjän arvoitukselliseen sävyyn lausutun vastauksen tuntui Mirada kunnolla uskovan, että uros todella oli siinä hänen edessään. Vaan minkäs sille mahtoi, että niin harvat asiat olivat nykyisin millään tavalla pysyviä, ikuisia; vastaantulijat tulivat ja menivät ja olivat aina yhtä helposti unohdettavissa. Niin hullulta kuin se tuntuikin, oli yöhön sulautuva susi kuitenkin yksi naaraan pitkäaikaisimpia tuttavuuksia Andriaanalla ja samalla myös yksi niistä harvalukuisista olennoista, joiden seurasta hän todella nautti. Siitä syystä se, mitä uros oli päättänyt tekevänsä, tulisikin olemaan melkoinen isku taistelukoiralle.
"Niine tapaa käyymän olenoiile, jotka kantavat silkkaa pimeyyttä sieelussan. Paha saa palkansa ja niine poies päin", naaras vastasi tyynen toteavasti kohtaloaan kiroavalle hukalle, joka kääntyi kuin yöstä aineellistuen häntä kohden. Punaturkki itse jatkoi kävelyään kohti uroksen olinpaikkaa, hänen seisahtuessaan vasta päästessään toisen vierelle ja saadessaan luoda katseensa suoraan toisen peilisilmiin, joista yleensä ei kuvastunut tunteen rahtustakaan. Liekö sitten tarkkaa huomiokykyä, naisen vaistoa vai mitä, mutta nyt Mirada huomasi jonkin kuitenkin muuttuneen. Viiltäjän katseessa oli jotakin määrittelemätöntä, joka sai kylmät väreet kulkemaan jälleen taistelijan selkää pitkin.
"Mite on tapahtunut?" raitaturkki kysyi aiempaa huomattavasti synkemmällä äänellä, joka kertoi hänen ymmärtävän vasta nyt kunnolla sen, mitä uros oli aiemmilla sanoillaan tarkoittanut. Kyse ei tosiaankaan tainnut olla mistään arjen vastoinkäymisistä, vaan toiselle oli sattunut jotakin huomattavasti merkittävämpää.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Oct 10, 2011, 15:08

Viiltäjä hymyili lähes huomaamattomasti toisen sanoille. Silkka pimeys sielussa, siinä toinen osui oikeaan. Ja valitettavasti se pimeys oli periytynyt nyt eteenpäin, eikä se koskaan jättäisi myöskään Viiltäjän jälkikasvua. Se oli eri asia, miten he oppisivat elämään sen pimeyden kanssa. Paha? Ehkäpä uros olikin, mutta senkin kanssa se oli elänyt niin kauan, että tuo sana ei tuntunut enää edes ikävältä kuulla. Sinisilmä seurasi Miradan liikkumista ja käänsi katseensa kohtaamaan toisen, kun naaras pysähtyi sen vierelle. Mustaturkki ei enää hymyillyt, mutta se huomasi toisen tiedostavan jonkin erilaisuuden kylmässä uroksessa tällä kertaa. Toisella oli harvinaista ymmärtäväisyyttä, joka tuli esiin tässäkin. Sitä Viiltäjä jäisi kaipaamaan.
"Lintuseni, paha on siittänyt sikiöitä tähän maailmaan ja nyt ne kasvavat äitinsä kanssa", Viiltäjä kertoi synkästi, pientä itseironiaa äänessään. "Minun pentuni." Dornhallin kuva piirtyi uroksen mieleen ja se räpäytti sille surullisesti silmiään. Mitä pieni raitaselkä joutuisikaan vielä kokemaan, se olisi mysteeri.
"Olen tehnyt tarpeeksi tällä saarella. Aikani on tullut ja minun pitää lähteä, levittämäni pimeys ei saa levitä enempää." Uroksen äänessä kuulsi surullisuus tästä päätöksestä, mutta myös päättäväisyys. Se ei haluaisi aiheuttaa enempää pahaa tälle saarelle, se kärsi muutenkin tarpeeksi. Ehkä se löytäisi jonkin paikan, jossa asua haittaamatta muita elollaan liikaa.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Oct 13, 2011, 13:35

Mirada kurtisti hitaasti kulmiaan hänen alkaessaan ymmärtää mikä Viiltäjää oikein painoi. Vaan eipä ihmekään, sillä naaraastakin demonin sekoittuminen johonkin tavalliseen koiraeläimeen tuntui jokseenkin... Väärältä. Ei sillä, että hän olisi normaalin äidin tavoin osannut sääliä pimeyden geenejä itsessään kantavia pentuja, vaan pikemminkin näiden isää. Sillä vaikkei punaturkki tuntenutkaan olentoa, jonka kanssa susi oli päätynyt sukuaan jatkamaan, ei hän uskonut tämän voivan olla millään tapaa erityislaatuisen uroksen arvoinen. Näin ollen taistelukoirasta tuntui vahvasti siltä, kuin Viiltäjä olisi myynyt itsensä aivan liian halvalla jaellessaan perimäänsä noin huolimattomasti ympäriinsä.
"Vaie sillä tavala. Yllätävää", tyytyi arpikasvo kuitenkin vain lapojaan kohauttaen tokaisemaan, sillä eipä turha sättiminen enää tässä tilanteessa olisi mitään merkinnyt. Se mikä oli tapahtunut oli tapahtunut, ja sen kanssa oli vain elettävä - tai niin naaras ainakin luuli ja uskoin punaraitaisen hukan aikovan tehdä.

Kuvitelmat kuitenkin särkyivät kertaheitolla palasiksi, kun yödemoni paljasti suunnitelmansa Andriaanan jättämisestä taakseen. Mirada luuli kuulleensa jo tarpeeksi merkillisiä uutisia yhdelle yölle, mutta tämän rinnalla koko pentujuttu tuntui suorastaan mitättömältä ja sai naaraan jäänsiniset silmät laajenemaan suuriksi samalla, kun tassunsa kuljettivat häntä askeleen verran taaksepäin. Uroksen sanat tuntuivat hänestä liki fyysiseltä iskulta vasten kasvoja.
"Sine..." koira henkäisi tukahtuneesti, ennen kun sai itsensä taas hallintaan ja käänsi kasvonsa jokseenkin loukkaantuneen oloisena kohti taivaanrantaa. Vai meinasi Viiltäjä kaikkien muiden tavoin hylätä hänet surutta ylhäiseen yksinäisyyteen?
"Aiotko paeta maailman kiroja kuooleman, hmm?" Mirada uteli kylmästi, kuin asialla ei olisi ollut hänelle suurtakaan merkitystä.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Nov 20, 2011, 20:13

Viiltäjä ei tiennyt, oliko helpottunut toisen reaktiosta, koska se ei ollut mitenkään tuomitseva tai sättivä, vain toteava. Niinhän se oli, eikä sitä enää voinut muuttaa. Uros ei ikinä olisi voinut kasvattaa pentujaan kaiken sen jälkeen, mitä oli tehnyt niiden emolle - ihan vain senkin takia, että Illuminati ei olisi sitä sallinut. Toisaalta, oli ehkä parempi, että se varsinainen pimeyden lähde puuttui pentujen elämästä, ehkä niistä kasvaisi parempia henkilöitä ilman tätä isää. Viiltäjä ei tiennyt, millainen äiti Illuminati olisi, joten se ei voinut tietää, että kaikista pennuista ei kasvaisi parempia. Ehkä joka samanlaisia kuin isänsä.

Yödemoni kuitenkin tunsi toisen vahvan reaktion siihen, että uros oli lähtemässä saarelta. Mirada näytti suorastaan kauhistuneelta hetken aikaa, vaikka se menikin ohi ja kylmä äänensävy palasi. Susiuros ei liikahtanutkaan, katseli vain toisen silmiä, jotka olivat suunnattuna aivan jonnekin muualle. Viiltäjä oli hetken aikaa hiljaa naaraan sanojen jälkeen ja vilkaisi sitten itsekin kohti taivaanrantaa.
"Jos kuolema on minun kohtaloni täältä lähtiessäni, se tulkoot. Mutta sitä en tahtoisesti etsi", mystinen uros vastasi hiljaa.
"Kenties löydän paikan, jossa pahuuteni ei satuta enää ketään muita." Susi ei itsekään ollut varma siitä, löytyisikö sellainen paikka koskaan, mutta sen oli yritettävä. Andriaana oli saanut osansa mustaturkin pahuudesta ja se riittäisi. Tosin, pahuus oli jäänyt elämään eri tavalla. Se oli pentujen veressä. Ajatus hyysi uroksen oman veren kylmäksi.
"Tulet vielä tapaamaan minun vertani kantavan pennun. Pimeyteni on hänen sisällään, jos katsot oikein... Se ei saa vallata häntä", uros sanoi puhuen hiljaa, mutta tarpeeksi kuuluvasti, jotta Mirada kuulisi kaiken. Samalla sen vakavan viileä katse kääntyi takaisin toisen silmiin, yrittäen itsepäisesti saada toisen katseen takaisin. Sanoihin liittyi pyyntö, jota uros ei lausunut ääneen. Mirada voisi katsoa, että pimeys ei valtaisi pentua kokonaan. Ainakin edes hetken aikaa, vaikka toinen tuskin haluaisikaan enempää viettää aikaansa jonkun muun pennun kanssa. Viiltäjä tiesi, että Mirada vielä joskus tapaisi Dornhallin. Jossain, ei välttämättä edes pian, mutta vielä joskus. Jokin vaisto kertoi urokselle näin, eikä se mennyt epäilemään sitä.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Nov 21, 2011, 14:06

Vaikkei Mirada ollut sitä halukas Viiltäjälle näyttämään, tunsi hän suorastaan suunnatonta helpotusta siitä, ettei toinen ollut aikeissa suorin tein vain riistää itse omaa henkeään. Samapa tuo sinänsä hänelle oli vaikka demoni lähtiessään kuolisikin, sillä poissa tämä olisi naaraan elämästä joka tapauksessa, mutta itsensä tarkoituksellinen tappaminen olisi vain ollut kertakaikkisen halpamainen keino päästä eroon ongelmistaan. Kenties Andriaanalta lähteminenkin olisi jollain tapaa silkkaa pakenemista, mutta ainakin uros sai aikeensa kuulostamaan pelkkää pakoon kalppimista kunniakkaammilta.
"Mine ein tunne yhtäkän selaiista paikkaa, jossa pimeys ei valossa eläviä satuta. Muta jos selaiinen on, toivon sinen sen löyytävän", taistelukoira jatkoi yhä varsin hyisellä, mutta silti aavistuksenomaisesti lientyneellä äänensävyllä. Hän ei pitänyt toisen suunnitelmasta, ei olisi halunnut tämän lähtevän, muttei toisaalta yrittänyt tätä myöskään estää. Sen lisäksi, ettei yksikään eläväinen olisi demoneja voinut edes komennella, ei naaras halunnut viimeisenä tekonaan asettua poikkiteloin eriskummallisen ystävänsä kanssa. Se olisi vain jättänyt vielä nykyistäkin katkeramman maun heidän erolleen.

Vasta Viiltäjän viimeisen toteamukseksi verhotun pyynnön aikana käänsi Mirada silmänsä taas kohti mustaa sutta ja antoi ylpeän katseensa porautua suoraan toisen ilmeettömiin sielunpeileihin. Koira ei ainakaan muistanut uroksen koskaan aikaisemmin pyytäneen häneltä mitään, joten hän suhtautui nyt julki lausuttuihin sanoihin hienoisen varauksen lisäksi suurella vakavuudella ja piti niiden kuulemista ehkä jopa jonkinlaisena kunnia-asiana.
"Ein voie luvata mitän. Tavalisen kuolevaiisen on liki mahdotonta kamppaila selaiisia voimia vastan, muta mikäli se minestä riippuu..." punaturkki hetken asiaa maisteltuaan tokaisi ja päätti lauseensa vaitonaiseen lapojen kohautukseen. Koska demonin pyyntö ei ollut suora, miksi olisi vastauksenkaan pitänyt olla?

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Nov 21, 2011, 14:33

Mirada vain vahvisti uroksen mielipidettä siitä, löytäisikö se koskaan oikeaa paikkaa asua, jossa se ei ketään enää satuttaisi. Se tulisi olemaan vaikeata, mutta mikään ei estänyt sutta yrittämästä. Kiitollisena se nyökkäsi punaturkkiselle naaraalle, ottaen toisen harvinaisen kohteliaisuuden vastaan hiljaa itsekseen tyytyväisenä. Tummanpuhuva yödemoni kyllä tiesi, ettei toinen sitä yrittäisi estellä, siksi se tavallaan oli alunperin halunnutkin tavata Miradan ennen lähtöään vielä kerran. Olihan kaksikon suhde kokonaisuudessaan jotain mutkikasta, mutta silti Viiltäjälle tärkeää. Positiivisia suhteita uroksella kun ei ollut juuri ollenkaan Andriaanassa. Kaksikon ero tulisi tuntumaan uroksesta pahalta vielä pitkän aikaa, mutta ainakin se saisi jätettyä kunnolla hyvästit Miradalle.

Viiltäjä vastasi toisen katseeseen yhtä ilmeettömänä kuin ennenkin, mutta hiljainen toivo silmiensä takana kytien. Tuskin pimeyden vaikutusta pennussa voisi estää, mutta ainakin Mirada tulisi tapaamaan tämän demonin pojan ja ehkä tunnistamaan Viiltäjän siitä. Suurikokoinen uros arvosti hyvin paljon sitä, että koira otti sen verhotun pyynnön niin vakavissaan, vaikka ei mitään luvannutkaan. Miten Mirada olisi voinutkaan? Punaraitainen susi nyökkäsi toiselle myöntyvästi, mutta vakavasti. Ei pimeys olisi niin paha asia, jos sen kanssa oppisi elämään, eikä jäämään sen valtaan, joten se ehkä oli se, mitä Viiltäjä eniten pyysi. 'Ohjaa poikani oikeaan suuntaan.' Yödemoni kuitenkin tiesi, että Mirada ymmärsi ja luultavasti tekisi sen, minkä voisi. Se riitti urokselle. Ohut hymy palasi vaivihkaa viileän suden kasvoille.
"Kenties kuolevainen olet, mutta tavalliseksi ei sinua voi kutsua, lintuseni", sinisilmä sanoi, ilmaisten omalla tavallaan kiintymystään Miradaan. Se oli suurin kehu, jota Viiltäjä kykeni synkässä mielessään muodostamaan ja toivoi, että toinen osaisi ottaa sen oikealla tavalla vastaan.
"Sinussa on jotain liian erikoista."

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Nov 21, 2011, 16:16

Katsellessaan kuinka hentoinen hymy teki tuloaan Viiltäjän huulille, alkoi Mirada vasta oikeastaan kunnolla käsittää kuinka lopullista tämä kaikki oli. Hän ei enää koskaan saisi kokea tällaisia mystisiä yön hetkiä, joiden aikana kaikki muu elämä muuttui merkityksettömäksi ja unohdetuksi. Hän ei enää koskaan näkisi yödemonin ilmeettömiä, mutta silti niin kiehtovia kasvoja edessään - tai niin narttu ainakin kuvitteli. Vaan kohdatessaan jonain päivänä Dornhallin voisi olla toinen ääni kellossa, kun taistelija saisi omin silmin todeta, kuinka konkreettisen muiston olemassaolostaan synkkä susiuros oli Andriaanalle onnistunut poikansa muodossa jättämään.
"Sitenhän meiitä on kaksi", naaras vastasi liki kuiskauksenomaisesti uroksen viimeisiin sanoihin ja antoi omienkin suupieltensä kaartua vinoon hymyntapaiseen. Elämän ironialle naurava ilme kuitenkin kuoli pois, kun punaturkki kuroi viimeisetkin kaksikkoa erottavat etäisyydet umpeen astumalla pari hidasta askelta mustaturkkista yödemonia kohden. Loputon vakavuus, jopa itsepäisesti pidätellyt kyyneleet, saivat koiran näyttämään melkeinpä vihaiselta, mutta äänestään ei löytynyt silti raivon rahtustakaan.
"Hyvästi, yöödemoni. Etsi niine kauan, etä löyydät oman paiikkasi maailmasta. Etsi vaika auringon tuolta puolen, etsi mistä tahansa, muta älä pysähdy ennen kuine olet perillä. Ja muista mineä, kun pääset viimein kotiisi." Sanansa sanottuaan kumartui Mirada painamaan poskensa suden kaulaa vasten, halaamaan toista omalla koiramaisella tavallaan. Hän ei uskonut erikoisen uroksen olevan erityisesti moisten kosketusten perään, muttei toisaalta pitänyt todennäköisenä tämän perääntymistäkään. Olivathan he kuitenkin aikanaan jakaneet paljon syvemmänkin läheisyyden keskenään.

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Nov 23, 2011, 15:10

[[ Äääähää, hito, sää itketät mua nyt kyllä tosi rankasti DD': ]]

Toisen hymyntapainen sai osakseen urokselta ohuen virnistyksen, mutta sekin hiipui hitaasti, koska ei vastannut kantajansa todellista mielialaa. Uros tunsi itsensä ehkä yksinäisemmäksi kuin koskaan, kun ajatteli tulevaa matkaansa ja menetystään - eihän susi voinut väittää, ettei siltä mitään tärkeää jäisi Andriaanaan. Tuskin koskaan tulisi mustaturkkinen tapaamaan ketään yhtä erikoista ja sille niin kallista henkilöä kuin Mirada oli ja tuskin koskaan se tulisi saamaan yhtä erikoisia pentuja kuin se oli jo täällä saanut. Hiljaa itsekseen peilisilmä olikin tehnyt sopimuksen, että se ei koskaan tulisikaan saamaan mitään sellaista kuin täällä. Koko loppuelämänsä se olisi yksin, mutta aina vaalien hyviä muistojaa, joita se oli tällä saarella saanut ja tietäen, että vielä jotkut sitä kaipaisivatkin. Ei kuitenkaan liikaa, koska heillä oli oma elämänsä elettävänä, eikä uros ollut enää osa sitä.

Viiltäjä ei varsinaisesti hämmästynyt, kun Mirada asteli lähemmäs, mutta tunsi syvää liikutusta omassa kylmässä sydämmessään siitä, miten paljon toinen välittikään kaikesta huolimatta. Jos sudella olisi vielä ollut tarvittava määrä myötätuntoa ja surua, se olisi varmasti itkenyt kuultuaan punaturkkisen koiran kauniit sanat. Jokin suruntapainen raskas tunne painoi suurikokoisen uroksen rintaa, eikä varmaan enää koskaan nousisi pois sieltä, mutta tummaturkki kantaisi sitä ylpeänä. Se kuitenkin merkitsi, että tämä kylmä olentokin vielä pystyi välittämään tarpeeksi. Viiltäjä otti toisen koiranhalauksen vastaan hyvillään, jopa ohuesti hymyillen, vaikka tällä kertaa ainoa tunne, mikä siitä ilmeestä todella välittyi, oli haikeus.
"Minä etsin ja ehkä joskus löydän sen paikan, johon näinkin kylmä ja pimeä sydän voi asettua elämään rauhassa. Mutta silloin muistan aina sinua ja toivon, että olet onnellinen missä sitten oletkaan, eikä siellä mikään häkki sinua voi kahlita." Viiltäjä painoi yllättävän hellästi poskeaan toisen poskea vasten ja vetäytyi sitten hiukan kauemmaksi, jotta pystyi kohtaamaan toisen sinisten silmien katseen.
"Sillä olethan sinä aina minun lintuseni."

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by hitodama on Nov 23, 2011, 17:32

Painautuessaan tiukasti vasten mustan suden vankkatekoista vartaloa veti Mirada hitaasti toisen tuoksua henkeensä, koetti painaa pimeyden ominaishajun muistiinsa. Uroksen karkea turkki kutitteli hänen kasvojaan, mutta silti taistelija olisi tahtonut päästä vielä lähemmäksi, mikäli se vain olisi ollut mahdollista. Fyysisen maailman rajoitteiden takia hän ei voinut kuitenkaan kuin tuhahtaa vaimeasti ja antaa yhden yksinäisen kyyneleen vierähtää Viiltäjän kaulaturkin sekaan hänen kuunnellessaan, kuinka hukka kaikesta tunteettomuudesta huolimatta toivotti hänelle hyvää elämää, onnellisuutta. Punaturkki yritti kovasti muistaa oliko hän koskaan ollut oikeasti onnellinen ja tuli nopeasti siihen tulokseen, että tuskinpa: hän oli ollut ylpeä, voitokas ja tyytyväinen, mutta puhdas onni oli jotakin, jota hän ei ehkä koskaan voisi saavuttaa... Kuten ei yödemonikaan löytäisi paikkaa jossa elää vapaasti omana itsenään muiden siitä kärsimättä, mutta sitä ei ollut tarpeen sanoa ääneen. Kumpikin koiraeläimistä oli nähnyt maailmaa jo niin paljon, että he tiesivät sen vallan hyvin itsekin.

Viiltäjän sitten vetäytyessä halauksesta antoi Mirada toisen mennä. Hän itse jäi tuimana seisomaan aloilleen ja vastasi uroksen pupillittomien silmien katseeseen omalla hyisellä tuijotuksellaan, joka kiilteli lähes kuumeisena kaikista vaivalla kurissa pidetyistä tunteista, jotka naaras kuittasi vain jäykällä nyökäytyksellä. Kaikki oleellinen oli jo sanottu, ja se mikä oltiin jätetty pimentoon, voisi siellä myös ajasta ikuisuuteen pysyä. Ajaton hetki olisi vain rikkoutunut, mikäli sitä oltaisiin pitkitetty uusilla vakuutteluilla paremmasta huomisesta, uudesta aamunkoitosta. Siispä oli viimeisen eron aika.

Repäisten hetken tyynen hiljaisuuden jälkeen katseensa irti mustasta sudesta, yödemonista, pimeyden mukaansa viemästä uroksesta, lähti Mirada vauhdikkain ja päättäväisin askelin astelemaan kivistä polkua pitkin pois Viiltäjän luota. Vasta yön suljettua punaturkin otteeseensa ja erotettua hänet kumppanistaan, kohotti hän kuononsa ja ulvoi tuskan värittämällä äänellä kohti loputonta taivasta, jonka katsominen tulisi vastaisuudessa olemaan ainoa lintua ja demonia yhdistävä asia. Taivas olisi heille sama, niin kauan kuin he vain eläisivät.

// Nääääw nyt vänisen minäkin jo! 8''''C Kiitos niin tästä pelistä kuin kaikista aiemmistakin, joita näillä on vuosien varrella pelattu! <3 Hyvästi, Viiltäjä! //

Re: Tänä yönä taivaaseen
Post by saalistaja on Today at 21:38

Viiltäjä tiesi, ettei sekään tulisi saavuttamaan täyttä onnellisuutta ikinä, eikä uros varsinaisesti sitä ollut koskaan tuntenutkaan. Se kohtalo oli sinetöity synkälle sudelle jo sen emon suojaisassa kohdussa. Ajatus oli masentava, mutta suurikokoinen uros oli tottunut elämään sen kanssa, eikä se enää tuntunut niin pahalta. Pimeys tulisi seuraamaan sitä aina, ei vain sen takia, että se oli seurannut sitä pennusta lähtien, vaan sen takia että se eli Viiltäjän sisällä. Sinisilmä tiesi, että Miradakaan ei tulisi sitä onnea löytämään, vaikkei toinen tätä samaa pimeyttä sisällään kantanutkaan - se oli jotain erilaista. Kuitenkin, Viiltäjä ei voinut muuta kuin toivoa toiselle kaikkea hyvää ja kaikkea mahdollista onnea, jota Mirada voisi saavuttaa elämässään. Koska niin toinenkin toivoi sille.

Yödemoni vastasi toisen hyiseen katseeseen ohuella hymyllään, jota Mirada ei enää koskaan tulisi näkemään, ja tiesi etteivät koiran todelliset tunteet heijastuneet tuosta katseesta. Sysimusta uros soi toiselle varman nyökkäyksen, joka kertoi kaiken olevan nyt tässä viimeisen kerran, eikä paluuta menneeseen enää olisi. Viiltäjän katse seurasi toisen pikaista poistumista surullisena, mutta nyt enemmän varmana siitä, että se mitä uros tulisi tekemään, olisi oikein. Susi hymyili vielä tyhjälle pimeydelle edessään ja toivotti sen tervetulleeksi mukaan loppumattomalle matkalleen, jota peilisilmä tulisi kulkemaan ajasta ikuisuuteen. Punaraitainen uros kääntyi äänettömästi kohti suuntaa, jossa tiesi sijaitsevan lähimmän rantaviivan, josta voisi lähteä uimaan pois saarelta turvallisesti.

Hetken kuluttua Miradan ääni lävisti taivaan omalla tuskallaan, jota Viiltäjä myös tunsi syvällä niin kylmässäkin sydämessään. Tovi kului, kun pimeyteen hukkuva uros kuunteli ulvonnan hiljaisia kaikuja kallioissa. Ohut hymy koristi suurikokoisen sysimustan yödemonin kasvoja, kun se katosi äänettömisti ja jälkiä jättämättä pimeyteen, kuten aina oli tehnyt, ja jätti hiljaiset kalliot jälkeensä. Hetken kuluttua, ainot asia, mitä salaperäisestä uroksesta pystyi enää havaitsemaan, oli vahva mutta surumielinen matala ulvonta, joka kaikui öisillä kallioilla, tavoittaen yhtä surumielisen kohteensa joka seisoi nyt yksin keskellä pimeyttä. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja hukkuvan sitten hitaasti pimeyteen, josta itse ulvojakin oli syntynyt, ja oli samalla viimeinen asia jota Andriaanan saari tulisi enää kuulemaan Viiltäjästä.

[[ 8'(( Ihan kamalaa tämmönen, tulee niin ikävä Viiltäjää. Ja kiitos sinullekin, olet ollut todella kärsivällinen ja mahtava näissä peleissä, ne kaikki ovat olleet korvaamattomia <3 *sniff* ]]